PARHAAT NIMET: Norjalaiset keksivät parhaat nimet
Viikinkiaikana Eerik ja Harald olivat erittäin yleisiä miesten niminä, eikä aina ollut helppoa pysyä kärryillä, kenestä oli kyse.
Viikingit antoivatkin toisilleen mielikuvituksellisia lisänimiä – niin hyvässä kuin pahassa. Tässä lajissa norjalaiset löivät muut viikingit 6–0.
Tanskalaisten mielikuvitus riitti tuottamaan Harald Sinihampaan ja Sven Haaraparran (miehellä kun oli kahtia haarautuva parta), ruotsalaisilla oli jo vähän enemmän yritystä Björn Rautakyljessä ja Sigurd Käärmesilmässä.
Norjalaisilla runosuoni pulpautti sen sijaan esimerkiksi Thorfinn Kallonhalkaisijan (Þorfinnr hausakljúfr), Eerik Verikirveen ja Øystein Pierun.
Øysteinin oikea nimi oli Halfdansson, mutta Íslendingabók-kronikassa häntä kutsutaan pilkallisella lisänimellä.
MERKITTÄVIN RAKENNUTTAJA: Tanskalaiset taisivat rakentamisen
Viikingit rakensivat puusta ja yleensä vaatimattomasti, mutta kehälinnat kertovat karskeista sotureista olleen myös insinööreiksi.
Vuoden 980 aikoihin tanskalaiskuningas Harald Sinihammas rakennutti useita kehälinnoituksia, jotka ylittivät teknisesti kaikki muut viikinkien aikaansaannokset.
Arkeologit ovat löytäneet neljä kehälinnoitusta Tanskasta sekä viidennen Trelleborgista Skånesta, joka kuului tuolloin Tanskalle.
Kehälinnoitusta ympäröi korkea maavalli, jonka päällä oli paaluaita. Sisällä kaksi katua halkoivat alueen neljään yhtä suureen kortteliin.
Linnoitukset rakennettiin meren läheisyyteen, jotta niihin saatiin kuljetettua helposti ruokaa ja sotureita. Paaluaitojen suojista voitiin hallita laajoja ympärysalueita.
Norjan suurin rakennelma oli Osebergin hautakumpu, joka oli kuusi metriä korkea ja halkaisijaltaan 44 metriä.
Ruotsalaiset voivat kehuskella 25 x 22 metriä suurella Odinin temppelillä Uppsalassa, linnalla Birkan kauppakaupungissa ja 30 metrin pituisella viikinkilaivalla.
TAITAVIN KAUPANKÄVIJÄ: Tanskalaiset hallitsivat kauppaa Skandinaviassa
Viikingit eivät olleet vain sotureita vaan myös kaupankävijöitä. Monilla merimatkoillaan he vaihtoivat meripihkaa ja turkiksia etelän kultaan, hopeaan ja muihin ylellisyyksiin. Pohjolan kauppakeskusten koosta saa osviittaa siitä, kenellä kauppa kävi vilkkaimmin.
Noin vuonna 950 Pohjolaan matkanneen arabialaiskauppias Ibrahim ibn Ahmed at-Tartuschin päiväkirjassa on kuvaus viikinkien kaupan keskuksesta: ”Sliasviq on varsin suuri kaupunki valtameren toisella laidalla.”
Kyseinen Sliasviq sijaitsi lähellä nykyistä pohjoissaksalaista Schleswigin kaupunkia, mutta suurimman osan viikinkiajasta se kuului Tanskalle ja tunnettiin Hedebynä.
24 hehtaarin (33 jalkapallokentän) kokoinen ja noin 2 000 asukkaan Hedeby oli tuolloin Pohjolan merkittävin kauppakaupunki.
Arkeologit ovat tehneet Schleilahden pohjukassa sijaitsevasta kaupungista yli 340 000 viikinkiaikaista löytöä arvokkaista koruista kampoihin ja lautapeleihin.
Kaikesta päätellen kaupunki oli varsinainen kulttuurien kohtauspaikka – kauppaa kävivät niin skandinaavit, friisit, saksit, frankit kuin slaavit, ja kukoistava keskus houkutti lisää tulijoita kaikkialta maailmasta.
Birka ja Kaupang jäivät kauas taakse
Ruotsalaista Mälarenjärven Björkön saarella sijaitsevaa Birkan kauppakaupunkia on usein verrattu Hedebyhyn.
Myös Birka perustettiin vuoden 800 tienoilla paksun, paaluaidalla vahvistetun vallin suojiin, ja kaupungissa oli tuottelias taitavien käsityöläisten ammattikunta.
Monet ruotsalaisviikinkien Venäjän retkiltään tuomat eksoottiset ylellisyystavarat päätyivät Birkaan. Kaupungin viikinkiaikaisista haudoista on löytynyt muun muassa kiinalaista silkkiä, mikä kertoo varsin laajoista kauppayhteyksistä.
