Dublin oli viikinkien orjakaupan keskus

Viikinkien aikaan Dublinin kaduilla tulvi kauppiaita ja vaurautta. Kaupungista kehittyi mahtavan kuningaskunnan keskus.

Viikinkien aikaan Dublinin kaduilla tulvi kauppiaita ja vaurautta. Kaupungista kehittyi mahtavan kuningaskunnan keskus.

J. Belenger/Renegade Tribune & Shutterstock

Irlantilainen tilallisen poika ryntäsi eräänä kesäisenä päivänä vuonna 837 juoksujalkaa kohti merta niin, etteivät rengit olleet pysyä hänen perässään.

Sumun läpi nuorukainen erotti juuri ja juuri Leinsterin rannikolle ankkuroituneet pitkäveneet, joista yhdessä oli mukana myös hänen sisarensa ja muita viikinkien sieppaamia naisia.

Saadakseen viikinkien huomion Findan huusi ja heilutti varakkaan isänsä antamaa rahasäkkiä. Viikingit olivat aseellisessa mahdissaan ylivoimaisia mutta toisaalta myös persoja hopealle – skandinaavisoturien mieltymykset tunnettiin saarella, missä he tapasivat kaapata ihmisiä kiristääkseen rahaa näiden perheiltä. Lunnailla Findan voisi estää viikinkejä ryöstämästä siskoaan.

©

Irlanti/837

Kun viikingit saapuivat 800-luvun alkupuolella Atlantin vih­reälle saarelle, he ymmärsivät pian, että Irlannissa olisi loistavat edellytykset orjamarkkinoiden kehittämiselle – ihmiskaupalla oli saarella nimittäin jo ennestään pitkät perinteet.

Näitä sotureita ei kuitenkaan vaihtokauppa kiinnostanut. Laskettuaan rahat viikingit vangitsivat myös Findanin ja kantoivat hänet pitkäveneeseen.

Rengit jäivät seisomaan paikoilleen pelosta kivettyneinä, ja näin Findan päätyi itse viikinkien orjaksi.

Findan myytiin omistajalta toiselle

Tarina epäonnisesta Findanista on peräisin keskiaikaisesta Vita Sancti Findani -käsikirjoituksesta (Pyhän Findanin elämä), jossa kerrotaan, miten viikingit kunniakäsityksiinsä liittyvien erimielisyyksien jälkeen lopulta hyväksyivät Findanin tarjoamat lunnaat – mutta vapauttivatkin Findanin tämän sisaren sijaan. Keskiaikaisesta tekstistä ei käy ilmi, miten Findanin sisaren lopulta kävi viikinkien orjana.

Findan ei kuitenkaan ehtinyt kauan murehtia epäonnistunutta vapauttamistehtäväänsä, sillä pian hän joutui jälleen viikinkien vangiksi.

”Mutta kun hänen norjalainen vangitsijansa ei halunnutkaan purjehtia kotiin, hän myi tämän, kuten yleisesti tapana oli, edelleen toiselle, joka myi hänet kolmannelle – ja tämä edelleen neljännelle”, Findanin elämää kuvaavassa käsikirjoituksessa kerrotaan.

Neljäs omistaja rahtasi Findanin ja ­oukon muita orjia Orkneysaarille. Tilallisen poika onnistui kuitenkin karkaamaan, ja hän piilotteli kallion suojissa kunnes viikinkilaiva jatkoi matkaansa.

Pakomatka jatkui Skotlantiin ja sieltä Saksaan, missä Findan kuoli vuonna 859 arvostettuna munkkina Rheinaun kaupungissa – kaukana kotoa Irlannista.

Findanin ulkomailla viettämien vuosien aikana viikingit olivat ehtineet jo perustaa kasvavat orjamarkkinat Dublinin kaupunkiin saaren itärannikolle.

