Eräänä tyynenä kesäpäivänä vuonna 986 tanskalaisten jomsviikinkien sadan pitkälaivan laivasto purjehti Norjan länsirannikkoa pohjoiseen kohti Hjörungavágria. Aurinko välkehti mahtavan pitkälaivansa keulassa seisovan päällikkö Sigvaldin kiiltävästä kypärästä.
Jomsin viikinkien johtaja tähysti rannikkoa etsien merkkejä vihollisesta eli Haakon-jaarlista, joka hallitsi Norjan länsiosia ja Keski-Norjan Trøndelagia.
Sigvaldin sotaretki juontui eräistä muutaman kuukauden takaisista juomingeista, joissa hän oli juovuspäissään luvannut Tanskan kuninkaalle Sven Haaraparralle hyökätä Haakonia vastaan ja viedä tältä kaiken.
Taistelutahtoa uhkuvat jomsviikingit, joiden tukikohta oli Jomsborgissa Itämeren etelärannikolla, olivat piinkovia sotureita.
Nyt he olivat valmiina yllätyshyökkäykseen, mutta niemen takana Hjörungavágrin vuonossa heitä itseään odottikin yllätys.
Hyökkäyksestä vihin saanut Haakon odotti jo joukkoja laivastonsa kanssa. Islantilaisen historioitsijan Snorri Sturlusonin 1200-luvulla kirjoittaman Jomsvikingernes sagan mukaan Haakon oli tuonut vuonoon 300 laivaa.
Näky ei silti jomsinviikinkejä hätkäyttänyt: ”He järjestivät heti koko joukkonsa muodostelmaan. Toisella puolen jaarlit – Haakon ja poikansa – näkivät, että jomsviikingit olivat tulleet. He irrottivat laivansa pollareista ja päättivät, kuka kävisi ketäkin vastaan taistelussa.”
Nämä kaksi laivastoa olivat esimerkkejä viikinkiajan sotilasorganisaatiosta, niin kutsutuista ledung-joukoista.
Viikingit organisoivat sotaretkiä
Sen enempää Sigvaldi kuin Haakon-jaarlikaan eivät omistaneet laivastonsa laivoja itse, vaan ne sisältyivät talonpoikien kanssa solmittuun sopimukseen, jonka nojalla kylien väki toimittaisi laivat ja sotilaat, kun hallitsijoilta kävi käsky lähteä merisotaretkille eli ledungeille – kunnon korvausta vastaan tosin.
”Emme tiedä kuitenkaan varmuudella, mitä kaikkea käsitteellä tarkoitettiin. Se saattoi viitata asepalvelukseen tai tällaisen palveluksen ja veron yhdistelmään”. Morten Ravn, Roskilden viikinkilaivamuseo
”Myöhäisten viikinkiaikojen kirjallisissa lähteissä lið tarkoittaa ryhmää ihmisiä, jotka osallistuvat sotilasoperaatioihin jonkun komennuksessa, ja käsitteellä leiðangr (ledung) viitataan taas usein itse sotalaivastoon,” Roskilden viikinkilaivamuseon kuraattori Morten Ravn selittää.
”Emme tiedä kuitenkaan varmuudella, mitä kaikkea käsitteellä tarkoitettiin. Se saattoi viitata asepalvelukseen tai tällaisen palveluksen ja veron yhdistelmään”, hän lisää.
Ravn huomauttaa, että kuninkaan lisäksi myös paikalliset ylimykset saattoivat koota ledung-joukkoja pienemmiksi sotalaivastoiksi.
Samalla, kun jotkut ylimykset kasvattivat hallitsemaansa aluetta valloittamalla maita muilta ylimyksiltä, he saivat hallintaansa merkittäviä ledung-laivastoja, jotka ovat leimallisia myöhäiselle viikinkiajalle. Brittiläiset ja ranskalaiset aikalaislähteet kertovatkin viikinkilaivastoista, joihin kuului ”sadoittain laivoja”.

Viikinkikuninkaat saattoivat kutsua koolle satojen laivojen laivaston.
Sigvaldin ja Haakonin meritaistelusta on säilynyt kuvauksia jälkipolville – siitä on kirjoittanut Snorri Sturlusonin lisäksi islantilainen skaldi Tindr Hallkelsson.
Skaldin väitettiin olleen Haakonin puolella, ja hän kertoo, miten norjalaisten laivasto lopulta voitti: ”Ledung murskasi tanskalaisten laivat”, Hallkelsson kuvaili Haakonia ylistävässä runossaan. Nämä sanat ovat vanhin tunnettu kirjallinen viittaus ledungiin.
