Jomsviikingit olivat Itämeren palkkasotureita

Tutkijat kiistelevät Jomsborgista

Jomsviikingien kerrotaan asuneen Jomsborg-nimisessä linnoitetussa tukikohdassa lähellä Oderjoen suuta nykyisessä Länsi-Puolassa. Historiantutkijat ja arkeologit ovat kiistelleet linnoituksen olemassaolosta.

Monet pitävät Jomsborgia mielikuvituksen tuotteena tai ainakin saagojen kuvauksia linnoituksesta runsaasti liioiteltuna. Tämä johtuu siitä, ettei Oderjoen suun lähistöltä ole löydetty arkeologisia todisteita minkään suuren viikinkilinnan olemassaolosta.

## YLEISKATSAUS – tältä Jomsborg ehkä näytti:

Alueella on kyllä arkeologisten todisteiden mukaan sijainnut viikinkiasutusta osapuilleen aikana, jolloin jomsviikingit saagan mukaan oleskelivat Oderilla.

Asutus on kuitenkin niin pienimuotoista, ettei se missään määrin vastaa saagojen kuvausta mahtavasta Jomsborgista, jolla oli ”niin iso satama, että sinne mahtui 300 pitkälaivaa linnoituksen suojiin”. Saagaan luottavat tutkijat huomauttavat, että todisteita linnoituksesta voi vielä löytyä.

Soturit esiintyvät kahdessa saagassa

Siinä missä nykytutkijat kiistelevät siitä, oliko jomsviikinkejä ja Jomsborgia olemassa, vanhemmissa lähteissä pohditaan enemmänkin sitä, kuka veljeskunnan ja Jomsborgin perusti. Islantilaissaagojen käsitykset asiasta vaihtelevat.

Jómsvíkinga Sagassa viikinki nimeltä Palnatoke lähti Harald Sinihampaan tapettuaan vendien maahan, jossa sikäläinen kuningas lahjoitti hänelle Jomin alueen. Vastineeksi Palnatoke lupasi olla ryöstämättä kuninkaan valtakuntaa.

Palnatoke rakensi alueelle ”suuren ja vankan merilinnoituksen, jota sen jälkeen alettiin kutsua Jomsborgiksi”.

Knýtlinga Saga, joka kirjoitettiin muistiin 1250-luvulla, taas kertoo, että Harald Sinihammas sijoitti vuoden 980 tienoilla ryhmän viikinkejä Oderjoen suulle.

Ryhmän pääasiallisena tehtävänä oli hoitaa suhteita Haraldin appeen, vendikuningas Mistivojhin: ”Hän perusti sinne Jomsborgin ja sijoitti linnoitukseen huomattavan määrän miehiä, joille hän maksoi palkkaa ja määräsi lait. He valtasivat hänelle maita; kesäisin he tekivät sotaretkiä, talvella he pysyttelivät aloillaan; heitä kutsuttiin jomsviikingeiksi.”

Mahdollinen jomsviikinkien riimukivi

Knýtlinga Sagaan luottavat historiantutkijat pitävät Ruotsissa lähellä Ystadia sijaitsevaa Sjörupin riimukiveä todisteena jomsviikinkien olemassaolosta. Kivi on pystytetty Asbjörn-nimisen miehen muistoksi.

Asbjörn kuoli ehkä vuonna 984, kun hän kirjoituksen mukaan ”ei paennut Uppsalassa”. Eräässä toisessa riimukivessä on vastaava Uppsalan taisteluun viittaava kirjoitus. Lisäksi Sjörupin riimukiven sanavalinnat viittaavat siihen, että Asbjörn kuului veljeskuntaan.

Osalle historiantutkijoista viittaukset rohkeuteen ovat selkeitä todisteita siitä, että Uppsalassa taisteli erityisen pelottomien viikinkien veljeskunta.

Koska saagat korostavat Uppsalan taistelun merkitystä, tutkijat arvelevat, että riimukivet pystytettiin kahden jomsviikingin muistoksi.

Joidenkin lähteiden mukaan veljeskunnan maineikkain johtaja Styrbjörn Väkevä kaatui Uppsalassa, minkä vuoksi on arveltu, että riimukivessä mainittu Asbjörn olisi ollut sama henkilö, jota vain kutsuttiin eri nimellä.

Veljeskuntaan ei otettu kaikkia

Saagojen mukaan Jomsborgiin alkoi nopeasti virrata seikkailunhaluisia viikinkejä eri puolilta Pohjolaa. Linnoituksen miehet eivät olleet vannoneet uskollisuutta tietylle kuninkaalle, vaikka suurin osa heistä olikin tanskalaisia.

Jomsborgiin saapui laiva toisensa jälkeen täynnä toiveikkaita kokelaita, mutta yli puolet miehistä joutui palaamaan takaisin epäonnistuttuaan voimainkoitoksissa ja kaksintaisteluissa.

Vanhojen kirjoitusten mukaan Bornholmista purjehtinut 12-vuotias Vagn Åkenpoika joutui kahden pitkälaivansa ja niiden miehistöjen kanssa taistelemaan kokenutta jomsviikinkiä ja tämän laivoja vastaan, ennen kuin veljeskunta suostui pitkin hampain ottamaan hänet jäsenekseen.

