Pohjolan kuningas

Tilallisten yläpuolella olivat rikkaat maanomistajat, joita kutsuttiin jaarleiksi. Maa- ja muun omaisuutensa tuotoilla jaarlit saattoivat varustaa armeijoita, joilla he valloittivat itselleen lisää maata.

Tilallisilla oli velvollisuus palvella jaarlien armeijassa, ja yleensä järjestely sopi heille hyvin. Vastineeksi sotapalveluksesta jaarlit suojelivat tilallisia rosvojoukkioilta ja vihollisten hyökkäyksiltä.

Historioitsijoiden mukaan viikinki­kuninkaat tulivat todennäköisesti jaarli­suvuista, mutta kuninkuus ei välttämättä siirtynyt perinnöksi isältä pojalle. Kun ­kuningas kuoli, kruunun peri yleensä edesmenneen kuninkaan miespuolinen sukulainen.

Valinta ei kuitenkaan perustunut pelkästään sukulai­suuteen, vaan sitäkin tärkeämpää oli ­ehdokkaan kyvykkyys. Lähteistä päätellen kuninkaaksi valitut miehet olivat yleensä ulkoisesti vaikuttavia henkilöitä: Tanskan kuninkaan Knuut Suuren kerrotaan olleen ”hyvin pitkä ja vahva”, kun taas norjalaisen Haakon Hyvän sanotaan olleen ”kaikkia muita suurempi, vahvempi ja komeampi”.

”Pyhän Olavin saaga” ylistää niin ikään norjalaista päähenkilöään ja hänen yli­vertaisia taitojaan muun muassa uimisessa, heittoaseiden käytössä ja kädentaidoissa. Saagassa kerro­taan myös, että Olavi ­”halusi olla parempi kuin muut, kuten hänen asemansa ja säätynsä vuoksi pitikin olla”.

Varhaisella viikinkiajalla kuninkaan piti olla paitsi fyysiseesti vahva myös Pohjolan jumalten sukua. Nykyään useimmat muinaiset viikinkikuninkaat tunnetaan lähinnä saagoista, mutta historioitsijat uskovat, että ainakin osa heistä on todella ollut olemassa.

Voi hyvinkin olla, että esimerkiksi Tanskan kuningas Ragnar Karvahousu, jonka 1100-luvulla elänyt tanskalainen kronikoitsija Saxo mainitsee kirjoituksissaan ja josta kerrotaan islantilaisen ”Ragnar Karvahousun saagassa”, oli 800-luvulla elänyt henkilö, jonka suvun väitettiin polveutuneen viisaudenjumala Odinista.

Kuningas murhasi kilpailijansa

Ensimmäiset viikinkikuninkaat saattoivat hyvinkin olla kunnianhimoisia jaarleja, jotka nousivat alueensa hallitsijaksi muiden jaarlien ja tilallisten tuella. He pystyivät kenties takaamaan alueensa asukkaille rauhan ja järjestyksen niin, että nämä saattoivat rauhassa keskittyä maanviljelyyn.

Fynin saarella sijaitsevasta Glaven­drupin pikkukaupungista Tanskasta on löydetty riimukivipaasi, jossa viitataan ehkä juuri tällaiseen pientä aluetta ­hallinneeseen viikinkikuninkaaseen.

Kivi on ajoitettu 900-luvun taitteeseen, mutta tutkijat eivät ole päässeet yksimielisyyteen siitä, miten sen teksti pitäisi tulkita. Yksi mahdollinen tulkinta on, että paasi pystytettiin aikoinaan Alle-nimisen paikallisen kuninkaan muistoksi.

Siinä missä Alle luultavasti hallitsi vain pientä aluetta, jotkut paikallishallitsijat ­onnistuivat laajentamaan valtakuntaansa. ”Ynglinga-saagan” mukaan ruotsalainen kuningas Ingjald kutsui vuoden 650 tienoilla kuusi muuta paikallista kuningasta luokseen Uppsalaan juhlimaan uuteen kartanoonsa. Juhlissa kohotettiin malja ­runouden jumalalle Bragelle, ja Ingjald vannoi laajentavansa valtaansa ”kaikkiin maailmankolkkiin”.

Sen jälkeen hän poistui suuresta salista ja sytytti sen palamaan. Kilpailevat kuninkaat kuolivat tulipalossa, ja Ingjaldin oli helppo valloittaa heidän valtakuntansa ja alkaa verottaa niitä.

Vaikka nämä pienet kuningaskunnat myöhemmin yhdistyivätkin Ruotsiksi, Norjaksi ja Tanskaksi, valta niissä ei aina keskittynyt vain yhdelle henkilölle. Valtakunnan yhtenäisyys edellytti vahvaa kuningasta, ja epävakaina aikoina oli sen sijaan varsin yleistä, että vallassa oli useita kuninkaita yhtä aikaa.

