Muslimit päihittivät viikingit

Frankkien valtakunta oli astinlauta

Vuonna 844 suuri joukko pohjanmiehiä jätti vanhat ”metsästysmaansa” ja hyökkäsi Iberian niemimaalle nykyisten Espanjan ja Portugalin alueelle.

Sen jälkeen, kun hyökkäys Englannissa sijainneeseen Lindisfarnen luostariin vuonna 793 oli käynnistänyt niin sanotun viikinkiajan, tanskalaiset ja norjalaiset viikingit olivat pitkään keskittyneet ryöstelemään lähinnä Britteinsaaria ja Frankkien valtakuntaa.

Molemmilla alueilla oli runsaasti kirkkoja ja luostareita täynnä aarteita. Lisäksi ne sijaitsivat niin lähellä Skandinaviaa, että viikingit pystyivät ryöstöretken jälkeen purjehtimaan taas kotiin vielä saman kesäkauden aikana.

800-luvulla viikingit alkoivat talvehtia Frankkien valtakunnan eli nykyisen Ranskan alueen lounaisrannikolla sijaitsevien Loire- ja Garonnejokien suistossa, mikä pidensi ryöstelykauden talven yli. Uusien talvehtimispaikkojen ansiosta myös Iberian niemimaa oli nyt heidän ulottuvillaan.

Ensimmäisenä Bretagnen niemimaan kiersivät ryöstelytarkoituksessa luultavasti norjalaiset viikingit, jotka hyökkäsivät kronikoitsija Ermentariuksen mukaan frankkilaiseen Nantesin kaupunkiin vuonna 843. Sitten viikingit jatkoivat Garonnejoelle ja sitä pitkin Etelä-Ranskaan, missä he seuraavana vuonna iskivät Toulouseen.

Kristittyjen kronikoitsijoiden mukaan osa laivastosta suuntasi Toulousesta kohti Pohjois-Espanjaa.

Muslimilähteiden mukaan Iberian niemimaan rannikolle ilmestyi noin 80 pitkälaivaa. Koska 800-luvun viikinkilaivat purjehtivat yleensä pieninä ryhminä, tutkijat uskovat, että useat päälliköt lähtivät kesällä 844 Frankkien valtakunnasta kukin omine joukkoineen ja yhdistivät vasta myöhemmin aluksensa suureksi laivastoksi.

Viikingit lähtivät Etelä-Ranskasta heinäkuussa, purjehtivat oikukkaan Biskajanlahden yli ja saapuivat Espanjan pohjoisrannikolle suunnilleen 1. elokuuta.

Siellä he uhkasivat Asturiaa ja kuningas Ramiro I:tä. Vuosina 842–50 hallinnut Ramiro I oli pohjoisrannikon mahtavin kuningas, jonka valtakuntaan kuului myös kristitty Galicia. Rannikon asutus keskittyi muutamaan roomalaisaikana perustettuun satamakaupunkiin, kuten Asturiassa sijaitsevaan Gijóniin, jonne monet Biskajanlahden ylittäneet kauppalaivat pysähtyivät.

Gijón oli todennäköisesti ensimmäinen viikinkien hyökkäyksen kohde Iberian niemimaalla. Myöhemmät kronikoitsijat yrittivät vähätellä nöyryyttävää hyökkäystä kuvaamalla paikalliset sankareiksi vahvasti väritetyissä kertomuksissaan. Esimerkiksi 900-luvulta peräisin oleva asturialainen kronikka kertoo, että sotapäällikkö Don Teudo Rico karkotti viikingit ”tappamalla viikinkipäällikön nuijallaan”.

Myöhemmät tutkimukset eivät kuitenkaan vahvista tarinaa päällikön surmasta, eivätkä viikingit suinkaan lähteneet heti. He jäivät Pohjois-Espanjaan 15–20 päiväksi ja aiheuttivat paikallisille varmasti paljon kärsimystä.

Seuraavaksi viikingit hyökkäsivät Herkuleen majakalle lähellä A Coruñan kaupunkia Galiciassa. Siellä heidät kuitenkin häädettiin nopeasti pois, sillä kristittyjen armeija tiesi odottaa hyökkäystä.