Orjia kaupattiin jo ennen viikinkejä

Viikingit eivät olleet toki ensimmäisiä, jotka vangitsivat Irlannissa väkeä orjiksi. Saari oli ollut ikiajat jaettuna useiden klaanien kesken, ja näiden johtajien valtataistelun tuoksinassa varastettiin myös vastapuolelta karjaa ja otettiin panttivankeja. Vangit, joista ei saatu lunnaita ja joita ei tapettu liian vanhoina tai heikkoina hyötykäyttöön, otettiin orjiksi.

Orjuus ei ollut rautakaudella mitenkään harvinaista, ja myös Britteinsaarilla oli soturiryhmiä, jotka viikinkien tapaan purjehtivat vangitsemaan orjia. Käytäntö sai vauhtia roomalaisten vetäydyttyä saarivaltiosta vuonna 410. Etenkin irlantilaismerirosvot hyödynsivät valtatyhjiötä hankkiakseen orjia.

Seuraavien kahden vuosisadan aikana lukuisat britit joutuivat irlantilaisten ikeen alle, ja heidän jälkeläisensä muodostivat saarelle erityisen orjasäädyn.

Tunnetuin orjista on Irlannin suojeluspyhimys Pyhä Patrick, joka keskiaikaisen Confessio Patricii -käsikirjoituksen (Patrickin uskontunnustus) mukaan oli vain 16-vuotias, kun merirosvot hyökkäsivät 400-luvun alussa hänen kotikyläänsä Britanniassa ja veivät hänet meren yli.

”Mutta kun hänen ­norjalainen vangitsijansa ei halunnutkaan purjehtia kotiin, tämä myi hänet.” Vita Sancti Findani -käsikirjoitus

Vaikka Patrick ja muut kristinuskon lähettiläät sittemmin levittivät sanomaa lähimmäisenrakkaudesta, orjuus Irlannissa jatkui muun muassa köyhyyden vuoksi.

Esimerkiksi Patrickin kollegan Pyhän Senanin kerrotaan 400-luvulla kovistelleen ihmisiä, jotka eivät halunneet kuulla hänen sanomaansa, uhkaamalla heitä edessä olevalla nälänhädällä, jolloin ”mies myisi poikansa tai tyttärensä kaukaisiin maihin saadakseen hankittua ruokaa”.

Arkeologit ovat löytäneet Meathin kreivikunnasta 600-luvulta peräisin olevan mahdollisen orjan kaulakahleen. Se on ehkä todiste armottomasta yhteiskunnasta, jossa tavaran arvo mitattiin usein cumalien eli orjattarien määrässä.

Jotkut historioitsijat arvelevat, että nimenomaan Irlannin maine orjatarjonnan runsaudensarvena houkutteli 790-luvulla ensimmäiset skandinaavit saarelle, joka muuten tunnettiin lähinnä karjantuotannostaan ja veneenveistäjistään.

Irlannissa ei tuolloin ollut kaupunkeja, kolikoiden valmistusta eikä kultaakaan muuten kuin luostareiden taide-esineissä. Sen sijaan saarelle purjehtineet viikingit löysivät orjuusjärjestelmän, jonka he saattoivat ottaa hallintaansa ja kehittää edelleen.

Panttivangeista kirstuntäytettä

Pohjoisen Irlannin Ulsterin provinssin aikakirjoissa mainitaan vuodelta 795 seuraavaa: ”Pakanat polttivat Rechrun, ja sen pyhäinjäännösarkku rikottiin ja ryöstettiin”.

Rechru viittaa luultavasti Rathlinin saareen Pohjois-Irlannin edustalla, ja kyseessä on siten varhaisin Irlantiin kohdistunut viikinkien hyökkäys, josta on todisteita. Seuraavina vuosikymmeninä Irlannin munkeilla olikin jo täysi työ kirjata kaikki viikinkien kirkollisiin rakennuksiin tekemät iskut.

Pääasiassa Norjasta tulleet viikingit hyökkäsivät jopa 60 pitkäveneen laivastoilla, eikä pirstaleisilla kuningaskunnilla ollut vastarintaan­tarvittavia aseita tai aluksia. Vuonna 798 Ulsterin aikakirjoissa mainitaan, että ”pakanat veivät karjaveroa alueilta”.

