Kesällä ryöstöretki Englantiin!

Nyt he olivat valmiina yllätyshyökkäykseen, mutta niemen takana Hjörungavágrin vuonossa heitä itseään odottikin yllätys.

Hyökkäyksestä vihin saanut Haakon odotti jo joukkoja laivastonsa kanssa. Islantilaisen historioitsijan Snorri Sturlusonin 1200-luvulla kirjoittaman Jomsvikingernes sagan mukaan Haakon oli tuonut vuonoon 300 laivaa.

Näky ei silti jomsinviikinkejä hätkäyttänyt: ”He järjestivät heti koko joukkonsa muodostelmaan. Toisella puolen jaarlit – Haakon ja poikansa – näkivät, että jomsviikingit olivat tulleet. He irrottivat laivansa pollareista ja päättivät, kuka kävisi ketäkin vastaan taistelussa.”

Nämä kaksi laivastoa olivat esimerkkejä viikinkiajan sotilasorganisaatiosta, niin kutsutuista ledung-joukoista.

Viikingit organisoivat sotaretkiä

Sen enempää Sigvaldi kuin Haakon-jaarlikaan eivät omistaneet laivastonsa laivoja itse, vaan ne sisältyivät talonpoikien kanssa solmittuun sopimukseen, jonka nojalla kylien väki toimittaisi laivat ja sotilaat, kun hallitsijoilta kävi käsky lähteä merisotaretkille eli ledungeille – kunnon korvausta vastaan tosin.

”Myöhäisten viikinkiaikojen kirjallisissa lähteissä lið tarkoittaa ryhmää ihmisiä, jotka osallistuvat sotilasoperaatioihin jonkun komennuksessa, ja käsitteellä leiðangr (ledung) viitataan taas usein itse sotalaivastoon,” Roskilden viikinkilaivamuseon kuraattori Morten Ravn selittää.

”Emme tiedä kuitenkaan varmuudella, mitä kaikkea käsitteellä tarkoitettiin. Se saattoi viitata asepalvelukseen tai tällaisen palveluksen ja veron yhdistelmään”, hän lisää.

Ravn huomauttaa, että kuninkaan lisäksi myös paikalliset ylimykset saattoivat koota ledung-joukkoja pienemmiksi sotalaivastoiksi.

Samalla, kun jotkut ylimykset kasvattivat hallitsemaansa aluetta valloittamalla maita muilta ylimyksiltä, he saivat hallintaansa merkittäviä ledung-laivastoja, jotka ovat leimallisia myöhäiselle viikinkiajalle. Brittiläiset ja ranskalaiset aikalaislähteet kertovatkin viikinkilaivastoista, joihin kuului ”sadoittain laivoja”.

Sigvaldin ja Haakonin meritaistelusta on säilynyt kuvauksia jälkipolville – siitä on kirjoittanut Snorri Sturlusonin lisäksi islantilainen skaldi Tindr Hallkelsson.

Skaldin väitettiin olleen Haakonin puolella, ja hän kertoo, miten norjalaisten laivasto lopulta voitti: ”Ledung murskasi tanskalaisten laivat”, Hallkelsson kuvaili Haakonia ylistävässä runossaan. Nämä sanat ovat vanhin tunnettu kirjallinen viittaus ledungiin.

Ravnin mukaan kirjallisten lähteiden lisäksi tietoa ledung-laivastoista on saatu myös viikinkilaivojen hylyistä: ”Laivalöytöjen perusteella tiedetään, että viikinkiajan sotalaivastot koostuivat eri tyyppisistä laivoista: pitkälaivoista ja rahtialuksista. Joissain laivastoissa oli useita satoja laivoja, joissain vain kourallinen.”

Vaikka palapelistä puuttuu vielä paloja, Hallkelssonin runo osoittaa, että Skandinaviassa oli ledung-joukkoja 900-luvulla, vaikka kovin yleisiä ne eivät välttämättä olleet.

Norjalaisten kuningassaagojen mukaan virallinen ledung-palvelus otettiin käyttöön vasta vuoden 950 tienoilla Haakon Hyvän hallintokaudella.

Laivastot lähtivät lahjajahtiin

Ledung-laivastoihin tarvittiin miehistöä, joka puolestaan odotti saavansa jaarlilta tai kuninkaalta kultaa ja muita lahjoja vastineeksi sotaretkille osallistumisesta. Mikäli hallitsija ei tähän suostunut, hän saattoi menettää miehistönsä avokätisemmälle kilpailijalle.