Historioitsijat uskovat, että esimerkiksi Tanska oli yhtenäinen valtakunta jo kauan ennen kuin Harald Sinihammas antoi vuoden 965 tienoilla kaivertaa niin sanotun Jellingin paaden, jossa hän kehuskeli yhdistäneensä tanskalaiset.

Myös 400–500-luvulla Tanskan etelä­rajalle rakennettu Dannevirke-puolustusvalli viittaa siihen, että alueella oli jo tuolloin vahva keskitetty hallinto. Norjassa tilanne oli pitkälti sama.

Harald Kaunotukka ­yhdisti Norjan 800-luvun ­lopulla, mutta Keski-Norjassa ­sijaitsevan Trønde­lagin ja Oslon pohjois­puo­lella ­sijaitsevan Opplandin paikalliset kuninkaat julistivat silti toistu­vasti itsenäi­syyttään.

Ruotsalaiset lähteet ovat hämärämpiä, mutta niiden perusteella näyttää siltä, että Ruotsissa oli viikinkiajalla liuta pieniä valtakuntia, eivätkä esimerkiksi Värm­lannin paikalliset kuninkaat hyväk­syneet Uppsalassa valtaa pitänyttä kuningasta hallitsijakseen.

Ikä laskettiin hallitsijalle eduksi

Historioitsijat eivät tiedä, miten viikinkien kuninkaanvaali tarkalleen ottaen eteni. Todennäköisesti kaikkia edesmenneen hallitsijan miespuolisia ­sukulaisia pidettiin mahdollisina vallan­­peri­jöinä.

Niinpä kaikki edellisen ­kuninkaan pojat, veljet, sedät ja enot saattoivat kaikki vaatia kruunua ­itselleen. Kuninkaan avioliitossa syntyneet pojat olivat kuitenkin aina etulyöntiasemassa aviottomiin poikiin verrattuna.

Kuninkaaksi pyrkivän piti myös olla täysi-ikäinen. Se tarkoitti viikinkiaikana luultavasti 12 vuoden ikää, jolloin poika sai alkaa kantaa aseita ja osallistua soturikoulutukseen. Jos ehdokkaita oli useita, valta siirtyi useimmiten heistä vanhimmalle, koska hänellä katsottiin olevan eniten elämänkokemusta.

Jos vallasta kamppaili kaksi suunnilleen saman ikäistä ja yhtä pätevää ehdokasta, heidän välilleen saattoi kehkeytyä kiivaskin valtataistelu. Jotta perimysriidat eivät heikentäisi valtakuntaa, kuningas saattoi ennen kuolemaansa itse nimetä seuraajansa.

Toinen mahdollisuus oli jakaa valta. Islantilaisen Snorri Sturlusonin 1200-luvulla kirjoittamien Norjan kuningassaagojen mukaan esimerkiksi Magnus Hyvä nimitti setänsä Harald ­Ankaran kanssahallitsijakseen.

Koira voitti orjan kuninkaanvaalissa

Jaarlit pystyivät kukistamaan kilpailijansa sotilaallisesti, ja sen vuoksi heillä oli todennäköisesti tilallisia enemmän vaikutusvaltaa kuninkaanvaalissa. Esimerkiksi Olavi Trygvenpoika lahjoi Norjan jaarleja avokätisesti ja huudatti itsensä Norjan kuninkaaksi useilla ­käräjillä vuoden 995 tienoilla.

Monilla alueilla vapaat tilalliset nauttivat kuitenkin niin suurta kunnioitusta, että hekin pääsivät vaikuttamaan kuninkaanvaaliin.

Kun Haakon Hyvä valittiin kuninkaaksi vuoden 933 paikkeilla, tilalliset ilmoittivat ”Haakon Hyvän saagan” mukaan vastustavansa häntä, koska hän oli kristitty: ”Jos sinä pidät tästä asiasta (kristinuskosta) niin kovasti kiinni, että haluat hyökätä kimppuumme, olemme me tilalliset päättäneet hylätä sinut ja valita itsellemme toisen päällikön, joka antaa meidän palvella haluamiamme jumalia.”

Ilmoitus sai Haakonin luopumaan ­aikeestaan pakkokäännyttää alamaisensa kristinuskoon. Valtataistelun häviäjät katsoivat yleensä parhaaksi poistua maasta.

He viettivät usein vuosikausia ryöstöretkillä ja hankkivat niillä mainetta, ystäviä ja kokemusta – ja keräsivät rikkauksia, joiden avulla he saattoivat pyrkiä tilaisuuden tullen uudelleen kuninkaaksi.