Uutuusaseet ­otettiin käyttöön

Noin vuoteen 800 asti irlantilaissoturin tyypillinen aseistus koostui keihäästä, miekasta ja kilvestä. Vaikka maan klaanit ottivat säännöllisesti yhteen, saari ei ollut sotilaallisesti erityisen järjestäytynyt, ja aseidenkin kehitys oli jämähtänyt 400-luvulle.

Viikingit toivat mukanaan uusia aseita ja laivoja, jotka irlantilaisetkin pian omaksuivat käyttöön.

Karjan laivaaminen Norjaan asti oli kuitenkin vaivalloista, ja tutkijat ovat esittäneet, että niin kutsuttua karjaveroa maksettiinkin esimerkiksi orjilla. Muutama vuosi myöhemmin munkit kirjasivat useita sieppauksia. Esimerkiksi Ulsterin aikakirjoissa mainitaan vuonna 821: ”Viikingit ryöstivät Etarin ja ottivat suuren määrän naisia vangeiksi.”

Ensimmäisinä vuosina viikingit janosivat kuitenkin lähinnä kunniaa, rikkauksia ja mainetta – orjat olivat vain bonusta. Noin 830-luvulla skandinaaveille kuitenkin alkoi valjeta, että panttivangeissa piili rahakas ansaintamahdollisuus – irlantilaiset maksoivat auliisti suuriakin summia vangituista piispoista ja kuninkaista.

Luostareiden aarteita ja panttivankeja etsiessään viikingit purjehtivat jokia pitkin sisämaan kirkollisiin keskuksiin, muun muassa Armaghiin, joka ryöstettiin vuonna 832 kokonaiset kolme kertaa kuukauden kuluessa.

Kahdeksan vuotta myöhemmin he kaappasivat Ulsterin aikakirjojen mukaan ”piispat ja papit ja oppineet” Louthin provinssista.

Skandinaaveilla ei tosin ollut kiirettä alistaa Irlantia – oli kustannustehokkaampaa antaa irlantilaisten huolehtia itse itsestään ja vain hyödyntää heitä silloin tällöin.

Toisin kuin Englannissa, missä siirtomaavalloittajat asettuivat joukolla viljelemään maata, Irlannin viikingit asuttivat vain sieltä täältä enimmäkseen itärannikon varrelta, jonne he perustivat linnoituskaupunkeja talvehtimista varten. Vuonna 841 viikingit perustivat tärkeimmän tukikohtansa – Dublinin.

Viikinkiajalta löydetyt kukkarot kertovat ­kaupan kukoistuksesta Dublinissa.

© National Museum of Ireland & National Museum Wales

Viikingit vilkastuttivat kaupankäyntiä

Orjat eivät suinkaan olleet ainoa kaupankäynnin kohde Dublinissa. Kaupungin kasvaessa 800-luvulla yhä useammat kauppiaat alkoivat poiketa sen satamassa.

Dublinista on arkeologissa kaivauksissa löydetty useita viikinkiajan esineitä, jotka on tuotu ulkomailta – muun muassa keramiikkaa Englannista, hopeaa Lähi-idästä ja mursunhampaita aktiselta alueelta.

Eksoottisten tuontituotteiden lisäksi kauppaa käytiin myös arkisemmilla tuotteilla, kuten kalalla, viljalla ja vaatteilla.

Kaupankäynnin kukoistus juontui viikingeistä. Ennen viikinkiaikaa irlantilaiset kävivät kauppaa lähinnä arkisilla hyödykkeillä ja käyttivät maksuvälineenä lehmiä ja naispuolisia orjia. Vain harvoissa tapauksissa maksu suoritettiin hopeassa tai kullassa, jotka olivat saarella harvinaista.

800-luvulla viikingit toivat ryöstöretkiltään runsaasti hopeaa Irlantiin. Alussa maksamiseen käytettiin esimerkiksi ranne- ja kaulaketjuja tai pieniä hopean palasia.

