Viikinkikuningas Sven Haaraparta kohotti juomasarvensa ja ehdotti maljaa mahtimiehille, jotka olivat kokoontuneet Jellingin kuninkaankartanoon vuonna 987. Ennen kuin Sven tyhjensi sarvensa ja istuutui, hän vannoi purjehtivansa kolmen vuoden kuluessa sotajoukkoineen meren yli Englantiin.
Sven Haaraparran julistus aloitti viikinkien historiassa uuden, aluevalloitusten ja laajentumisen aikakauden. Siihen asti kuninkaiden vaikutusvalta oli perustunut valtaan kotimaassa ja ryöstöretkiin eri puolille Eurooppaa, mutta nyt kuninkaat pyrkivät laajentamaan valtakuntaansa.
Viikinkihallitsijoiden valloituspolitiikka saavutti huippunsa Svenin pojan Knuut Suuren valtakaudella. Vuonna 1028 Knuut hallitsi imperiumia, joka kattoi Tanskan, Norjan ja Englannin sekä osia Skotlannista ja Ruotsista.
Niin laajan valtakunnan rakentaminen edellytti kuninkaalta diplomaattista vainua, uskollista armeijaa sekä mittavaa omaisuutta, jolla ostaa liittolaisia.
Suonissa virtasi jumalten veri
Kauan ennen kuin Skandinaviaan syntyi kolme kuningaskuntaa, alueella oli lukemattomia pieniä valtakuntia, joita hallitsivat mahtimiehet, päälliköt ja kuninkaat. Viikinkiyhteiskunnan alimpana olivat orjat, jotka raatoivat vapaiden tilallisten palveluksessa.
”Hän halusi olla parempi kuin kaikki muut, kuten hänen pitikin olla.” Norjan kuninkaasta kertova ”Pyhän Olavin saaga”
Tilallisten yläpuolella olivat rikkaat maanomistajat, joita kutsuttiin jaarleiksi. Maa- ja muun omaisuutensa tuotoilla jaarlit saattoivat varustaa armeijoita, joilla he valloittivat itselleen lisää maata.
Tilallisilla oli velvollisuus palvella jaarlien armeijassa, ja yleensä järjestely sopi heille hyvin. Vastineeksi sotapalveluksesta jaarlit suojelivat tilallisia rosvojoukkioilta ja vihollisten hyökkäyksiltä.
Historioitsijoiden mukaan viikinkikuninkaat tulivat todennäköisesti jaarlisuvuista, mutta kuninkuus ei välttämättä siirtynyt perinnöksi isältä pojalle. Kun kuningas kuoli, kruunun peri yleensä edesmenneen kuninkaan miespuolinen sukulainen.
Jos kuningas ei itse voinut osallistua kokoukseen, hän lähetti suullisen viestin lähetin välityksellä.
Päivä täyttyi palavereista
Viikinkihallitsijan menestys perustui hänen kykyynsä pitää valtakunnan mahtimiehet tyytyväisinä. Suhteita hoidettiin yleensä kuninkaan kartanoissa pidetyissä tapaamisissa, joissa tämä voiteli vieraitaan simalla ja lahjoilla.
Viikinkiajan yhteiskunta rakentui pitkälti henkilösuhteiden varaan – aina kuningasta myöten. Hänen oli varmistettava, että kaikki alamaiset uskoivat hänen olevan erityisen hyvissä väleissä jumalten kanssa ja pystyvän sen vuoksi takaamaan kansansa vapauden ja hyvinvoinnin.
Jos kansa oli tyytymätön kuninkaaseen, vaarana oli, että joku valtakunnan mahtimiehistä eli jaarleista kokosi armeijan ja syöksi kuninkaan vallasta. Niinpä kuninkaan oli tärkeää tavata jaarleja säännöllisesti ja ylläpitää heihin hyviä suhteita.
Vain harvat viikingit osasivat lukea ja kirjoittaa riimuja, minkä vuoksi kuningas tapasi jaarleja yleensä kasvotusten. Näin hän saattoi myös välttää väärinkäsitykset. Kuningas käytti suuren osan ajastaan matkustamalla kartanostaan toiseen ja tapaamalla niissä paikallisia jaarleja.