Vagn oli nuoresta iästään huolimatta niin vahva ja häikäilemätön, että veljeskunta katsoi parhaimmaksi joustaa säännöistään. Yleensä veljeskuntaan otettiin vain 18 vuotta täyttäneitä.

Jomsviikinki ei syönyt sanaansa

Jos kokelas läpäisi testit ja hänet otettiin veljeskunnan jäseneksi, hän joutui noudattamaan ankaraa säännöstöä. Hänen oli oltava peloton ja uskollinen lupauksilleen ja soturiveljilleen. Keväällä miehet lähtivät sotaretkille parhaiten maksavan kuninkaan puolesta.

Tanskan kuningas Sven Haaraparta onnistui kuitenkin viekkaudella käyttämään säännöstöä omaksi edukseen. Jómsvíkinga Sagan ja muiden historiallisten lähteiden perusteella tutkijat ovat laatineet tapahtumista kuvauksen.

Sen mukaan jomviikingit olivat vuoden 986 tienoilla Sigvaldin johdolla etsimässä tuottoisia ryöstelymahdollisuuksia. Ennen retkille lähtöä Sigvaldin oli kuitenkin purjehdittava Sjaellandiin isänsä hautajaisiin 60 pitkäveneen kanssa.

Siellä palkkasoturit osallistuivat hautajaisjuominkeihin, jossa Sven Haaraparta tarjosi vieraille väkevää simaa valtavan kokoisista juomasarvista. Svenin tavoitteena oli juottaa jomsviikingit niin humalaan, että nämä alkaisivat kerskailla.

Sven oli aikeissa lähteä valloittamaan Englantia, eikä hän halunnut, että norjalaiset ennättäisivät ennen häntä tai liittoutuisivat Englannin kanssa. Niinpä hän päätti usuttaa jomsviikingit norjalaisten kimppuun.

Saagan mukaan kuningas totesi, että ”tällaisissa juhlissa miehet usein antavat suuria lupauksia kasvattaakseen mainettaan”. Hän itse vakuutti valloittavansa Englannin ennen vuoden loppua. Sigvaldi, joka ei halunnut vaikuttaa Tanskan kuningasta vähäpätöisemmältä, antoi yhtä suurellisen lupauksen: ”Kolmessa vuodessa valloitan Norjan
ja ajan Haakon-jaarlin sieltä pakosalle.”

Muut jomsviikingit lupasivat seurata Sigvaldia, ja Sven hykerteli tyytyväisenä tilanteen kehittymisestä. Seuraavana aamuna kohmeloinen Sigvaldi muisti sanansa. Sen sijaan, että hän olisi lähtenyt ryöstöretkille, hän suuntasi miehiensä kanssa kohti Norjaa pitääkseen lupauksensa.

Jómsvíkinga Sagassa kerrotaan, että Haakon-jaarli houkutteli Sigvaldin laivat väijytykseen Hjörungavágrin vuonossa 200 kilometriä Bergenistä pohjoiseen. Monet jomsviikingeistä joutuivat vangeiksi, ja heidät tuotiin Haakonin pyövelin eteen. Vangit katsoivat järkähtämättä, kun tämä sivalsi päät kolmelta ensimmäiseltä.

Aina ennen kuin pyöveli heilautti kirvestä, hän kysyi teloitettavalta, mitä tämä ajatteli kuolemasta. Yksi kiteytti kaikkien ajatukset: ”Huonosti muistaisin jomsviikinkien lain, jos kumartaisin kuoleman edessä tai ilmaisisin pelkoni.”

Palkkasoturit Englannissa

Tappiosta huolimatta osa jomsviikingeistä selvisi hengissä ja pääsi takaisin Jomsborgiin. Heidän joukossaan olivat johtaja Sigvaldi, Thorkild Pitkä ja Vagn Åkenpoika, josta ei tiedetä enää muuta kuin että hän sen jälkeen avioitui.

Vuonna 1009 jomsviikingit lähtivät Sven Haaraparran mukana Englantiin, jossa he taistelivat ja ryöstelivät jonkin aikaa tämän joukoissa, ennen kuin he saivat paremman tarjouksen englantilaisilta ja siirtyivät näiden puolelle.

Englannin kuningas Ethelred luuli, että jomsviikingit suojelisivat häntä muita ryösteleviä viikinkejä vastaan, mutta hän erehtyi pahasti.

Kun Svenin poika Knuut Suuri saapui vuonna 1016 Pohjois-Englantiin suuren laivaston kanssa, jomsviikinkien silloinen johtaja Thorkild Pitkä päästi tanskalaiset maihin tekemättä vastarintaa.

Sen jälkeen jomsviikingit taistelivat Knuutin puolella, kunnes tämä saattoi julistautua Englannin kuninkaaksi vuonna 1017. Tämän jälkeen jomsviikinkejä ei enää mainita. Eliittijoukot ehkä sulautuivat Knuutin henkivartijakaartiin.

Jomsborgin kerrotaan tuhoutuneen vuoden 1043 tienoilla, kun Norjan kuningas Maunu Hyvä hyökkäsi sinne. Erään saagan mukaan ”hän tappoi monia ihmisiä, poltti ja tuhosi kaupungin ja maan ja loi hirveän kaaoksen”.