Dublin oli viikinkien orjakaupan keskus

Näitä sotureita ei kuitenkaan vaihtokauppa kiinnostanut. Laskettuaan rahat viikingit vangitsivat myös Findanin ja kantoivat hänet pitkäveneeseen.

Rengit jäivät seisomaan paikoilleen pelosta kivettyneinä, ja näin Findan päätyi itse viikinkien orjaksi.

Findan myytiin omistajalta toiselle

Tarina epäonnisesta Findanista on peräisin keskiaikaisesta Vita Sancti Findani -käsikirjoituksesta (Pyhän Findanin elämä), jossa kerrotaan, miten viikingit kunniakäsityksiinsä liittyvien erimielisyyksien jälkeen lopulta hyväksyivät Findanin tarjoamat lunnaat – mutta vapauttivatkin Findanin tämän sisaren sijaan. Keskiaikaisesta tekstistä ei käy ilmi, miten Findanin sisaren lopulta kävi viikinkien orjana.

Findan ei kuitenkaan ehtinyt kauan murehtia epäonnistunutta vapauttamistehtäväänsä, sillä pian hän joutui jälleen viikinkien vangiksi.

”Mutta kun hänen norjalainen vangitsijansa ei halunnutkaan purjehtia kotiin, hän myi tämän, kuten yleisesti tapana oli, edelleen toiselle, joka myi hänet kolmannelle – ja tämä edelleen neljännelle”, Findanin elämää kuvaavassa käsikirjoituksessa kerrotaan.

Neljäs omistaja rahtasi Findanin ja ­oukon muita orjia Orkneysaarille. Tilallisen poika onnistui kuitenkin karkaamaan, ja hän piilotteli kallion suojissa kunnes viikinkilaiva jatkoi matkaansa.

Pakomatka jatkui Skotlantiin ja sieltä Saksaan, missä Findan kuoli vuonna 859 arvostettuna munkkina Rheinaun kaupungissa – kaukana kotoa Irlannista.

Findanin ulkomailla viettämien vuosien aikana viikingit olivat ehtineet jo perustaa kasvavat orjamarkkinat Dublinin kaupunkiin saaren itärannikolle.

Orjia kaupattiin jo ennen viikinkejä

Viikingit eivät olleet toki ensimmäisiä, jotka vangitsivat Irlannissa väkeä orjiksi. Saari oli ollut ikiajat jaettuna useiden klaanien kesken, ja näiden johtajien valtataistelun tuoksinassa varastettiin myös vastapuolelta karjaa ja otettiin panttivankeja. Vangit, joista ei saatu lunnaita ja joita ei tapettu liian vanhoina tai heikkoina hyötykäyttöön, otettiin orjiksi.

Orjuus ei ollut rautakaudella mitenkään harvinaista, ja myös Britteinsaarilla oli soturiryhmiä, jotka viikinkien tapaan purjehtivat vangitsemaan orjia. Käytäntö sai vauhtia roomalaisten vetäydyttyä saarivaltiosta vuonna 410. Etenkin irlantilaismerirosvot hyödynsivät valtatyhjiötä hankkiakseen orjia.

Seuraavien kahden vuosisadan aikana lukuisat britit joutuivat irlantilaisten ikeen alle, ja heidän jälkeläisensä muodostivat saarelle erityisen orjasäädyn.

Tunnetuin orjista on Irlannin suojeluspyhimys Pyhä Patrick, joka keskiaikaisen Confessio Patricii -käsikirjoituksen (Patrickin uskontunnustus) mukaan oli vain 16-vuotias, kun merirosvot hyökkäsivät 400-luvun alussa hänen kotikyläänsä Britanniassa ja veivät hänet meren yli.

Vaikka Patrick ja muut kristinuskon lähettiläät sittemmin levittivät sanomaa lähimmäisenrakkaudesta, orjuus Irlannissa jatkui muun muassa köyhyyden vuoksi.

Esimerkiksi Patrickin kollegan Pyhän Senanin kerrotaan 400-luvulla kovistelleen ihmisiä, jotka eivät halunneet kuulla hänen sanomaansa, uhkaamalla heitä edessä olevalla nälänhädällä, jolloin ”mies myisi poikansa tai tyttärensä kaukaisiin maihin saadakseen hankittua ruokaa”.