Näissä tapaamisissa kuningas söi ja joi alamaistensa kanssa. Kaunopuheisen hallitsijan oli yleensä helppo ratkaista riitoja ja saada kannatusta ehdotuksilleen – etenkin, jos hän oli tarjonnut vierailleen riittävästi olutta ja simaa.
Suuressa valtakunnassa kuningas ei kuitenkaan voinut tavata kaikkia henkilökohtaisesti. Niinpä hän joutui turvautumaan lähetteihin, jotka välittivät suulliset viestit jaarleille. Läheteillä oli luultavasti mukanaan riimusauva tai jokin muu vastaava todiste, joka osoitti heidän olevan kuninkaan asialla.
Valinta ei kuitenkaan perustunut pelkästään sukulaisuuteen, vaan sitäkin tärkeämpää oli ehdokkaan kyvykkyys. Lähteistä päätellen kuninkaaksi valitut miehet olivat yleensä ulkoisesti vaikuttavia henkilöitä: Tanskan kuninkaan Knuut Suuren kerrotaan olleen ”hyvin pitkä ja vahva”, kun taas norjalaisen Haakon Hyvän sanotaan olleen ”kaikkia muita suurempi, vahvempi ja komeampi”.
”Pyhän Olavin saaga” ylistää niin ikään norjalaista päähenkilöään ja hänen ylivertaisia taitojaan muun muassa uimisessa, heittoaseiden käytössä ja kädentaidoissa. Saagassa kerrotaan myös, että Olavi ”halusi olla parempi kuin muut, kuten hänen asemansa ja säätynsä vuoksi pitikin olla”.
Varhaisella viikinkiajalla kuninkaan piti olla paitsi fyysiseesti vahva myös Pohjolan jumalten sukua. Nykyään useimmat muinaiset viikinkikuninkaat tunnetaan lähinnä saagoista, mutta historioitsijat uskovat, että ainakin osa heistä on todella ollut olemassa.
Voi hyvinkin olla, että esimerkiksi Tanskan kuningas Ragnar Karvahousu, jonka 1100-luvulla elänyt tanskalainen kronikoitsija Saxo mainitsee kirjoituksissaan ja josta kerrotaan islantilaisen ”Ragnar Karvahousun saagassa”, oli 800-luvulla elänyt henkilö, jonka suvun väitettiin polveutuneen viisaudenjumala Odinista.
Kuningas murhasi kilpailijansa
Ensimmäiset viikinkikuninkaat saattoivat hyvinkin olla kunnianhimoisia jaarleja, jotka nousivat alueensa hallitsijaksi muiden jaarlien ja tilallisten tuella. He pystyivät kenties takaamaan alueensa asukkaille rauhan ja järjestyksen niin, että nämä saattoivat rauhassa keskittyä maanviljelyyn.
Hirdin jäsenten tärkein tehtävä oli suojella kuningasta.
Kuninkaalla oli oma vartiokaarti
Viikinkikuninkaan yksityistä henkivartiokaartia sanottiin hirdiksi. Siihen kuului yleensä enintään 60 taitavaa nuorta soturia, joiden tehtävänä oli suojella hallitsijaa kellon ympäri.
Hirdin miehet valittiin valtakunnan johtavista suvuista, ja ilmeisesti kuningas valitsi heidät itse. Jokaisen hirdin jäsenen oli vannottava kuninkaalle uskollisuudenvala.
Viikinkiajan alussa 800-luvun alun tienoilla nuorilla miehillä oli tapana lähteä ryöstöretkille hankkimaan taistelukokemusta, sillä sen jälkeen, kun soturi oli valittu hirdiin, hän enää saanut lähteä kuninkaan luota ja hänen elämänsä oli muutenkin hyvin tarkoin säädeltyä.
Hirdin soturit aterioivat kuninkaan kanssa ja seurasivat häntä hänen matkoillaan tapaamaan jaarleja. Palkkioksi palveluksistaan hirdin soturit saivat esimerkiksi kultaa ja osuuden sotasaaliista.