Ravnin mukaan kirjallisten lähteiden lisäksi tietoa ledung-laivastoista on saatu myös viikinkilaivojen hylyistä: ”Laivalöytöjen perusteella tiedetään, että viikinkiajan sotalaivastot koostuivat eri tyyppisistä laivoista: pitkälaivoista ja rahtialuksista. Joissain laivastoissa oli useita satoja laivoja, joissain vain kourallinen.”
Vaikka palapelistä puuttuu vielä paloja, Hallkelssonin runo osoittaa, että Skandinaviassa oli ledung-joukkoja 900-luvulla, vaikka kovin yleisiä ne eivät välttämättä olleet.
Norjalaisten kuningassaagojen mukaan virallinen ledung-palvelus otettiin käyttöön vasta vuoden 950 tienoilla Haakon Hyvän hallintokaudella.
Laivastot lähtivät lahjajahtiin
Ledung-laivastoihin tarvittiin miehistöä, joka puolestaan odotti saavansa jaarlilta tai kuninkaalta kultaa ja muita lahjoja vastineeksi sotaretkille osallistumisesta. Mikäli hallitsija ei tähän suostunut, hän saattoi menettää miehistönsä avokätisemmälle kilpailijalle.
Suurimman osan kalleuksista, jotka oli varastettu esimerkiksi ranskalaisluostareista ja englantilaiskylistä, kuningas piti kuitenkin itsellään. Kullalle ja koruille oli nimittäin käyttöä, kun kotimaassa piti varmistaa jaarlien uskollisuus.
Kaikkien laivalla olleiden miesten oletettiin osaavan soutaa ja käyttää aseita, jotka heidän oli myös tuotava itse mukanaan.
”Lahjat olivat kuin liima, jolla sotilaallista organisaatiota pidettiin kasassa. Anteliaisuus toi mainetta, eräänlaista symbolista tai sosiaalista pääomaa, joka oli tärkeää solidaarisuuden ja uskollisuuden herättämisessä ja ylläpitämisessä,” Morten Ravn kertoo.
”Oma airo mukaan!”
Hjörungavágrin taistelu ei ole suinkaan ainoa esimerkki myöhäisen viikinkiajan ledung-laivastoista. Vuonna 1013 Tanskan kuningas Sven Haaraparta kokosi valtavan laivaston Englannin valloitusta varten.
Pohjoisranskalaisen luostarin munkki kuvaili valmisteluja 30 vuotta myöhemmin: ”Sotaneuvostonsa tuella ja joukkojensa uskollisuuteen luottaen kuningas määräsi suuren laivaston valmiuteen. Tanskalaisjoukot kultakin alueelta saivat tiedon ilmaantua aseistettuna määräpäivänä noudattaakseen hänen (Sven Haaraparran) kuninkaallista tahtoaan.”
Palveluksesta kieltäytymisellä oli munkin mukaan seurauksensa: ”Jokainen maan taistelukelpoinen mies sai valita kiiruhtaako kuninkaan palvelukseen vai saadako hänen vihansa päälleen.”
Munkin kuvaus vastaa myös myöhempiä skandinaavissa lakiteksteissä esiintyviä kuvauksia ledung-järjestelmästä. Tanskalaisilla, norjalaisilla ja ruotsalaisilla talonpojilla oli perinteisesti velvoite varustaa ja miehittää ledung-laivoja.
Kolme kuningaskuntaa oli oletettavasti jaettu eräänlaisiin piireihin, joista jokaisen oli toimitettava pitkälaiva kuninkaan ledung-laivastoon.

Alfred Suuri (871–899) perusti linnoituksia suojaksi viikinkien hyökkäyksiltä.
Linnoitukset pysäyttivät viikingit
Englantilaiset uudistivat puolustusjärjestelmäänsä suojautuakseen viikinkien hyökkäyksiltä.
400- ja -500-luvuilla Englantia asuttaneet anglit, saksit ja juutit toivat mukanaan viikinkien ledungia muistuttaneen puolustusjärjestelmän fyrdin.
Fyrd tarkoitti maavoimia, joiden tehtävä oli pitää yllä rauhaa ja järjestystä paikallisessa shiressa (kihlakunta) ja suojata asukkaita vihollishyökkäyksiltä. Kaikki vapaat ja sotakelpoiset miehet voitiin kutsua fyrdin palvelukseen, ja joukot koostuivat todennäköisesti sekä kokeneista sotilaista että talonpojista, joiden oli itse tuotava aseensa ja muonansa mukanaan.
Kun viikingit alkoivat hävittää Englantia, anglosaksipäälliköille muodostui uusi ongelma: fyrdiä ei usein ehditty ajoissa koota vastaamaan viikinkien nopeisiin hyökkäyksiin.