Kolikot alkoivat yleistyä vasta vuoden 950 jälkeen, jolloin vaihdon välineenä alkoi esiintyä yhä useammin anglosaksisia kolikoita, ja myös Dublinissa totuttiin uusiin maksuvälineisiin.

Orjat päätyivät Dubliniin

Irlannin itärannikolta viikingit löysivät suojaisesta lahdesta täydellisen paikan tukikohdakseen. Se oli suojassa pahimmilta myrskyiltä, mutta vesi oli siellä riittävän syvää raskaasti lastatuille laivoille. Lisäksi leveää Liffeyjokea pitkin pääsi purjehtimaan syvemmälle sisämaahan.

Viikingeillä oli vain yksi haaste: alue oli jo asutettu. Historioitsijat arvelevat, että viikingit hävittivät Dubhlinnin luostarin, joka mainitaan ensimmäisen kerran irlantilaisissa kirjoituksissa noin vuonna 650 mutta häviää munkkien merkinnöistä 800-luvulla.

Tapettiinpa tai orjutettiinpa asukkaat, paikan alkuperäinen nimi kuitenkin säilyi. Dublin tarkoittaa ”mustaa allasta”, kohtaa, jossa Poddlejoki yhtyy Liffeyjokeen.

Tutkijat eivät tiedä tarkalleen tiedä, minne viikingit rakensivat ensimmäiset katunsa ja talonsa, mutta vähitellen Liffeyjoen eteläpuolelle kohosi suojattu, vaurastuva kaupunki. Dublinista kehittyi vuoden 841 jälkeen orjakaupan keskus, ja iiriläisissä aikakirjoissa mainitaan viikinkien esimerkiksi vieneen jopa 700 orjaa Armahgin luostarista.

Dubliniin linnoittautuneita vieraita valloittajia ei toki katsottu hyvällä, ja vuonna 845 eräs kaupungin ensimmäisistä viikinkipäälliköistä sai surmansa taisteluissa irlantilaisia vastaan.

YLEISKATSAUS: Tältä viikinkien Dublin näytti

Viikingeillä oli silti yhä sotilaallinen ylivoima, ja monet irlantilaisjohtajat vaihtoivatkin pian taktiikkaa: taistelemisen sijaan he alkoivat muodostaa liittoja skandinaavien – norjalaisten ja uusien tulokkaiden, tanskalaisten – kanssa.

Viikingit alkoivat myös pestautua palkkasotureiksi irlantilaisten sisäisiin valtataisteluihin, etenkin merillä käytyihin voimankoitoksiin, ja he ottivat mieluusti maksunsa orjina.

Siinä missä sekä viikingit että irlantilaiset olivat ennen ottaneet sotavankeja vihollista nöyryyttääkseen ja lunnasrahoja kerätäkseen, nyt ryöstöretkistä oli tullut mittavaa liiketoimintaa. Vangit lähetettiin suoraan orjamarkkinoille ilman, että perheille annettiin edes tilaisuutta lunastaa heitä vapaiksi.

Kun irlantilaismunkit olivat aiemmissa kirjoituksissa kertoneet panttivangeista (geill), he alkoivat nyt kuvata näitä sotavankeina (brat).

Vuonna 853 viikinkipäälliköt Olav Valkoinen ja Ivar Luuton ottivat yhdessä vallan Dublinin kuninkaina. Joidenkin tutkijoiden mukaan orjakaupasta tuli seuraavien vuosisatojen aikana kaupungin merkittävin tulonlähde, ja esimerkiksi vuonna 871 kuningaskaksikko järjesti sotaretken meren yli Skotlantiin ja toi aikakirjan mukaan saaliina kokonaiset kaksisataa laivallista orjia Dubliniin.

Eräs merkittävä syy orjakaupan kukoistukseen piili myös siinä, että 870-luvulta alkaen viikinkejä alkoi virrata asuttamaan vastikään Pohjois-Atlantilta löydettyä Islantia.

Ensimmäiset tulokkaat tarvitsivat lisäkäsiä raivaamaan peltoja ja rakentamaan taloja, jolloin Irlannin orjien kysyntä kasvoi valtavasti.