Palvelusajan päättyessä kuningas lahjoitti kaartilaisille yleensä maata. Hirdin jäsenyyttä tavoitteli moni, ja sitä pidettiin suurena kunniana.
Fynin saarella sijaitsevasta Glavendrupin pikkukaupungista Tanskasta on löydetty riimukivipaasi, jossa viitataan ehkä juuri tällaiseen pientä aluetta hallinneeseen viikinkikuninkaaseen.
Kivi on ajoitettu 900-luvun taitteeseen, mutta tutkijat eivät ole päässeet yksimielisyyteen siitä, miten sen teksti pitäisi tulkita. Yksi mahdollinen tulkinta on, että paasi pystytettiin aikoinaan Alle-nimisen paikallisen kuninkaan muistoksi.
Siinä missä Alle luultavasti hallitsi vain pientä aluetta, jotkut paikallishallitsijat onnistuivat laajentamaan valtakuntaansa. ”Ynglinga-saagan” mukaan ruotsalainen kuningas Ingjald kutsui vuoden 650 tienoilla kuusi muuta paikallista kuningasta luokseen Uppsalaan juhlimaan uuteen kartanoonsa. Juhlissa kohotettiin malja runouden jumalalle Bragelle, ja Ingjald vannoi laajentavansa valtaansa ”kaikkiin maailmankolkkiin”.
Sen jälkeen hän poistui suuresta salista ja sytytti sen palamaan. Kilpailevat kuninkaat kuolivat tulipalossa, ja Ingjaldin oli helppo valloittaa heidän valtakuntansa ja alkaa verottaa niitä.
Vaikka nämä pienet kuningaskunnat myöhemmin yhdistyivätkin Ruotsiksi, Norjaksi ja Tanskaksi, valta niissä ei aina keskittynyt vain yhdelle henkilölle. Valtakunnan yhtenäisyys edellytti vahvaa kuningasta, ja epävakaina aikoina oli sen sijaan varsin yleistä, että vallassa oli useita kuninkaita yhtä aikaa.
Historioitsijat uskovat, että esimerkiksi Tanska oli yhtenäinen valtakunta jo kauan ennen kuin Harald Sinihammas antoi vuoden 965 tienoilla kaivertaa niin sanotun Jellingin paaden, jossa hän kehuskeli yhdistäneensä tanskalaiset.
Kilpi oli symbolinen lahja, joka kuvasti kuninkaan roolia kansansa suojelijana.
Myös 400–500-luvulla Tanskan etelärajalle rakennettu Dannevirke-puolustusvalli viittaa siihen, että alueella oli jo tuolloin vahva keskitetty hallinto. Norjassa tilanne oli pitkälti sama.
Harald Kaunotukka yhdisti Norjan 800-luvun lopulla, mutta Keski-Norjassa sijaitsevan Trøndelagin ja Oslon pohjoispuolella sijaitsevan Opplandin paikalliset kuninkaat julistivat silti toistuvasti itsenäisyyttään.
Ruotsalaiset lähteet ovat hämärämpiä, mutta niiden perusteella näyttää siltä, että Ruotsissa oli viikinkiajalla liuta pieniä valtakuntia, eivätkä esimerkiksi Värmlannin paikalliset kuninkaat hyväksyneet Uppsalassa valtaa pitänyttä kuningasta hallitsijakseen.
Ikä laskettiin hallitsijalle eduksi
Historioitsijat eivät tiedä, miten viikinkien kuninkaanvaali tarkalleen ottaen eteni. Todennäköisesti kaikkia edesmenneen hallitsijan miespuolisia sukulaisia pidettiin mahdollisina vallanperijöinä.
Niinpä kaikki edellisen kuninkaan pojat, veljet, sedät ja enot saattoivat kaikki vaatia kruunua itselleen. Kuninkaan avioliitossa syntyneet pojat olivat kuitenkin aina etulyöntiasemassa aviottomiin poikiin verrattuna.
