Kun viikinkikuningas Harald Sinihammas eräänä iltana vuonna 963 juhli ylhäisen seurueensa kanssa, tunnelma on kireä. Paikalla oli myös kaukaa etelästä tullut vieras, munkki Poppo Pyhästä saksalais-roomalaisesta keisarikunnasta. Keskustelu kääntyi pian uskontoon ja muuttui kiivaaksi väittelyksi.
”Tanskalaiset sanoivat, että Kristus saattoi olla jumala mutta oli myös muita jumalia, jotka olivat Kristusta mahtavampia, koska he näyttivät ihmisille paljon selkeämpiä merkkejä ja ihmeitä kuin Kristus”, kirjoitti aikalaiskronikoitsija Widukind.
Poppo torjui moiset puheet. Hänen mukaansa Kristus oli ainoa todellinen jumala, ja kaikki muut olivat epäjumalia.
Harald kuunteli kiistelyä vaitonaisena. Sitten hän keskeytti kiistelijät ja kysyi, uskaltaisiko munkki todistaa jumalansa mahdin tulikokeella. Poppo suostui.
”Kuningas päätti kääntyä ja palvoa Kristusta ainoana jumalana.” Kronikoitsija Widukind kuningas Harald Sinihampaasta
Seuraavana aamuna Harald antoi Widukindin mukaan kuumentaa rautapalan hehkuvaksi. Kuningas lupasi, että jos Poppo pystyisi pitelemään rautaa vahingoittumatta, hän tunnustaisi kristittyjen Jumalan ylivertaisuuden.
Munkki tarttui kuumaan rautaan epäröimättä ja piteli sitä kädessään. Sitten hän näytti Haraldille ja tämän seurueelle kätensä, joka oli täysin vahingoittumaton.
”Kuningas päätti kääntyä ja palvoa Kristusta ainoana jumalana ja kehotti alamaisiaankin hylkäämään epäjumalat”, Widukind kirjoitti.
Muutamaa vuotta myöhemmin Harald pystytti kuuluisat Jellingin kivipaadet, joissa hän julisti käännyttäneensä tanskalaiset kristinuskoon.
Tanskalaiset omaksuivat skandinaaveista ensimmäisinä kristittyjen jumalan ja viitoittivat siten tien koko Pohjolan käännyttämiselle. Kaiken takana oli munkki Poppo ja hänen hämmästyttävä tulikokeensa.
Uudet kirjallisten lähteiden analyysit osoittavat, että edellä kerrottu tarina on luultavasti kaukana totuudesta. Ensinnäkään Poppo ei ollut se, miksi häntä on tähän asti luultu. Lisäksi voi olla, että Poppo ja Harald toteuttivat juhlissa Tanskan historian kenties ovelimman huijauksen.
Popon tulikokeen kerrotaan vakuuttaneen kuningas Haraldin, mutta voi olla, että kyseessä oli ennalta sovittu näytös.
Viikingit kääntyivät käytännön syistä
Toisin kuin useimmat kuvittelevat, Harald Sinihampaan valtakunnassa asui jo paljon kristittyjä. Ensimmäiset tiedossa olevat käännytysyritykset tapahtuivat jo 700-luvulla.
Vaikka Pohjolan apostoliksi kutsutun Ansgarin kaltaiset lähetyssaarnaajat eivät tuolloin vielä onnistuneetkaan levittämään kristinuskoa laajemmalle, viikingit olivat tottuneet kristittyihin keskuudessaan.
”Maaperä oli jo lannoitettu, sillä viikingeillä oli vuosisatojen ajan ollut yhteyksiä kristittyyn Länsi- ja Keski-Eurooppaan”, toteaa historioitsija ja Tanskan kansallisarkiston entinen vanhempi tutkija Michael Gelting.
Lisäksi historioitsijat ovat jo pitkään tienneet, että kun viikingit purjehtivat kristittyihin valtakuntiin käymään kauppaa, he antoivat siunata itsensä ristinmerkillä. Siunausta olisi periaatteessa pitänyt seurata kaste, mutta pelkkä siunaaminenkin salli viikinkien käydä kauppaa kristittyjen kauppiaiden kanssa, minkä kristityt ruhtinaat olivat muuten pakanoilta ankarasti kieltäneet.