Arkeologit ovat löytäneet Meathin kreivikunnasta 600-luvulta peräisin olevan mahdollisen orjan kaulakahleen. Se on ehkä todiste armottomasta yhteiskunnasta, jossa tavaran arvo mitattiin usein cumalien eli orjattarien määrässä.

Jotkut historioitsijat arvelevat, että nimenomaan Irlannin maine orjatarjonnan runsaudensarvena houkutteli 790-luvulla ensimmäiset skandinaavit saarelle, joka muuten tunnettiin lähinnä karjantuotannostaan ja veneenveistäjistään.

Irlannissa ei tuolloin ollut kaupunkeja, kolikoiden valmistusta eikä kultaakaan muuten kuin luostareiden taide-esineissä. Sen sijaan saarelle purjehtineet viikingit löysivät orjuusjärjestelmän, jonka he saattoivat ottaa hallintaansa ja kehittää edelleen.

Panttivangeista kirstuntäytettä

Pohjoisen Irlannin Ulsterin provinssin aikakirjoissa mainitaan vuodelta 795 seuraavaa: ”Pakanat polttivat Rechrun, ja sen pyhäinjäännösarkku rikottiin ja ryöstettiin”.

Rechru viittaa luultavasti Rathlinin saareen Pohjois-Irlannin edustalla, ja kyseessä on siten varhaisin Irlantiin kohdistunut viikinkien hyökkäys, josta on todisteita. Seuraavina vuosikymmeninä Irlannin munkeilla olikin jo täysi työ kirjata kaikki viikinkien kirkollisiin rakennuksiin tekemät iskut.

Pääasiassa Norjasta tulleet viikingit hyökkäsivät jopa 60 pitkäveneen laivastoilla, eikä pirstaleisilla kuningaskunnilla ollut vastarintaan­tarvittavia aseita tai aluksia. Vuonna 798 Ulsterin aikakirjoissa mainitaan, että ”pakanat veivät karjaveroa alueilta”.

Karjan laivaaminen Norjaan asti oli kuitenkin vaivalloista, ja tutkijat ovat esittäneet, että niin kutsuttua karjaveroa maksettiinkin esimerkiksi orjilla. Muutama vuosi myöhemmin munkit kirjasivat useita sieppauksia. Esimerkiksi Ulsterin aikakirjoissa mainitaan vuonna 821: ”Viikingit ryöstivät Etarin ja ottivat suuren määrän naisia vangeiksi.”

Ensimmäisinä vuosina viikingit janosivat kuitenkin lähinnä kunniaa, rikkauksia ja mainetta – orjat olivat vain bonusta. Noin 830-luvulla skandinaaveille kuitenkin alkoi valjeta, että panttivangeissa piili rahakas ansaintamahdollisuus – irlantilaiset maksoivat auliisti suuriakin summia vangituista piispoista ja kuninkaista.

Luostareiden aarteita ja panttivankeja etsiessään viikingit purjehtivat jokia pitkin sisämaan kirkollisiin keskuksiin, muun muassa Armaghiin, joka ryöstettiin vuonna 832 kokonaiset kolme kertaa kuukauden kuluessa.

Kahdeksan vuotta myöhemmin he kaappasivat Ulsterin aikakirjojen mukaan ”piispat ja papit ja oppineet” Louthin provinssista.

Skandinaaveilla ei tosin ollut kiirettä alistaa Irlantia – oli kustannustehokkaampaa antaa irlantilaisten huolehtia itse itsestään ja vain hyödyntää heitä silloin tällöin.

Toisin kuin Englannissa, missä siirtomaavalloittajat asettuivat joukolla viljelemään maata, Irlannin viikingit asuttivat vain sieltä täältä enimmäkseen itärannikon varrelta, jonne he perustivat linnoituskaupunkeja talvehtimista varten. Vuonna 841 viikingit perustivat tärkeimmän tukikohtansa – Dublinin.