Dublinista löydetty ristin muotoinen meripihkakoru kertoo uskonnollisesta, monisyisestä yhteisöstä.

© National Museum of Ireland

Eri jumaliin uskottiin sulassa sovussa

Dublinin viikingit olivat tottuneet kohtaamaan ihmisiä, jotka eivät uskoneet Thoriin, Odiniin tai muihin skandinaavien jumaliin, ja uskon suhteen rauhaisa rinnakkaiselo jatkui myös kristittyjen irlantilaisten kanssa. Orjakaupan yhteydessä viikingit kohtasivat myös islaminuskoisia kauppiaita.

Vaikka uskon suhteen valinnanvaraa olisikin ollut, arkeologit uskovat, että viikingit pitivät lujasti kiinni ­aasauskostaan myös Dublinissa muuten kristityssä Irlannissa, sillä kaupungista ei ole löydetty merkkejä kirkoista viikinkiajalta.

Sen sijaan sieltä on löytynyt 81 viikinkihautaa, joissa on pohjoismaiseen tapaan haudattu ­vainajien mukana muun muassa miekkoja ja kilpiä.

Dublinin viikingit alkoivat kuitenkin ilmeisesti vähitellen lämmetä Jeesuksen opeille 900-luvun lopulla. Vuonna 943 viikinkipäällikkö Olaf Kvaran kääntyi kristinuskoon Englannissa, ja kun hänestä kaksi vuotta myöhemmin tuli Dublinin kuningas, hän todennäköisesti vaikutti merkittävästi väestön uskoon.

Tutkijat ovat todenneet, että irlantilaisissa aikakirjoissa ei seuraavina vuosina enää mainita viikinkejä ”ei-kristittyinä”, kuten niissä siihen asti on tehty.

Vankia nöyryytettiin virtsalla

Viikingit tienasivat huimasti uusilla markkinoillaan, mutta orjaksi päätyneiden ihmisten kohtalo oli usein varsin kova, ja esimerkiksi irlantilaisrunoilija Moriuhtin mukaan viikingit kohtelivat vankejaan äärimmäisen huonosti.

Eräässä runossa hän kuvailee omaan vankeuttaan, kun viikingit nöyryyttivät häntä virtsaamalla hänen kaljulle päälaelleen ja raiskaamalla hänet.

Tutkijoiden mukaan Moriuhtin kokemukset eivät ole välttämättä yleistettävissä, mutta irlantilaisista kronikoissa tehdään selväksi, että Irlannin uudet valtiaat hankkivat orjia varsin kovin ottein.

Kronikoissa mainitaan yhteensä 23 suurta sotaretkeä, joilla orjia vangittiin runsaita määriä. Retket suunniteltiin huolella: soturit saattoivat hyökätä kaupunkeihin esimerkiksi silloin, kun asukkaat olivat kokoontuneet uskonnollisen juhlan viettoon.

Aasauskoisilla viikingeillä oli apunaan tulkkeja, jotka kertoivat heille ennakkoon tärkeistä kirkollista tapahtumista. ”Niin petollisia ja säälimättömiä he ovat toisilleen, että heti, kun yksi on ottanut toisen vangiksi, myy hän tämän”, Adam Bremeniläinen kirjoitti viikingeistä noin vuonna 1075.

Lapset ja rikolliset päätyivät orjiksi

Orjuus ei uhannut vain vangittuja, vaan se yleensä periytyi suku­polvelta toiselle. Orjuutta käytetiin myös rangaistuksena.

Jos joku ei pystynyt kuittaamaan velkaansa tai korvaamaan tekemäänsä tappoa, hän sai maksaa vapaudellaan. Näin viikingit saattoivat päätyä itsekin orjiksi ja köyhyyttä kärsineet irlantilaiset joutua myymään perheenjäseniään.

Vaikka arkeologeilla on selkeä käsitys siitä, miltä viikinkiajan Dublin näytti, itse orjamarkkinoiden kauppapaikan sijainnista ei ole tietoa. Viikinkien asetuttua kaupunkiin vuonna 841 orjakauppa oli aluksi rajoitettua, ja viikingit ovat mahdollisesti myyneet orjia samalla paikalla, millä he kävivät karjakauppaa.

