Our website does not support Internet Explorer.

To get the best experience on our website and of our content, please use a more modern browser like Edge, Chrome, Safari or similar.

viking ship battle

Mahtavat viikingit kohtasivat Svoldin taistelussa

Monet mahtavat viikinkisuvut olivat 900-luvun lopulle tultaessa avioituneet ristiin rastiin. Verisiteet loivat vankkoja liittoumia, mutta vallanhimo ja petokset saivat sukusovun rakoilemaan. Seurauksena oli verinen taistelu Pohjolan valtiudesta.

Angus McBride/Osprey

Taivas Itämeren yllä oli mustanaan nuolia, jotka ropisivat tappavana sateena norjalaisten niskaan, kun Norjan kuningas Olavi Tryggvenpoika kannusti joukkojaan taisteluun suuren ­sotalaivansa Ormen hin Langen kannelta vuoden 1000 loppu­kesällä.

Vastassaan Olavilla ja hänen sotureillaan oli suuri yhteispohjoismainen viikinkilaivasto, jota komensi Olavin lanko Sven Haaraparta.

Vastapuoli oli jo vallannut suurimman osan Olavin laivaston 70 ­aluksesta taistelussa, joka muistutti eräänlaista murhanhimoista sukuko­kousta: Sven Haaraparran joukoissa taistelivat myös hänen poikapuolensa, Ruotsin hallitsija Olavi Sylikuningas, ja norjalainen vävy Eerik Jaarli.

Olavi joukkoineen taisteli tuttuja vihollisia vastaan urheasti, mutta ­lopulta hyökkääjät onnistuivat saartamaan kuninkaan sotalaivan Ormen hin Langen.

Alus oli lastattu täyteen rikkauksia, jotka Olavi oli juuri käynyt noutamassa Tanskan saarten eteläpuolella sijaitsevalta vendien maalta vaimonsa Tyran – Sven Haaraparran sisaren – kehotuksesta.

Laivansa perässä seisova Olavi kannusti miehiään taistelemaan urheasti. Jos hän ei nyt onnistuisi kukistamaan Sven Haarapartaa ja tämän liittolaisia, hänen ­aikansa Norjan ­kuninkaana olisi ohi.

Historioitsijat eivät tiedä varmuudella, missä päin Itämerta Svoldin meritaiste­luksi kutsuttu yhteenotto tarkalleen ­ottaen ­tapahtui.

Yhden teorian mukaan Svold sijaitsi nykyään Saksalle kuuluvan Rügenin saaren itäpuolella, mutta jotkut tutkijat ­uskovat sen olleen pohjoisempana Tanskan vesillä.

Vanhojen lähteiden perus­teella Olavin ja Svenin laivastot olivat suunnilleen tasaväkisiä, mutta tutkijat eivät ole asiasta täysin yksimielisiä.

Vaikka monet Svoldin taisteluun liittyvät yksityiskohdat ovat unohtuneet aikojen saatossa, yksi asia tiedetään: Taistelu oli loppunäytös monimutkaisessa sukuriidassa, jonka osapuolia olivat kaikki Pohjolan kuningashuoneet ja jonka tavoitteena oli ratkaista, kuka viikinkikuninkaista oli Skandinavian todellinen valtias.

viking ship battle

Pohjolan kuninkaat ottivat yhteen suuressa meritaistelussa vuonna 1000.

© Angus McBride/Osprey

Suvun kunnia johti verikostoon

Perhesuhteet olivat viikinkiaikana hyvin tärkeitä. Ennen kuin Tanska, Norja ja Ruotsi yhdistyivät viikinkiajan lopulla vahvojen kuninkaiden alaisuuteen, viikingit taistelivat ensisijaisesti oman ­sukunsa kunnian puolesta.

Harvaan asutussa Skan­dinaviassa kilpailevat suvut pitivät toisensa aisoissa, ja usein suvut toimivat myös poliiseina ja tuomareina, jotka ottivat herkästi lain omiin ­käsiinsä puolustaessaan ­sukunsa kunniaa.

Kun toiseen sukuun kuuluva viikinki tappoi soturin, surmaa pidettiin rikoksena vainajan koko sukua kohtaan ja uhrin suku katsoi velvollisuudekseen kostaa ­rikoksen tappamalla surmaajan.

Jos uhrin omaiset eivät saaneet käsiinsä surmaajaa, he saattoivat palauttaa sukunsa kunnian tappamalla kostoksi jonkun tämän miespuolisen sukulaisen, esimerkiksi serkun.

Verikoston kohteeksi joutunut suku oli harvoin samaa mieltä koston oikeutuksesta.

”Harvaa tienvarren muistopaatta ei poika ole pystyttänyt isälleen.”
Edda-runosta Hávamál

Niinpä verikoston kierre saattoi kulkea suvuissa sukupolvien ajan, kunnes riitapukarit rauhoittuivat ja tasapaino palautui – kuten esimerkiksi islantilaisissa saagoissa kuvataan.