Vaikka Ramiro I ei itse osallistunut taisteluihin, 900-luvun asturialaisilla kronikoitsijoilla ei ollut epäilystäkään siitä, etteikö kunnia voitosta kuulunut kuninkaalle:

”Viikingit, tuo meille ennestään tuntematon pakanallinen ja erittäin julma kansa, saapuivat alueellemme sotalaivoillaan. Ramiro I kokosi suuren armeijan ja taisteli heitä vastaan Herkuleen tornilla. Siellä hän tuhosi monta viikinkijoukkiota ja poltti heidän aluksensa.”

Kronikoitsijat liioittelivat luultavasti voittoa, sillä viikinkilaivasto pääsi ilmeisesti pakenemaan A Coruñasta suhteellisen vähin vaurioin. Viikingit lähtivät pohjoisrannikolta ja purjehtivat etelään nykyisen Portugalin rannikkoa pitkin. Pian kristitty Länsi-Eurooppa oli jäänyt taakse ja edessä oli aivan uusi maailma.

Viikingit terrorisoivat Lissabonia

Historioitsijat uskovat, että viikingit olivat kristittyyn Eurooppaan suuntautuneilla ryöstöretkillään kuulleet huhuja etelän vauraasta muslimivaltakunnasta. Mikäli näin on, kristityt olivat huijanneet viikinkejä lähettämällä heidät taistelemaan omia vihollisiaan vastaan, ja puheet rikkauksistakin olivat liioiteltuja. Toisin kuin vauraassa Frankkien valtakunnassa, Iberian niemimaalla oli 800-luvulla tarjolla niukalti aarteita ryöstettäväksi.

Islaminuskoisten maurien hyökättyä niemimaalle vuonna 711 se jakaantui pohjoisen kristittyihin valtakuntiin ja muslimien eteläiseen al-Andalusiin. Emiireillä, kuninkailla ja paikallisilla sotapäälliköillä oli täysi työ turvata alueitaan ja lujittaa valtaansa, eikä yksikään heistä ei ollut ehtinyt rikastua merkittävästi. Komeita pyhäkköjä ja jykeviä linnoituksia, joista Iberian niemimaa nykyään tunnetaan, ei viikinkien saapuessa vielä ollut.

Viikinkien ensisijaista ryöstösaalista olivatkin luultavasti ihmiset, orjat, joita he joko myivät tai palauttivat maksukykyisille omaisille runsaita lunnaita vastaan. Vaikka Iberian niemimaa oli köyhä, se houkutteli viikinkejä yhdestä syystä.

Muslimien ja kristittyjen välinen pitkittynyt konflikti oli johtanut siihen, että molempien osapuolten sotilaalliset resurssit olivat heikentyneet. Siksi viikingit ilmeisesti uskoivat voivansa ryöstellä alueella suhteellisen rauhassa.

Joka kesä emiiri Abd al-Rahman II lähetti Córdobasta armeijan puskemaan kristittyjä kauemmas pohjoiseen. Lisäksi emiirillä oli vaivoinaan kapinallisia, kuten koillisessa vaikuttava vahva Banu Qasin klaani, joka kieltäytyi tunnustamasta hänen valtaansa. Kaikesta päätellen Abd al-Rahman ei ollut valmistautunut kohtaamaan viikinkejä, kun nämä ilmestyivät maurien kiusaksi jostakin tunnetun maailman äärilaidalta.

1300-luvulla elänyt mutta vanhempiin lähteisiin tukeutunut marokkolainen historioitsija Ibn Idhari kuvaili kauhua, jota viikinkien sotalaivat jättimäisiä lintuja muistuttavine punaisine villapurjeineen muslimeissa herättivät:

”Majukset [pakanat] saapuivat noin 80 aluksella. He täyttivät meren tummanpunaisilla linnuilla, aivan kuten he täyttivät ihmisten sydämet pelolla.”

