Leif Onnekas teki viikingeistä amerikkalaisia

... ja lue Leif Onnekkaan todellinen tarina tästä:

Kesän kääntyessä syksyyn Thorvald Erikinpoika lähti paluumatkalle. Hänen laivansa lipui hiljalleen ohi Vinlandin rantaniittyjen. Edempänä rannat kävisivät kal­lioisemmiksi ja metsät muuttuisivat tumman­­puhuviksi havumetsiksi. Silloin olisi otettava kurssi kohti Grönlantia.

Thorvald oli aiemmin kesällä purjehtinut 30 miehen kanssa Vinlandiin ­tutkimaan tarkemmin seutua, jossa ­hänen veljellään Leifillä oli ollut talvi­leiri.

Thorvaldin veli Leif oli viettänyt retkikuntansa kanssa edellisen kesän ja talven Vinlandissa. Olot olivat olleet ­suotuisat: talvi oli ollut leuto ja kesä ­lämmin, toisin kuin Länsi-Grönlannissa, jossa säät olivat olleet ankarat.

Thorvald oli tyytyväinen retkeensä ja hyvällä mielellä. Hän ei pitänyt kiirettä, vaikka tiesikin, että meren yli oli päästävä ennen koillistuulen tuomia hyytävän kylmiä syysmyrskyjä. Kun hän näki ­suojaisan lahdenpoukaman, hän päätti käydä vielä maissa ennen kuin lähtisi kotimatkalle.

Rannalle oli vedetty muutama pieni vene, jotka oli käännetty kumolleen, ja niiden vieressä nukkui kahdeksan miestä. Thorvald näki, että nukkujat olivat villejä ja muukalaisia, skrælingeja, joiksi viikingit kutsuivat Grönlannin inuiitteja. Nämä skrælingit olivat kuitenkin toisenlaisia kuin grönlantilaiset.

Thorvaldin retkikunta oli kohdannut näitä Vinlandin skrælingeja tällä matkalla jo kerran aikaisemminkin. Silloin he olivat muitta mutkitta surmanneet kaikki viisi kohtaamaansa villiä.

Thorvald päätti, että nyt toimittaisiin samoin. Viikingit hyökkäsivät nukku­vien miesten kimppuun. Seitsemän heistä saatiin nopeasti hengiltä, mutta kahdeksas sai veneensä vesille ja lähti henkensä hädässä soutamaan lahden pohjukassa näkyvää suurta leiriä kohti.

Thorvald ei tästä piitannut, vaan kiipesi miestensä kanssa kukkulalle, jossa hän alkoi suunnitella pysyvän siirtokunnan perustamista paikalle. Thorvaldin haaveillessa kylästä rantaan meloi monta venekuntaa aseistautuneita sotureita, jotka kävivät viikinkien kimppuun.

”Maa on todellakin niin hyvää, että haluan asettua tänne, enkä siksi kaipaa enempää vihollisia paikallisten joukosta”, totesi Thorvald, ja määräsi miehensä ainoastaan puolustautumaan. Siitä huolimatta taistelussa sai surmansa useita intiaaneja ja pari viikinkiä.

Kun intiaanit viimein vetäytyivät, Thorvald Erikinpoika oli saanut nuolen keskivartaloonsa ja oli vakavasti haavoittunut.

Hän toivoi tulevansa haudatuksi paikkaan, josta ­laiva lähtisi kohti Grönlantia. Jo myöhemmin samana päivänä miehet saivat haudata Thorvald Erikinpojan tämän toivomaan paikkaan.

Matkat kuvataan saagoissa

Thorvaldin ja skrælingien kohtaaminen kuvataan Grönlantilaisten saagassa. Saagassa kerrotaan kaikkiaan kuudesta eri matkasta Vinlandiin, ja Thorvaldin matka on niistä kolmas.

Viikinkien ensimmäinen matka Amerikkaan tapahtui vahingossa. Vuoden 986 loppusyksystä Bjarni Herjolfinpoika oli palaamassa laiva täydessä lastissa Norjasta Islantiin.

Matkalla hän halusi poiketa tervehtimässä isäänsä, jonka hän arveli olevan vierailulla Grönlannissa Erik ­Punaisen luona, sillä isä oli lähtenyt keväällä sinne.

