Muinaisnorjassa viking-sanalla tarkoitettiin purjehdusretkien tekemistä ja vikingr oli henkilö, joka osallistui niille.
Osa tutkijoista arvelee, että viikingeillä viitattiin alun perin Oslonvuonoa ympäröivältä Vikiksi kutsutulta seudulta kotoisin olleisiin merenkulkijoihin.
Toiset taas ovat ehdottaneet, että tähän liittyisi myös yhteys muinaisnorjan vik-sanaan (suom. ”poukama”) ja että viikinki tarkoittaisi kansaa, joka ”odotti laivoineen poukamassa”.
Viikinki-sanaa on tiettävästi käytetty ensimmäistä kertaa anglosaksisessa Widsith-runossa 600-luvulla eli jo paljon ennen viikinkiaikaa, joka alkoi 700-luvun lopulla ja päättyi 1000-luvun puolivälissä. Runo merkittiin muistiin 900-luvulla.
Yleensä viikinkiajan alkuna pidetään Lindisfarnen luostarin ryöstöä Englannissa vuonna 793. Skandinaavien matkatessa ympäri Pohjanmeren rannikoita ryöstelemässä ja tappamassa sana viikinki sai merkityksen merirosvo.
Skandinaaviryöväreiden nimitykset kuitenkin vaihtelivat eri alueilla.
Irlantilaiset puhuivat ”tummista ja kauniista vieraista”, gallit ”meri-ihmisistä” ja Englannin anglosaksit nimittivät kaikkia ”daaneiksi” eli ”tanskalaisiksi”.
Jossain vaiheessa skandinaavit alkoivat joka tapauksessa kutsua itseään viikingeiksi.
Ruotsissa on ”Tóki-viikingille” omistettu riimukivi ja toinen, jossa muistellaan ”viikinkinä ollutta Björniä”.