Viikinkien joustava suhde kristinuskoon näkyy hyvin tässä valumuotissa, jolla voi valmistaa sekä ristejä että Thorin vasaran.
Arkeologiset löydöt osoittavat, että vaikka useimpia viikinkejä ei ollut kastettu, uusi uskonto kulkeutui heidän mukanaan Tanskaan, jossa asui jo 800-luvulla kristittyjä.
Arkeologit ovat löytäneet esimerkiksi Riben tuomiokirkon alueelta 800-luvulta peräisin olevia kristittyjen hautoja, ja tutkijat arvioivat, että katedraalin ympäristöön on voitu haudata jopa 2 000–3 000 suunnilleen noihin aikoihin elänyttä kristittyä.
Myös Tanskan Kettingistä ja Ruotsin Birkasta löydetyistä haudoista esiin kaivetut lähes identtiset hopearistit osoittavat, että Pohjolan asukkaat valmistivat jo 900-luvun puolivälissä sarjatuotantona koruja, joissa oli kristillinen symboli.
Kettingin haudassa oli myös Thorin vasara, mikä kertoo pakanoiden ja kristittyjen rinnakkaiselosta 900-luvun Tanskassa.
Kronikoitsija Widukind tiesi varsin hyvin, että Tanskassa oli kristittyjä.
”Tanskalaiset olivat olleet kristittyjä jo kauan mutta he palvoivat myös pakanallisia epäjumaliaan”, hän kirjoitti.
Viimeksi mainittua seikkaa Poppo saapui Tanskaan korjaamaan.
Viikingit ryöstelivät surutta kristittyjä ulkomailla mutta kunnioittivat heitä kotona.
Kristityt ja aasauskovaiset elivät rinta rinnan
Samaan aikaan kun viikingit ryöstivät ja murhasivat kristittyjä muualla, kotona Pohjolassa kristityt ja aasauskovaiset elivät sovussa keskenään. Arkeologisten löytöjen perusteella rinnakkaiseloa kesti vähintään sata vuotta.
Aasauskoiset viikingit ryöstelivät 700-luvun lopulta alkaen kristittyjen kaupunkeja, kirkkoja ja luostareita Euroopassa, mutta kotona he elivät sulassa sovussa kristittyjen kanssa.
Hautalöydöt osoittavat, että Tanskassa oli kristittyjä 800-luvun puolivälistä lähtien ja he saivat haudata vainajansa kristillisen tavan mukaan.
Historioitsijat uskovat, etteivät viikingit karsastaneet kristittyjä omassa valtakunnassaan ja että kristittyjen Jumala oli heille vain yksi monista jumalista Odinin, Thorin ja monien muiden Pohjolan jumalien rinnalla.
Viikingit eivät ilmeisesti pitäneet kristinuskoa aasauskon poissulkevana vaihtoehtona, mistä kertoo esimerkiksi Thumby-Bienebekin hautapaikalta Schleswig-Holsteinista tehty löytö.
Miespuolisen vainajan kaulassa oli kristittyjen hopeinen risti, mutta hänen arkkunsa ulkopuolelle oli kiinnitetty useita rautaisia Thorin vasaroita. Luultavasti vainajan perhe halusi siten varmistaa molempien uskontojen jumalten suosion.
Popon piti vakuuttaa Harald Sinihammas
Tutkija Michael Gelting on saanut selville, että Poppo ei ollut kuka tahansa munkki. Tähän saakka historioitsijat ovat analysoineet Widukindin kertomusta Harald Sinihampaan käännyttämisestä puhtaasti pohjoismaisesta näkökulmasta, mutta Gelting on tarkastellut sitä kansainväliseltä kantilta.
Kun otetaan huomioon, mitä muualla Euroopassa noihin aikoihin tapahtui, Widukindin kertomus näyttäytyy aivan uudessa valossa. Geltingin mukaan Poppo ei ollut hurskas ja nöyrä munkki vaan korkea-arvoinen diplomaatti ja Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan keisarin Otto I:n lähettiläs.
