Tosi viikinki oli myös maanviljelijä

Viikinkien ruokatalous

Tärkein viljakasvi oli karuissa oloissa ja kylmässä ilmanalassa menestyvä ruis. Viljavammilla mailla Skandinavian eteläosissa viljeltiin myös ­ohraa, kauraa ja ­jopa pitkän satokauden tarvitsevaa ja maaperän suhteen vaativaa vehnää.

Viikingit tunsivat oletettavasti myös kiertoviljelyn, jossa talviruis, kesävilja ja kesanto vuorottelivat, sillä syksyllä kylvettävän ja seuraavana kesänä korjattavan talvirukiin tiedetään kuuluneen heidän viljakasveihinsa.

Arkeologisten löytöjen perusteella on päätelty, että vilja leikattiin sirpillä. Viikingit osasivat myös hyödyntää vesimyllyä ­viljan jauhamisessa jauhoiksi, vaikka käsikiviäkin käytettiin.
Viljasta leivottiin leipää ja keitettiin puuroa, joka oli viikinkien pääasiallista ruokaa.

Viikingit söivät kaksi varsinaista ateriaa: aamupäivällä muutama tunti töiden aloittamisen jälkeen syötiin aamupuuro ja ­illalla, kun päivän työt oli saatu päätökseen, syötiin iltaruoka. Päivän mittaan syötiin leipää, tuorejuustoa ja marjoja. Juomana oli vettä, ­piimää tai kaljaa.

Pohjois-Norjassa ja -Ruotsissa viljelykelpoista maata ei ollut tarpeeksi eikä ­ilmastokaan suosinut viljan viljelyä. Tunkiolöydöistä päätellen näiden seu­tujen viikingit hankkivat ravintonsa ­pääasiassa kalastamalla ja pitämällä kotieläimiä.

Viikingeillä oli sikoja, vuohia, hanhia, härkiä, lypsylehmiä sekä hevosia ja koiria. Maitotuotteilla oli viljan lisäksi elintärkeä asema viikinkien ravinnossa. Arkeologisten löytöjen perusteella tiedetään, että lehmiä ei pidetty lihan vaan maidon vuoksi, sillä hammaslöydöt todistavat, että viikinkien lehmät saattoivat olla jopa kymmenvuotiaita.

Syksyllä säilöttiin ruokaa talven varalle ja lehmille kerättiin talveksi heinää. Loppusyksyllä arvioitiin, monenko lehmän ruokkimiseen heinä riittää. Loput naudat oli teurastettava. Lihan määrä oli ­siis pikemminkin merkki huonosta vuodesta kuin rikkaudesta. Teurastettujen eläinten lihat suolattiin tai savustettiin.

Ruotsissa naudanlihaa myös hapatettiin: kokonaisia ruhoja haudattiin myöhään syksyllä maahan. Näin saatiin ­aikaan hidas käymisprosessi. Säilöntämenetelmä on nykyisin tuntematon, mutta se muistutti oletettavasti kalan hapattamista, josta esimerkkejä ovat ­nykyäänkin valmistettavat ruotsalainen ­hapansilakka ja norjalainen rakefisk, maahan kaivetuissa tynnyreissä hapatettu purotaimen.

Perheeseen kuului koko suku

Suku oli yhteiskunnan keskeinen yksikkö ja kokonaisten kylien kaikki asukkaat saattoivat olla samaa sukua. Viikinkien maatilat olivat työyhteisöjä, joissa kaikki, niin miehet, naiset kuin lapsetkin, osallistuivat tilan töihin.

Viikinkien asumuksista on päätelty, että viikingit asuivat monen sukupolven suurperheinä suurissa taloissa, joissa saattoi asua jopa 50 henkeä. Koko suurperhe nukkui ja ­söi maa- tai kivilattiaisessa ikkunattomassa pitkässätalossa. Pitkäntalon tuvan seiniä kiersivät penkit, joilla päivisin ­istuttiin ja öisin nukuttiin.

Ruokailujen ajaksi penkkien eteen nostettiin pöytä­levyt, jotka katettiin liinalla. Pitkäntalon keskellä oli tulisija, josta tupaan tuli valoa ja lämpöä, ja katossa oli räppänä, josta savu pääsi ulos. Koska ­ikkunoita ei ollut, talossa pidettiin tulta lähes jatkuvasti vuodet läpeensä.

Pitkien ja pimeiden talvi-iltojen viihdykkeeksi kerrottiin tarinoita suvun historiasta, sankariteoista ja jumalista. Tarinat toistuivat samoina vuodesta toiseen, joten useimmat osasivat ne ulkoa. Hyvät tarinankertojat olivat silti – tai kenties juuri siksi – arvossaan.

