Normannit herättivät pelkoa Euroopassa
Normannit unohtivat esi-isiensä perinteet ja kielen muutamassa vuodessa. Valloitus- ja ryöstelynhalu eivät sen sijaan hävinneet. He etenivät Pohjois-Ranskasta läpi Euroopan miekat ja peitset aseinaan.
Normannien tehokas ratsuväki hyökkäsi peitset tanassa vihollisen kimppuun ja sai paljon jäljittelijöitä.
Kun normanniherttua Vilhelm Valloittaja näki Englannin vehreän rannikon levittäytyvän edessään syyskuisena aamuna 1066, hän tunsi suurempaa innostusta kuin koskaan 38-vuotisen elämänsä aikana. Hän ei ollut merellä yksin, vaan purjeita näkyi niin kauas kuin silmä kantoi: lähes 700 laivaa lähestyi Englantia.
Laivoilla oli noin 7 500 miehen raskaasti aseistettu hyökkäysarmeija.
Mukana oli sotilaita kaikkialta Pohjois-Ranskasta, mutta useimmat olivat Vilhelmin omaa kansaa, normanneja, jotka olivat perineet tapansa ranskalaisilta ja hurjapäisyytensä viikingeiltä.
Mikään hyökkäys ei ollut liian uhkarohkea eivätkä mitkään keinot kiellettyjä normannien haaliessa maata ja mammonaa. He laajensivat valtakuntaansa jatkuvasti rajanaapureidensa kustannuksella ja olivat tehneet lukuisia valloitusretkiä myös Välimerellä, jossa he olivat saaneet hallintaansa suuria alueita muun muassa Etelä-Italiasta.
Normannit jättivät pysyvän jälkensä maailmaan, aina Skotlannin kanervaisilta nummilta kristikunnan kehtoon Pyhälle maalle. Kun Vilhelm Valloittaja nousi maihin Englannin rannikolla, se oli vain jatkoa tapahtumille Ranskassa jo 150 vuotta aiemmin.
Ranskalaisten saarto petti
Englannin kanaalista Seinen sivujokea Eurea pitkin Ranskaan. Viikinkisoturit ryöstelivät joenvartta, kunnes he 150 kilometriä purjehdittuaan jäivät piirittämään Chartresin kaupunkia.
Viikinkejä johti kokenut päällikkö. Islantilaisten saagojen mukaan hän oli ”Kävelijä-Rolf”, Länsi-Norjaa hallinneen jaarli Ragnvaldin poika, mutta eräissä muissa keskiaikaisissa lähteissä hänen kerrotaan olleen tanskalainen.
Kristityt kutsuivat häntä Rolloksi, ja hän oli hyvin tunnettu riesa Ranskan joilla. Hän oli ryöstänyt Rouenia ja ollut mukana pakana-armeijassa, joka oli vuonna 885 lähes vallannut Pariisin. Vuonna 911 ranskalaiset päättivät pysäyttää hänet lopullisesti.
Rollon piirittäessä Chartresia ranskalaiset mahtimiehet kokosivat joukkonsa ja marssivat kohti kaupunkia. Viikingit eivät ehtineet pakoon, ennen kuin kristityt hyökkäsivät, ja auringon laskiessa heidät oli saarrettu kukkulan laelle.
Voitonvarmat ranskalaiset päättivät lykätä Rollon joukkojen teurastuksen aamunkoittoon. Viikingit saisivat viettää unettoman yön kukkulalla odottaen väistämätöntä kuolemaansa.
Rollo ei suinkaan aikonut alistua uhrilampaaksi. Yöllä hän kokosi miehensä ja lähti kohti vihollisen leiriä.
Rynnäkön kärjessä kulkivat torvensoittajat, ja viikingit rynnistivät eteenpäin merkkisoittojen ja taisteluhuutojen säestyksellä. Rynnäkkö yllätti ranskalaiset täysin, ja heidän leirissään syntyi sekasorto. Sitä hyödyntäen viikingit jatkoivat Eurelle, jonka rannalle he olivat vetäneet laivansa. He saivat laivansa nopeasti vesille ja pakenivat. Rollo oli säästynyt kuolemalta ja saattoi taas huoletta jatkaa ryöstelyään.
Rollon viikingeistä tuli Pohjois-Ranskan uusi yläluokka. Enemmistö alueen asukkaista oli tavallista ranskalaista maalaisväestöä.
Rauha ostettiin lunnailla
Ranskalaiset eivät olleet onnistuneet tuhoamaan Rollon viikinkejä tai edes ajamaan heitä takaisin merelle. Kun ranskalaiset eivät pystyneet päihittämään ryösteleviä viikinkejä asevoimin, he yrittivät yleensä ostaa rauhan.