Kuninkaaksi pyrkivän piti myös olla täysi-ikäinen. Se tarkoitti viikinkiaikana luultavasti 12 vuoden ikää, jolloin poika sai alkaa kantaa aseita ja osallistua soturikoulutukseen. Jos ehdokkaita oli useita, valta siirtyi useimmiten heistä vanhimmalle, koska hänellä katsottiin olevan eniten elämänkokemusta.
”He noituivat koiraan kolmen miehen järjen: se haukkui kaksi sanaa ja puhui kolmannen.” Heimskringla-saaga erikoisesta kuninkaanvaalista Norjassa.
Jos vallasta kamppaili kaksi suunnilleen saman ikäistä ja yhtä pätevää ehdokasta, heidän välilleen saattoi kehkeytyä kiivaskin valtataistelu. Jotta perimysriidat eivät heikentäisi valtakuntaa, kuningas saattoi ennen kuolemaansa itse nimetä seuraajansa.
Toinen mahdollisuus oli jakaa valta. Islantilaisen Snorri Sturlusonin 1200-luvulla kirjoittamien Norjan kuningassaagojen mukaan esimerkiksi Magnus Hyvä nimitti setänsä Harald Ankaran kanssahallitsijakseen.
Koira voitti orjan kuninkaanvaalissa
Jaarlit pystyivät kukistamaan kilpailijansa sotilaallisesti, ja sen vuoksi heillä oli todennäköisesti tilallisia enemmän vaikutusvaltaa kuninkaanvaalissa. Esimerkiksi Olavi Trygvenpoika lahjoi Norjan jaarleja avokätisesti ja huudatti itsensä Norjan kuninkaaksi useilla käräjillä vuoden 995 tienoilla.
Tämä kullattu koristehela löytyi viikinkihaudasta Aarhusista.
Ystäviä sai laivoilla ja kullalla
Sima ja loisteliaat juhlat eivät aina riittäneet pitämään alamaisia tyytyväisinä. Paikalliset mahtimiehet odottivat kuninkaan osoittavan heille kiitollisuuttaan myös arvokkailla lahjoilla.
Vuonna 2017 arkeologit löysivät Aarhusin läheltä Tanskasta 950-luvulle ajoitetun viikinkihaudan. Tutkijoiden mukaan hauta on saattanut kuulua yhdelle kuningas Gorm Vanhan jaarleista, ja sieltä on löydetty muun muassa kullattu hevosen valjaiden koristehela.
Muinaisesta Hedebyn viikinkikaupungista on löydetty kaivauksissa kaksi samanlaista helaa, ja arkeologit arvelevatkin, että helat on luultavasti valmistettu samalle mahtimiehelle – kuten kuninkaalle – joka on ehkä antanut niitä lahjaksi liittolaisilleen.
Viikinkien lahjanantokäytäntöjä ei tunneta varmuudella, mutta tutkijat olettavat, että kuninkaat palkitsivat jaarleja, ansioituneita sotureita ja runonlaulajia arvokkailla lahjoilla. Kuninkaalliset antoivat lahjoja myös toisilleen.
Esimerkiksi Tanskan kuninkaan Sigfredin veljen Halfdanin kerrotaan lahjoittaneen Saksan kuninkaalle Ludvigille kultaisella kädensijalla varustetun miekan ollessaan tämän vieraana vuonna 873.
Jos kuningas kitsasteli lahjojen suhteen, vaarana oli vaikutusvallan menetys. Pahimmassa tapauksessa jaarlit suuttuivat ja siirtyivät tukemaan avokätisempää kilpailijaa.
Lahjojen arvo vaihteli vastaanottajan aseman mukaan. ”Harald Ankaran saaga” kertoo, miten sen nimihenkilö palkitsi miehiään: ”Kuningas meni kauimpana istuvan miehen luo ja antoi hänelle hyvän miekan; seuraava mies sai kilven, ja sitä seuraavat vaatteita tai aseita tai kultaa. Lahja oli sitä arvokkaampi, mitä ylhäisempi sen saaja oli.”
Aseiden, kultakorujen ja vaatteiden lisäksi kuningas saattoi palkita tukijoitaan laivoilla tai maaomaisuudella tai auttaa heitä solmimaan avioliittoja vaikutusvaltaisiin sukuihin.