Grönlannin siirtokunta oli perustettu kahdeksan vuotta aikaisemmin, ja saaren länsirannikon eteläkärjen siirtokunta oli kovassa kasvussa.

Bjarni eksyi Amerikkaan

Neuvoteltuaan laivansa ­miehistön kanssa Bjarni päätti, että purjehdittaisiin ­Islannin ohi suoraan Grönlantiin.

Tehtävä ei ollut aivan helppo, sillä kompasseja tai sekstantteja ei tunnettu. Viikinkien navigointitaidot perustuivat pitkälti suulliseen tietoon maisemien muodoista, tuulista ja sääoloista eri seuduilla eri vuodenaikoina.

Yksikään ­matkalaisista ei ollut aikaisemmin käynyt Grönlannissa, joten reitti oli täysin tuntematon. Kun puolivälissä matkaa vielä nousi sakea sumu, eikä navigoiminen sen paremmin auringon kuin tähtienkään mukaan onnistunut, he harhailivat pari viikkoa avuttomina sumussa.

Kun sää vihdoin selkeni, he huomasivat ajautuneensa liian kauas etelään. He olivat purjehtineet Grönlannin eteläkärjen ohitse ja olivat nyt tuntemattoman metsäisen rannikon tuntumassa. He eivät edes nousseet maihin vieraalla maalla, vaan kääntyivät kohti Grönlantia.

Kun miehet kertoivat perille Grönlantiin päästyään, että olivat harhautuneet lännessä tuntemattoman maan rantaan, nousi asiasta suuri kohu.

Bjarni sai kuulla kunniansa siitä, että hän ei ollut edes noussut maihin ja ­tutkinut uutta maata hiukan perusteellisemmin. Metsäisen maan löytyminen olisi ratkaisu viikinkien Grönlannin siirtokuntien suurimpaan ongelmaan, puutavaran vähyyteen.

Kaikki puutavara oli tuotava Grönlantiin pitkän ja vaarallisen merimatkan takaa Norjasta Skotlannin, Färsaarten ja Islannin kautta. Sen sijaan uusi metsämaa saattoi olla lähellä, sillä Bjarnilla oli mennyt paluumatkaan vain neljä päivää.

Suurten kivipaasien maa

Leif Erikinpoika oli ensimmäinen eurooppalainen, joka astui maihin Amerikan mantereelle. Leif sai ylipuhuttua Bjarnin myymään laivansa ja lähti yli kymmenen vuoden kuluttua 35 miehen kanssa Grönlannista länteen seuraten Bjarni Herjolfinpojan kuvausta tämän purjehdusreitistä.

Leif saapui perille rannikolle, jonka hän nimitti Hellulandiksi, ’suurten kivipaasien maaksi’. Seudun kuvauksen mukaan kyseessä on saattanut olla nykyinen Baffininsaari.

Sieltä he etenivät rannikkoa seuraillen etelään ja tulivat metsäiselle seudulle, jonka Bjarni oli aluksestaan nähnyt. Sen Leif nimitti Marklandiksi, ’Metsämaaksi’. Alueen arvellaan vastanneen nykyistä Newfoundlandin ja Labradorin provinssia Kanadassa.

Leif ei rantautunut vielä sielläkään, sillä hän halusi etelämmäs, uuden maan lämpimämmille seuduille. He kulkivat vielä muutaman päivämatkan ja saapuivat keväällä vuoden 1000 tienoilla seudulle, jossa oli avaria niittyjä ja laajoja metsiä. Sen hän ­nimitti Vinlandiksi.

Niemelle lahdensuuhun perustettiin leiri, jonne rakennettiin samanlaiset turve- ja kiviseinäiset ja risu- ja turvekattoiset majat, jollaisia käytettiin Islannissakin.

Leirin nimeksi tuli yksinkertaisesti Leifsbudir, ’Leifin leiri’. Leif Erikin­pojan retkikunta vietti talven leirissä ja lähti takaisin Grönlantiin vasta seuraavana keväänä. He lastasivat laivansa puutavaralla ja tarinoiden mukaan yksi miehistä otti mukaansa viiniköynnöksiä ja toisen tarinan mukaan karviaisia, joita viikingit luulivat viinirypäleiksi.

Saksalaisen ­papin ja historioitsijan Adam Bremeniläisen jo 1000-luvulla mainitsema tarina ­viiniköynnöksistä on mitä todennäköisimmin puhtaasti keksitty ja saattaa ­perustua siihen, että ’vin’ lausuttuna pitkällä i:llä tarkoittaa viiniä.

