Viikinkien valta Brittein saarilla näytti 1100-luvun alussa horjumattomalta.
Vuonna 1016 tanskalainen viikinkikuningas Knuut Suuri alisti koko Englannin valtaansa ja yhdisti Englannin sekä Tanskan ja Norjan alueet mahtavaksi pohjoismaiseksi valtakunnaksi.
Pohjanmiesten valtakausi Englannissa jäi kuitenkin lyhytaikaiseksi, sillä valtakunta alkoi murtua pian sen jälkeen, kun Knuut kuoli vuonna 1035.
Knuutin pojat puivat katkeraa kiistaa vapautuneesta valtaistuimesta, mutta kun kahdesta pojasta kumpikin kuoli nuorena, kuninkuus päätyi englantilaisen Edvard Tunnustajan käsiin.
Pohjanmiehet menettivät valtaistuimen mutteivät himoaan kuninkuuteen.
Kunnianhimoisin oli Norjan kuningas Harald Ankara, joka vuonna 1066 johti noin 300 pitkälaivaa ja kymmenentuhatta soturia Englannin rannikolle vaatiakseen valtaistuinta Edvard Tunnustajan kuoleman jälkeen.
Viikingit menestyivät aluksi hyvin mutta kohtasivat kovaa vastarintaa Stamford Bridgen taistelussa, jossa englantilainen armeija torjui hyökkäyksen ja tappoi Haraldin.
Tämä merkitsi viikinkien vallan loppua Englannissa.
Pohjanmiehet yrittivät vielä kerran
Tappion jälkeen viikinkien vaikutusvalta Brittein saarilla väheni merkittävästi, mutta noin kaksi vuosisataa myöhemmin he tekivät viimeisen yrityksen saada jalansijaa saarivaltakunnassa, kun Norjan kuningas Haakon IV Haakoninpoika hyökkäsi Skotlannin länsirannikolle.
Pohjanmiehet ja skotit kohtasivat taistelukentällä Largsin kaupungissa. Kumpikaan osapuoli ei saanut voittoa, ja kuningas Haakon kuoli sairauteen suunnitellessaan toista hyökkäystä talviajan majapaikassaan Orkneysaarilla.
Kuninkaan kuoleman jälkeen pohjanmiehet luopuivat hyökkäyksestään Skotlantiin, ja siihen päättyi lopullisesti viikinkien vallankäyttö Brittein saarilla.