Pariisilaiset saivat tuta viikinkien säälimättömyyden vuonna 845, kun Ragnar Lodbrokin johtama laivasto purjehti ryöstöretkelle Seineä pitkin. Länsifrankkilaisten kronikoiden mukaan ”lukemattomien kristittyjen mätänevät ruumiit” täyttivät joen.
Ragnarin laivastoon kerrotaan kuuluneen 120 laivaa ja tuhansia miehiä. Heille vauras Pariisi oli houkutteleva ryöstökohde. Kun pohjanmiehet saapuivat Pariisiin, kaupunkilaiset olivat kuitenkin ehtineet paeta ja viedä omaisuutensa mukanaan.
Vihapäissään viikingit alkoivat polttaa taloja ja tuhota kirkkoja. Pelastaakseen kaupungin täydeltä tuholta länsifrankkien kuninkaan Kaarle Kaljupään piti maksaa Ragnarille 3,5 tonnia hopeaa. Pariisi pelastui, mutta ahneet viikingit palasivat pian.
Jumalan rangaistus
Mereltä saapui lisää ryöstelijöitä joka vuosi, ja pian frankkien keskuudessa alkoi levitä uskomus, että koettelemukset olivat Jumalan rangaistus heidän synneistään.
”Herra lähetti meille ansiomme mukaan nämä julmat ja eläimelliset kristinuskon vainoajat”, todettiin kirkolliskokouksessa vuonna 845.
Pariisiin viikingit palasivat ainakin vuosina 856 ja 861. Onnistuneet ryöstöretket houkuttelivat aina vain lisää viikinkejä.
Länsifrankkien kuninkaan oli ryhdyttävä toimeen valtakuntansa puolustamiseksi. Kaarle Kaljupää julkaisi vuonna 864 niin sanotun Pistresin ediktin, jolla hän kutsui miehet ratsaille viikinkejä vastaan. Koska laivoja ei ollut, ratsumiesten tuli ryhtyä nopeaan vastaiskuun, jos viikingit yrittäisivät rantautua ryöstöaikeissa. Kaupankäynti muukalaisten kanssa kiellettiin, ja aseiden ja hevosten myynnistä seurasi kuolemanrangaistus.
Ediktissä kehotettiin myös rakentamaan suurten jokien yli linnoitettuja siltoja, jotka pysäyttäisivät viikinkien laivastot. Tämä määräys osoittautui ratkaisevaksi 21 vuotta myöhemmin.
800-luvulla kaikki Pariisin asukkaat mahtuivat asumaan Seinen keskellä sijaitsevalle
Île de la Citén saarelle. Sillat yhdistivät saaren mantereeseen etelässä ja pohjoisessa.
##
Viikingit tulivat taas Pariisiin
Vuonna 885 viikinki Sigurd Käärmesilmä purjehti Seinellä. Hänen isänsä Ragnar Lodbrok oli 40 vuotta aiemmin johtanut viikinkien ryöstöjoukkoja samalla joella. Lisänimensä Sigurd oli saanut vasemman silmän pupillin ympärillä olevasta käärmettä muistuttavasta kuviosta.
Sigurd johti suurta armeijaa. Benediktiiniläismunkki Abbo Cernuus, joka oli todistamassa viikinkien hyökkäystä, kirjoitti viikinkien laivoja olleen ”yli kahden peninkulman matkalta ja niin
tiheään, ettei joen vettä näkynyt”.
Soturien lisäksi Sigurdin mukana oli naisia ja lapsia, sillä viikingit suunnittelivat jäävänsä alueelle pidemmäksi aikaa.
Viikinkien suunnitelmana oli purjehtia Seineä pitkälle sisämaahan ja talvehtia siellä. Ajankohta oli otollinen, sillä länsifrankkien valtakuntaa koettelivat sisäiset konfliktit. Itäfrankkien kuningas Kaarle Paksu oli valloittanut länsifrankkien kruunun, mutta hänellä oli vain vähän vaikutusvaltaa paikallisiin mahtimiehiin.
25. marraskuuta 885 Sigurdin laivasto saapui Pariisiin, missä sillat estivät sen etenemisen. Sigurd ei jäänyt kuitenkaan odottelemaan, että kaupungin vähäiset puolustajat kävisivät hyökkäykseen hänen ylivoimaista armeijaansa vastaan. Hän lupasi jalomielisesti olla ryöstämättä kaupunkia, kunhan pariisilaiset päästäisivät hänen laivastonsa etenemään.
Sigurdin yllätykseksi tarjouksesta kieltäydyttiin.
”Kuningas Kaarle on jättänyt sillan vastuullemme, jotta valtakunta pelastuisi ja voisi nauttia rikkumattomasta rauhasta”, Pariisin kreivi Odo ilmoitti Abbo Cernuusin mukaan.
Viikingit pääsisivät Pariisin ohi vain väellä ja voimalla.
##
Vastarinta johti nälkään
- marraskuuta aamunkoitteessa viikingit hyökkäsivät kohti Pariisin pohjoista siltaa puolustavaa tornia.