Lapsetkin tunsivat kaikki suuret kertomukset, kuten sen, miten lintujen kieltä osaava Sigurd voitti Fafnir-lohikäärmeen, ja jumaltarut, kuten kertomuksen ragnarökistä. Ragnarök on ­jumalten, jättiläisten, kääpiöiden, ihmisten ja muiden olentojen välinen maailmanlopun taistelu, jossa koko maailma palaa, aurinko muuttuu mustaksi, tähdet putoavat taivaalta, maa vajoaa mereen ja kaikki olennot tuhoutuvat.

Jumalia lähemmäs juomalla simaa

Talvet olivat hiljaiseloa maanviljelijöiden taloissa, sen sijaan kevät ja kesä olivat sitäkin kiireisempiä. Juhliakin kuitenkin ehdittiin.

Juomalla itsensä vahvaan humalaan pääsi lähemmäs jumalia. Vuodenaikojen vaihtumista juhlistettiin uhrijuhlissa, joissa juotiin olutta. Jos kyse oli erityisen merkittävästä tapahtumasta, juhlissa saatettiin tarjota simaa, joka oli valmistettu hunajasta, maltaista ja vedestä ja maustettu humalalla. Kaikkein rikkaimmilla oli myös frankkien maasta tuotuja viinejä. Tislattua viinaa ei viikinkiaikana vielä osattu tehdä.

Juoma-astiat olivat yleensä puisia. Juomasarvia tai lasisia ­pikareita käyttivät vain kaikkein varakkaimmat viikingit, ja niistä malja juotiin ­aina pohjaan saakka, sillä jalattomat sarvet ja pikarit eivät ­pysyneet pystyssä.

Juhlissa myös laulettiin ja soitettiin. Laulut ja musiikki siirtyivät sukupolvelta ja laulajalta toiselle. Nuottikirjoitusta viikingit eivät käyttäneet, joten musiikkia ei ole säilynyt. Harvat historialliset maininnat viikinkien lauluista eivät ole mairittelevia, vaan viikinkien laulua verrataan koirien ulvontaan, eivätkä sitä kuulleet oppineet pitäneet viikinkimusiikin kirjaamista vaivan arvoisena.

Laulu, soitto ja tanssi kuuluivat sekä rikkaiden että köyhien ­elämään. Viikinkien instrumentteja olivat luusta ja puusta tehdyt pillit ja panhuilun tapaiset huilut, jousisoittimet, harput ja lyyrat sekä sarvesta ja puusta tehdyt torvet ja oletettavasti myös rummut.

Löydetyistä tanssivia jumalia esittävistä hahmoista on päätelty, että viikingit eivät tanssineet pelkästään huvikseen, vaan tanssi kuului myös rituaaleihin.

Shakkia ja painimista

Arkisempana ajankuluna pelattiin hnefataflia, shakin tapaista mutta nopeatempoisempaa strategiapeliä. Hnefatafl tarkoittaa ”kuninkaan pöytää”, ja pelissä joukko henkivartijoita puolustaa kuningasta hyökkääjiä vastaan.

Hnefataflia pelattiin jo 400-luvulla eaa. Skandinaviassa, mistä peli kulkeutui viikinkien mukana Britanniaan ja Krimille saakka. Hnefatafl-pelin arvostusta kuvaa se, että pelilautoja koristeltiin taidokkain puuleikkauksin ja pelinappulat tehtiin mursun hampaista tai kallisarvoisesta meripihkasta.

Lautapelien lisäksi viikinkejä kiinnostivat myös muunlaiset kisat: seudun mahtavimmissa taloissa pidettiin kesäisin urheilukilpailuja, joihin sekä katsojat että osallistujat saapuivat pitkienkin matkojen päästä.

Juhlissa nuoret pääsivät tapaamaan toisiaan ja vihamiehet saivat hyvän tilaisuuden nujakoida keskenään sekä sanallisesti että fyysisesti. Miehet esittelivät voimiaan ja taitojaan muun muassa jongleeraamalla terävillä veitsillä, painimalla ja ”köydenvedolla”, jossa köyden tilalla oli eläimen vuota.

Lisäjännitystä kisaan antoi se, että vuotaa vedettiin hehkuvan hiilloksen yli. Uimakisoissa kilpakumppanin painaminen upoksiin oli sallittua, ja ­jos kilpakumppani siitä hukkui, ei hukuttajaa rangaistu.