Viikingit, jotka eivät kuuluneet hyvämaineiseen tai mahtavaan sukuun, olivat vaarassa syrjäytyä ja painua kuoltuaan tyystin unohduksiin. Kuoleman jälkeen unohdetuksi tuleminen oli viikingille kauhein mahdollinen kohtalo.

Odinin opetuksia sisältävä Edda-runo Hávamál eli ”Korkean runo” kuvastaa ­viikinkien tarvetta tulla muistetuksi: ”Pojan syntymä on onneksi / vaikka isänsä kuoleman jälkeen. / Harvaa tienvarren muistopaatta / ei poika ole pystyttänyt isälleen.”

Viikingit odottivat lapsen varmistavan vaikkapa riimukivellä, että hänen vanhempansa muistettaisiin näiden kuoleman jälkeen.

Toisaalta vanhempien yhteiskunnallinen asema vaikutti suoraan lasten statukseen.

Siksi ­viikingit käyttivät sukunimien sijasta patronyy­mejä eli isännimiä, kuten Islannissa on vieläkin tapana.

Esimerkiksi Tanskan kuningas Harald ­Sinihammas käytti nimeä Gorminpoika Gorm-isänsä mukaan, kun taas hänen sisarensa Gunhild tunnettiin Gormintyttärenä.

Riidat ratkaistiin miekoin ja kirvein

Kun diplomatia ajautui umpikujaan, viikinkikuninkaat tarttuivat aseisiin. Pohjolan hallitsijat sotivat viikinkiajalla tuon tuostakin.

Rakkaus sai väistyä politiikan tieltä

Viikinkiyhteiskunnassa kahden yksilön välistä rakkautta tärkeämpää oli yrittää edistää suvun asemaa solmimalla poliittisesti järkeviä avioliittoja muiden mahtisukujen kanssa.

Viikinki, jonka sukupuussa oli useita haaroja, katsoi yleensä kuuluvansa yhteisössä ­arvostetuimpaan sukuhaaraan. Jos järjestetty avioliitto ei toiminut, ­viikinkien oli verrattain helppoa erota ja ottaa uusi kumppani.

Viikinkiyhteiskunnassa sekä miehillä että naisilla oli oikeus ottaa avioero, mikä järkytti suuresti esimerkiksi tanskalaisessa Hedebyn kaupungissa 900-luvun lopulla käynyttä arabia al-Tartushia.

Myös Islannin vanhojen lakien mukaan vaimolla oli oikeus jättää aviomiehensä, jos tämä esimerkiksi ei ollut maannut hänen kanssaan kolmeen vuoteen. Viikingit eivät empineet vaihtaa puolisoa, jos siitä oli heille jotain hyötyä.

Tästä kertovat muun muassa vanhojen saagojen lukemattomat mustasukkaisuusdraamat. Todellisuudessa valtaosa viikingeistä oli maanviljelijöitä, joilla oli täysi työ selviytyä ankarasta arjesta.

Monimutkaisia poliittisia naimakauppoja harrastivatkin ensisijaisesti rikkaat mahtisuvut, ja usein ­niiden yhtenä tavoitteena oli kasvattaa suvun maaomaisuutta.

Tanskan Knuut Suuri löi vuonna 1026 Norjan ja Ruotsin kuninkaat suuressa meritaistelussa.

© Look and Learn/Bridgeman Images & The Stapleton Collection/Bridgeman Images

Kun alueelliset mahtimiehet eli jaarlit ajan mittaan kasvattivat valtaansa muun muassa tarjoamalla maanviljelijöille sotilaallista turvaa ja heistä tuli ­kuninkaita, myös poliittisin perustein solmitut avioliitot yleistyivät.

Skandinavian hallitsijasuvut avioituivatkin 900-luvulla ristiin rastiin keskenään luodakseen liittoumia ja päihittääkseen kilpailijansa ankarassa valtapelissä.

Koska viikinkiajalla vallanperimystä ei säädelty lailla, kuninkaat pyrkivät junailemaan lapsensa mahdollisimman hyvään asemaan perimysjärjestyksessä. Jos pojasta tuli kuningas, se hyödytti myös isää.

900-luvulla sukusiteistä tuli tehokas ase, kun tanskalaiset, norjalaiset ja myöhemmin myös ruotsalaiset kuningas­suvut alkoivat kamppailla koko Skandi­navian valtiudesta.

Avioliitoista tuli politiikan väline etenkin Pohjolan väkirikkaimmassa valtakunnassa Tanskassa.

© Print Collector/Getty Images

Kannatus ostettiin kullalla ja aseilla

Viikinkiajan mahtimiehille oli ensiarvoisen tärkeää hankkia luotettavia liittolaisia, jotka sitoutuivat tukemaan heitä sodissa.

Perinteinen tapa varmistaa alamaisten uskollisuus oli antaa heille lahjoja. Mitä avokätisemmin viikinkipäällikkö lahjoi tukijoitaan, sitä pidetympi ja mahtavampi hänestä tuli.

Hyvin suosittuja lahjoja olivat rannerenkaat, joita annettiin saagojen mukaan muun muassa runonlaulajille palkkioksi ylistyslauluista.