Se kuitenkin tiedetään, että toisinaan viikingit myivät orjia 16 kilometriä Dublinista etelään sijaitsevalla Dalkey Islandin saarella, sillä saarelta oli vaikea päästä karkuun. Eräs irlantilaispiispa jopa hukkui yrittäessään uida saarelta viikinkejä pakoon vuonna 938.

Viikinkien Dublinissa niin irlantilaiset kuin skandinaavisetkin käsityöläiset valmistivat kansalle työkaluja ja koruja.

© V.A. McMillan/Mountainman's Mantra

Kutojat:

Kaupungin kutojat olivat kaikesta päätellen naisia. Työ tehtiin seisten seinään nojaavilla kangaspuilla. Viikingit suosivat materiaalina villaa, mutta vaatteita tehtiin myös pellavasta, jota kasvoi Dublinin lähistöllä.

Villa ja pellava piti esikäsitellä, ennen kuin niistä voitiin kutoa: villa karstattiin ja kehrättiin puisella värttinällä langaksi, pellavan varret muun muassa liotettiin ja kuivattiin ja puhdistettiin lopuksi rautapiikkisellä kampamaisella häkilällä.

© National Museum of Ireland

Parkitsijat:

Kun eläinten vuotista tehtiin viikinkiajalla nahkaa, ne pantiin ensin suolaan, sitten veteen ja lopuksi virtsaan, joka toimi parkitushappona.

Virtsan hajun vuoksi parkitsijoiden työpajat sijaitsivat usein veden läheisyydessä ja riittävän etäisyyden päässä kaupungista.

© National Museum of Ireland

Tynnyrintekijät:

Arkeologit ovat löytäneet Wood Quayn satamakorttelista 1 872 puista esinettä, jotka ovat peräisin tynnyrintekijöiden verstailta.

Niissä valmistettiin myös muun muassa juoma-astioita ja voikirnuja. Esineiden materiaalien ja muotoilun perusteella tekijöiden arvellaan olleen paikallisia.

© Brandon/Capa World & Shutterstock

Sepät:

Kaupungin sepät tekivät erittäin tärkeää työtä, sillä heidän pajoistaan saatiin työkalut niin maanviljelykseen kuin kalastukseenkin. Lisäksi sepät valmistivat nauloja laivoihin, avaimia, koruja ja jalustimia.

Arkeologit ovat löytäneet Dublinista pihtejä, joita on tarvittu seppien työssä. Raudan lisäksi sepät työstivät kuparia, lyijyä ja joskus kultaakin.

Lyijyyn valetut ristit ja punnukset viittaavat siihen, että lyijyesineiden valmistuksessa käytetiin valumuotteja.

Nainen maksoi kolme hopeapalasta

Dublinin orjamarkkinoista tuli pian osa kansainvälistä kauppaa. Irlannista löydettyjä arabialaisia kolikoita on pidetty osoituksena siitä, että välittäjät myivät orjia edelleen muslimimaiden kauppiaille.

Kaukomaiden orjakauppiaat ostivat ­mielellään irlantilaisia orjia, ja viikingit kauppasivat puolestaan esimerkiksi Pohjois-Afrikasta tuotuja orjia paikallisille ostajille.

Mahdollisia esimerkkejä tästä on löydetty irlantilaisesta 1000-luvun Lebor na Cert -nimisestä lakikokoelmasta (Oikeuden kirja), jossa on mainittu muun muassa ”vieras, joka ei osaa iiriä” sekä ”naiset suuren meren tuolta puolen”.

Sitä, paljonko orjan eksoottinen alkuperä vaikutti tämän hintaan, ei kuitenkaan tiedetä. Islantilaisessa Lohilaaksolaisten saagassa irlantilaisnainen Melkorka myydään Norjaan ”kolmesta hopeapalasta”, mutta myyntihintaan vaikuttivat myös orjan fyysinen kunto ja ikä sekä syntyperä.