Syyskuun alussa 844 viikingit purjehtivat Lissaboniin, jota kutsuttiin arabiaksi al-Ushbunaksi ja joka oli vilkas kauppakaupunki peltojen ja appelsiinilehtojen keskellä. Maurilaisen historioitsijan Ahmad al-Razin mukaan viikingit iskivät Lissaboniin kuin se olisi ollut ”portti houkutteleville metsästysmaille”.

Viikingit piinasivat Lissabonia 13 päivää, ja paikalliset muslimit yrittivät kolme kertaa vallata kaupunkinsa takaisin. Vaikka viikingit pitivät kaupunkia rautaisessa otteessa ja terrorisoivat sen asukkaita, muslimikuvernööri onnistui salaa toimittamaan emiirille Córdobaan kirjeen, jossa hän varoitti tätä tulevasta hyökkäyksestä.

Ennen kuin emiiri ehti lähettää joukkoja Lissaboniin, viikingit olivat ryöstäneet kaupungin putipuhtaaksi. Sitten suuntasivat etelään kohti seuraavaa ryöstökohdetta.

Pian he saapuivat nykyisen Lounais-Espanjan alueella virtaavan mahtavan Guadalquivirjoen suulle ja löysivät alueen lukuisat suojattomat maurikylät.

Historioitsija Isa al-Razin mukaan viikingit perustivat leirin Isla Menorin saareen, ja seuraavana aamuna he hyökkäsivät viidellä aluksella joen länsirannalla sijaitsevaan Coriaan:

”He hävittivät koko tienoon ja tappoivat sen asukkaat.”

Viivyttyään Isla Menorilla kaksi päivää viikingit purjehtivat ylös Guadalquiviria pitkin aikeenaan iskeä maurien suurkaupunkiin Sevillaan.

Verilöyly moskeijassa

Muslimien suurkaupunki Sevilla oli viikingeille vielä parempi ryöstelykohde kuin Lissabon, ja sitä loisteliaampi oli al-Andalusissa vain joen yläjuoksulla sijaitseva pääkaupunki Córdoba.

Muutama vuosi ennen viikinkien tuloa Sevillaan oli rakennettu komea suurmoskeija. Kerrotaan, että emiiri Abd al-Rahman II oli unessa nähnyt profeetta Muhammadin käärinliinoissa moskeijan rukoushuoneessa. Hänen neuvonantajansa tulkitsivat unen varoitukseksi vääräuskoisten tulevasta hyökkäyksestä.

Uni kävi toteen 2. lokakuuta 844, jolloin viikinkilaivasto Ahmad al-Razin mukaan ilmestyi joelle:

”Majusten laiva toisensa jälkeen – Jumala heidät kirotkoon! – ilmestyi Sevillaan, ja he hävittivät kaupunkia seitsemän päivää; miehet he tappoivat ja lapset ja naiset ottivat vangeiksi.”

Kaikkien lähteiden mukaan hyökkäys yllätti Sevillan asukkaat täysin. Ensimmäiset pitkälaivat ampuivat nuolikuuroja suojattomaan kaupunkiin, jossa naiset, miehet ja lapset pakenivat kauhuissaan joka suuntaan. Heti kun ensimmäiset viikingit olivat päässeet maihin, he hyökkäsivät asukkaiden kimppuun.

.

Viikingit surmasivat miehet, jotka yrittivät estää heitä, ja kulkivat kaduilla sieppaamassa pakenevia naisia ja lapsia. Nämä sidottiin ja vietiin laivoihin panttivangiksi.

Viikingit potkivat talojen ovet sisään ja mylläsivät kodit ylösalaisin. Heille näytti olevan samantekevää, olivatko asukkaat muslimeja, juutalaisia vai kristittyjä.

”He eivät säästäneet edes kuormajuhtia”, egyptiläinen historioitsija al-Nuwayri kirjoitti.

Yllätetyt maurit eivät pystyneet organisoimaan tehokasta puolustusta, ja kaupungin kuvernööri pakeni Isa al-Razin mukaan Carmonan kylään hieman Sevillasta itään.

Ryösteltyään Sevillaa viikon verran viikingit palasivat Isla Menoriin laivat täynnä orjia ja ryöstösaalista.