Maan nimi Vinland tulee luultavammin lyhyellä i:llä lausutusta muinaisnorjan niittyä tarkoittaneesta sanasta.

Paluumatkalla Vinlandista Leif vielä pelasti viisitoista haaksirikkoista viikinkiä merihädästä kalliolta, jonne nämä olivat pelastautuneet aluksensa ajettua karille. Näistä ansiosta Leif sai lisänimen Onnekas, Leif den Lykkelige.

Välietapit matkalla Grönlantiin

Grönlantilaisten saagassa kuvatut kuusi Amerikan matkaa tapahtuivat oletettavasti 900-luvun lopussa ja 1000-luvun alussa.

Saagoissa mainittujen matkojen lisäksi on todennäköistä, että myös ­monet muut viikingit ulottivat matkansa Amerikkaan asti, sillä Grönlannin siirtokuntien laajentumisinto oli suurimmillaan juuri tuohon aikaan.

Puutavaran saannin vaikeutta lukuunottamatta viikinkien Grönlannin siirtokunnat kukoistivat, ja toimeentulo oli hyvää. Jopa niin hyvää, että arkeologisista löydöistä on päätelty, että Grönlannin viikingit kasvoivat keskimäärin kymmenen senttiä pidemmiksi kuin Skandinaviaan jääneet viikingit.

Grönlantiin oli 1000-­luvun puoliväliin mennessä asettunut jo noin 5 000 siirtolaista. Tilaa olisi ollut useammallekin, mutta maanviljelyllä ei kyetty tyydyttämään suuremman väestön ravinnontarvetta.

Lisäsuiden ruokkimiseksi oli tuotettava tavaraa Skandinaviasta ja muualta Euroopasta, niin kuin omien kauppamatkojen yhteydessä tehtiinkin, mutta merimatkat olivat pitkiä, vaikeita, kalliita ja vaarallisia. Toinen mahdollisuus oli hakeutua edemmäs länteen.

Thorfinn Karlsefni Thorardinpoika varusti 1000-luvulla ­uuden retken Vinlandiin. Koska hän oli naimisissa Leif Onnekkaan nuoremman ­veljen Thorvaldin lesken Gudridin kanssa, hänen retkikuntansa sai käyttää Erikinpoikien laivaa ja viettää talven Leifin leirissä.

Karlse­fnin oli kuitenkin annettava kunnia­sanansa siitä, että hän ei vaatisi omistusoikeutta mihinkään.

Karlsefnin retkikuntaan, joka on viides saagoissa kuvatuista, kuului ainakin 60 miestä, viisi naista, karjaa ja maa­työkaluja. Vinlandissa Karlsefni rakennutti niemen uloimmassa kärjessä sijaitsevan Leifin leirin ympärille paaluvarustuksen väkensä turvaksi.

Seudun alkuperäisasukkaita kävi Leifin leirissä kaupittelemassa turkiksia, joita he olisivat halunneet vaihtaa aseisiin, mutta Karlsefni kielsi antamasta aseita ja tarjosi aseiden sijasta taloustavaroita. Myöhemmin yksi paikallisista asukkaista surmattiin tämän yrittäessä viedä viikinkien aseita.

Saagan mukaan paikalliset säikähtivät Karlsefnin suuren sonnin mylvintää niin, että jättivät vihollisuudet sen jälkeen kokonaan, vaikka heillä olisi ollut kaikin tavoin ylivoima.

Kauppa paikallisten kanssa alkoi kukoistaa: viikingit vaihtoivat villaisia kudonnaisia ja maitotuotteita turkiksiin, ja keväällä Karlsefni saattoi lastata laivansa täyteen pohjoisamerikkalaisia turkiksia, jollaisia Euroopassa ei ollut koskaan nähty. Karlsefni vei lastin Norjaan, jossa eksoottisista nahoista sai omaisuuden.

Karlsefni kuoli palattuaan Islantiin, ja vuotta myöhemmin ­hänen leskensä Gudrid kääntyi kristinuskoon ja teki pyhiin­vaelluksen Roomaan.

Siellä hän kertoi itselleen paaville tarinansa, joten Vatikaanissa saatiin jo tuolloin tietää viikinkien löytäneen uuden maan.

