Idän viikinkivaltio oli Euroopan suurvalta

Idänkauppiaat Ruotsista

Pääasiassa Ruotsista saapuneita viikin­kejä, jotka kävivät kauppaa ja perustivat pysyviä asemapaikkoja Baltian jokien varsille sekä Venäjän ja Ukrainan seuduille, kutsuttiin ruseiksi. Rusien nimi tulee oletettavasti Ruotsin Upplannin rannikolla sijaitsevasta Roslagenista.

Itämerensuomalaisissa kielissä, joita puhuttiin Baltiassa ja Laatokan alueella, ruotsalaisia ­merenkulkijoita kutsuttiin ­rautakaudella ruotseiksi. Ruotsi-nimitys mainitaan ensi kertaa sekä eurooppa­laisissa että arabialaisissa teksteissä 800-­­luvun puolivälissä. Itäslaa­vien kielissä ruotsi muuttui muotoon rusj, mitä nimitystä rusit alkoivat ­itsekin käyttää.

Ruotsit olivat jo pari­sataa vuotta aiemmin ­pur­jeh­­tineet Itämeren yli Baltiaan, josta pääsi ­Olhavanjokea pitkin edelleen Aldeiguborgiin eli ­Laatokanlinnaan.

Kylästä, ­joka ennen viikinkiaikaa oli ollut vain muutama tönö havumetsän keskellä ­savisen ­joen rannalla, oli vuoden 760 paikkeilla muodostunut tärkeä ruotsien kauppa- ja kauttakulkupaikka.

Hopeaportti idän aarteisiin

Ruotsien kauppamatkojen myötä Laatokanlinna kasvoi vilkkaaksi kaupankäynnin keskukseksi. Tavaroita tuli ­läheltä ja kaukaa. Slaavit etelästä ja idästä­ saapuivat sinne myymään turkiksia, hunajaa, meripihkaa, aseita, vahaa ja työvoimaa.

Bysantista ja Arabiasta tuotiin kultaa, ­hopeaa, silkkiä ja kallisarvoisia maus­teita. Kauppaa käytiin itämerensuomalaisilla, pohjoismaisilla, slaavilaisilla ja kaukaisemmillakin kielillä.

Osa pohjoismaisista vieraista asettui kylään käsityöläisiksi, jotka myivät valmistamiaan esineitä, jalkineita ja ­sepäntöitä ja ostivat paikallisilta raaka-­aineita, kuten luuta, sarvea ja vahaa ­sekä ruokaa. Rusit ostivat myös turkiksia ja vaihtoivat niitä edelleen arabien hopea­rahoihin ja lasimassahelmiin.

Kun sana Laatokanlinnasta hopea­porttina idän aarteisiin kiiri viikinkien kotiseuduille, se sai yhä useammat suuntaamaan rikastumisen toivossa itään.

Rusit olivat tietoisia asemansa haavoittuvaisuudesta. Slaaveista ja muista itäisen Euroopan kansoista sekä pohjoismaisista kilpailijoista oli jatkuvasti haittaa kaupankäynnille. Turvatakseen kauppareittinsä ja saadakseen verotuloja rusit tekivät valloitusretkiä etelään.

Viikinkiveneet, jotka olivat aikaisemmin tuoneet kauppatavaraa ja hyvinvointia, saapuivat nyt mukanaan miekoin, keihäin ja kirvein aseistautuneita miehiä. Paikalliset ajettiin pakosalle ­nopeilla yllätyshyökkäyksillä, joita ­pohjanmiehet olivat käyttäneet ­menestyksekkäästi Länsi-Euroopassakin.

Lyhyessä ajassa nämä 900-luvun lopussa ja 1000-luvun alussa idäntiellä liikkuneet viikinkiryövärien ryhmät eli varjagit alistivat valtansa alle Olhavanjoen rannoilla asuvat itämerensuomalaiset ja slaavit ja varmistivat näin, että Ilmajärven rannalle perustetun idäntien solmukohdan hallinta pysyi heillä.