Aseita ja käsirenkaita arvostettiin
Monilla alueilla vapaat tilalliset nauttivat kuitenkin niin suurta kunnioitusta, että hekin pääsivät vaikuttamaan kuninkaanvaaliin.
Kun Haakon Hyvä valittiin kuninkaaksi vuoden 933 paikkeilla, tilalliset ilmoittivat ”Haakon Hyvän saagan” mukaan vastustavansa häntä, koska hän oli kristitty: ”Jos sinä pidät tästä asiasta (kristinuskosta) niin kovasti kiinni, että haluat hyökätä kimppuumme, olemme me tilalliset päättäneet hylätä sinut ja valita itsellemme toisen päällikön, joka antaa meidän palvella haluamiamme jumalia.”
Ilmoitus sai Haakonin luopumaan aikeestaan pakkokäännyttää alamaisensa kristinuskoon. Valtataistelun häviäjät katsoivat yleensä parhaaksi poistua maasta.
He viettivät usein vuosikausia ryöstöretkillä ja hankkivat niillä mainetta, ystäviä ja kokemusta – ja keräsivät rikkauksia, joiden avulla he saattoivat pyrkiä tilaisuuden tullen uudelleen kuninkaaksi.
Kamppailu kuninkuudesta ei ilmeisesti vaikuttanut juurikaan tavallisten ihmisten elämään, sillä he elivät kaukana vallan keskuksista ja keskittyivät yleensä vain pysymään hengissä. Valtapeli saattoi joskus saada hullujakin piirteitä, mitä kuvaa hyvin Norjan kuningassaagojen kertomus Opplandin kuninkaan Öisteinin sotaretkistä Trøndelagiin.
Ensimmäisellä sotaretkellä Öistein teki pojastaan Trondheimin vasallikuninkaan, mutta paikalliset tilalliset surmasivat uuden hallitsijansa. Kun Öisteinin soturit taas hyökkäsivät Trøndelagiin, kuningas pakotti tilalliset valitsemaan, haluaisivatko he mieluummin kuninkaakseen orjan vai Öisteinin Saur-koiran.
Tilalliset valitsivat koiran, joka sai oman valtaistuimen ja hopeasta ja kullasta taotun kaulapannan. ”He noituivat koiraan kolmen miehen järjen; se haukkui kaksi sanaa ja puhui kolmannen”, saagassa kerrotaan.
Ilo koirakuninkaasta jäi kuitenkin lyhyeksi, sillä Saur kuoli pian susien surmaamana.
Uhrit toivat hyvinvointia
Ynglinga-saagan mukaan Uppsalassa eli muinoin Domalde-kuningas, joka uhrattiin jumalille, kun hänen kansansa oli nähnyt pitkään nälkää muun muassa katovuosien vuoksi eikä härkien uhraaminen ollut auttanut. Kuninkaan kuoltua ajat muuttuivat heti paremmiksi.
Uhrattavaksi päätynyt Domalde ei ollut kyennyt täyttämään viikinkikuninkaan kenties tärkeintä tehtävää eli vaalimaan suhteita jumaliin ja tuomaan siten kansalleen onnea, hyvinvointia ja rauhaa.
Saxo Grammaticus mainitsee esimerkkinä myyttisen tanskalaisen kuninkaan Frode Fredegodin, jonka valtakunta oli niin vakaa ja vauras, että kulkija saattoi jättää maantielle kultakorun ilman, että se varastettiin.
Kertomus Domaldesta ja muut muinaiset tarinat viittaavat siihen, että viikinkikuninkaan tärkeimpiä velvollisuuksia oli varmistaa uhrimenojen (blót) onnistuminen, sillä niillä taattiin jumalten suosio ja sitä kautta hyvä sato ja runsaat saaliit.
Kuninkaan piti myös suojella valtakuntaansa kokoamalla armeija, johtamalla sitä taistelussa ja palkitsemalla sotureitaan avokätisesti. Hän oli vastuussa myös rajavallien, linnojen, teiden ja rakentamisesta sekä vartiotulista eli korkeille paikoille rakennetuista nuotioista, joilla varoitettiin vihollisen hyökkäyksestä.