Wessexin kuningas Alfred Suuri toteutti suuren puolustusuudistuksen valtakunnassaan 800-luvun loppupuolella. Ensin hän perusti alati valmiudessa olevat ratsujoukot. Hän perusti myös eteläiseen Englantiin linnoituksia, burheja, joihin alueen väestö saattoi kokoontua suojaan vihollisen piiritykseltä.
Anglosaksien puolustus numeroina
Alfred Suuri perusti 33 linnoitusta, joita ympäröi kivimuuri tai maavalli. Näitä ympäröi vielä syvä oja.
Linnoituksia puolusti yleensä 150–2 400 miestä. Paikallisten maanomistajien vastuulla oli muonittaa ja varustaa puolustusjoukot.
Kaikkien linnoitusten miehittämiseen tarvittiin 27 000 sotilasta, noin neljäsosa kaikista Wessexin vapaista miehistä.
Piirit oli jaettu vielä pienempiin alueisiin, joista kultakin oli toimitettava yksi mies ja yksi airo.
”Miehistö edusti näin kattavasti koko alueen väestöä. Otaksuttavasti laivoilla tiiviisti yhdessä vietetyt ajat hitsasivat miehiä yhteen ja loivat siteitä, jotka kestivät pitkään sotaretken jälkeen ja lujittivat yhteenkuuluvuuden tunnetta viikinkiyhteisössä,” Morten Ravn sanoo.
Hän arvelee, että joillain sotaretkillä laivoilla oli mukana myös naisia – etenkin Sven Haaraparran valloitusretkien kaltaisilla purjehduksilla, joiden yhtenä tarkoituksena oli asuttaa valloitettuja alueita.
Naisten osallistumisesta itse taisteluihin ei ole varmuutta, mutta kaikkien laivalla olleiden miesten oletettiin osaavan soutaa ja käyttää aseita, jotka heidän oli myös tuotava itse mukanaan.
1200-luvulta peräisin olevassa norjalaisessa laissa edellytettiin miesten tuovan mukanaan myös ”ruokaa kahdeksi kuukaudeksi”.
Merkkitulet kutsuivat laivastoon
Norjan kuningassaagojen mukaan talvi oli ainoa aika vuodesta, jolloin ledungiin ei kutsuttu. Laivastot koottiin lähes poikkeuksetta keväisin ja kesäisin, jolloin sää oli suotuisin merimatkoille.
Todennäköisesti useimmissa maataloissa sovittiin jo ennalta, kuka kulloinkin lähtisi vuorollaan merille.
”Maatiloilla oltiin vaikeuksissa, jos kasvukaudella kaikki nuoret miehet olivat merillä eikä paikalla ollut ketään tekemässä raskaita maatöitä tai suojelemassa tilaa ryöstäjiltä”, Morten Ravn selittää.
Kutsu sotaretkille piti saada kaikkialle valtakuntaan ajoissa ennen lähtöpäivää, mikä ei ollut aina helppo tehtävä kuninkaan lähetille. Haakon Hyvän saagassa on kuvattu ratkaisu ongelmaan.
Siinä nimittäin kerrotaan, miten vuoden 950 tienoilla norjalaiset hyödynsivät joukkojen kokoon kutsumisessa merkkitulia (bavne). ”Kokkoja pystytettiin korkeille hupuille, josta ne näkyivät aina seuraavalle. Sanotaan, että seitsemässä päivässä tieto kiiri eteläisimmältä kokolta aina Helgelandin pohjoisimpaan kihlakuntaan.”

Tasapohjaisilla laivoillaan viikingit pystyivät ryöstöretkillään purjehtimaan aivan rantaan saakka.
Eteläisestä Norjasta Helgelandiin on matkaa yli tuhat kilometriä, joten kuningas sai laivastoonsa laivoja valtavalta alueelta.
Vaikka viikingit saivatkin rullattua laivat nopeasti vesille, kesti aikansa, ennen kuin koko laivasto oli koossa. Arkeologit ovat löytäneet muun muassa Roskilden vuonosta lahdenpohjaan juntattuja paaluja, jotka ovat suojanneet lahtia hyökkäyksiltä. Niiden suojissa myös laivastot voitiin koota ennen sotaretkeä.
Kuninkaalla oli suurin laiva
Kirjallisten lähteiden perusteella hallitsijan laiva purjehti ilmeisesti joukon keskellä.
”Viikinkien meritaistelut muistuttivat maalla käytyjä taisteluita, missä miteltiin mies miestä vastaan miekoin tai kirvein. Laivat yritettiin köyttää toisiinsa kiinni, jolloin sotureilla oli vakaa alusta jalkojensa alla”, Morten Ravn kuvailee.