Kaupunkina Birka kalpenee kuitenkin Hedebyn rinnalla, sillä sen pinta-ala oli vaivaiset kuusi hehtaaria ja asukkaitakin oli vain noin 700.
Oslovuonon länsipuolella sijainnut Kaupang oli puolestaan norjalaisviikinkien tärkein kauppakaupunki.
Nimi tarkoittaa toria, mutta kaivaukset osoittavat, että 5,4 hehtaarin alue oli paitsi tärkeä kaupan keskus myös oikea kaupunki vakinaisine asukkaineen.
Ottar-nimisen varakkaan kauppiaan mukaan kaupunki toimi usein välietappina pitkillä matkoilla Pohjois-Norjasta Hedebyhyn.
ROHKEIN MERENKÄVIJÄ: Norjalaiset uhmasivat Atlantin aaltoja
Viikingit tunnetaan komeista laivoistaan. Edistyksellisten alustensa avulla viikingit pystyivät purjehtimaan pitkiäkin matkoja tekemään kauppaa, ryöstelemään ja asuttamaan uusia alueita. Lähtijöiltä edellytettiin hyviä hermoja ja horjumatonta itseluottamusta – ja norjalaisilla niitä riitti.
Kun muut viikingit lipuivat laivoillaan turvallisesti rannikkoja pitkin, norjalaisviikingit suuntasivat nokan kohti Pohjois-Atlantin vaarallisia vesiä.
Färsaarten, Islannin ja Grönlannin asuttaminen ei ollut jänishousujen touhua, sillä norjalaisten oli purjehdittava päiväkausia avomerellä metrien korkuisten aaltojen ja hyisen sateen armoilla.
Myrskyssä masto oli laskettava, ettei laiva olisi keikahtanut kumoon.
Viikinkien sotalaivoja, pitkälaivoja, voitiin soutaa tyynellä säällä, mutta Pohjois-Atlantin saarten asuttamisessa käytettiin leveämpiä rahtialuksia, knarreja, joissa oli vähemmän miehistöä ja joita oli vaikea soutaa.
Norjalaiset purjehtivat myös skandinaavisia kilpakumppaneitaan pohjoisemmaksi ja saivat matkoillaan tuta kylmät, arktiset yöt, suojanaan vain telttakankaat ja nahkaiset makuupussit.
Rohkeimpien merenkävijöiden titteli menköön siis oikeutetusti Norjan viikingeille.
Tanskalaiset pysyttelivät rannikolla
Ruotsalaiset pääsivät huomattavasti helpommalla seilatessaan itään Suomen rannikolle ja edelleen jokia pitkin Venäjälle.
Suurin haaste oli jokien jäätyminen talvella, jolloin laivaston oli jäätävä odottamaan jäiden sulamista. Viikinkilaivoja saatettiin myös joutua vetämään useita kilometrejä kuivalla maalla etelämpään virtaavalle joelle.
Tanskalaisetkin purjehtivat toki muun muassa Irlantiin, mutta eteläisimmän viikinkivaltakunnan merenkävijät etenivät turvallisempia reittejä Euroopan rannikoiden tuntumassa.
Kun maa oli koko ajan näkyvissä, ei eksymisestä ollut juuri pelkoa, ja viikingit pääsivät myös tarvittaessa nopeasti maihin täydentämään muonavarastoja.
Toisin kuin ruotsalaisilla, tanskalaisviikinkien jokipurjehdukset olivat pieniä piipahduksia Länsi-Euroopan jokia pitkin, tosin rohkenivat hekin aina Pohjois-Atlantille Biskajanlahdelle asti.
SUURIN VALLOITTAJA: Ruotsista lähdettiin itään
Viikingit eivät lähteneet ulkomaanretkilleen vain riehumaan ja ryöstelemään vaan myös valloittamaan alueita, joilta voitiin periä veroja ja jonne voitiin perustaa asutusta. Kaikki kolme viikinkimaata olivat ansiokkaita valloittajia, mutta Ruotsi veti pisimmän korren.
Ruotsalaisviikingit purjehtivat Itä-Euroopan jokia ja loivat vähitellen valtakunnan, joka ulottui laajimmillaan Suomenlahdelta Mustallemerelle.
Ruotsalaiset siis hallitsivat kaikista skandinaaveista suurimpia alueita. 800-luvun alussa ruotsalaiset viikingit perustivat Holmgårdin kaupungin eli nykyisen Novgorodin tukikohdaksi nahka- ja orjakaupalleen.
Ruotsalaisia tulijoita alettiin kutsua nimellä ”rus”, ja 860-luvulla Holmgårdista eli Rurikinlinnasta tuli kuningas Rurikin alaisuudessa rusien maan pääkaupunki – myöhemmin alueesta kasvoi itänaapurimme Venäjä.
Kaksikymmentä vuotta myöhemmin ruotsalaiset siirsivät valtakunnan pääkaupungin Kiovaan, josta käsin viikingit lähtivät sotaretkille muun muassa Bysantin mahtavaan pääkaupunkiin Konstantinopoliin.