Rannerenkaat eivät kuitenkaan olleet ainoita lahjoja. Kuningassaagojen mukaan esimerkiksi Norjan Magnus Hyvä järjesti juhlat, joissa hän jakeli tukijoilleen lahjaksi muun muassa miekkoja, kilpiä, vaatteita ja kultaa.

Lahjojen arvo vaihteli kaikesta päätellen niiden saajien arvoaseman mukaan.

Gormin dynastia hallitsi Pohjolaa

Aivan 900-luvun alussa kuningas Gorm Vanha hallitsi Jyllantia ja luultavasti myös muuta viikinkiajan Tanskaa, johon ­kuuluivat nyky-Tanskan lisäksi Skoone, Hallanti ja Blekinge nykyisen Etelä-Ruotsin alueella.

Kaikesta päätellen Gorm yritti taata rauhan sotaisien naapuriensa kanssa avioliittojen avulla. Esimerkiksi hänen poikansa Harald Sinihammas otti vaimokseen prinsessa Toven, joka oli vendiläisen obotriittien heimon kuninkaan Mistivoin tytär.

Gormin Gunhild-tytär taas naitettiin norjalaiselle Eerik Verikirveelle, joka hallitsi Norjaa kovaotteisesti noin vuosina 930–935. Saagojen mukaan Eerik oli ­itsekin puoliksi tanskalainen, sillä hänen tarunhohtoisen isänsä Harald Kauno­tukan sanotaan saaneen hänet Tanskan prinsessa Ragnhildin kanssa.

Jotkut historioitsijat ovat sitä mieltä, että Gorm halusi tietoisesti vahvistaa etenkin Tanskan ja Norjan kuninkaallisten välisiä siteitä, koska tanskalaiset ja norjalaiset kilpailivat tuohon aikaan Britteinsaarten hallinnasta.

Mikäli Gorm onnistuisi vaivihkaa junailemaan itsensä myös norjalaisten kuninkaaksi, se ­hyödyttäisi hänen Tanskan Jellingistä ­lähtöisin olevaa dynastiaansa sekä sotilaallisesti että taloudellisesti.

Oslonvuonoa ympäröivä Vikenin alue Etelä-Norjassa oli sukupolvien ajan kuulunut Tanskan valtapiiriin.

Gormin ja Eerik Verikirveen liittouduttua keskenään sekä Gorm että hänen poikansa ja perillisensä Harald Sinihammas yrittivät laajentaa Tanskan vaikutusvaltaa myös muualle Norjaan.

”Harald-kuningas pystytti nämä kivet isälleen Gormille ja äidilleen Tyralle.”
Harald Sinihampaan kaiverros Jellingin suuressa riimukivessä.

Osoituksena tästä Harald Sinihammas muun muassa tuki lankonsa Eerikin sotaretkiä tämän velipuolta Haakon Hyvää vastaan.

Todennäköisesti Harald toivoi, että kun hän auttoi Eerikiä puolustamaan valtakuntaansa, tämä taipuisi myöhemmin hänen tahtoonsa.

Pian kävi kuitenkin ilmi, ettei Haraldin apu auttanut pelastamaan Eerik Verikirveen kruunua, sillä vuoden 935 tienoilla Haakon Hyvä ­onnistui lopulta ajamaan Eerikin ja tämän vaimon Gunhildin maanpakoon.

Pariskunta asettui asumaan Englantiin, ja Haakonista tuli vuorostaan Norjan kuningas. Norjassa kyti sota yli 20 vuotta, kunnes Haakon vuonna 959 kuoli Fitjarin taistelussa Eerik Verikirveen viittä poikaa vastaan.

Haakonin kuoltua Eerikin pojasta Harald Harmaaturkista tuli Norjan uusi kuningas enonsa, Tanskan uuden kuninkaan Harald Sinihampaan alaisuudessa.

Sinihammas pettyi Norjaan

Koska Harald Sinihammas oli kasvattanut Harald Harmaaturkin luonaan Tanskassa, hän luotti tämän kuuliaisuuteen, kun ­sisarenpoika nousi valtaistuimelle.

Tyytyväisenä valtaistuinpelinsä onnistumiseen Sinihammas pystytti vuonna 965 Jellingiin suuren riimukiven, jossa luki: ”Harald-kuningas pystytti nämä paadet isänsä Gormin ja äitinsä Tyran muistoksi; se sama Harald, joka voitti itselleen koko Tanskan ja Norjan ja teki tanskalaisista kristittyjä.”

Haraldin riemu oli kuitenkin ennen­aikaista. Itä-Norjassa asuva Harmaaturkki ­veljineen alkoi kasvattaa vaikutusvaltaansa etenkin Trondheimin seudulla, jossa veljekset taistelivat Laden jaarleiksi kutsuttuja paikallisia mahtimiehiä vastaan.

Pian Harald Sinihammas kutsui Harmaaturkin puheilleen Jyllantiin, ja tämä lähtikin kuuliaisesti nuhdeltavaksi. Ennen kuin Harmaaturkki pääsi perille, hänet kuitenkin tapettiin vuoden 970 tienoilla väijytyksessä Limvuonon suulla.