Viikinkilaivojen huoltoasema

Gudrid tiesi omasta kokemuksestaan kertoa viikinkien laivamatkojen karuista oloista. Vaikka viikinkilaivat olivat aikakautensa parhaita, niillä purjehtiminen oli turvatonta ja jokainen oli vaarassa huuhtoutua yli laidan, kun merenkäynti yltyi kovaksi.

Pelkästään liukastuminen kannella saattoi koitua kohtaloksi. Ahtaiden alusten reelingit olivat matalia ja antoivat vain vähän turvaa meren raivolta. Laivassa ei ollut minkäänlaista suojaa tuulelta eikä tyrskyiltä, vaan jokainen oli läpimärkä ja kylmissään.

Koska laivat olivat puuta, tulta ei voitu tehdä eikä ruokaa voitu lämmittää. Pelkästään puhtaan juomaveden säilyttämisessä avomerellä oltaessa oli kylliksi haastetta.

Grönlannin ja Islannin välisen Tanskansalmen ylittämistä pelkäsivät jopa parhaat purjehtijat, joten mahdollisuus lähteä länteen Vinlandia kohti houkutteli, vaikkei Grönlannin ja Kanadan välisen Davisinsalmen ylittäminen sekään ollut mitenkään helppoa.

Newfoundlandissa Kanadassa sijait­seva L’Anse aux Meadows on toistai­seksi ainoa Pohjois-Amerikasta löydetty ­viikinkien asuinsija. Se ei ole kylä eikä linnoitus, mutta vuosikymmenten ajan ­käytetty asuinpaikka se kuitenkin on.

L’Anse aux Meadowsin viikinki­asu­muksissa on voinut kerralla majoittua ­jopa 200 henkeä. Talot on rakennettu vuoden 1000 tienoilla ja niitä on käytetty noin 25 vuoden ajan. Arkeologiset löydöt osoittavat, että paikassa on asuttu tilapäisesti ja siellä on korjattu laivojen matkalla saamat vauriot.

Paikka on ollut viikinkilaivojen korjaustelakka, jossa on ollut sekä maasepän että puusepän paja. Leifin leiristä ei luultavasti koskaan tullut yhtä merkittävää paikkaa, eikä sen ­sijaintia tiedetä.

L’Anse aux Meadowsissa on ollut mahdollista viettää talvea suurissa makuusaleissa odottaen talvimyrskyjen laantumista.

Pysyvästi sinne ei ole ilmeisestikään asetuttu, sillä alueelta ei ole tehty yhtään hautalöytöä vaikka paikalla on asuttu 25 vuotta.

Ei ole todennäköistä, ettei niin pitkänä aikana olisi sattunut yhtään kuolemantapausta. Viikin­kien tapoihin kuului, että vainajaa ei yleensä haudattu matkan varrelle vaan ruumis kuljetettiin kotiin.

Viikingit valaanpyytäjinä

Myös muualta Pohjois-Amerikasta on löytynyt todisteita viikinkien käynneistä mantereella. Viikingit rakensivat asumuksia Hudsoninlahden pohjukkaan Pohjois-Kanadassa ja jopa Ellesmerensaareen, joka on kaikkein pohjoisin Kanadan arktisista erämaista.

Ellesmerensaaren vuotuinen sademäärä on alle viisi millimetriä, mikä on vähemmän kuin Saharassa, ja kovat ­tuulet pyyhkivät pois satavan lumen.

Jäätikköjä lukuun ottamatta maa on talvella paljas. Kesäisin erämaan runsas kasvillisuus antaa ravintoa rikkaalle eläimistölle. Viikingit havaitsivat Ellesmerensaaren Grönlantia paremmaksi pyyntipaikaksi, josta löytyi syksyisin myös tervetullutta vaihtelua pyytäjien ruokavalioon antavia marjoja.

Lämpimien merivirtojen ansiosta Ellesmerensaaren länsirannat eivät jäätyneet talvellakaan, ja meressä oli poikkeuksellisen paljon kalaa sekä valaita. Viikingit ­kalastivat runsaasti ja opettelivat jopa pyytämään valaita.

Suuret hetulavalaat, kuten sinivalaat ja grönlanninvalaat, olivat viikinkien ulottumattomissa, mutta pienikokoiset maitovalaat, jotka eivät pelänneet viikinkien pieniä pyyntiveneitä, saattoivat uida veneen viereen ja päätyä saaliiksi.