Hevostappelut oriiden välillä olivat suosittuja tapahtumia, joissa lyötiin ­vetoa lopputuloksesta. Hevostappelut palvelivat myös hevosjalostusta, sillä voittoisasta oriista tuli kysytty siitoseläin.

Terveet elämäntavat

Talvella otettiin sukset ja luistimet esiin. Viikinkiaikaisia suksia ei ole säilynyt, mutta muinaisissa ruotsalaisissa seinämaalauksissa on kuvattu hiihtäjiä. Hevosenluisia luistimenteriä sen sijaan on säilynyt runsaasti. Varhaiset luistimet sidottiin nahkaisten jalkineiden pohjaan, ­ja luistelija lykki itseään teräväkärkisellä kepillä eteenpäin jäällä.

Liikunnallisen elämän ja suhteellisen monipuolisen ravinnon ansiosta viikinkiajan maanviljelijöiden terveys oli keskimäärin hyvä. Pohjolan asukkaat olivat suhteellisen pitkiä: miesten keskipituus oli noin 172 cm ja naisten noin 160 cm. Viikingit eivät siis olleet kuin noin kahdeksasta kymmeneen senttimetriä ­nykyisiä skandinaaveja lyhyempiä.

Vaikka viikinkien kunto oli yleensä hyvä ja fysiikka vahva, monet kuolivat nuorena joko taistelussa tai sairauksiin, kuten keuhkotautiin tai märkiviin haavoihin. Antibioottihoidon puuttuessa nykyisin helposti hoidettavat tulehdukset olivat usein kohtalokkaita.

Yli 50-vuotiaaksi eläneiden viikinkien keho oli ankaran ruumiillisen rasituksen kuluttama. Etenkin selkänikamien sekä käsien ja polvien nivelten kuluminen vaivasi viikinkejä.

Vaikka hautalöydöistä on havaittavissa, että useimmilta puuttui lukuisia hampaita, viikinkiajan pohjoismaalaiset huolehtivat hyvin puhtaudestaan. Esimerkiksi kädet pestiin ­aina ennen ­ruokailua ja tukka selvitettiin päivittäin, lisäksi joka lauantai ­peseydyttiin.

Lauantain nimitykset skandinaavisissa kielissä, kuten ruotsin lördag sekä suomen lauantai juontavat juurensa muinaisnorjan sanaan laugardagr, joka tarkoittaa pesu­päivää. Lauantaina kaikki peseytyivät, syöpäläiset ja lika kammattin pois ja kynnet ja korvat puhdistettiin.

Kaikkialta Pohjolasta löydetyt kynsienhoitovälineet ja kammat todistavat, että itsestään huolehtiminen oli viikingeille tärkeää.

Orjat saivat syödä pettua

Eriarvoisuus oli tyypillistä viikinkiajan yhteiskunnalle: orjien ja vapaiden, köyhien ja rikkaiden sekä naisten ja miesten elämä ja normit poikkesivat merkittävästi toisistaan.

Kun Pohjolan muinaisilla maanviljelijöillä oli aikaa ja mahdollisuuksia myös huvituksiin ja itsestään huolehtimiseen, orjien osa oli onneton. Likaisimmat ja raskaimmat työt teetettiin orjilla, ja he joutuivat nukkumaan pitkäntalon ­pimeimmässä osassa karjan kanssa.

Kun perhe söi vatsansa täyteen, orjat saivat, mitä tähteeksi jäi, jos sitäkään; yleensä vähän ohrapuuroa ja karkeaa leipää.

Orjien ruokaan ei haluttu tuhlata kallista viljaa, ja ­huonoina aikoina jauhoja jatkettiin männyn kaarnan ja puun välissä olevasta nila- ja jälsikerroksesta tehdyllä pettujauholla. Nälkävuosina syötiin silkkoa, joka oli pelkkää pettua ilman ­viljaa.

Kaikeksi onneksi pettuleipä on ­itse asiassa erittäin terveellistä kuitu- ja kivennäispitoista ravintoa toisin kuin ­Rígurin runossa esiäiti Eddan Rigurille iltaruuaksi tarjoama akanaleipä, jossa jauhoja on jatkettu jyvien kuorilla.

Pitkätalo oli naisten valtakunta, ja miehet olivat vastuussa kaikesta sen ulkopuolella tapahtuvasta. Naisten töitä olivat esimerkiksi villojen kehrääminen langaksi, kankaan kutominen, ruuan­laitto ja lasten hoitaminen ja kasvatus sekä talou­denhoito. Emännän vyöllä riippui avain kirstuun, jossa säilytettiin arvoesineet ja rahat.