Historioitsijat eivät tiedä, kuka murhan takana oli, mutta Harmaaturkin kuoleman ajoitus oli Harald Sinihampaan kannalta täydellinen.

Gorm ja Tyra loivat perustan katkeralle sukuriidalle, joka huipentui Svoldin taisteluun vuonna 1000.

© The Picture Art Collection/Imageselect

Harmaaturkin kuoltua hänen veljensä hävisivät valtatais­telun Norjasta ja tanskalaismielisestä Laden jaarlista Haakonista tuli Norjan uusi hallitsija ja Haraldin uusi sätkynukke.

Neljä vuotta myöhemmin, vuonna 974, Haakon Jaarli tuki Harald Sini­hammasta ­sodassa Pyhän saksalais-rooma­laisen keisarikunnan Otto II:ta vastaan. Melko pian sen jälkeen Haakon kuitenkin kyllästyi olemaan tiukasti Haraldin talutusnuorassa.

Suunnilleen samoihin aikoihin Harald Sinihammas rakennutti Tanskaan useita ympyrän muotoisia kehälinnoituksia vahvistaakseen valtakuntaansa ulkopuolisia uhkia, kuten Haakonia, vastaan.

Pohjolan tilanne oli räjähdysherkkä, ja vuonna 986 hauras tasapaino järkkyi ­entisestään, kun Haakon Jaarli kukisti niin sanotut jomsviikingit, pelätyt soturit, joiden tukikohta Jomsborg sijaitsi jossakin Itämeren etelärannalla.

Samalla hän osoitti, ettei hän tarvinnut hallitsijana ­Harald Sinihampaan tukea.

Poika kaappasi vallan Tanskassa

Haraldilla oli 980-luvulla ongelmia myös kotona, kun hänen poikansa Sven Haaraparta nousi kapinaan isäänsä vastaan. Saagojen mukaan Sven karkotti isänsä Jomsborgiin, missä tämä kuoli.

Ennen kuolemaansa Harald ehti kuitenkin solmia vielä yhden liiton naittamalla tyttärensä Tyran Ruotsin maan­pakoon ajetulle kuninkaanpojalle Styrbjörn Starkelle, joka asui islantilaisen saagan mukaan Jomsborgissa.

Saagassa kerrotaan, että Styrbjörn ­kokosi Jomsborgiin miehiä ja aseita haastaakseen Ruotsia hallitsevan enonsa Eerikin, joka kieltäytyi jakamasta valtaa hänen kanssaan.

Kiista ratkesi 980-luvun puolivälissä käydyssä Fyrisjoen taiste­lussa, jossa Styrbjörn sai surmansa. Voitto toi Ruotsin kuninkaalle Eerikille lisä­nimen ”Voittoisa”.

Tyra jäi Styrbjörnin kuoleman myötä leskeksi, mutta Sven Haaraparralla ei ollut aikaa etsiä sisarelleen uutta aviomiestä.

Tanskan uutta kuningasta kiinnostivat enemmän ryöstöretket Britteinsaarille, missä hän yhdisti voimansa kunnianhimoisen norjalaisen seikkailijan Olavi Tryggvenpojan kanssa.

Sven Haaraparran sisaren väitetty kuolema verilöylyssä Englannissa vuonna 1002 kannusti ehkä Sveniä valloittamaan koko saarivaltakunnan.

© The Stapleton Collection/Bridgeman Images

Voittajasta tuli Englannin kuningas

Kun Tanskan Sven Haaraparta vuonna 1000 voitti Norjan Olavin taistelussa, hänestä tuli koko Pohjolan valtias. Sven ei kuitenkaan tyytynyt siihen.

Hän oli halunnut alistaa Englannin valtaansa jo ensimmäisestä sinne ­vuonna 991 tekemästään sotaretkestä lähtien, mutta tyytyi pitkään vain kiristämään englantilaisilta danegeldiksi kutsuttua veroa.

Svenin unelma toteutui vuonna 1013, kun hän voitti englantilaiset taistelussa ja nousi Englannin kuninkaaksi.

Sven itse kuoli jo seuraavana vuonna, mutta hänen ­poikansa Knuut vannoi valloittavansa Englannin kruunun takaisin – ja tekikin niin kaksi vuotta myöhemmin.

Kun Knuutin Harald-veli kuoli vuonna 1018, Knuutista tuli sekä Tanskan että Englannin kuningas. Hän loi Pohjanmeren rannoille imperiumin, johon kuului välillä myös Norja ja osia Skotlannista.

Ystävyys päättyi petokseen

Sven ja Olavi eivät olleet sukua toisilleen, eivätkä historioitsijat tiedä varmuudella, miksi he päättivät liittoutua keskenään, jollei syyksi riitä yhteinen into kiristää englantilaisilta danegeldiksi kutsuttua veroa.

Vanhan Anglosaksisen kronikan mukaan Sven ja Olavi saapuivat Lontooseen 94 laivalla ­8. syyskuuta 994, mutta kaupunki kesti hyökkäyksen.