Viikingeillä ei ollut harppuunoita, vaan he käyttivät valaanpyynnissä tavallisia keihäitä. Siksi oli tärkeää päästä tarpeeksi lähelle saalista. Koska maito­valaiden ruhot kelluvat, saaliit pystyttiin hinaamaan maihin.

Yksisarvisen sarvia pohjolasta

Valasöljystä tuli tärkeä kauppatavara, ­kuten myös sarvivalaiden kierteisistä syöksyhampaista.

Sarvivalaiden pyytäminen oli vaikeampaa kuin maitovalaiden, sillä ne olivat arempia ja elivät etäämmällä rannasta, joten niiden hinaaminen ­rantaan asti oli hankalampaa kuin maitovalaiden.

Jotkut yrittivät paloitella valaan jo merellä, mutta painava lasti teki ­veneestä herkemmän kaatumaan. Sarvivalaan pyynnin riskit kannatti kuitenkin ottaa, sillä valaanrasvan ja valasöljyn ­lisäksi sarvivalaiden sarvista maksettiin Euroopassa satumaisia summia.

”Yksisarvisten sarvista” tuli haluttuja esineitä Euroopan rikkaiden ruhtinaiden ­keskuudessa.

Viikingit pitivät sarvien ­todellisen alkuperästä omana tietonaan ja antoivat ostajien uskoa, että kyseessä olivat tarueläinten sarvet, koska sillä ­keinolla niistä sai paremman hinnan.­Yhden sarven hinnalla saa puoli kylää, ­sanottiin viikinkiajan lopulla.

Ellesmerensaaressa tehdyistä arkeo­logisista löydöistä ei ole pystytty päättelemään, oleskelivatko viikingit talvia ­saaressa. Grönlannin rannikolle on matkaa vain 35 kilometriä, ja rannikkoa seuraten oli helpompaa purjehtia etelämmäs­ rannikon siirtokuntiin.

Merimatkat pohjoisessa olivat kuitenkin aina vaarallisia, joten mahdollisesti viikingit ovat viettäneet talven paikoillaan.

Viikingeistä vain vähän jälkiä

Viikingit eivät kuitenkaan jääneet Pohjois-Amerikkaan pysyvästi, vaan asutus hävisi. Kaikenkattavaa selitystä sille, miksi näin kävi, ei ole löytynyt.

Kyse on luultavasti useiden tekijöiden summasta. Viikingit saattoivat ajan mittaan menettää yhteyden lähtömaahansa. Kaukana kotoa kuninkaat alkoivat näyttää pelkiltä riistäjiltä, jotka vain keräsivät veroja.

Myös yhteys Norjasta Grönlantiin hiipui 1300-luvulla, ja viikinkien viimeiset siirtokunnat Grönlannissa katosivat 1400-luvulla.

Ei ole tietoa, jäivätkö jotkut Grönlannin viikingeistä pysyvästi Vinlandiin. Jonkinlaisia jälkiä heistä on jäänyt.

Kun eurooppalaiset uudisraivaajat saapuivat pari vuosisataa myöhemmin, he tartuttivat alkuperäisasukkaisiin tuberkuloosin, jolle näillä ei ollut minkäänlaista vastustuskykyä. Sairaus oli toki vaarallinen eurooppalaisillekin, mutta ei niin suuressa määrin kuin Amerikan alkuperäisasukkaille.

Ainoat, jotka eivät kuolleet sankoin joukoin eurooppalaisten mukanaan tuomiin tauteihin, olivat Narragansett-intiaanit, joiden ­immuunijärjestelmä kesti tauteja siinä missä uudisraivaajienkin.

Tanskalainen tutkimusmatkailija ­Vilhjalmur ­Stefansson väitti 1900-luvun alussa ­nähneensä Kanadan Victoriansaaressa vaaleatukkaisia ja harmaasilmäisiä inuiitteja. Vaaleiden inuiittien uskottiin pitkään olevan ilmeinen todiste viikin­kien ja inuiittien läheisistä yhteyksistä.

Islantilaisten geenitutkijoiden vuosina 2003 ja 2008 tekemät vertailut kuitenkin osoittivat, että Pohjois-Amerikan koillisosien alkuperäisasukkaiden geeniperimässä ei ole mitään viitteitä yhteyksistä viikinkeihin.