Suurimman osan kalleuksista, jotka oli varastettu esimerkiksi ranskalaisluostareista ja englantilaiskylistä, kuningas piti kuitenkin itsellään. Kullalle ja koruille oli nimittäin käyttöä, kun kotimaassa piti varmistaa jaarlien uskollisuus.

”Lahjat olivat kuin liima, jolla sotilaallista organisaatiota pidettiin kasassa. Anteliaisuus toi mainetta, eräänlaista symbolista tai sosiaalista pääomaa, joka oli tärkeää solidaarisuuden ja uskollisuuden herättämisessä ja ylläpitämisessä,” Morten Ravn kertoo.

”Oma airo mukaan!”

Hjörungavágrin taistelu ei ole suinkaan ainoa esimerkki myöhäisen viikinkiajan ledung-laivastoista. Vuonna 1013 Tanskan kuningas Sven Haaraparta kokosi valtavan laivaston Englannin valloitusta varten.

Pohjoisranskalaisen luostarin munkki kuvaili valmisteluja 30 vuotta myöhemmin: ”Sotaneuvostonsa tuella ja joukkojensa uskollisuuteen luottaen kuningas määräsi suuren laivaston valmiuteen. Tanskalaisjoukot kultakin alueelta saivat tiedon ilmaantua aseistettuna määräpäivänä noudattaakseen hänen (Sven Haaraparran) kuninkaallista tahtoaan.”

Palveluksesta kieltäytymisellä oli munkin mukaan seurauksensa: ”Jokainen maan taistelukelpoinen mies sai valita kiiruhtaako kuninkaan palvelukseen vai saadako hänen vihansa päälleen.”

Munkin kuvaus vastaa myös myöhempiä skandinaavissa lakiteksteissä esiintyviä kuvauksia ledung-järjestelmästä. Tanskalaisilla, norjalaisilla ja ruotsalaisilla talonpojilla oli perinteisesti velvoite varustaa ja miehittää ledung-laivoja.

Kolme kuningaskuntaa oli oletettavasti jaettu eräänlaisiin piireihin, joista jokaisen oli toimitettava pitkälaiva kuninkaan ledung-laivastoon.

Piirit oli jaettu vielä pienempiin alueisiin, joista kultakin oli toimitettava yksi mies ja yksi airo.

”Miehistö edusti näin kattavasti koko alueen väestöä. Otaksuttavasti laivoilla tiiviisti yhdessä vietetyt ajat hitsasivat miehiä yhteen ja loivat siteitä, jotka kestivät pitkään sotaretken jälkeen ja lujittivat yhteenkuuluvuuden tunnetta viikinkiyhteisössä,” Morten Ravn sanoo.

Hän arvelee, että joillain sotaretkillä laivoilla oli mukana myös naisia – etenkin Sven Haaraparran valloitusretkien kaltaisilla purjehduksilla, joiden yhtenä tarkoituksena oli asuttaa valloitettuja alueita.

Naisten osallistumisesta itse taisteluihin ei ole varmuutta, mutta kaikkien laivalla olleiden miesten oletettiin osaavan soutaa ja käyttää aseita, jotka heidän oli myös tuotava itse mukanaan.

1200-luvulta peräisin olevassa norjalaisessa laissa edellytettiin miesten tuovan mukanaan myös ”ruokaa kahdeksi kuukaudeksi”.

Merkkitulet kutsuivat laivastoon

Norjan kuningassaagojen mukaan talvi oli ainoa aika vuodesta, jolloin ledungiin ei kutsuttu. Laivastot koottiin lähes poikkeuksetta keväisin ja kesäisin, jolloin sää oli suotuisin merimatkoille.

Todennäköisesti useimmissa maa­taloissa sovittiin jo ennalta, kuka kulloinkin lähtisi vuorollaan merille.

”Maatiloilla oltiin vaikeuksissa, jos kasvukaudella kaikki nuoret miehet olivat merillä eikä paikalla ollut ketään tekemässä raskaita maatöitä tai suojelemassa tilaa ryöstäjiltä”, Morten Ravn selittää.