Orjat päätyivät Dubliniin

Irlannin itärannikolta viikingit löysivät suojaisesta lahdesta täydellisen paikan tukikohdakseen. Se oli suojassa pahimmilta myrskyiltä, mutta vesi oli siellä riittävän syvää raskaasti lastatuille laivoille. Lisäksi leveää Liffeyjokea pitkin pääsi purjehtimaan syvemmälle sisämaahan.

Viikingeillä oli vain yksi haaste: alue oli jo asutettu. Historioitsijat arvelevat, että viikingit hävittivät Dubhlinnin luostarin, joka mainitaan ensimmäisen kerran irlantilaisissa kirjoituksissa noin vuonna 650 mutta häviää munkkien merkinnöistä 800-luvulla.

Tapettiinpa tai orjutettiinpa asukkaat, paikan alkuperäinen nimi kuitenkin säilyi. Dublin tarkoittaa ”mustaa allasta”, kohtaa, jossa Poddlejoki yhtyy Liffeyjokeen.

Tutkijat eivät tiedä tarkalleen tiedä, minne viikingit rakensivat ensimmäiset katunsa ja talonsa, mutta vähitellen Liffeyjoen eteläpuolelle kohosi suojattu, vaurastuva kaupunki. Dublinista kehittyi vuoden 841 jälkeen orjakaupan keskus, ja iiriläisissä aikakirjoissa mainitaan viikinkien esimerkiksi vieneen jopa 700 orjaa Armahgin luostarista.

Dubliniin linnoittautuneita vieraita valloittajia ei toki katsottu hyvällä, ja vuonna 845 eräs kaupungin ensimmäisistä viikinkipäälliköistä sai surmansa taisteluissa irlantilaisia vastaan.

YLEISKATSAUS: Tältä viikinkien Dublin näytti

Viikingeillä oli silti yhä sotilaallinen ylivoima, ja monet irlantilaisjohtajat vaihtoivatkin pian taktiikkaa: taistelemisen sijaan he alkoivat muodostaa liittoja skandinaavien – norjalaisten ja uusien tulokkaiden, tanskalaisten – kanssa.

Viikingit alkoivat myös pestautua palkkasotureiksi irlantilaisten sisäisiin valtataisteluihin, etenkin merillä käytyihin voimankoitoksiin, ja he ottivat mieluusti maksunsa orjina.

Siinä missä sekä viikingit että irlantilaiset olivat ennen ottaneet sotavankeja vihollista nöyryyttääkseen ja lunnasrahoja kerätäkseen, nyt ryöstöretkistä oli tullut mittavaa liiketoimintaa. Vangit lähetettiin suoraan orjamarkkinoille ilman, että perheille annettiin edes tilaisuutta lunastaa heitä vapaiksi.

Kun irlantilaismunkit olivat aiemmissa kirjoituksissa kertoneet panttivangeista (geill), he alkoivat nyt kuvata näitä sotavankeina (brat).

Vuonna 853 viikinkipäälliköt Olav Valkoinen ja Ivar Luuton ottivat yhdessä vallan Dublinin kuninkaina. Joidenkin tutkijoiden mukaan orjakaupasta tuli seuraavien vuosisatojen aikana kaupungin merkittävin tulonlähde, ja esimerkiksi vuonna 871 kuningaskaksikko järjesti sotaretken meren yli Skotlantiin ja toi aikakirjan mukaan saaliina kokonaiset kaksisataa laivallista orjia Dubliniin.

Eräs merkittävä syy orjakaupan kukoistukseen piili myös siinä, että 870-luvulta alkaen viikinkejä alkoi virrata asuttamaan vastikään Pohjois-Atlantilta löydettyä Islantia.

Ensimmäiset tulokkaat tarvitsivat lisäkäsiä raivaamaan peltoja ja rakentamaan taloja, jolloin Irlannin orjien kysyntä kasvoi valtavasti.

Vankia nöyryytettiin virtsalla

Viikingit tienasivat huimasti uusilla markkinoillaan, mutta orjaksi päätyneiden ihmisten kohtalo oli usein varsin kova, ja esimerkiksi irlantilaisrunoilija Moriuhtin mukaan viikingit kohtelivat vankejaan äärimmäisen huonosti.