Gelting uskoo Popon olleen luultavasti Volkmar-niminen mies, joka vastasi Kölnin tuomiokirkon omaisuudesta ja oli lisäksi keisarin Bruno-veljen läheinen alainen.
Geltingin mukaan Poppo oli tuohon aikaan yleinen lempinimi Volkmariksi kastetuille miehille. Hän on löytänyt maininnan ”Popoksi” kutsutusta Folcmarista muun muassa Brunon testamentista, joka sisältyy piispa Ruotgerin kirjoittamaan Brunon aikalaiselämäkertaan.
Popon todellinen työnantaja oli kunnianhimoinen keisari Otto. Hän oli liittoutunut Saksan kirkon kanssa ollessaan vielä Saksan kuningas ja alistanut valtaansa suuren osan Elben itäpuolisista slaavilaisista alueista.
Vuonna 962 eli vuotta ennen Popon vierailua Harald Sinihampaan hovissa Otto kruunattiin Rooman keisariksi, mikä merkitsi samalla Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan syntyä.
Vuonna 962 Otto I kruunattiin Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan keisariksi ja hänestä tuli koko Euroopan mahtavin hallitsija.
Keisari Otto käytti kirkkoa aseena
Otto I onnistui tiiviissä yhteistyössä Saksan kirkon ja sen piispojen kanssa alistamaan valtaansa valtavia slaavien asuttamia alueita idässä. Heimoja pakkokäännytettiin – ja ryöstettiin.
Kuningas Otto peri Saksan kruunun isältään Henrik Linnustajalta vuonna 936 ja päätti jatkaa Keski-Eurooppaa lähes sata vuotta aiemmin hallinneen Frankkien valtakunnan keisarin Kaarle Suuren perintöä.
Kaarle Suuri oli hyödyntänyt kirkkoa valtapelissään, ja Otto teki samoin – mutta tehokkaammin. Hän kasvatti kirkonmiesten valtaa niin, että heistä tuli merkittävä vastavoima aatelisille. Sitten Otto iski Elbejoen itäpuolella asuvien pakanallisten slaaviheimojen kimppuun yhdessä Saksan kirkon kanssa ja valloitti slaavien maita muun muassa nykyisen Saksan itäosista.
Sotilaiden kannoilla seurasivat piispat, jotka käännyttivät slaaveja kristinuskoon ja saivat siten oikeuden kerätä heiltä kymmenyksiä kirkolle ja ottaa haltuunsa suuria maa-alueita.
Elben itäpuolelle nousikin pian lukemattomia piispanistuimia, jotka olivat puoliksi kirkkoja ja puoliksi linnoituksia. Vuonna 962 Oton läheinen suhde Saksan kirkkoon toi hänelle Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan keisarin arvonimen.
Poissa ollessaan Otto luovutti Saksan hallinnan Bruno-veljelleen, joka oli Kölnin arkkipiispa – ja siten Popon esimies. Erään aikalaislähteen mukaan Bruno oli veljensä ”lähin uskottu kaikissa toimissa”.
Lähteet osoittavat, että Oton poissa ollessa Bruno loi ahkerasti diplomaattisuhteita ympäröiviin maihin – kuten Tanskaan, sillä suhteet viikinkeihin olivat erittäin tärkeitä.
”Siksi on täysin uskottavaa ajatella, että Bruno lähetti Popon edustajakseen Tanskaan”, Michael Gelting toteaa.
Vuonna 963 keisari Otolla oli kädet täynnä työtä hallitessaan uusia eteläisiä alueitaan Italiassa. Idässä hänen oli puolestaan jatkuvasti pidettävä silmällä slaavilaisia heimoja nykyisten itäisen Saksan, Puolan ja Tšekin alueella. Niinpä Bruno tiesi, että rauha pohjoisessa oli Otolle tärkeä.
Keisarina Otolle kuului – erittäin arvokkaan kruunun lisäksi – suuri vastuu Euroopan kristityistä.
Mikäli Harald Sinihammas suostuisi liittämään Tanskan kristittyjen kansojen joukkoon, konfliktin todennäköisyys valtakuntien välillä pienenisi merkittävästi. Brunolla oli myös toinen syy paimentaa Harald kristittyjen laumaan: uhkaava sisällissota.