Kamppailu kuninkuudesta ei ilmeisesti vaikuttanut juurikaan tavallisten ihmisten elämään, sillä he elivät kaukana vallan keskuksista ja keskittyivät yleensä vain ­pysymään hengissä. Valtapeli saattoi joskus saada hullujakin piirteitä, mitä kuvaa hyvin Norjan kuningassaagojen kertomus Opplandin kuninkaan Öisteinin sotaretkistä Trøndelagiin.

Ensimmäisellä sotaretkellä Öistein teki ­pojastaan Trondheimin vasallikuninkaan, mutta paikalliset tilalliset surmasivat uuden hallitsijansa. Kun Öisteinin soturit taas hyökkäsivät Trøndelagiin, kuningas ­pakotti tilalliset valitsemaan, haluaisivatko he mieluummin kuninkaakseen orjan vai Öisteinin Saur-koiran.

Tilalliset valitsivat koiran, joka sai oman valtaistuimen ja ­hopeasta ja kullasta taotun kaulapannan. ”He noituivat koiraan kolmen miehen järjen; se haukkui kaksi sanaa ja puhui kolmannen”, saagassa kerrotaan.

Ilo koira­kuninkaasta jäi ­kuitenkin lyhyeksi, sillä Saur kuoli pian susien surmaamana.

Uhrit toivat hyvinvointia

Ynglinga-saagan mukaan Uppsalassa eli muinoin Domalde-kuningas, joka uhrattiin jumalille, kun hänen kansansa oli nähnyt pitkään nälkää muun muassa ­katovuosien vuoksi eikä härkien uhraaminen ollut auttanut. Kuninkaan kuoltua ajat muuttuivat heti paremmiksi.

Uhrattavaksi päätynyt Domalde ei ollut kyennyt täyttämään viikinkikuninkaan kenties tärkeintä tehtävää eli vaalimaan suhteita jumaliin ja tuomaan siten kansalleen onnea, hyvinvointia ja rauhaa.

Saxo Grammaticus mainitsee esimerkkinä myyttisen tanskalaisen kuninkaan Frode Fredegodin, jonka valtakunta oli niin vakaa ja vauras, että kulkija saattoi jättää maantielle kultakorun ilman, että se varastettiin.

Kertomus ­Domaldesta ja muut muinaiset tarinat viittaavat siihen, että viikinkikuninkaan tärkeimpiä velvollisuuksia oli varmistaa uhrimenojen (blót) onnistuminen, sillä niillä taattiin jumalten suosio ja sitä kautta hyvä sato ja runsaat saaliit.

Kuninkaan piti myös suojella valtakuntaansa kokoamalla armeija, johtamalla sitä taistelussa ja palkitsemalla sotureitaan avokätisesti. Hän oli vastuussa myös raja­vallien, linnojen, teiden ja rakentamisesta sekä vartiotulista eli korkeille paikoille ­rakennetuista nuotioista, joilla varoitettiin vihollisen hyökkäyksestä.

Kuninkaan piti olla myös taitava diplomaatti. Hän kestitsi niin vastustajiaan kuin ystäviäänkin suurissa tapaamisissa, joissa ratkottiin riitoja ja solmittiin liittoumia siman, oluen ja viininjuonnin lomassa.

Tanskan kuninkaat Harald Sinihammas ja Sven Haaraparta harjoittivat diplomatiaa myös solmimalla strategisen avioliiton slaavilaisen prinsessan kanssa. Näin he ylläpitivät hyviä suhteita Itämeren eteläpuolisten alueiden hallitsijoihin.

Vallassa pysyminen vaati työtä

Mitä suuremmaksi valtakunta kasvoi, sitä vaikeampaa vallassa pysyminen oli. Hallitsijoiden valta ­perustuikin pitkälti uskollisiin jaarleihin, jotka valvoivat heidän etujaan kotiseuduillaan.

Vaarana oli kuitenkin se, että kunnianhimoinen jaarli alkoi haluta kuninkaaksi kuninkaan paikalle. Viikinkikuninkaan oli jatkuvasti matkustettava seurueineen ympäri valtakuntaansa kuninkaankartanosta toiseen tapaamassa paikallisia jaarleja ja varmistamassa heidän tukensa.

Matka saattoi kestää useita päiviä, ja ­esimerkiksi purjehdus Tanskasta Englantiin kesti kolmesta kuuteen päivään säästä ja tuulen suunnasta riippuen.

Kuninkaat järjestivät myös suuria tapaamisia, ­joihin kutsuttiin kaikki valtakunnan mahti­miehet. Tapaamisissa suunniteltiin sotaretkiä, ja kuningas osti jaarliensa tuen esimerkiksi kultakoruilla sekä arvokkailla vaatteilla, laivoilla ja aseilla.