Rurikin nousu valtaan

Varhaisin Venäjän historiasta kertova ­teos, 1100-luvulta peräisin oleva Kertomus vanhoilta ajoilta, joka tunnetaan muistiinmerkitsijänsä mukaan nimellä Nestorin kronikka, kertoo suomalais-­ugrilaisten ja slaavilaisten heimojen ­saaneen muutamassa vuodessa tarpeekseen varjagien mielivallasta, kieltäytyneen maksamasta veroja, karkottaneen valloittajat ja ottaneen vallan:

”Vuonna 6370 (862) varjagit ajettiin meren taakse, eikä niille annettu veroa, vaan alkoivat hallita itse itseään, mutta niiden keskuudessa ei ollut oikeutta, ja sukukunta nousi sukukuntaa vastaan, niin että sisällissota syttyi, ja ne alkoivat sotia keskenään. Niin lausuivat he toisilleen: ’Etsikäämme itsellemme ruhtinas meitä hallitsemaan ja oikein tuomitsemaan.’ Ja niin lähdettiin meren yli ­varjagien, rusien, luo. Niitä varjageja ­sanottiin ruseiksi, kun toisia kutsutaan svealaisiksi, toisia taas normanneiksi, ­angleiksi, ja vielä yksiä gotlantilaisiksi, niin näin myös näitä nimitettiin. Tsuu­dit,­ sloveenit ja krivitshit ja vepsäläiset ­sanoivat ruseille: ’Meidän maamme on suuri ja rikas, mutta siellä ei ole ­järjestystä. Tulkaa ja ryhtykää johtamaan ja hallitsemaan meitä!’ Valituksi tuli kolme veljestä sukuineen, ja nämä ottivat kaikki rusit mukaansa ja tulivat. Vanhin, Rurik, asettui Novgorodiin, toinen, ­Sineus, asettui Valgetjärvelle ja kolmas, Truvor, Izborskiin. Ja näistä varjageista sai nimensä Rusin maa.”

Näin rauhanomaisesti vallanvaihto tuskin kävi, ja kronikan historiallinen paikkansapitävyys on muutoinkin ­vähintäänkin kyseenalainen. Nykyinen näkemys on, että slaavit olivat riidoissa keskenään, kunnes yksi kiistelevistä aryhmistä ehdotti yhteistyötä ruseille. Nämä ottivat tilanteesta vaarin ja ­anastivat vallan itselleen.

Ylellisyyttä Novgorodista

Kronikan mukaan Rurik oli asunut ­Laatokanlinnassa, jonne hän oli rakennuttanut kolme metriä korkeat ja yhtä paksut kivimuurit pitääkseen kilpailijat ulkopuolella mutta myös sataman ja majatalon pitkäatkalaisille kauppiaille.

Slaavien pyynnöstä Rurik ja hänen väkensä siirtyivät etelämmäs Olhavanjoen ja Ilmajärven yhtymäkohtaan ja rakennutti sinne Holmgårdin mäkilinnan, ­joka tunnettiin Rurikin­linnana (venäjäksi ­Rurikovo gorodische).

Saarelle rakennettu mäkilinna sijaitsi viikinkien idäntien tärkeimpien vesi­reittien risteyksessä. Ilmajärveltä pääsi Dneprille ja sitä kautta Bysanttiin tai Volgalle ja Kaspian­merelle.

Rurikovo gorodischen muinaislöydöt kertovat paikan olleen kansain­välisen kaupan keskus, jossa asui sekä ­slaaveja että ­ruseja. ­Kaivauksissa on löytynyt ­viikinkiajan riipuksia, joissa on riimukirjoitusta, lohikäärmeenpääkoristeisia kiinnitysneuloja ja Thorin vasaroin koristeltuja käsirenkaita.

Vaikutusvaltaiset slaavit halusivat myös asettua seudulle. He rakensivat asumuksensa hieman pohjoisemmaksi ja alkoivat kutsua paikkaa Novgorodiksi, uudeksi kaupungiksi.

Novgorod syrjäytti vähitellen Rurikinlinnan viikinkien idäntien pysähdyspaikkana, josta sekä slaavit että skandinaavit saattoivat ostaa ylellisyystarvikkeita. Esimerkiksi Olavi Haraldinpoika, joka ­tunnetaan paremmin Norjan kunin­kaana Pyhänä Olavina, osti silkkinsä ja turkiksensa­ Novgorodista.

Novgorod ­kukoisti: kaupunkiin rakennettiin jopa puulla päällystetty katuverkko, joka oli käytössä 1700-luvulle Katariina Suuren aikaan saakka.

Kiovasta pääkaupunki

Viikingit tekivät etelään suuntautu­neet kaupparetkensä pienehköillä ketterillä 10–20 miehen aluksilla, jotka olivat riittävän keveitä, että ne voitiin vetää tai ­kantaa kannaksien yli vesistöstä toiseen ja suurten koskien ohi.