Kuninkaan piti olla myös taitava diplomaatti. Hän kestitsi niin vastustajiaan kuin ystäviäänkin suurissa tapaamisissa, joissa ratkottiin riitoja ja solmittiin liittoumia siman, oluen ja viininjuonnin lomassa.
Tanskan kuninkaat Harald Sinihammas ja Sven Haaraparta harjoittivat diplomatiaa myös solmimalla strategisen avioliiton slaavilaisen prinsessan kanssa. Näin he ylläpitivät hyviä suhteita Itämeren eteläpuolisten alueiden hallitsijoihin.
Vallassa pysyminen vaati työtä
Mitä suuremmaksi valtakunta kasvoi, sitä vaikeampaa vallassa pysyminen oli. Hallitsijoiden valta perustuikin pitkälti uskollisiin jaarleihin, jotka valvoivat heidän etujaan kotiseuduillaan.
Vaarana oli kuitenkin se, että kunnianhimoinen jaarli alkoi haluta kuninkaaksi kuninkaan paikalle. Viikinkikuninkaan oli jatkuvasti matkustettava seurueineen ympäri valtakuntaansa kuninkaankartanosta toiseen tapaamassa paikallisia jaarleja ja varmistamassa heidän tukensa.
Matka saattoi kestää useita päiviä, ja esimerkiksi purjehdus Tanskasta Englantiin kesti kolmesta kuuteen päivään säästä ja tuulen suunnasta riippuen.
Kun viikinkikuningas halusi lähteä sotaretkelle, hän kokosi alamaisistaan laivaston.
Kuninkaat järjestivät myös suuria tapaamisia, joihin kutsuttiin kaikki valtakunnan mahtimiehet. Tapaamisissa suunniteltiin sotaretkiä, ja kuningas osti jaarliensa tuen esimerkiksi kultakoruilla sekä arvokkailla vaatteilla, laivoilla ja aseilla.
Lahjojen tarkoitus oli taivutella jaarlit vannomaan kuninkaalle uskollisuutta. Viikinkiyhteiskunnassa valan rikkominen oli rikoksista pahin, eikä kukaan luottanut mieheen, joka oli rikkonut lupauksensa.
Norjan Harald Kaunotukka oli poikkeuksellisen taitava liehakoimaan jaarlejaan. Alistettuaan Norjan valtaansa hän nimitti jaarleja hallinnoimaan valloittamiaan alueita ja myönsi heille oikeuden pitää kolmanneksen hallintoalueidensa verotuloista, kunhan he vain varustivat 60 soturia hänen armeijaansa.
Verotulot tekivät jaarleista rikkaampia ja vaikutusvaltaisempia kuin he olisivat paikallisina kuninkaina olleet, ja monet heistä tukivatkin Haraldia auliisti.
”Hän makasi heidän kanssaan viikon tai kaksi ––.” Norjan kuningassaagat Haakon jaarlin naissuhteista.
Harald tiesi kuitenkin hyvin, että jaarlit pysyisivät hänelle uskollisina vain niin kauan, kun hän jaksaisi matkustaa ympäri valtakuntaa jakamassa heille lahjoja. Siksi hän siirsikin vallan pojalleen Eerikille täytettyään 80.
Kapinan uhka oli aina vaarana
Viikinkikuninkaan elämä oli stressaavaa ja vaarallistakin, ja valtakausi saattoi loppua lyhyeen. Esimerkiksi Ruotsin Erik Voittoisa ajautui vuonna 985 kolme päivää kestäneeseen taisteluun veljenpoikaansa Styrbjörniä vastaan tämän yritettyä syöstä hänet vallasta.
Styrbjörnin kapinalla oli traaginen syy: Styrbjörnin isä ja Eerikin veli ja kanssahallitsija Olavi oli kuollut kesken illallisen kymmenisen vuotta aikaisemmin, ja huhut väittivät Eerikin murhanneen hänet.
Kun Eerik sitten vähän myöhemmin nimitti vielä syntymättömän poikansa kruununperijäksi ja syrjäytti Styrbjörnin kruununperimysjärjestyksestä, sodan siemen oli kylvetty.