Historioitsijoiden arvion mukaan viikinkiajalla noin viidesosa Ranskan kulta- ja hopeakolikoista kuluikin ryösteleville skandinaaveille maksettuihin lunnaisiin. Vuonna 911 valtion kassa oli kuitenkin tyhjä.
Kuningas Kaarle Yksinkertainen keksi ovelan, joskin uskaliaan ratkaisun: Hän lupasi Rollolle rannikkoalueen Rouenin ympäriltä sitä vastaan, että tämä ottaisi kasteen, vannoisi kuninkaalle uskollisuudenvalan ja pitäisi huolen siitä, että muut viikingit eivät pääsisi enää jokea pitkin ryöstelemään.
Rollo päätti hyväksyä tarjouksen, ja sopimus solmittiin. Perimätiedon mukaan uskollisuudenvalan kohta, jossa Rollon piti suudella kuninkaan jalkaa, oli hänelle kuitenkin liikaa. Hän antoi tehtävän yhdelle miehistään, valtavan kokoiselle soturille, joka nosti Kaarlen jalan huulilleen niin, että kuningas kaatui selälleen.
Viikingit asettuivat Roueniin, jossa Rollo otti kristityksi nimekseen Robert ja esti lupauksensa mukaisesti viikinkejä purjehtimasta ylös Seineä. Hän avioitui ranskalaisen kreivin tyttären kanssa, ja myös hänen miehensä ottivat vaimoikseen paikallisia naisia. Näiden kahden kulttuurin kohtaamisesta syntyivät normannit, jotka noin sata vuotta myöhemmin alkoivat valloittaa paikkaansa historiassa.
Vanhat tavat elivät pinnan alla
Rollo ja hänen sotilaansa olivat vuonna 932 vasta tottumassa Ranskan tavoille, kun hänen aikansa alkoi lähestyä loppuaan.
Varmistaakseen hyvinvointinsa tuonpuoleisessa ikääntynyt päällikkö päätti hyvitellä sekä vanhaa että uutta uskontoaan ja lahjoitti kirkolle sata paunaa kultaa sekä uhrasi viikinkien jumalalle Odinille sata sotavankia.
Ensimmäisen Normandiaan saapuneen viikinkisukupolven jälkeläiset sen sijaan olivat jo ranskalaisempia, ainakin päällisin puolin.
Viikingit olivat vähemmistönä uudella asuinseudullaan, eivätkä myöhemmät vaellukset Skandinaviasta juuri muuttaneet tilannetta. Normandiassa, kuten ranskalaiset aluetta nimittivät, onkin vain vähän skandinaavisperäisiä paikannimiä verrattuna esimerkiksi Danelageniksi kutsuttuun alueeseen Koillis-Englannissa.
Ranskassa normanneihin suhtauduttiin vielä epäluuloisesti ja heidän uskottiin milloin hyvänsä palaavan esi-isiensä pakanallisiin tapoihin. Etenkin paavi ja katolinen kirkko pitivät tarkasti silmällä, mitä entiset pakanat puuhailivat. Kristinuskoon käännyttyäänkin normannit suhtautuvat nimittäin melko vapaamielisesti kirkon opetuksiin.
Kun papit esittivät paheksuntansa normanniaatelismiesten rakastajattarista, normannit vastasivat vain noudattavansa esi-isiensä tapaa ottaa vaimoja ”tanskalaiseen tapaan”. Ajan mittaan normannien onnistui kuitenkin rakentaa melko hyvä suhde kirkkoon, mitä avittivat runsaskätiset lahjoitukset kirkkojen ja luostarien rakentamiseen.
Myös kuningasvalta hyötyi normanneista, ja palkkioksi nämä saivat lisää maata. Normannipäälliköt alkoivat kutsua itseään herttuoiksi, ja heidän hallitsemansa maakunta kasvoi Ranskan vahvimmaksi ja vakaimmaksi.
Normanneista tuli palkkasotureita
Normannien pieni valtakunta pysyi hengissä ja kasvoi lukuisista vihollisista huolimatta. Muut viikingit olivat riesana rannikolla, ja sisämaassa uhkana olivat skandinaavisia tulokkaita karsastavat rajanaapurit. Jotkut ranskalaiskuninkaat yrittivät jopa anastaa Kaarle Yksinkertaisen Rollolle lahjoittaman maan takaisin.
Taitavien hallitsijoiden ja iskukykyisen armeijan ansiosta Normandia pystyi torjumaan vihollisensa. Siinä missä viikingit ennen olivat taistelleet jalan aseinaan kilpi, miekka ja kirves, normanniarmeijan valiojoukoiksi muodostui haarniskoitu ratsuväki. Normanniratsumiehet olivat niin taitavia, että heistä tuli kysyttyjä palkkasotureita.