Sitten Sven ja Olavi erosivat ja lähtivät kumpikin tahoilleen ryöstelemään Englannin rannikkoa, missä he aiheuttivat kronikan mukaan ”sanoin­kuvaamatonta tuhoa”.

Kronikassa kerrotaan myös, miten Englannin kuningas Ethelred päätti kylvää epäsopua kahden viikinkipäällikön välille.

Hän maksoi Olaville, jotta tämä lopettaisi ryöstelyn ja palaisi kotiinsa, mutta ei tehnyt vastaavaa tarjousta Svenille.

Olavi suostui ­ehdotukseen, ja kun Sven sai kuulla asiasta, hän raivostui ja vihasi siitä lähtien palavasti petolli­sena pitämäänsä Olavia.

Islantilaisen historioit­sijan Snorri Sturlusonin vuoden 1230 tienoilla kirjoittaman Olavi Tryggvenpojan saagan mukaan Sven Haaraparran pettäminen ei suinkaan ollut norjalaisen elämän ensimmäinen dramaattinen käänne.

Orja Tormod Kark luultavasti petti ja murhasi hänet.
Haakon Jaarli kuoli Olavi Tryggvenpojan vallattua Norjan.

Kilpailevat mahtimiehet olivat murhanneet Olavin isän, etelänorjalaisen jaarlin, pojan ollessa aivan pieni.

Olavin äiti oli paennut poikansa kanssa, mutta virolaiset merirosvot olivat vanginneet heidät ja myyneet heidät orjiksi Olavin ollessa vain kolmen vanha.

Kuusi vuotta myöhemmin Novgorodin viikinkiruhtinaan palveluksessa ollut eno oli ostanut pojan vapaaksi.

Olavi menestyi hyvin sotilaana Venäjällä, mutta vuonna 989 hän riitaantui paikallisten kanssa ja joutui pakenemaan Novgorodista.

Seuraavina vuosina Olavi purjehti ympäri Eurooppaa ja kokosi itselleen pienen armeijan. Hän kierteli sotureineen ven­dien mailta nykyisen Pohjois-Saksan alueelta Irlantiin ja hurmasi naisia ­kaikkialla kulkiessaan.

Saagan perusteella vaikuttaa sitä, että naiset pitivät Olavia erityisen miehekkäänä muun muassa siksi, että tämä osasi jongleerata kolmella miekalla yhtä aikaa.

Oleskellessaan vendien luona hän otti vaimokseen paikallisen prinsessan, joka kuitenkin kuoli parin vuoden kuluttua sairauteen.

Olavi lähti surun murtamana vendien mailta ja jätti kaiken omaisuutensa. Sen jälkeen hän ryösteli vuosikausia Britteinsaaria kunnes päätti lopulta palata Norjaan.

Olavilla oli nimittäin suunnitelma: hän halusi kuninkaaksi.

Norja sai uuden kuninkaan

Lähteiden mukaan Olavi Tryggvenpoika saapui Norjaan noin vuonna 995. Hän nousi armeijoineen maihin Trondheimin tienoilla ja haastoi aluetta hallitsevan Haakon Jaarlin vallan.

Haakon Jaarli, joka oli liittoutunut Harald Sinihampaan kuoleman ­jälkeen Sven Haaraparran kanssa, oli Trondheimin seudulla epäsuosittu, ja alueen asukkaat ottivat siksi Olavin ja hänen armeijansa avosylin vastaan.

Olavi valittiin useilla paikallisilla käräjillä kuninkaaksi, ja Haakon Jaarli joutui pakenemaan syrjäiselle maatilalle. Siellä orja ­nimeltä Tormod Kark ilmeisesti petti ja murhasi hänet.

Haakonin kuolema säikäytti hänen poikansa Eerikin ja Svenin pahanpäiväisesti. Eerik Jaarli pakeni Tanskaan liittolaisensa Sven Haaraparran luo, ja Sven Jaarli suuntasi Eerik Voittoisan hallitsemaan Ruotsiin.

Veljekset saivat molemmissa maissa lämpimän vastaanoton, mutta ­sitten Eerik Voittoisa kuoli pian Sven Jaarlin tulon jälkeen.

Moni norjalainen hyväksyi mieluusti Olavi Tryggvenpojan kuninkaaksi, kun tämä kaappasi vallan Norjassa.

© The Picture Art Collection/Imageselect

Rikkaalla leskellä riitti kosijoita

Eerik Voittoisaa jäivät suremaan hänen poikansa Olavi ja leskensä Sigrid Ylpeä. Olavi, joka tunnetaan lisänimellä Syli­kuningas, oli tuolloin vasta 15-vuotias, mutta muun muassa äitinsä diplomaatintaitojen ansiosta hän onnistui varmistamaan kruunun itselleen.

Ruotsin naapurit näkivät tilanteessa heti mahdollisuuden päästä vaikuttamaan nuoreen, äitinsä ohjailemaan ­kuninkaaseen.