Vaikka viikinkikuninkaan henki oli monesti uhattuna, moni pyrki silti kuninkaaksi. Verotusoikeuden lisäksi houkuttimena toimi kuninkaan mittava omaisuus kartanoineen, metsineen ja metsästysmaineen.
Viikinkuningattaret käyttivät valtaa kotonaan.
Viikinkikuninkaan puolisollakin oli vaikutusvaltaa
Viikinkiajan kuningattaret eivät ilmeisesti olleet mitään seinäruusuja. Esimerkiksi ruotsalainen kuningatar Sigrid Ylpeä oli valtakunnan rikkaimpia naisia, ja hän oli naimisissa peräti kahden kuninkaan – maanmiehensä Eerik voittoisan ja Tanskan Sven Haaraparran – kanssa.
Monien muiden viikinkinaisten tavoin Sigridkin oli vahva nainen, joka käytti kotonaan suurta valtaa. 1000-luvun alkuun ajoitetun Beowulf-sankarirunoelman mukaan oli yleistä, että kuningatar kierrätti juomingeissa vieraiden keskuudessa juomasarvea maljojen nostamista varten.
”Olavi Trygvenpojan saagassa” kerrotaan, että kuningatar Thyran hirdissä oli yhtä monta miestä kuin hänen miehensä, kuningas Olavin hirdissä. Tämä viittaa siihen, että kuningattarella oli hovissa merkittävä asema.
Historioitsijat eivät kuitenkaan tiedä varmuudella, kuinka suurta poliittista valtaa kuningattaret käyttivät. Ei esimerkiksi tiedetä, osallistuiko kuningatar jaarlien kanssa käytyihin neuvotteluihin.
Jos kuningas karkotettiin, kuningattaren oli seurattava miestään nöyrästi. Kuningattaren oli myös oltava puolisolleen uskollinen, vaikka kuninkaalla sai olla rakastajattaria.
Ja kun kuningas saapui matkasta väsyneenä kartanoonsa, häntä palveltiin ja hän sai nauttia hyviä ruokia ja juomia runonlaulajansa viihdyttämänä.
Viikinkikuninkailta ei myöskään koskaan puuttunut naisseuraa. Norjan kuningassaagojen mukaan erityisesti norjalainen Haakon jaarli, joka arvonimestään huolimatta hallitsi Norjaa kuninkaana vuosina 970–995, tunnettiin naistenmiehenä: ”Jaarli antoi tuoda mahtimiesten tyttäriä kartanoonsa, makasi heidän kanssaan viikon tai kaksi ja lähetti heidät sitten takaisin kotiinsa. Näin hän sai naisten sukulaisten vihat päälleen.”
Englanti oli menestyksen kruunu
Alamaisensa suututtaneiden viikinkikuninkaiden onneksi heillä oli turvanaan henkivartiokaarti eli hird, jonka soturit vartioivat kuningasta päivin ja öin, olivat kuninkaan seurana aterioilla ja seurasivat tätä matkoille. Kiitokseksi uskollisuudesta kuningas palkitsi hirdin jäseniä arvokkailla lahjoilla ja osuudella sota- ja ryöstöretkien saaliista.
Sotasaalista oli luvassa myös Sven Haaraparran sotureille, kun hän vuonna 987 vannoi purjehtivansa valloittamaan Englannin. Sven teki Englantiin useita ryöstöretkiä, ja vuonna 1013 hänestä tuli Englannin kuningas, mikä sinetöi lopullisesti hänen menestyksensä hallitsijana.
Viikinkien valtakunta oli laajimmillaan Svenin pojan Knuut Suuren valtakaudella, jolloin siihen kuului Englannin lisäksi myös suurin osa Skandinaviaa.
Knuutin pojat eivät kyenneet pitämään valtakuntaa koossa, ja suurten viikinkikuninkaiden aika päättyi Knuutin kuoltua vuonna 1035. Kristinusko levisi Pohjolaan ja viikinkien ryöstöretket loppuivat, kun Pohjola siirtyi viikinkiajalta keskiaikaan.