Keisari Oton serkku Wichmann nuorempi oli jo aiemmin yrittänyt syöstä Oton vallasta, ja vuonna 962 hän pyysi Harald Sinihampaalta tukea uuteen yritykseen. Tämä ei torjunut pyyntöä suoralta kädeltä.
Kapina kuivui kokoon, mutta tapaus sai Brunon tajuamaan, että Harald saattoi olla jatkossa uhka Oton valtakunnalle.
VIDEO: Euroopan kristityt pelkäsivät Pohjolan pakanoita
Idea & tuotanto: Jonas Sjöwall Haxø & Niels-Peter Granzow Busch
Harald saattoi lavastaa tulikokeen
Harald Sinihampaan kannalta kristinusko tarjosi selkeitä hyötyjä. Hänen valta-asemansa oli yhä hauras ja jatkuvasti uhattuna, ja liittoutuminen eteläisen suurvallan kanssa takaisi hänelle turvaa ja tukea.
Samalla riski joutua sotaan Saksan kanssa pienenisi huomattavasti, eikä suuren eteläisen naapurin uhka ollut kuviteltu. Alle 30 vuotta aikaisemmin eli vuonna 934 Oton isä, kuningas Henrik Linnustaja, oli valloittanut tanskalaisen Hedebyn kauppakaupungin ja vanginnut Tanskan silloisen kuninkaan Gnupan.
Otto I oli myös antanut viikingeille vihjeen siitä, mikä heitä saattoi uhata. Otto oli vuonna 955 tuhonnut pelättyjen unkarilaisten madjaarien armeijan Lechfeldissä. Kuten viikingit pohjoisessa, nykyisen Unkarin vuoden 900 tienoilla valloittaneet pakanalliset madjaaritkin olivat toistuvasti tehneet raakoja ryöstöretkiä kristittyihin naapurimaihin.
Vuonna 955 Otto I murskasi pelättyjen madjaarien armeijan taistelussa.
Lechfeldin taistelu eliminoi lopullisesti madjaarien uhan ja viestitti Haraldille, että Otto oli valmis käyttämään voimaa mitä tahansa vihollista mutta erityisesti pakanoita vastaan. Jos taas Harald alamaisineen ottaisi kasteen, hän voisi pelastaa kansansa madjaarien kohtalolta. Saksan keisarilla ja Tanskan kuninkaalla oli siis yhteneväisiä etuja.
Michael Gelting uskookin, että Popon tulikokeeseen johtanut kiista Haraldin juhlissa ei ollut sattumaa, kuten Widukind antoi ymmärtää.
”On helppoa kuvitella, että Widukindin kuvaama väittely Harald Sinihampaan hovissa oli lavastettu”, Gelting toteaa.
Jos Poppo todella oli Otto I:n lähettiläs, hän oli luultavasti keskustellut Haraldin kanssa ennen juhlaa. He olivat ehkä todenneet olevan kaikkien edun mukaista, jos Harald kääntyisi kristinuskoon ja kieltäisi pakanauskonnon valtakunnassaan.
”Kenties Harald Sinihammas totesi tarvitsevansa Tanskan mahtimiehille vahvaa näyttöä, ja Poppo ehdotti ratkaisuksi tulikoetta”, Gelting esittää.
Tulikoe, jossa ihminen pitelee kädessään hehkuvan kuumaa rautaa todistaakseen Jumalan mahdin, oli kristillinen tapa eikä sitä siksi tunnettu 900-luvun Pohjolassa. Tämä seikka on saanut useat historioitsijat kiistämään koko tapahtuman, koska heidän mukaansa tulikoe ei voinut vakuuttaa yleisöä, joka ei sitä tuntenut.
”Minusta asia on juuri päinvastoin. Ehkä tulikoe tehosi juuri siksi, että Haraldin miehet eivät tunteneet sitä tai kokeen lopputuloksen varmistamiseksi kehitettyjä kikkoja”, Gelting toteaa viitaten siihen, että koetta oli ehkä manipuloitu, jotta yleisö saatiin vakuuttumaan Jumalan väliintulosta.