Varhaisella 1000-luvulla nuoria normanneja lähtikin Eurooppaan myymään taistelutaitojaan eniten maksavalle. Moni matkusti Etelä-Italiaan, missä bysanttilaisten, arabien ja langobardiruhtinaiden välinen konflikti takasi jatkuvasti töitä.
Osa alueelle palkkasotureiksi tulleista normanneista asettui sinne pysyvästi ja alkoi vähitellen valloittaa itselleen lisää maata niin entisiltä vihollisiltaan kuin isänniltäänkin.
Normandiaan aikoinaan saapuneiden esi-isiensä tapaan nuoret sotilaat ottivat paikallisia naisia vaimoikseen ja rakastajattarikseen ja omaksuivat paikallisia tapoja mutta jättivät myös oman jälkensä alueen kulttuuriin.
Normannien Välimeren alueen valloitukset ylittikin vain heidän ehkä suurin sotilaallinen saavutuksensa: mahtavan Englannin valloittaminen.
Etelä-Italia vallattiin sotahevosten ja viikinkilaivojen avulla.
Kiista Englannin kruunusta
Normannien Englannin-hyökkäyksen siemen oli kylvetty vuonna 1035, jolloin Rollon lapsenlapsenlapsi Robert päätti lähteä pyhiinvaellusmatkalle Jerusalemiin ja yllätti kaikki nimittämällä seuraajakseen kahdeksanvuotiaan aviottoman poikansa.
Robert kuoli matkalla, ja Normandian uudeksi valtiaaksi nousi Robertin ja erään parkkurintyttären suhteesta syntynyt poika, Vilhelm. Häntä kutsuttiin lisänimellä ”Äpärä”, kunnes hän myöhemmillä ansioillaan ansaitsi lisänimen ”Valloittaja”.
Normannihallitsijoilla oli läheiset suhteet Englannin kuningashuoneeseen. Yhteisymmärrys oli alkanut kuninkaallisesta avioliitosta, ja se oli vahvistunut vuonna 1013, kun tanskalainen kuningas Sven Haaraparta oli suuren armeijansa kanssa valloittanut Englannin ja kuningas Ethelred oli joutunut pakenemaan ja etsiytynyt turvaan Normandiaan.
Ethelred toi mukanaan lapsensa, jotka varttuivat Normandian herttuan hovissa. Yksi lapsista oli Edvard, joka valittiin Englannin kuninkaaksi vuonna 1042 hänen ollessaan 38-vuotias.
Edvard ei ollut luonteeltaan kovin vahva, ja normanneilla oli häneen suuri vaikutusvalta. Koko joukko kunnianhimoisia aatelismiehiä matkusti tulevan kuninkaan kanssa Englantiin, jossa tämä myönsi heille arvokkaita virkoja paikallisten vastalauseista välittämättä.
Vilhelm jäi Normandiaan hallitsemaan herttuakuntaansa, mutta hän seurasi kiinnostuneena tilanteen kehittymistä Englannin kanaalin toisella puolella. Edvard oli lapseton, ja Vilhelm näki jo varhain mahdollisuutensa päästä myös Englannin hallitsijaksi. Hän alkoi aktiivisesti taivutella Edvardia nimittämään hänet kruununperijäksi, ja lopulta hän uskoikin saavuttaneensa tavoitteensa.
Historioitsijat ovat yhtä mieltä siitä, että Vilhelm sai 1050-luvulla Edvardilta jonkinlaisen lupauksen siitä, että hän perisi kruunun. Bayeux’n seinävaatteen mukaan tiedon tästä toi englantilainen jaarli nimeltä Harald Godwininpoika – tosin se voi olla myös normannien keksimää propagandaa.
Kun Edvard oli kuolemaisillaan vuonna 1066, hän nimittäin nimesi juuri samaisen Haraldin seuraajakseen. Uutinen sai Vilhelmin raivon valtaan, ja hän vannoi kostoa ”valanrikkoja” Haraldille. Kaupungit ja lääninherrat saivat käskyn rakentaa Vilhelmille laivoja, joilla hän voisi purjehtia Englantiin armeijoineen.
Propagandan väline. Seinävaatteen tilasi mahdollisesti Vilhelm Valloittajan veli, piispa Odo, Bayeux’n katedraalin vihkiäisiä varten vuonna 1077.
Ratsuväki ratkaisi taistelun
Puolen vuoden valmistelujen jälkeen herttua Vilhelm kokosi Englannin kanaaliin suuren laivastonsa, jonka alukset oli rakennettu viikinkien pitkälaivojen mallin mukaan. 27. syyskuuta 700 aluksen armada lähti liikkeelle suotuisassa etelätuulessa, ja seuraavana aamuna sen 7 500 sotilasta nousivat maihin Englantiin kenenkään estämättä.