Eräässä runossa hän kuvailee omaan vankeuttaan, kun viikingit nöyryyttivät häntä virtsaamalla hänen kaljulle päälaelleen ja raiskaamalla hänet.

Tutkijoiden mukaan Moriuhtin kokemukset eivät ole välttämättä yleistettävissä, mutta irlantilaisista kronikoissa tehdään selväksi, että Irlannin uudet valtiaat hankkivat orjia varsin kovin ottein.

Kronikoissa mainitaan yhteensä 23 suurta sotaretkeä, joilla orjia vangittiin runsaita määriä. Retket suunniteltiin huolella: soturit saattoivat hyökätä kaupunkeihin esimerkiksi silloin, kun asukkaat olivat kokoontuneet uskonnollisen juhlan viettoon.

Aasauskoisilla viikingeillä oli apunaan tulkkeja, jotka kertoivat heille ennakkoon tärkeistä kirkollista tapahtumista. ”Niin petollisia ja säälimättömiä he ovat toisilleen, että heti, kun yksi on ottanut toisen vangiksi, myy hän tämän”, Adam Bremeniläinen kirjoitti viikingeistä noin vuonna 1075.

Lapset ja rikolliset päätyivät orjiksi

Orjuus ei uhannut vain vangittuja, vaan se yleensä periytyi suku­polvelta toiselle. Orjuutta käytetiin myös rangaistuksena.

Jos joku ei pystynyt kuittaamaan velkaansa tai korvaamaan tekemäänsä tappoa, hän sai maksaa vapaudellaan. Näin viikingit saattoivat päätyä itsekin orjiksi ja köyhyyttä kärsineet irlantilaiset joutua myymään perheenjäseniään.

Vaikka arkeologeilla on selkeä käsitys siitä, miltä viikinkiajan Dublin näytti, itse orjamarkkinoiden kauppapaikan sijainnista ei ole tietoa. Viikinkien asetuttua kaupunkiin vuonna 841 orjakauppa oli aluksi rajoitettua, ja viikingit ovat mahdollisesti myyneet orjia samalla paikalla, millä he kävivät karjakauppaa.

Se kuitenkin tiedetään, että toisinaan viikingit myivät orjia 16 kilometriä Dublinista etelään sijaitsevalla Dalkey Islandin saarella, sillä saarelta oli vaikea päästä karkuun. Eräs irlantilaispiispa jopa hukkui yrittäessään uida saarelta viikinkejä pakoon vuonna 938.

Nainen maksoi kolme hopeapalasta

Dublinin orjamarkkinoista tuli pian osa kansainvälistä kauppaa. Irlannista löydettyjä arabialaisia kolikoita on pidetty osoituksena siitä, että välittäjät myivät orjia edelleen muslimimaiden kauppiaille.

Kaukomaiden orjakauppiaat ostivat ­mielellään irlantilaisia orjia, ja viikingit kauppasivat puolestaan esimerkiksi Pohjois-Afrikasta tuotuja orjia paikallisille ostajille.

Mahdollisia esimerkkejä tästä on löydetty irlantilaisesta 1000-luvun Lebor na Cert -nimisestä lakikokoelmasta (Oikeuden kirja), jossa on mainittu muun muassa ”vieras, joka ei osaa iiriä” sekä ”naiset suuren meren tuolta puolen”.

Sitä, paljonko orjan eksoottinen alkuperä vaikutti tämän hintaan, ei kuitenkaan tiedetä. Islantilaisessa Lohilaaksolaisten saagassa irlantilaisnainen Melkorka myydään Norjaan ”kolmesta hopeapalasta”, mutta myyntihintaan vaikuttivat myös orjan fyysinen kunto ja ikä sekä syntyperä.

Viikinkiajan Englannissa miespuolinen orja maksoi kaksi kertaa naisorjan verran, ja sama on ilmeisesti pätenyt myös Dublinin orjakaupassa. Hinnat kuitenkin vaihtelivat, ja tavallisellakin maanviljelijällä oli yleensä varaa kahteen tai kolmeen orjaan.