Mies, joka saisi vaimokseen leskikuningatar Sigridin, Ruotsin ­rikkaimman ja vaikutusvaltaisimman ­naisen, saisi valtaansa Ruotsin.

Sigrid oli kuitenkin kunnianhimoinen nainen, eikä hän huolinut aviomiehekseen ketä ­tahansa. Kuningassaagojen ­mukaan Sigridiä kosiskelivat muun muassa eräs venäläinen ruhtinas ja norjalainen paikallishallitsija Harald Grenske.

Sigrid ei kuitenkaan piitannut kummastakaan. Hän kestitsi kosijoitaan ylenpalt­tisesti ­simalla salissaan, ja kun miehet humaltuivat, hän sytytti rakennuksen ­palamaan. Molemmat kosijat kuolivat.

Kahden kosijan julma kohtalo ei kuitenkaan säikäyttänyt Olavi Tryggvenpoikaa. Norjan tuore kuningas alkoi myös kosiskella Sigridiä, mutta tämä torjui ­hänetkin tylysti, koska oli varma, että Olavin kiinnostus oli vain poliittista.

Lopulta Sigrid otti vuonna 997 miehekseen Skandinavian mahtavimman hallitsijan Sven Haaraparran. Avioliitto yhdisti Tanskan ja Ruotsin liittoon Olavi Tryggvenpoikaa vastaan.

Holger Danske on tanskalainen tarujen sankari, jonka väitetään heräävän pelastamaan Tanska hädästä.

© David Coleman/Imageselect

Olavin kuolemaan ei haluttu uskoa

Olavi Tryggvenpoika kuoli Svoldin taistelussa vuonna 1000. Silti huhut väittivät, että hänet oli nähty elossa eri puolilla Eurooppaa.

Svoldin taistelu päättyi Olavi Tryggvenpojan saagan ­mukaan siihen, että Norjan kuningas hyppäsi mereen ja hukkui.

Olavi oli kuitenkin Pohjo­lassa niin pidetty, että moni kieltäytyi uskomasta karismaattisen ja raavaan kuninkaan kuolemaan, etenkin kun ruumista ei ollut todisteeksi.

Pian Olavin kuoleman jälkeen Pohjolassa alettiin huhuta, että hän oli yhä elossa. Yhden tarinan mukaan hän oli uinut rantaan vihollislaivojen lomitse kenenkään näkemättä.

Toinen teoria taas kuului, että jokin laiva oli poiminut kuninkaan merestä ja vienyt hänet turvaan. Norjalaisen Ágrip-saagan ­mukaan Olavi ei hypännyt mereen vaan katosi valonvälähdykseen.

Olavin vaiheista hänen katoamisensa jälkeen kerrottiin monia muitakin tarinoita.

Jotkut väittivät hänen ryhtyneen ­munkiksi, ja islantilainen munkki Oddr Snorrason kirjoitti noin vuonna 1190, että Olavi oli nähty Svoldin ­taistelun jälkeen muun muassa ­Roomassa ja Pyhällä maalla.

Nykyhistorioitsijat suhtautuvat tarinoihin epäillen. Heidän mukaansa ne toistavat perinteistä myyttiä ”vuoren alla nukkuvasta kuninkaasta”, joka ilmestyy pelastamaan kansansa hädän hetkellä.

Vastaavia tarinoita on kerrottu muun muassa Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan Fredrik Barbarossasta ja tanskalaisesta ­tarusankarista Holger Danskesta.

Sisarrakkaus muuttui vihaksi

Häiden jälkeen Sven Haaraparta ja Olavi Tryggvenpoika alkoivat molemmat vahvistaa valta-asemaansa.

Karismaattinen Olavi onnistui pian taivuttelemaan valtaosan Norjan jaarleista ja paikallisista ­kuninkaista tukijoikseen. Sitten hän ­nimitti useita maaherroja hallitsemaan Norjan eri alueita hänen nimissään.

Olavin Norja oli nyt vakava uhka Sven Haaraparran vallalle Pohjolassa. Niinpä Tanskan kuningas päätti solmia uusia liittoumia parantaakseen asemiaan.

Hän naitti tyttärensä Gydan maanpaossa olevalle Eerik Jaarlille ja löysi uuden aviomiehen myös sisarelleen Tyralle.

Tyra oli elänyt leskenä siitä asti, kun Eerik Voittoisa oli surmannut hänen aviomiehensä, mutta nyt Sven pakotti hänet naimaan vendiläisen kuningas Burislavin.

Avioliiton myötä Tyrasta tuli jälleen kuningatar, mutta Tyra oli raivoissaan: Burislav oli vanha ja raihnainen mies, 30 vuotta tuoretta vaimoaan vanhempi, ja sisarusten välit rikkoutuivat.

Sveniä välirikko ei vaivannut. Avioliiton ­tärkein tavoite oli nimittäin varmistaa, että Burislav estäisi Olavia saamasta vendien maille jättämäänsä omaisuutta, jos Olavi lähtisi sitä jonain päivänä perimään.