Kivitornia ympyröi vallihauta, mutta se oli vielä keskeneräinen, joten hyökkääjät olettivat valloittavansa linnoituksen helposti.
Puolustusvarustuksiin satoi nuolia, keihäitä ja kiviä, ja sitten Sigurdin miehet kävivät rynnäkköön miekoin ja kirvein. Alivoimastaan huolimatta frankit pitivät pintansa tuntikausia kestäneessä taistelussa, ja viikinkien piti luikkia takaisin laivoihinsa.
Seuraavana aamuna Sigurdin joukot huomasivat yllätyksekseen, että torniin oli yön aikana rakennettu yksi kerros lisää. Viikingit luopuivat yrityksestä valloittaa torni ja päättivät hyökätä sen sijaan tornin peruskiviin.
Vaikka frankit kaatoivat kuumaa öljyä viikinkien niskaan, nämä onnistuivat tekemään perustuksiin aukon. Kun hyökkääjien piti rynnäköidä sisään, kreivi Odo pudotutti tornista raskaan vaununpyörän.
Kuusi miestä kuoli, ja pyörä tukki aukon. Viikingit joutuivat jälleen perääntymään.
Kaksi päivää myöhemmin suuret tappiot kärsinyt Sigurd muutti suunnitelmiaan. Hän käski pystyttää linnoitetun leirin ja lähetti sotureita hankkimaan ruokaa. Maanviljelijät joutuivat nyt
kärsimään pariisilaisten vastarinnasta.
”Valtakunnassa ei liene yhtään sellaista tienpätkää, jolla ei lojuisi valtoimenaan pappien, miesten, naisten, lasten ja vastasyntyneiden ruumiita”, kertoo länsifrankkilainen kronikka.
Täytettyään ruokavarastonsa viikingit aloittivat järjestelmälliset hyökkäykset pysyvän tukikohtansa turvin. Piirityslaitteet moukaroivat muureja, ja palavia laivoja lähetettiin virtaa alas sytyttämään siltoja tuleen.
Onnistuivatpa viikingit kerran jopa tunkeutumaan Pariisiin, josta kreivi Odon johtama vastahyökkäys kuitenkin lopulta ajoi heidät pois.
”Kaupungissa ei ollut riittävästi maata, johon olisimme pystyneet hautaamaan kaikkien kuolleiden ruumiit”, kirjoitti Abbo päivittäin uusia kuolonuhreja vaatineesta piirityksestä.
Pian kaupunkilaiset alkoivat myös kärsiä nälkää, sillä viikingit estivät kaikki ruokakuljetukset kaupungin muurien sisälle.
Rolf suojeli länsifrankkien valtakuntaa viikingeiltä.
Kuningas petti pariisilaiset
Kaupungin nähdessä nälkää kuningas Kaarle Paksu kokosi hitaasti lisäjoukkoja. Vasta neljä kuukautta piirityksen alkamisesta itäfrankkien joukot Saksin herttua Henrikin johdolla saapuivat Pariisiin ja hyökkäsivät viikinkien leiriin.
Vaikka monet Sigurdin miehistä olivat ryöstöretkillä, viikingit torjuivat hyökkäyksen ja ajoivat myös herttuan miehet kaupunkiin, jossa nälänhätä väen lisääntyessä vain paheni.
Kuningas päätti itse tarttua toimeen kaupungin pelastamiseksi. Kun Kaarle Paksu lokakuussa 886 saapui mahtavan armeijansa kanssa Pariisiin, kaupungin piiritys oli kestänyt jo lähes vuoden.
Viikingit pakenivat laivoilleen, ja kuningas marssi Pariisiin kirkonkellojen soidessa ja kansan riemuitessa.
Riemu jäi kuitenkin lyhytaikaiseksi. Viikingit olivat edelleen vaarallisen lähellä, ja kuningas päätti taistelemisen sijaan tehdä heidän kanssaan lehmänkaupat.
Viikingit saisivat hopeaa ja lisäksi luvan purjehtia Pariisin ohi Burgundiin, joka ei ollut alistunut kuninkaan valtaan. Kaarlen ainoa vaatimus oli, että viikingit jättäisivät Pariisin rauhaan.
”Molemmat osapuolet (kaupunkilaiset ja viikingit) hämmästelivät, että saattoivat tulla toimeen keskenään ongelmitta”, kirjoitti Abbo, kun viikinkien annettiin tulla kaupunkiin ennen kuin he jatkoivat matkaansa.
Pariisilaiset olivat raivoissaan, sillä Kaarle oli antanut Sigurdille sen, mitä tämä oli alun perin vaatinutkin.
Vuoden koettelemukset ja lukuisat uhrit olivat olleet turhia. Lisäksi Burgundi ryöstettiin Kaarlen siunauksella.
Vuonna 887 Kaarle syöstiin vallasta ja kreivi Odo valittiin länsifrakkien uudeksi kuninkaaksi.
Hänen aloittamansa dynastia oli vallassa aina Ranskan vallan- kumoukseen asti. Sigurd ei koskaan palannut Pariisiin. Hän sai surmansa ryöstöretkellä friisejä vastaan.