Ristiinpukeutuminen kielletty

Viikinkiretkille lähdettiin yleensä heti kevätkylvöjen päätyttyä ja takaisin ­palattiin elonkorjuuseen syksyllä. Kun isäntä lähti viikinkiretkelle, vastuu talosta ja tilasta ja omaisuudesta siirtyi emännälle. Viikinkiyhteisössä naisilla oli myös muita oikeuksia. Naiset saivat valita puolisonsa ja ottaa eron.

Islanninsaagoista käy ilmi, että viikinkiyhteisössä oli kehittynyt avioliitto­lainsäädäntö. Jos mies sai retkillään surmansa tai jäi sille ­tielleen, vaimo saattoi kolmen vuoden kuluttua ottaa eron sillä perusteella, ­ettei mies ollut maannut hänen kanssaan tuona aikana.

Tavallisimmat syyt avioeroon olivat kuitenkin miehen suvun yllättävä köyhtyminen tai miehen väkivaltaisuus. Jos mies löi vaimoaan kolmesti, vaimolla oli oikeus erota. Erikoisempia eron syitä olivat se, jos vaimo oli käyttänyt miesten housuja tai jos mies oli pukeutunut paljastaviin naisten vaatteisiin.

Ero oli suhteellisen helppo ottaa: tarvittiin vain pari todistajaa, joiden läsnä ollessa eroa haluava ilmoitti ottavansa eron puolisostaan. Ilmoitus piti vielä toistaa puolisoiden kodin kynnyksellä ja aviovuoteen vieressä.

Eron jälkeen pikkulapset muuttivat ­äitinsä mukana tämän vanhempien kotiin. Isommat lapset saattoivat jäädä asumaan isän tai äidin suvun luo sukujen tilanteen ja aseman mukaan. Suku oli viikinkien tärkein turvaverkko, yhteisö, joka auttoi kaikissa ongelmissa.

Kaikki suvun jäsenet olivat myös vastuussa toistensa tekemistä rikkomuksista, ja jokainen suvun jäsen joutui maksamaan korvauksia sille, jota kohtaan oli tehty vääryyttä. Vastaavasti myös häpeä suvun jäsenen tekemästä rikkomuksesta lankesi koko suvun päälle. Rikkomus toista sukua kohtaan saattoi myös estää avioliitot sukujen välillä.

Kirjoittamattomat lait

Yhteisöllisyys heijastui myös viikinkien lainsäädännössä, joka oli kirjoittamatonta mutta yhteisesti sovittua. Samat lait koskivat niin köyhiä kuin rikkaitakin, vaikka mahtimiehet olivatkin muutoin monin tavoin tavallisen kansan yläpuolella.

Paikalliset päälliköt eivät huolehtineet ainoastaan oman perheensä vaan kaikkien alueen talojen puolustuksesta vihollisia vastaan, ja päällikön talo oli ­samalla koko yhteisön keskus.

Päälliköiden talot olivat suuria, ja niissä oli tilaa majoittaa ja kestitä tärkeitä vieraita läheltä ja kaukaa. Kylän mahtimiehen taloon saapuivat kauppiaat, ­käsityöläiset ja maanviljelijät myymään tuotteitaan.

Päällikkö oli myös uskonnollinen johtaja, joten koko yhteisö kokoontui hänen taloonsa uhraamaan ­jumalille vuodenaikojen vaihtuessa. ­Uhrattujen eläinten lihat yleensä syötiin uhrijuhlassa.

Edda-runoissa kerrotaan uhrijuhlassa tarjotun sianlihaa ja paistettuja lintuja sekä viiniä kannuissa ja kalliissa karahveissa. Pöydät oli katettu pellavaisilla liinoilla, astiat olivat hopeaa ja juomaa tarjottiin lasisista pikareista.

Nuorimpien poikien osa

Viljasatojen kasvettua aikaisempaa suuremmiksi kääntöauran käyttöönoton myötä väestö alkoi 700- ja 800-luvuilla kasvaa räjähdysmäisesti.

Viikinkien ryöstö- ja valloitusretkien syyksi on esitetty sitä, että viljelysmaasta tuli pulaa, jolloin perheen kaikille ­pojille ei riittänyt maata. Maanviljelijöiden pojat lähtivät viikinkiretkille, jotka tarjosivat tilaisuuden rikastua tai löytää paikan, johon asettua viljelemään maata.

Viikingit perustivat siirtokuntia muun muassa Färsaarille, Shetlantiin ja Skotlannin rannikon saarille. Pisimmillään viikinkien retket ulottuivat Bagdadiin ja Pohjois-Amerikkaan saakka.