Tamdrupin kirkon reliefeissä Poppo tarttuu kuumaan rautaan oikealla kädellään mutta näyttää kokeen jälkeen yleisölle ilmeisesti vasenta kättään.
Haraldin kehälinnat symboloivat uutta aikaa
Geltingin teorian mukaan Harald Sinihammas otti kasteen ennen kaikkea estääkseen Ottoa hyökkäämästä Tanskaan, kuten tämä oli hyökännyt Itä-Euroopan pakanaheimojen kimppuun.
Sydøstdanmarkin museon arkeologin ja tutkimusjohtajan Jens Ulriksenin mukaan se voi hyvinkin pitää paikkansa.
”Kun Kaarle Suuri alisti saksit valtaansa 700-luvun lopulla, hän perusteli valloitustaan sanomalla, että oli sääli jättää niin kauniit ja jalot ihmiset julman aasauskonnon valtaan”, Ulriksen kertoo.
”Harald Sinihammas vesitti hyökkäyksen oikeutuksen kääntymällä kristinuskoon vapaaehtoisesti”, hän jatkaa.
Ulriksen uskoo, että Harald Sinihammas halusi tietoisesti esiintyä uuden ajan airuena, mikä näkyi muun muassa kuninkaan mittavissa rakennushankkeissa.
”Ne viestittivät Harald Sinihampaasta ja hänen maailmankäsityksestään sekä hänen aloittamastaan uudesta kristillisestä aikakaudesta.” Arkeologi Jens Ulriksen Harald Sinihampaan kehälinnoista
Harald rakennutti ainakin viisi kehälinnaa, joiden tarkoituksesta on keskusteltu niiden ensimmäisistä arkeologisista kaivauksista lähtien. Jens Ulriksenista kehälinnat ovat looginen osa Haraldin Tanskassa käynnistämää muutosta:
”Ne viestittivät Harald Sinihampaasta ja hänen maailmankäsityksestään sekä hänen aloittamastaan uudesta kristillisestä aikakaudesta. Samalla hän on halunnut korostaa rakennelmien avulla mahtiaan.”
Kenties kehälinnat eivät symboloikaan pelkästään Harald Sinihampaan uutta kristittyä valtakuntaa vaan myös itse kristinuskoa. Ulriksen huomauttaa, että kehälinnojen ristin muotoon rakennetut pääkadut muistuttavat keskiaikaisten kirkkojen seiniin maalattuja kehä- tai vihkiristejä.
”Jos argumenttia vähän laajennetaan, voidaan ajatella, että Harald Sinihammas pyhitti koko Tanskan Jumalalle rakentamalla vihkiristejä muistuttavia kehälinnoja ympäri maata”, Ulriksen toteaa mutta korostaa, että kyseessä on vain yksi mahdollinen tulkinta.
Se, että kehälinnat ja muut rakennelmat katosivat Haraldin myötä, tukee teoriaa siitä, että niiden merkitys oli puhtaasti symbolinen.
Ainuttakaan kehälinnaa ei mainita kirjallisissa lähteissä. Edes vuosina 1160–1208 elänyt kronikoitsija Saxo, joka piti Harald Sinihammasta sankarina, ei mainitse rakennelmia sanallakaan. Jos kehälinnoilla olisi ollut sotilaallista merkitystä, ne olisivat varmasti säilyneet ja niitä olisi laajennettu vielä Haraldin kuoltua vuonna 987.
Kukaan muu ei tarvinnut rakennelmia, jotka oli tarkoitettu pelkästään tukemaan Harald Sinihampaan pyrkimyksiä, Ulriksen toteaa.
Sinihampaan viittä kehälinnaa halkovat ristin muotoon rakennetut tiet.
Haraldin kehälinnat olivat vallan symboleita
Harald Sinihammas pystytti useita suuria rakennelmia, kuten viisi kehälinnaa. Niillä ei kuitenkaan ollut muuta käytännön merkitystä kuin muistuttaa ihmisiä kuninkaan vallasta.