Kutsu sotaretkille piti saada kaikkialle valtakuntaan ajoissa ennen lähtöpäivää, mikä ei ollut aina helppo tehtävä kuninkaan lähetille. Haakon Hyvän saagassa on kuvattu ratkaisu ongelmaan.

Siinä nimittäin kerrotaan, miten vuoden 950 tienoilla norjalaiset hyödynsivät joukkojen kokoon kutsumisessa merkkitulia (bavne). ”Kokkoja pystytettiin korkeille hupuille, josta ne näkyivät aina seuraavalle. Sanotaan, että seitsemässä päivässä tieto kiiri eteläisimmältä kokolta aina Helgelandin pohjoisimpaan kihlakuntaan.”

Eteläisestä Norjasta Helgelandiin on matkaa yli tuhat kilometriä, joten kuningas sai laivastoonsa laivoja valtavalta alueelta.

Vaikka viikingit saivatkin rullattua laivat nopeasti vesille, kesti aikansa, ennen kuin koko laivasto oli koossa. Arkeologit ovat löytäneet muun muassa Roskilden vuonosta lahdenpohjaan juntattuja paaluja, jotka ovat suojanneet lahtia hyökkäyksiltä. Niiden suojissa myös laivastot voitiin koota ennen sotaretkeä.

Kuninkaalla oli suurin laiva

Kirjallisten lähteiden perusteella hallitsijan laiva purjehti ilmeisesti joukon keskellä.

”Viikinkien meritaistelut muistuttivat maalla käytyjä taisteluita, missä miteltiin mies miestä vastaan miekoin tai kirvein. Laivat yritettiin köyttää toisiinsa kiinni, jolloin sotureilla oli vakaa alusta jalkojensa alla”, Morten Ravn kuvailee.

Muun muassa Roskildessa tehdyt arkeologiset löydöt osoittavat, että keskikokoisessa pitkälaivassa oli noin 30 hengen miehistö. Tällaiset alukset olivat todennäköisesti ledung-laivastoissa tavallisimpia, mutta myös suurempia, yli 80-henkisen miehistön laivoja käytettiin.

Kuninkaan laiva oli yleensä muita suurempi. Kun Norjan Harald Ankara kukisti Tanskan Sven Estridinpojan Nissanjoen taistelussa 1062, hänen väitetään purjehtineen 70 airon pitkälaivalla.

Laiva on ollut samaa kokoluokkaa kuin Roskilden vuonosta vuonna 1962 löytynyt 30 metriä pitkä hylky Skuldelev 2, josta on tehty Havhingsten fra Glendalough -niminen rekonstruktio.

Ruokaa saatiin ryöstämällä

Historioitsijoilla ei juurikaan ole tietoa siitä, miten ledung-laivastojen pitkät sotaretket organisoitiin. Kuulussa Bayeux’n seinävaatteessa, jossa kuvataan Vilhelm Valloittajan Englannin-valloitusta 1066, näkyy mies, joka raahaa villisikaa laivaan.

Tämä viitannee siihen, että suurilla laivastoilla oli pitkin rannikkoa huoltoyhteyksiä laivoihin. Näin viikingit saattoivat ”elää maasta” – eli ryöstää kylistä ruokatarpeita matkan varrella.

”Jotta ruuan ja ryöstösaaliin hankkiminen olisi ollut helpompaa, suuret sotalaivastot pystyttiin jakamaan tarvittaessa useisiin pienempiin yksiköihin. Luulisin, että ylimykset näissä tilanteissa purjehtivat nimenomaan omissa laivoissaan”, Morten Ravn sanoo.

Jos viikingit eivät kesän sotaretken jälkeen päättäneet jäädä talvehtimaan vaikkapa Englantiin, he palasivat syksyllä kotiin saaliin kanssa. Suurinta osaa ledung-laivastojen miehistöstä odotti kotitilalla perhe, ja laivat oli saatava maihin talviteloille, ennen kuin pakkanen jäädytti vuonot.

Talven pitkinä, pimeinä iltoina miehet kertoivat tulen äärellä tarinoita uroteoistaan ja esittelivät kuninkaalta kiitokseksi saamiaan lahjoja.

Talvella myös teroitettiin aseet, paikattiin revenneet purjeet ja punottiin uudet köydet jotta kaikki olisi valmiina, kun kuninkaalta kävisi jälleen käsky koota ledung-laivasto koolle.