Aluevalloituksissa ykkössija menee siis Ruotsiin.
Norja ja Tanska jäivät kauas taakse
Tanskan viikingit riehuivat vuonna 911 Frankkien valtakunnassa siinä määrin, että he saivat lopulta Rouenin alueen Normandiassa, kunhan lupasivat lopettaa ryöstelyn. Normandiaa asuttivat kuitenkin myös norjalaiset viikingit.
Tanskalaisten meriitiksi voidaan kuitenkin laskea Englannin valloitus. 880-luvulla he pakottivat Englannin kuninkaan Alfred Suuren kirjoittamaan nöyryyttävän rauhansopimuksen ja antamaan heille Danelageniksi kutsutun alueen.
Reilut 130 vuotta myöhemmin Tanskan Sven Haaraparta valloitti koko Englannin, mutta Ruotsin idän imperiumille eivät Svenin eivätkä poikansa Knuut Suuren valloitukset vedä vertoja.
Norja valloitti Islannin, osia Irlannista, Pohjois-Skotlannin ja pieniä alueita Pohjois-Antlantilta. Tulos: jumbosija.
KAUIMMAS MATKAILLUT: Sotaretki vei Ruotsista Aasiaan
Skandinavian miesten tuli ”fara i viking” eli lähteä ryöstöreissuille saadaakseen kunniaa ja hankkiakseen vaurautta – muuten asemat naimamarkkinoilla olivat heikot. Monet osallistuivat muutaman viikon kesäisille ryöstöretkille, toiset viipyivät reissuilla jopa vuosia.
Vuonna 1041 ruotsalaisten viikinkien ennen niin tuottoisat kauppayhteydet Itä-Eurooppaan ja Mustallemerelle olivat olleet poikki jo yli sata vuotta.
Ruotsalainen Ingvar Kaukomatkaaja yritti avata kauppareittejä uudelleen, ja hänen matkansa on ikuistettu useisiin riimukiviin Keski-Ruotsissa, kuten Gripsholmin kiveen:
”Tola pystytti kiven poikansa Haraldin, Ingvarin veljen, muistoksi. He matkasivat kuin miehet kauas etsimään kultaa ja antoivat idässä kotkille ruokaa. He kuolivat etelässä Särklandissa.”
Särkland oli viikinkien antama nimi Abbasidien kalifaatille, laajalle Lähi-itään levittäytyneelle muslimivaltakunnalle.
”Kotkille ruoan antaminen” tarkoitti, että Ingvar oli ollut taistelussa ja jättänyt vihollisten ruumiit taistelukentille petolintujen raadeltaviksi.
Invgarin laivat purjehtivat luultavimmin Itämeren, Volgan ja Mustanmeren kautta kohti Kaukasusta ja Särklandia. Ingvar ja muut osallistujat katosivat tuntemattomassa paikassa Keski-Aasiassa.
Ingvar Kaukomatkaajan saagan mukaan vain yksi retkikunnan laivoista palasi kotiin Ruotsiin vuonna 1042 viikinkiajan pisimmältä sotaretkeltä, joka ulottui yli 4 700 kilometrin päähän.
Norjalle kakkossija
Norjan ahkerin reissuviikinki oli luultavasti Eerik Punainen, joka purjehti ensimmäisenä Islantiin ja myöhemmin lähes 4 000 kilometrin matkan Grönlantiin.
Eerikin poika Leif Onnekas pääsi aina Amerikkaan asti, mutta hänen matkansa Grönlannista Newfoundlandiin jäi Ingvarin retkeä lyhyemmäksi.
Tanskalaisista pisimmälle pötki Hasting, joka purjehti Frankkien valtakunnan rannikkoa aina Pohjois-Italian Lunaan ryöstöretkelle. Jotkut historioitsijat arvelevat hänen purjehtineen jopa koko Välimeren ympäri.
VAHVIN USKOSSA: Ruotsalaiset olivat vahvimpia aasauskossaan
Kristinuskon levitessä Tanskassa ja Norjassa ruotsalaiset pitivät tiukasti kiinni viikinkien aasauskosta.
Pappi Adam Bremeniläisen mukaan ruotsalaiset rakensivat Pohjolan vaikuttavimman temppelin Uppsalaan.
Temppeli oli ”rakennettu kauttaaltaan kullasta” ja sisälsi Torin, Odinin ja Freijan puupatsaat.
Siellä ruotsalaisviikingit harjoittivat aasauskoa aina vuoteen 1087 asti, jolloin heidän kristitty kuninkaansa, Inge vanhempi, poltti temppelin.
Tanskalaiset taipuivat kristinuskoon jo 900-luvulla, vaikka monet palvoivatkin yhä salassa skandinaavisia jumalia.
Norjalaiset pitivät pintansa hieman pidempään, aina vuoteen 1018, jolloin kuningas Olavi Pyhä pakotti brutaalein keinoin valtaosan alamaisistaan kääntymään kristinuskoon.