Viisi valtavaa kehälinnaa lukeutuvat Harald Sinihampaan kuuluisimpiin rakennushankkeisiin. Sydøstdanmarkin museon tutkimuspäällikön ja arkeologin Jens Ulriksenin mukaan ne eivät olleet puolustuslinnoituksia vaan mahdin osoitus, jotka viestittivät tanskalaisille, että Harald oli kuninkaana toista maata kuin edeltäjänsä.
Ulriksen viittaa kehälinnojen kokoon ja geometriseen muotoon, mikä oli uutta 900-luvun Skandinaviassa.
Kehälinnat rakennettiin vilkkaiden kulkureittien varrelle, kuten kahlaamojen läheisyyteen ja pääteiden risteyksiin. Ulriksenin mukaan niiden tarkoituksena ei kuitenkaan ollut suojella liikenteen solmukohtia eikä niissä ilmeisesti ollut pysyvää miehitystä. Hän uskoo, että kehälinnojen päätarkoitus oli symboloida uutta aikakautta:
”Jättimäiset rakennelmat saivat ohikulkijat enemmän tai vähemmän tietoisiksi siitä, että valtakuntaa hallitsi mahtava kuningas.”
Ulriksenin mukaan pyöreät kehälinnat ja niitä halkovat ristin muotoon rakennetut tiet muistuttivat kristillistä kehäristiä.
Pakanauskonto katosi nopeasti
Harald Sinihampaan toimet tehosivat. Arkeologiset löydöt osoittavat, että tanskalaiset hylkäsivät pakanuuden ja omaksuivat uuden uskonnon nopeasti. Viimeiset selkeästi pakanalliset hautaukset toimitettiin Pohjois-Jyllannissa ja Skånessa vain 40 vuotta Popon vierailun jälkeen.
Muutos tapahtui hämmästyttävän nopeasti ottaen huomioon sen ajan rajalliset mahdollisuudet viestiä ja matkustaa. Mikään ei kuitenkaan viittaa siihen, että kuninkaan olisi pitänyt pakottaa alamaisensa luopumaan vanhoista jumalista. Kirjallisissa lähteissä tai arkeologisissa löydöissä ei ole viitteitä pakosta tai väkivallasta.
”Minusta kristinuskoon siirtyminen voidaan nähdä jo pitkään jatkuneen prosessin huipentumana”, sanoo Michael Gelting viitaten varhaisiin käännytysyrityksiin ja viikinkien kohtaamisiin muunmaalaisten kristittyjen kanssa jo vuosisatoja aikaisemmin.
Nopea muutos osoittaa, että Harald Sinihammas tunsi yleisönsä – jos teoria siitä, että hän manipuloi tulikoetta yhteistyössä Popon kanssa, pitää paikkansa.
Kristinusko lupasi yhteiskunnan vähäarvoisimmillekin ikuisen elämän, ja siksi se varmasti puhutteli etenkin tavallista kansaa.
Ylhäisöä sen sijaan piti suostutella vaihtamaan muinaiset jumalat kristinuskoon, sillä aasauskonto soturien urheutta korostaneine arvoineen ja Valhalloineen oli ennen kaikkea mahtimiesten uskonto. Lisäksi mahtimiehet olivat vastuussa jumalten palvontarituaaleista, mikä vahvisti heidän valtaansa heidän omilla alueillaan.
Jómin saaren viikinkien saagan mukaan Harald Sinihammas koki kurjan kuoleman. Hän oli polvistuneena nuotion ääressä, kun hän sai nuolen pakaraansa.
Popon tulikoe ilmeisesti ylitti kaikki odotukset ja vakuutti epäileväisimmätkin suurmiehet kristinuskon Jumalan mahdista.
Vaikka tanskalaiset eivät seuraavina vuosikymmeninä täysin välttyneetkään konflikteilta Saksan kanssa, he säästyivät suurilta hyökkäyksiltä, joita muut pakanakansat joutuivat kokemaan.
Niinpä Tanska sai kehittyä vahvaksi valtioksi verrattain vahvan kuningasvallan alaisuudessa – Popon ja Haraldin ovelan huijauksen ansiosta.
Tanskalaisten käännytyksen myötä tie Pohjoismaihin oli avattu, ja vähitellen kaikki viikinkivaltakunnat omaksuivat kristittyjen Jumalan.