“Jotta ruuan ja ryöstösaaliin hankkiminen olisi ollut helpompaa, suuret sotalaivastot pystyttiin jakamaan tarvittaessa useisiin pienempiin yksiköihin”. Morten Ravn, Roskilden viikinkilaivamuseo
Muun muassa Roskildessa tehdyt arkeologiset löydöt osoittavat, että keskikokoisessa pitkälaivassa oli noin 30 hengen miehistö. Tällaiset alukset olivat todennäköisesti ledung-laivastoissa tavallisimpia, mutta myös suurempia, yli 80-henkisen miehistön laivoja käytettiin.
Kuninkaan laiva oli yleensä muita suurempi. Kun Norjan Harald Ankara kukisti Tanskan Sven Estridinpojan Nissanjoen taistelussa 1062, hänen väitetään purjehtineen 70 airon pitkälaivalla.
Laiva on ollut samaa kokoluokkaa kuin Roskilden vuonosta vuonna 1962 löytynyt 30 metriä pitkä hylky Skuldelev 2, josta on tehty Havhingsten fra Glendalough -niminen rekonstruktio.
Ruokaa saatiin ryöstämällä
Historioitsijoilla ei juurikaan ole tietoa siitä, miten ledung-laivastojen pitkät sotaretket organisoitiin. Kuulussa Bayeux’n seinävaatteessa, jossa kuvataan Vilhelm Valloittajan Englannin-valloitusta 1066, näkyy mies, joka raahaa villisikaa laivaan.
Tämä viitannee siihen, että suurilla laivastoilla oli pitkin rannikkoa huoltoyhteyksiä laivoihin. Näin viikingit saattoivat ”elää maasta” – eli ryöstää kylistä ruokatarpeita matkan varrella.
”Jotta ruuan ja ryöstösaaliin hankkiminen olisi ollut helpompaa, suuret sotalaivastot pystyttiin jakamaan tarvittaessa useisiin pienempiin yksiköihin. Luulisin, että ylimykset näissä tilanteissa purjehtivat nimenomaan omissa laivoissaan”, Morten Ravn sanoo.
Jos viikingit eivät kesän sotaretken jälkeen päättäneet jäädä talvehtimaan vaikkapa Englantiin, he palasivat syksyllä kotiin saaliin kanssa. Suurinta osaa ledung-laivastojen miehistöstä odotti kotitilalla perhe, ja laivat oli saatava maihin talviteloille, ennen kuin pakkanen jäädytti vuonot.
Talven pitkinä, pimeinä iltoina miehet kertoivat tulen äärellä tarinoita uroteoistaan ja esittelivät kuninkaalta kiitokseksi saamiaan lahjoja.
Talvella myös teroitettiin aseet, paikattiin revenneet purjeet ja punottiin uudet köydet jotta kaikki olisi valmiina, kun kuninkaalta kävisi jälleen käsky koota ledung-laivasto koolle.

Pohjolan kuninkaat käyttivät keskiajalla ledung-verorahoja maksaakseen ritareille.
Ledung korvattiin verolla
Viikinkiaikana alamaisten oli tarjottava kuninkaalle miehiä ja laivoja, mutta keskiajalla ledung-velvoite muutettiin maksuksi.
Tanskalainen Knuut Pyhä kirjoitti Lundin piispalle vuonna 1085: ”Jos joku lyö laimin ledungin, on hänen täten maksettava kuninkaalle.”
Näillä sanoilla Knuut vahvisti, että ledungia pidettäisiin verona, jota oli maksettava kuninkaalle. Samana vuonna Knuut oli kutsunut tanskalaisten ledung-laivaston ryöstöretkelle Englantiin, mutta kapina Slesvigissa pakotti kuninkaan jättämään Limvuonossa olleen laivaston.
Kun hän viimein palasi, kärsimättömät soturit olivat purjehtineet takaisin kotiin. 1200-luvun tanskalaiskronikoitsija Sven Aggesenin mukaan Knuut raivostui tästä niin, että määräsi joka päällikölle 24 markan ja soutajalle 3 markan sakon. Yksi markka vastasi tynnyrillistä olutta.
Vuoden 1085 tapahtumat ennakoivat jo aikaa, jolloin ledung-velvollisuus korvattiin kuninkaalle maksettavalla verolla. Norjalainen Frostatingslov-laki 1100-luvulta määräsi, että alamaisille, jotka eivät toimittaneet riittävästi puutavaraa, purjeita ja köysiä ledung-laivastoille, voitiin määrätä sakkoja.
Ajan mittaan myös uudet sotimisen muodot asettivat uusia vaatimuksia varusteille. Tarvittiin esimerkiksi uusia ja entistä suurempia sotalaivoja, joihin talonpoikien rakennustaidot eivät riittäneet.
Kuningas tarvitsi yhä joukkoja, joten Ruotsissa, Tanskassa ja Norjassa otettiin käyttöön ledung-vero, jota joka maanviljelijän oli maksettava.