Viikinkiajan Englannissa miespuolinen orja maksoi kaksi kertaa naisorjan verran, ja sama on ilmeisesti pätenyt myös Dublinin orjakaupassa. Hinnat kuitenkin vaihtelivat, ja tavallisellakin maanviljelijällä oli yleensä varaa kahteen tai kolmeen orjaan.

Orjuus kuului elämänmenoon

Orjamarkkinoiden valtavaan menestykseen vaikutti myös se, että viikingit pitivät orjuutta luonnollisena osana elämää.

Mahdollinen selitys viikinkien elämänkatsomukselle löytyy Rígsþula-runosta (Rigin loru), jossa Rig-nimisestä jumalasta – joka tunnetaan myös nimellä Heimdall – tulee kantaisä viikinkiajan kolmelle yhteiskuntaluokalle, kun hänen kolmesta pojastaan tulee ensimmäinen ylimys, talonpoika ja orja.

Monien tutkijoiden mukaan Islannissa 1200-luvulla kirjoitetussa runossa, joka on mukana Vanhemmassa Eddassa, on niin paljon irlantilaisia vaikutteita, että se on mahdollisesti peräisin viikinkiajan Dublinista.

Rígsþula kuvaa joka tapauksessa viikinkien käsitystä orjista. Heimdallin viimeisellä pojalla, eli ensimmäisellä orjalla, on runon mukaan ”paksut sormet ja rumat kasvot / kumara selkä ja pitkät kannat”.

Runossa orja saa myös lapsia, jotka nimetään muun muassa ”Tanakaksi” ja ”Rivosuuksi”. Orjien töitä kuvataan seuraavasti: ”He tekivät aitoja, lannoittivat peltoja, paimensivat sikoja, hoitivat vuohia ja kaivoivat maata.”
Runo kuvaa hyvin viikinkien näkemystä siitä, että oli täysin luonnollista pitää orjia, jotka hoitivat talon raskaimmat työt.

Tutkijoiden mukaan viikingit käyttivätkin etenkin miespuolisia orjia raskaisiin maatöihin, kuten kylvötöihin, kyntämiseen, puintiin ja viljan jauhamiseen. Orjat myös kaatoivat ja hakkasivat puita talojen rakentamista varten.

Saaliina he toivat ­mukanaan kokonaiset kaksisataa ­laivallista ­orjia Dubliniin. Viikinkien vuoden 871 sotaretkestä

Naispuoliset orjat raatoivat enimmäkseen sisätiloissa kodin taloustöissä ja huolehtivat myös isäntiensä tyydyttämisestä vuoteessa. Esimerkiksi arabialaisen matkalaisen ibn Fadlanin kertomukset viittaavat siihen, että seksiorjuus oli varsin yleistä viikinkiaikana.

Irlantilaisten vuosikirjojen luvut kertovat niin ikään, että naispuolisia orjia oli markkinoilla enemmän kuin miespuolisia. Naisorjien suosiota voi selittää se, että ulkomaille asettuneet skandinaaviset soturit haalivat mieluusti rakastajattaria.

Islannissa tehdyissä DNA-tutkimuksissa on todettu, että maan ensimmäisistä asuttajista noin 20 prosenttia miehistä ja noin 50 prosenttia naisista oli irlantilaista syntyperää.

Elämä orjana oli surkeaa. Kahleiden käyttö oli yleistä, ja orjia kohdeltiin joskus huonommin kuin karjaa. Dublinissa orjat nukkuivat lattioilla, vaikka etenkin talvisin yöt olivat hyvin kylmiä.

Jos työ ei tappanut orjaa, vaarana oli, että hän joutui seuraamaan isäntäänsä kuolemaan. Irlanninmerellä sijaitsevalta Mansaarelta on löydetty naisen luuranko, josta päätellen nainen on takaraivoon kohdistuneen kovan iskun jälkeen asetettu haudan lepoon kuolleen soturin vierelle.

