Vuoden 980 tienoilla suuri joukko viikinkejä lähti Islannista asuttamaan Grönlannin eteläosia.
Tuolloin vallitsi lämmin kausi, joka avasi uusia merireittejä ja mahdollisti talojen rakentamisen, maanviljelyn ja eläinten kasvattamisen maailman suurimmalla saarella.
Uudisasukkaat metsästivät myös mursuja Grönlannin pohjoisosassa ja myivät niiden syöksyhampaita kauppiaille Eurooppaan, missä mursunluu oli kysyttyä.
Vuoden 1450 aikoihin viikingit kuitenkin hylkäsivät Pohjois-Atlantin asutuksensa, mille ei ole löytynyt tarkkaa syytä kirjallisista lähteistä tai suullisesta perimätiedostakaan.
Nyt Harvardin yliopiston tutkijoiden selvitys valottaa kuitenkin ainakin osaa mahdollisista syistä viikinkien katoamiseen Grönlannista.
Proceedings of the National Academy of Sciences -lehdessä julkaistussa tutkimuksessa keskityttiin siirtokuntaan, johon kuului muun muassa 500 saaren eteläkärjessä sijainnutta maatilaa.
Tilat rakennettiin noin neljän kilometrin etäisyydelle toisistaan mutta kuitenkin melko lähelle valtaosaa saaresta peittäneen mannerjään reunaa.
Tuplakatastrofi
Viikinkien katoaminen osuu aikaan, jolloin pohjoista pallonpuoliskoa koetteli niin kutsuttu pieni jääkausi. Sillä oli erityisen vakavia seurauksia Pohjois-Atlantilla.
Tietokonesimulaatiot ovat aiemmin osoittaneet, miten Grönlannin rannikon lisääntyneet jäämassat luultavasti painoivat vehmaat rannikkoseudut useita metrejä meren pinnan alle ja veivät viikingeiltä mahdollisuudet maanviljelyyn.
Haasteet eivät kuitenkaan suinkaan jääneet siihen.
Retkillä oli yleensä vakiosuunta
Eri puolilta Eurooppaa löydettyjen luurankojen dna:ssa näkyy yhteys viikinkeihin. Siten on mahdollista kartoittaa viikinkien liikkumista mantereella. Analyysien mukaan vanha oletus tanskalaisten, norjalaisten ja ruotsalaisten viikinkien omista suosikkisuunnista on vahvalla pohjalla.
Tanskalaiset jättivät jälkensä Englantiin.
Ja norjalaiset etenkin Irlantiin, Islantiin ja Grönlantiin.
Ruotsalaiset lähtivät itään.
Uudemmassa tutkimuksessa tarkasteltiin tarkemmin, millaisia seurauksia kasvavilla jäämassoilla oli rannikolle ja sen asukkaille.
Tutkijoiden laskelmat ja mallit osoittivat, että kasvavan mannerjäätikön lisääntynyt painovoima veti vettä puoleensa, jolloin meren pinta nousi jopa 3,3 metriä.
Viimeinen pisara
Jäämassat saivat siis sekä merenpinnan nousemaan että maan painumaan. Rannikko vetäytyi satoja metrejä, ja 200 neliökilometriä maata ja monia koteja jäi meriveden alle.
Aiemmissa tutkimuksissa on saatu jo osviittaa merenpinnan noususta viikinkien asuttaessa Grönlantia. Uusi tutkimus on kuitenkin ensimmäinen, joka osoittaa veden nousun dramaattiset seuraukset.
Grönlannin viikingit, joihin lukeutui myös Erik Punaisen poika Leif Onnekas, kohtasivat karuissa oloissa myös muita haasteita.
Ilmaston kylmeneminen vaikeutti maanviljelyä, inuittien kanssa esiintyi konflikteja ja mursun syöksyhampaiden luun kysyntä hiipui, kun Eurooppaan alettiin tuoda norsunluuta.
Tutkijoiden mukaan vesimassat olivat luultavasti yksi viimeisistä kimmokkeista viikinkien lähtöön vuonna 1450.
”Merenpinnan nousulla todella oli osuutensa”, Marisa Borreggine, yksi New Scientist -lehdessä esitellyn tutkimuksen tekijöistä toteaa.
”Se ei kuitenkaan välttämättä ollut tekijöistä merkittävin”, hän lisää.