Novgorod sijaitsi lähellä Ilmajärveä, josta saattoi purjehtia Lovatjokea etelään ja vetää laivat Väinäjoelle. Nykyisen Smolenskin lähellä sijaitsevasta Gnez­dovosta oli lyhyt matka Väinäjoelta (Daugava) Dneprille. Väinäjokea ­pääsi Riianlahdelle ja Dnepriä pitkin Kiovaan ja ­aina Mustallemerelle saakka.

Novgorodia hallinneen Rurikin kuollessa tämän poika Igor oli vasta lapsi, ­joten Rurikin sukulaisesta Oleg Viisaasta tuli hallitsija.

Oleg valloitti tärkeät idäntien solmukohdat Gnezdovon ja Kiovan slaaveilta ja siirsi vuonna 882 rusien ­valtakunnan pääkaupungin Novgorodista Kiovaan.

Valtakunta alisti paikalliset heimot valtaansa ja keräsi näiltä veroja. Kiovan ympärille rakennettiin 14 metrin korkuinen ja yli kolme kilometriä ­pitkä linnoitusmuuri.

Saksalaisen kronikoitsijan Thietmar Merseburgilaisen mukaan Kiovassa oli vuosituhannen vaihteen paikkeilla kahdeksan markkinapaikkaa ja 400 kirkkoa.

Maassa maan tavalla

Rusien päälliköt eivät liiemmin puuttuneet valloittamiensa alueiden asioihin. Talvikuukausina, kun aikaa liikeni muilta toimilta, he matkustelivat pitkin poikin valtakuntaansa keräämässä veroja sekä solmimassa slaavipäälliköiden ­kanssa kauppasopimuksia ja pitämässä yllä suhteita.

Kun Rurikin poika Igor alkoi tulla hallitsijan ikään, rusien valta-asema oli jo niin lujittunut, että valtakuntaa kutsuttiin­ nimellä Kiovan rusj. Rusit myös slaavi­laistuivat nopeasti: edes Igorin pojan ­nimi ei enää ollut skandinaavisperäinen vaan vahvasti slaavilainen Svjatoslav.

Kiovan rusjia vuoteen 972 asti hallinnut Svjatoslav omaksui myös runsaasti alueen heimojen tapoja. Toisin kuin ­aikaisemmat ruhtinaat, hän ei Nestorin kronikan mukaan käyttänyt sota­retkillään telttaa eikä keittovälineitä.

Sen ­sijaan, että lihat olisi keitetty niin kuin skandinaaveilla oli tapana, Svjato­slavin aikaan lihat leikattiin suikaleiksi ja ­käristettiin nuotiossa, ja ruhtinaskin nukkui teltan ­sijasta paljaan taivaan alla ­satula pieluksenaan.

Naimakaupat sitoivat Pohjolaan

Svjatoslav myös pukeutui ja leikkautti hiuksensa slaavien tapaan. Bysanttilainen historioitsija Leo Diaconus kohtasi Svjatoslavin vuonna 971 ­Tonavalla ja kuvaili häntä seuraavasti:

”Hänen päälakensa oli ajeltu kaljuksi lukuun ottamatta pitkää hiustupsua, ­joka oli jätetty jonkinlaiseksi tuntomerkiksi. Kaula oli vankka, hartiat leveät ja ­ruumiinrakenne sopusuhtainen. Hän vaikutti synkältä ja hurjalta. Hänen ­toisessa korvassaan oli kultainen rengas, ­jota koristi kaksi helmeä ja niiden välissä rubiini. Hänen vaatteensa olivat valkeat ja erosivat muiden asuista vain ­siinä, ­että ne olivat puhtaat.”

Vaikka Svjatoslav omaksuikin monia piirteitä slaavien kulttuurista, Rurikin jälkeläiset eivät unohtaneet pohjoisia juuriaan. Kun Svjatoslavin poikien Jaropolkin ja Vladimirin välille syntyi juopa ­Jaropolkin otettua vallan isän kuoleman jälkeen, Vladimir matkusti oitis Ruotsiin hakemaan apua ja raivasi viikinkijoukkojen avulla tiensä valtakunnan johtoon vuonna 980.

Vladimirin yhteydet suvun kotimaahan vahvistuivat hänen maanpaossa viettäminään vuosina, ja hän otti vaimokseen skandinaavista sukua olevan Polatskin prinsessan.