Vastakruunattu Harald oli juuri rientänyt Pohjois-Englantiin taistelemaan norjalaista viikinkiarmeijaa vastaan. Hän kohtasi sen Stamfordin sillalla, jossa englantilaiset kukistivat viikinkien viimeiseksi jääneen suurhyökkäyksen. Samaan aikaan normannit kuitenkin nousivat maihin etelässä.
Harald kiirehti etelään nopeasti kokoon kasaamansa 6 000–7 000 soturin kanssa ja asettautui joukkoineen taisteluasemiin Hastingsin kaupungin lähelle. Vilhelm oli valmis yhteenottoon, ja 14. lokakuuta alkoi taistelu, joka ratkaisisi kuningaskunnan tulevaisuuden.
Englantilaiset taistelivat kuten viikingit olivat tehneet vuosisatoja: jalkaväensotilaat muodostivat tiiviin kilpimuurin aseinaan suuret ”tanskalaiskirveet”, joiden käytön he olivat omaksuneet skandinaaveilta.
Normannit olivat puolestaan hylänneet esi-isiensä taktiikan. Vilhelmin tärkein ase oli hänen ratsuväkensä, joka taisteli ratsain peitsillä ja miekoilla.
Taistelun ensimmäisessä vaiheessa normannit eivät pystyneet murtamaan vahvaa kilpimuuria. Hyökkäys toisensa jälkeen kilpistyi englantilaisten taistelumuodostelmiin kukkulan laella, eivätkä normannien jousiampujat kyenneet hajottamaan vihollisen rivejä.
Tilanne muuttui, kun väsyneet englantilaiset alkoivat tehdä virheitä. Osa Haraldin sotureista lähti hyökkäykseen omin päin, jolloin Vilhelmin ratsumiehille tarjoutui kaivattu aukko puolustuksessa. Ennen kuin englantilaiset ehtivät koota rivejään, vihollissotilaat ratsastivat heidän sekaansa. Syntyneessä kaaoksessa jalkaväellä ei ollut mitään mahdollisuuksia ratsumiehiä vastaan.
Taistelu oli jo lähenemässä loppuaan, kun Harald kuoli nuolenosumaan ja hänen armeijansa hajosi ja pakeni.
Vallattuaan uuden alueen normannit eivät tunteneet sääliä ketään kohtaan. Myös tavallinen kansa joutui kärsimään normannien ryöstelystä ja hävityksestä.
Normannit eivät tunteneet armoa
Vilhelmin kruunajaisia vietettiin Lontoossa joulupäivänä 1066, ja kuten esi-isänsä Rollo vuonna 911, hänkin ymmärsi myötäilyn voiman ja vannoi noudattavansa uuden maansa tapoja.
Englannin lait eivät vaihtuneet yhdessä yössä, mutta valta ja maat vaihtoivat omistajaa. Parikymmentä vuotta Vilhelmin valtaantulon jälkeen normannit olivat käytännössä syrjäyttäneet vanhan aatelin, ja tavallinen kansakin sai kärsiä. Historioitsijoiden arvion mukaan jopa viidesosa englantilaisista kuoli valloitusta seuranneina vuosina, joko normannien aseisiin tai nälkään menetettyään maansa normanneille.
Metsistä tehtiin kuninkaallisia metsästysmaita, ja kokonaisia kaupunginosia muun muassa Winchesterissä ja Cambridgessä jyrättiin maan tasalle, jotta saatiin tilaa Vilhelmin suurille kivilinnoille.
Uusi kuningas ryösti uusia alamaisiaan niin perusteellisesti, että hänet lasketaan vielä tänäkin päivänä maailman kaikkien aikojen viiden rikkaimman ihmisen joukkoon. Kuollessaan vuonna 1087 Vilhelm oli niin lihava, ettei hän mahtunut arkkuunsa.
Englannista normannien valta laajeni Walesiin, Skotlantiin ja Irlantiin, ja he lähtivät myös ristiretkille saadakseen osansa Pyhästä maasta. Kaikkialla, minne normannit tunkeutuivat, he kukistivat vastarinnan ylivoimaisilla taistelutaidoillaan ja -taktiikoillaan. He ottivat surutta sotasaalista eivätkä tunteneet armoa vihollisiaan kohtaan.
Säilyneet normannilinnat muistuttavat edelleen keskiajan suurimmasta soturikansasta.
Juuri muuta heidän kulttuuristaan ei sitten olekaan jäljellä. Aina Rollon ajoista Irlannin valtaamiseen parisataa vuotta myöhemmin normannit omaksuivat nopeasti paikallisen kulttuurin. He luopuivat esivanhempiensa kielestä, tavoista ja pukeutumisesta ja sulautuivat siihen kansaan, jonka joukkoon he kulloinkin asettuivat.