Viikingit eivät kuitenkaan olleet saaneet tarpeekseen, ja he palasivat muutamaa päivää myöhemmin. Kaupunki vaikutti hylätyltä, ja kadut olivat autioita. Viikingit tajusivat kuitenkin pian, että osa kaupunkilaisista oli piiloutunut suureen moskeijaan. Viikinkien kotiseuduilla tiedettiin, miten esimerkiksi pitkätaloon linnoittautuneet viholliset kukistettiin: heidät poltettiin lymypaikkaansa.

Niinpä viikinkien parhaat jousimiehet ampuivat palavia nuolia moskeijan puukattoon. Nopeasti kuitenkin selvisi, että muslimien suurmoskeijaa oli paljon vaikeampaa sytyttää palamaan kuin skandinaavista puutaloa.

Hajanaiset liekit sammuivat aiheuttamatta katolle paljonkaan vahinkoa, mutta viikingit eivät luovuttaneet. He tunkeutuivat yhteen moskeijan siipeen ja sytyttivät palamaan suuren kasan puuta ja olkimattoja.

Moskeija ei palanut, mutta sinne paenneet aseettomat muslimit yrittivät silti paeta – kenties siksi, että rukoussaliin päässyt savu pakotti heidät tulemaan ulos. Joka tapauksessa armottomat viikingit tappoivat muslimit heti, kun nämä avasivat oven.

Vielä vuosia hirmuteon jälkeen veren tahrimaa moskeijaa kutsuttiin ”marttyyrien moskeijaksi”.

Sevilla oli nyt täysin viikinkien vallassa, ja he tekivät sieltä ryöstöretkiä Guadalquiviria pitkin aina Córdoban luoteispuolella sijaitsevaan Constantinaan asti. Joen varren kylissä vain harvat uskalsivat vastustaa murhanhimoisia ryöväreitä, ja historioitsija al-Qutiyan mukaan kaikki läntisen al-Andalusin asukkaat olivat pelon lamaannuttamia.

Córdobassa Abd al-Rahman II oli raivoissaan moskeijan joukkomurhan vuoksi, ja lisäksi hänen vakoojansa kertoivat julmien barbaarien lähestyvän pääkaupunkia.

Emiiri käski ministereitään organisoimaan kaupungin puolustuksen, mutta tieto viikinkien raakuudesta oli levinnyt ja ministerien oli vaikeaa löytää vapaaehtoisia taistelemaan heitä vastaan.

Niinpä emiirin pääministeri lähetti lähettiläitä kaikkien valtakunnan kuvernöörien luokse ja pyysi heitä ”välittämään avunpyynnön kaikille muslimeille, jotka voisivat taistella näitä villejä raakalaisia vastaan tässä ennennäkemättömässä tilanteessa”.

Pian emiirin Sevillan lähistölle perustamaan sotilasleiriin alkoi saapua sotureita läheltä ja kaukaa.

Viikingit lankesivat ansaan

Sevillaan saapui yli tuhat muslimisoturia kaikkialta valtakunnasta. Heidän joukossaan oli niin palkkasotureita Pohjois-Afrikasta kuin al-Andalusin pohjoisosien karskeja klaanisotureita, jotka olivat tottuneet taistelemaan kristittyjä vastaan.

Kapinallisen Banu Qasi -klaanin soturit liittyivät emiirin armeijaan viimeisinä. Emiiri oli siten saanut tuekseen jopa pahimmat vastustajansa, ja hän oli valmis kohtaamaan viikingit.

Väitetään, että emiirin komentajat – heidän joukossaan korkea-arvoinen eunukki nimeltä Nasr (”Voitto”) – onnistuivat houkuttelemaan viikingit lähtemään Sevillasta lähettämällä pieniä sotilasyksikköjä kaupungin liepeille.

Ylimieliset viikingit lähtivät kukistamaan muslimisotureita, jotka lähteiden mukaan onnistuivat houkuttelemaan viikinkijoukkioita väijytykseen ja tappamaan heidät.