Heidän poikansa ­Jaroslav ­Viisas meni ­naimisiin ruotsalaisen viikinki­kunin­kaan sisaren Ingeredin kanssa ja naitti ­tyttärensä ­Norjaan. Rusien ruhtinaiden ja pohjolan hallitsijasukujen liittoja solmittiin aina 1100-luvulle saakka.

Sotajoukkoja Ruotsista

Vladimir Suuren jälkeen ruhtinassuvut sortuivat keskinäiseen kilpailuun ja kiistelyyn, vaikka voimat olisi kannattanut keskittää muita vaaroja vastaan.

Kiovan eteläpuolella asui petsenegien paimentolaiskansa, joka hyökkäili toistuvasti Kiovaan. Vuonna 1036 petsenegit kokosivat voimansa Kiovaa vastaan. ­Nestorin kronikan mukaan petsenegien joukko oli suunnaton. Jaroslav Viisas, jonka vaimo oli Ruotsista, tuotti kotimaastaan sotureita suojelemaan Kiovaa.

Nestorin kronikka kertoo puolusta­jien odottaneen petsenegien hyökkäystä kerääntyneenä kaupungin ulkopuolelle paikalle, jossa nyt sijaitsee Pyhän Sofian katedraali. Taistelu kesti koko päivän, ja ­vasta illalla Jaroslavin joukot pääsivät voitolle ja petsenegit pakenivat silmittömästi. Osa hukkui jokiin, mutta osa ­pääsi pakoon eikä enää näyttäytynyt.

Ei tiedetä varmasti, keitä petsenegit ­lyöneet viikinkisoturit olivat, mutta ympäri Keski-Ruotsia on kaikkiaan 26 riimukiveä, jotka on pystytetty Ingvar Kaukomatkaajan mukana itään Kiovan kautta Mustallemerelle ja Kaspianmerelle lähteneiden ja matkalla kuolleiden miesten muistoksi.

Saagan mukaan Ingvar Kaukomatkaaja lähti kohti Jaroslavin valtakuntaa juuri vuonna 1036, mikä on sama vuosi, jolloin petsenegit hyökkäsivät Kiovaan.

Ingvarin sotaretkellä kuolleiden muis­tolle pystytettyjen riimukivien sijainti viittaa siihen, että joukot koottiin luultavasti viikinkien ledung-järjestelmällä, jossa vapaat talonpojat varustivat kuninkaalle laivoja taisteluihin.

Mongolit kukistivat rusit

Jaroslav Viisaan aikana Kiovan rusj oli laajimmillaan. Valtakunta ­ulottui Itä­meren rannikolta ja Laatokalta Kauka­sukselle ja ­Mustallemerelle saakka. Kaupan­käynti oli vilkasta, vaurautta oli runsaasti ja ­lukutaito oli yleistä suurissa kaupun­geissa. Jaroslavin valtakaudella ­julkais­tiin myös Pravda Russkaja, joka oli ensimmäinen ­muinaisvenäjäksi muistiin merkitty ­lakikokoelma.

Jaroslav Viisaan kuoltua vuonna 1054 valtakunta alkoi murentua alueellisten pyrkimysten voimistuessa ja paikallisten ruhtinaiden valtataistelujen kiihtyessä. Vuonna 1125 ruhtinaan kuolemaan päättynyt Vladimir Monomahin valtakausi oli yhtenäisen Kiovan ­rusjin ­viimeinen kukoistuskausi.

Vladimirin poika Mstislav Suuri oli yhtenäisen Kiovan rusjin viimeinen hallitsija. Hänen aikansa oli yhtä sotimista muun muassa kumaaneja, virolaisia ja liettualaisia vastaan.

Hänen kuoltuaan vuonna 1132 valtakunta hajosi lukui­siksi pienemmiksi ruhtinaskunniksi. Kun mongolit hyökkäsivät 1230-luvulla, viimeisetkin pirstoutuneen valtakunnan ruhtinaat lakkasivat haaveilemasta ­Kiovan rusjin uudesta yhdistymisestä.

Kiovan rusjin hajoamisen taustalla oli Bysantin heikentyminen ja muuttuminen epävakaaksi. Kun tavara­virrat ­Bysantista eivät enää kulkeneet luotettavasti, kauppa alkoi hiipua.

Koska reitti Bysanttiin oli Kiovan kautta kulkevista tärkein, myös Kiovan merkitys ­väheni. Kaupan ­painopiste siirtyi Volgalle, mikä edisti Moskovan ruhtinaskunnan ­nousua ja Moskovan Venäjän syntyä.