Lahjojen tarkoitus oli taivutella jaarlit vannomaan kuninkaalle uskollisuutta. Viikinkiyhteiskunnassa valan rikkominen oli rikoksista pahin, eikä kukaan luottanut mieheen, joka oli rikkonut lupauksensa.

Norjan Harald Kaunotukka oli poikkeuk­sellisen taitava liehakoimaan jaarlejaan. Alistettuaan Norjan valtaansa hän nimitti jaarleja hallinnoimaan valloittamiaan alueita ja myönsi heille oikeuden pitää kolmanneksen hallintoalueidensa verotuloista, kunhan he vain varustivat 60 soturia hänen armeijaansa.

Verotulot tekivät jaarleista rikkaampia ja vaikutusvaltaisempia kuin he olisivat paikallisina kuninkaina olleet, ja monet heistä tukivatkin Haraldia auliisti.

Harald tiesi kuitenkin hyvin, että jaarlit pysyisivät ­hänelle uskollisina vain niin kauan, kun hän jaksaisi matkustaa ympäri valtakuntaa jakamassa heille lahjoja. Siksi hän siirsikin vallan pojalleen Eerikille täytettyään 80.

Kapinan uhka oli aina vaarana

Viikinkikuninkaan elämä oli stressaavaa ja vaarallistakin, ja valtakausi saattoi loppua lyhyeen. Esimerkiksi Ruotsin Erik Voittoisa ajautui vuonna 985 kolme päivää kestäneeseen taisteluun veljenpoikaansa Styrbjörniä vastaan tämän yritettyä syöstä hänet vallasta.

Styrbjörnin kapinalla oli traaginen syy: Styrbjörnin isä ja Eerikin veli ja kanssahallitsija Olavi oli kuollut kesken illallisen kymmenisen vuotta aikaisemmin, ja huhut väittivät ­Eerikin murhanneen hänet.

Kun Eerik sitten vähän myöhemmin nimitti vielä syntymättömän poikansa kruununperijäksi ja syrjäytti Styrbjörnin kruununperimys­järjestyksestä, sodan siemen oli kylvetty.

Vaikka viikinkikuninkaan henki oli monesti uhattuna, moni pyrki silti kuninkaaksi. Verotus­oikeuden lisäksi houkuttimena toimi kuninkaan mittava omaisuus kartanoineen, metsineen ja metsästysmaineen.

Ja kun kuningas saapui matkasta väsyneenä kartanoonsa, häntä palveltiin ja hän sai nauttia hyviä ruokia ja juomia runonlaulajansa viihdyttämänä.

Viikinkikuninkailta ei myöskään ­koskaan puuttunut naisseuraa. Norjan kuningas­saagojen mukaan erityisesti norjalainen Haakon jaarli, joka arvonimestään huolimatta hallitsi Norjaa kuninkaana vuosina 970–995, tunnettiin naistenmiehenä: ”Jaarli antoi tuoda mahtimiesten tyttäriä kartanoonsa, makasi heidän kanssaan ­viikon tai kaksi ja lähetti heidät sitten ­takaisin kotiinsa. Näin hän sai naisten ­sukulaisten vihat päälleen.”

Englanti oli menestyksen kruunu

Alamaisensa suututtaneiden viikinkikuninkaiden onneksi heillä oli turvanaan henkivartiokaarti eli hird, jonka soturit vartioivat kuningasta päivin ja öin, olivat kuninkaan seurana aterioilla ja seurasivat tätä matkoille. Kiitokseksi uskolli­suudesta kuningas palkitsi hirdin jäseniä arvokkailla lahjoilla ja osuudella sota- ja ryöstöretkien saaliista.

Sotasaalista oli luvassa myös Sven Haaraparran sotureille, kun hän vuonna 987 vannoi purjehtivansa valloittamaan Englannin. Sven teki Englantiin useita ryöstöretkiä, ja vuonna 1013 hänestä tuli Englannin kuningas, mikä sinetöi lopullisesti hänen menestyksensä hallitsijana.

Viikinkien valtakunta oli laajimmillaan Svenin pojan Knuut Suuren valtakaudella, jolloin siihen kuului Englannin lisäksi myös suurin osa Skandinaviaa.

Knuutin pojat eivät kyenneet pitämään valtakuntaa koossa, ja suurten viikinkikuninkaiden aika päättyi Knuutin kuoltua vuonna 1035. Kristinusko levisi Pohjolaan ja viikinkien ryöstöretket loppuivat, kun Poh­jola siirtyi viikinkiajalta keskiaikaan.