Isa al-Razin mukaan maurien provokaatio ärsytti viikinkejä päivä päivältä enemmän. Viikingit olivat olleet jo lähdössä Sevillasta, mutta nyt suurin osa heistä hyppäsikin laivoihinsa ja purjehti etsimään maureja ja uusia ryöstökohteita.

Näin emiirin joukot saivat 11. marraskuuta 844 houkuteltua suuren viikinkijoukon Talyataan muutaman kilometrin päähän Sevillasta etelään. Viikingit nousivat Talyatassa maihin tuhotakseen heikkona pitämänsä vihollisen. Komentaja Nasr oli kuitenkin koonnut Talyataan valtaosan emiirin joukoista, ja kun viikingit havaitsivat muslimien ratsuväen, oli jo liian myöhäistä.

Viikingit olivat lukumääräisesti alivoimaisia, ja vastapuoli oli valmistautunut taisteluun hyvin. Nykytutkijat ovat arvioineet, että Talyatan taisteluun osallistui enintään tuhat viikinkiä, ja muslimilähteiden mukaan ainakin puolet heistä sai surmansa.

Nasr valtasi useita pitkälaivoja ja hänen kerrotaan polttaneen 30 alusta katapulteilla ammutuilla palavilla kuulilla. Muslimit lähtivät ajamaan pakenevia viikinkejä takaa ja tappoivat heitä joukoittain vielä neljä päivää myöhemmin Tejadassa lähellä Guadalquivirjoen suuta.

Viimeiset viikingit pakenivat Sevillasta orjien kanssa pitkälaivoillaan, ja heitä takaa ajavat maurit onnistuivat tuhoamaan vielä kaksi alusta.

Sevillassa maurit hirttivät 400 vangiksi otettua viikinkiä palmuihin. Lähteiden mukaan viikinkien päälliköltä ja 200 korkea-arvoisimmalta soturilta katkaistiin kaula ja emiiri Abd al-Rahman II lähetti heidän irti leikatut päänsä voitonmerkkeinä vasallivaltioidensa hallitsijoille Pohjois-Afrikkaan muistutukseksi asemastaan ja osoitukseksi sotilaallisesta mahdistaan.

Koko valtakunta juhli voittoa

Tieto voitosta levisi nopeasti kaikkialle al-Andalusiin. Loistokkaat viralliset voitonjuhlat järjesti muun muassa eunukki Nasr, jota runoilija ylisti laulussaan:

”Kun miekkasi ääni kaikuu kautta maan / jykevimmät vuoretkin alkavat vapista / Kysy Talyatasta karhuilta ja korppikotkilta!”

Suuri viikinkilaivasto, joka oli ilmestynyt kuin tyhjästä Pohjois-Espanjan rannikolle, oli tuhottu vain 42 päivää Sevillaan saapumisensa jälkeen. Yksittäisiä pitkälaivoja pääsi pakenemaan avomerelle, ja vanhojen lähteiden mukaan pakoon päässeet viikingit purjehtivat Portugaliin, jonka rannikkoa he ryöstelivät aikansa.

Pohjoisafrikkalainen historioitsija Ibn Idhari kirjoitti viikinkien kohtalosta:

”Ne, jotka välttyivät verilöylyltä, purjehtivat matkoihinsa. He menivät Nieblaan ja sieltä Lissaboniin, eikä heistä kuultu sen koommin.”

Ei tiedetä, pääsivätkö hengissä selvinneet viikingit takaisin Garonnejoen talvileiriinsä Frankkien valtakuntaan ja sieltä edelleen kotiin Pohjolaan.
Viikingit eivät koskaan aikaisemmin olleet kokeneet vastaava murskatappiota, eivätkä eloonjääneet luultavasti kiirehtineet kotiin kertomaan häviöstään.

Yksi tappio ei kuitenkaan lannistanut viikinkejä. Purjehdusreitti Etelä-Eurooppaan oli auki, ja jo muutamaa vuotta myöhemmin seuraava urhoollinen viikinkilauma suuntasi al-Andalusiin – missä muslimit odottivat heitä miekat terässä.