Svenin taktikointi osui oikeaan, sillä vuonna 998 Olavi purjehtikin ven­dien maille noutamaan sitä, mikä hänelle kuului. Koska Burislav oli nyt sukua Svenille, hän esti Olavin aikeet.

Historioitsijoilla on eri näkemyksiä siitä, mitä sitten tapahtui. Yhden tulkinnan mukaan Olavi vei onnettoman Tyran mukanaan, kun taas Olavi Tryggven­pojan saagassa kerrotaan, että Tyra pakeni omin neuvoin Norjaan ja avioitui siellä Olavin kanssa.

Oli miten oli, Olavista ja Tyrasta tuli pari, ja Sven Haaraparta raivostui. Olavi oli pettänyt hänet Englannissa, ja nyt tämä oli kaapannut omakseen Svenin sisaren!

Vuonna 1000 Sven sai tilaisuuden ­kostaa tuoreelle langolleen. Olavi purjehti tuolloin taas vendien maille noin 70 aluksen laivastolla vaatimaan takaisin omaisuuttaan sekä Tyran myötäjäisiä tämän avioliitosta ­Burislavin kanssa.

Olavi itse purjehti Ormen hin Langella. Hän oli kaikesta päätelleen valmistautunut taistelemaan, vaikka hän ei ehkä ollutkaan perillä Svenin hyökkäysaikeista.

Burislav ei uskaltanut vastustaa Olavin mahtavaa laivastoa, ja hän antoi tälle kaiken, mitä tämä halusi. Sen jälkeen Olavi suuntasi kohti Norjaa.

Olavi Haraldinpoika julistettiin kuoltuaan pyhimykseksi, ja hänet tunnetaan nimellä Pyhä Olavi.

© Album/Fine Arts Images/Imageselect

Pohjolan mahtimiehet taistelivat Norjasta

Svoldin taistelu maksoi Norjan kuninkaan Olavi Tryggvenpojan hengen ja kasvatti tanskalaisten ja ruotsalaisten valtaa Norjassa. Maassa oli vuosikausien ajan levotonta ja siellä käytiin useita sotia.

  • 1015

    Norja jaettiin Svoldin ­meritaistelun jälkeen kolmeen osaan. Sven Haaraparta sai hallintaansa Vikenin alueen maan eteläosassa, ja veljekset Eerik Jaarli ja Sven Jaarli jakoivat muun Norjan keskenään Tanskan ja ­Ruotsin kuninkaiden tuella.

    Vuonna 1015 Tanskan uusi kuningas Knuut Suuri käski Eerikin luokseen, minkä seurauksena Sven Jaarli otti valtaansa koko Norjan lukuun ottamatta Tanskan hallitsemaa Vikeniä.

    Kulisseissa moni kuitenkin puuhasi Norjan yhdistämistä yhden kuninkaan alaisuuteen.

  • 1016

    Sven Jaarli kannattajineen otti Larvikin kapungin edustalla yhteen kruunun­tavoittelijan Olavi Haraldin­pojan kanssa.

    Yhteenottoa kutsutaan nykyään Nesjarin taisteluksi, ja vaikka Svenin armeija oli selvästi suurempi – kolmetuhatta soturia Olavin kahtatuhatta vastaan – hän hävisi taistelun.

    Sven Jaarli pakeni tappionsa jälkeen Ruotsiin, missä hän jonkin ajan kuluttua kuoli. Olavi Haraldinpoika valloitti pian valtaosan Norjasta ja alkoi ­käännyttää alamaisiaan ­väkipakolla kristinuskoon.

  • 1030

    Laden jaarlin ja Knuut Suuren liittouma onnistui vuonna 1028 karkottamaan Olavi Haraldinpojan Norjasta.

    Olavi pakeni Venäjälle mutta palasi kahden vuoden kuluttua maanpaosta 3 500 miehen vahvuisen ­armeijan kanssa.

    Hän marssi joukkoineen Trondheimin pohjoispuolella sijaitsevaan Verdaliin, jossa häntä odotti seitsemäntuhannen miehen Laden jaarlia ­tukeva talonpoikaisarmeija.

    Stiklestadin taistelu päättyi Olavin kuolemaan, ja Knuut Suuren pojasta Svenistä tuli Norjan hallitsija.

  • 1035

    Trondheimin seudun mahtimiehet kyllästyivät ulkomaalaisiin hallitsijoihin.

    Siksi he kutsuivat Olavi Haraldin­pojan ­Venäjällä asuvan pojan, Magnus Hyvän, Norjaan ja valitsivat hänet uudeksi kuninkaakseen.

    Sven ja hänen englantilainen äitinsä Elfgifu pakenivat Tanskaan, ja viikinkiajan ­lopulla Norjaa hallitsivat norjalaiset kuninkaat.

Sukuriita päättyi verenvuodatukseen

Sven Haaraparran laivasto väijyi Olavin aluksia Rügenin saaren lähistöllä. Tukenaan Svenillä oli Ruotsin Olavi Sylikuningas, jota hänen äitinsä oli yllyttänyt sekaantumaan sukuriitaan.