Tällaisia uhreja ei kuitenkaan ole tavattu Irlannissa – kenties Dublinissa ­orjien annettiin rauhassa kuolla uupumukseen ja vanhuuteen ja heille suotiin viimeinen leposija jostakin koruttomasta kuopasta.

Valta vaihtui

900-luvulla valtasuhteet alkoivat muuttua Irlannissa. Irlantilaiset olivat ottaneet oppia viikinkien sodankäyntitaidoista, eikä skandinaaveilla ollut enää entisenlaista ylivoimaa taistelukentillä.

Vaikka viikingit puolustivat Dublinia niin hyvin kuin pystyivät, kaupunki vallattiin useita kertoja 900-luvulla.

© Shutterstock

Vuonna 981 irlantilaiskuningas Máel Sechnaill II karkotti viikingit Dublinista ja vapautti kaupungin irlantilaiset orjat.

Máelin toiminta ei kuitenkaan ollut niinkään vastalause orjuudelle vaan ennemminkin PR-temppu, jolla hän pyrki takaamaan suosionsa vapautettujen keskuudessa. Irlantilaiskuninkaat olivat nimittäin todellisuudessa itsekin riippuvaisia orjakaupasta. Viikingit eivät kuitenkaan nielleet tappiota vaan palasivat muutaman vuoden kuluttua valtaan.

©

DNA kertoo ­orjien reiteistä

Dublin oli osa kansainvälistä orjakauppaverkostoa, joka ulottui Bysantin valtakunnasta ja Pyreneiden niemimaalta aina Itämeren alueelle ja Islantiin.

Arabimaantieteilijä Ibn Hawqalin mukaan viikingit harjoittivat vuonna 977 orjakauppaa Välimerellä Espanjasta Egyptiin. Nykyään tutkijat voivat havaita viikinkiajan orjakaupan jäljet alueiden asukkaiden DNA:sta.

Sama kuvio toistui vuonna 999, kun irlantilaiset vielä kertaalleen ajoivat viikingit matkoihinsa ja vapauttivat Dublinin orjat. Vaikka valta oli jälleen irlantilaisilla, viikingit jäivät Irlantiin. Viikinkien ja irlantilaisten välisten avioliittojen myötä 1000-luvun alkupuolella Dubliniin kehittyi oma irlantilais-pohjoismainen kulttuurinsa.

Irlantilaisviikingit rakensivat pohjoismaisten esikuviensa mukaan pitkäveneitä, joilla he purjehtivat suurille sotaretkille hankkimaan orjia.

Irlantilaiskuningas Flaithbertach johti 1000-luvulla useita sotaretkiä, joilta tuoduista vangeista käytetään irlantilaiskronikoissa nimitystä brat (sotavanki) – aiemmin samalla sanalla oli viitattu skandinaavien ottamiin vankeihin.

Viikingit kielsivät orjien myynnin

Dublinin uusi irlantilais-pohjoismainen hallitsija tienasi omaisuuksia 1000-luvun mittaan, mutta vuonna 1066 poliittinen tilanne muuttui, kun Vilhem Valloittaja normannijoukkoineen purjehti kanaalin poikki ja valloitti Englannin.

Aluksi mikään ei viitannut siihen, että naapurimaan uusi hallitsija häiritsisi Irlannin orjakauppaa. Normannitkin suosivat irlantilaisorjia, ja vuoden 1100 aikoihin Dublinista oli tullut Länsi-Euroopan kiistaton orjakaupan keskus.

Vuonna 1102 normannit kuitenkin kyllästyivät siihen, että irlantilaiset ottivat orjiksi myös brittejä. Orjuus kiellettiin Englannissa uudella lailla, mikä merkitsi myös kovaa iskua Irlannin orjakaupalle.

Orjakauppa kuitenkin jatkui Dublinissa vuoteen 1171, jolloin Irlanti joutui normannien hallintaan, ja orjakauppa kiellettiin sielläkin lailla.

Irlantilaisille muutos oli kohtalon ivaa, sillä elämä uuden hallitsijan alaisuudessa muistutti nimenomaan orjuutta.