Sigrid vihasi Olavi Tryggvenpoikaa yhä, koska tämä oli ­kosiskellut häntä vain vallan vuoksi.

Haara­parran joukoissa oli myös hänen ­vävynsä Eerik Jaarli, joka halusi kostaa Olaville sen, että tämä oli karkottanut hänet ja hänen isänsä Norjasta ja kaapannut vallan.

Olavi Tryggvenpojan saagan mukaan Olavi havaitsi väijytyksen niin ajoissa, että hän olisi voinut paeta, mutta hän päätti taistella. Niinpä Svenin ja Olavin laivastot ­ottivat yhteen eteläisellä Itämerellä.

”Keihäitä ja nuolia lensi sakeanaan, sillä kaikkialla Ormenin ympärillä oli sotalaivoja.”
Olavi Tryggvenpojan saaga

Kilpailevien kuninkaiden laivastot olivat lähes samankokoiset ja tasaväkiset, ja saagan mukaan onni kääntyi Olaville vastaiseksi vasta, kun vihollisen nuoli rikkoi hänen luottomiehensä Einar Tambeskielvin jousen.

Kun Olavi kysyi Einarilta, oliko jotain mennyt rikki, tämän kerrotaan vastanneen: ”Norja sinun käsissäsi.”

Ei tiedetä, käytiinkö sananvaihto todella, mutta synkät sanat kävivät toteen. Svenin joukot valtasivat Olavin laivat yksi kerrallaan, ja lopulta oli Ormen hin Langen vuoro. Saaga kuvaa norjalaisten taistelua kuninkaansa laivalla:

”Aseita käytettiin niin ahkerasti, että miehet pystyivät hädin tuskin puolustautumaan kilvellä; keihäitä ja nuolia lensi sakeanaan, sillä kaikkialla Ormenin ympärillä oli sotalaivoja. Olavin miehet taistelivat raivoisasti ja nousivat reelingille huitomaan hyökkääjiä miekoillaan, sillä monet [vihollisen laivat] eivät olleet niin ­lähellä, että ne olisivat ­yltäneet lähitaisteluun. Moni Olavin miehistä putosi veteen, sillä he taistelivat kuin kuivalla maalla, ja painui aseineen pohjaan.”

Lopulta Olavi tajusi hävinneensä taistelun. Hän ei kuitenkaan halunnut antaa vihollisilleen kunniaa surmata Norjan ­kuningasta, ja niinpä hän hyppäsi saagan mukaan mereen ja katosi historiasta.

Kun Tyra sai kuulla Olavin lopusta, hän näännytti itsensä nälkään. Myös hänen ja Olavin Harald-poika kuoli pian.

kalland runestone

Monet riimukivet eri puolilla Pohjolaa saattavat viitata Svoldin taisteluun – kuten tämä paasi Kållandissa Ruotsissa.

© Dagjoh

Riimukivi muistuttaa taistelusta

Svoldin meritaistelu oli viikinkiajan katkerimman sukuriidan kulminaatiopiste, ja ­voitollaan Sven Haaraparta vahvisti asemansa koko Skandinavian valtiaana.

Tarinat suuresta meritaistelusta levisivät nopeasti, ja esimerkiksi Århusin ­lähistölle pystytetyn riimukiven teksti viittaa tutkijoiden mukaan taisteluun: ”Gunulv ja Øgot ja Aslak ja Rolf pystyttivät tämän kiven toverilleen Fulille. Hän kuoli, kun kuninkaat taistelivat.”

Svoldin taistelun muisto jäi elämään viikinkiajan päättymisenkin jälkeen, ja se takasi kaikille osapuolille sen, mitä kaikki viikingit eniten halusivat: tulla muistetuksi kuolemansa jälkeen.

Lue myös:

Tekniikka

Onko käyttämämme nykyteknologia nimetty viikinkikuninkaan mukaan?

1 minuuttia
Kuninkaalliset

Bluetooth sai nimensä Harald Sinihampaalta

2 minuuttia
Viikingit

21-vuotiaasta viikingistä tuli Euroopan mahtavin hallitsija

4 minuuttia

Kirjaudu sisään

Tarkista sähköpostiosoite
Salasana vaaditaan
Näytä Piilota

Oletko jo tilaaja? Oletko jo lehden tilaaja? Napsauta tästä

Uusi käyttäjä? Näin saat käyttöoikeuden!

Nollaa salasana

Syötä sähköpostiosoitteesi, niin saat ohjeet salasanasi nollaamiseksi.
Tarkista sähköpostiosoite

Tarkista sähköpostisi

Olemme lähettäneet sinulle sähköpostia osoitteeseen . Siinä on ohjeet, joiden avulla voit nollata salasanasi. Jos et ole saanut sähköpostia, tarkista, että se ei ole joutunut roskapostin joukkoon.

Anna uusi salasana.

Nyt sinun pitää antaa uusi salana. Salasanassa pitää olla vähintään 6 merkkiä. Kun olet luonut uuden sanasanan, sinua pyydetään kirjautumaan sisään palveluun.

Salasana vaaditaan
Näytä Piilota