Orjuus kuului elämänmenoon

Orjamarkkinoiden valtavaan menestykseen vaikutti myös se, että viikingit pitivät orjuutta luonnollisena osana elämää.

Mahdollinen selitys viikinkien elämänkatsomukselle löytyy Rígsþula-runosta (Rigin loru), jossa Rig-nimisestä jumalasta – joka tunnetaan myös nimellä Heimdall – tulee kantaisä viikinkiajan kolmelle yhteiskuntaluokalle, kun hänen kolmesta pojastaan tulee ensimmäinen ylimys, talonpoika ja orja.

Monien tutkijoiden mukaan Islannissa 1200-luvulla kirjoitetussa runossa, joka on mukana Vanhemmassa Eddassa, on niin paljon irlantilaisia vaikutteita, että se on mahdollisesti peräisin viikinkiajan Dublinista.

Rígsþula kuvaa joka tapauksessa viikinkien käsitystä orjista. Heimdallin viimeisellä pojalla, eli ensimmäisellä orjalla, on runon mukaan ”paksut sormet ja rumat kasvot / kumara selkä ja pitkät kannat”.

Runossa orja saa myös lapsia, jotka nimetään muun muassa ”Tanakaksi” ja ”Rivosuuksi”. Orjien töitä kuvataan seuraavasti: ”He tekivät aitoja, lannoittivat peltoja, paimensivat sikoja, hoitivat vuohia ja kaivoivat maata.”
Runo kuvaa hyvin viikinkien näkemystä siitä, että oli täysin luonnollista pitää orjia, jotka hoitivat talon raskaimmat työt.

Tutkijoiden mukaan viikingit käyttivätkin etenkin miespuolisia orjia raskaisiin maatöihin, kuten kylvötöihin, kyntämiseen, puintiin ja viljan jauhamiseen. Orjat myös kaatoivat ja hakkasivat puita talojen rakentamista varten.

Naispuoliset orjat raatoivat enimmäkseen sisätiloissa kodin taloustöissä ja huolehtivat myös isäntiensä tyydyttämisestä vuoteessa. Esimerkiksi arabialaisen matkalaisen ibn Fadlanin kertomukset viittaavat siihen, että seksiorjuus oli varsin yleistä viikinkiaikana.

Irlantilaisten vuosikirjojen luvut kertovat niin ikään, että naispuolisia orjia oli markkinoilla enemmän kuin miespuolisia. Naisorjien suosiota voi selittää se, että ulkomaille asettuneet skandinaaviset soturit haalivat mieluusti rakastajattaria.

Islannissa tehdyissä DNA-tutkimuksissa on todettu, että maan ensimmäisistä asuttajista noin 20 prosenttia miehistä ja noin 50 prosenttia naisista oli irlantilaista syntyperää.

Elämä orjana oli surkeaa. Kahleiden käyttö oli yleistä, ja orjia kohdeltiin joskus huonommin kuin karjaa. Dublinissa orjat nukkuivat lattioilla, vaikka etenkin talvisin yöt olivat hyvin kylmiä.

Jos työ ei tappanut orjaa, vaarana oli, että hän joutui seuraamaan isäntäänsä kuolemaan. Irlanninmerellä sijaitsevalta Mansaarelta on löydetty naisen luuranko, josta päätellen nainen on takaraivoon kohdistuneen kovan iskun jälkeen asetettu haudan lepoon kuolleen soturin vierelle.

Tällaisia uhreja ei kuitenkaan ole tavattu Irlannissa – kenties Dublinissa ­orjien annettiin rauhassa kuolla uupumukseen ja vanhuuteen ja heille suotiin viimeinen leposija jostakin koruttomasta kuopasta.

Valta vaihtui

900-luvulla valtasuhteet alkoivat muuttua Irlannissa. Irlantilaiset olivat ottaneet oppia viikinkien sodankäyntitaidoista, eikä skandinaaveilla ollut enää entisenlaista ylivoimaa taistelukentillä.

Vuonna 981 irlantilaiskuningas Máel Sechnaill II karkotti viikingit Dublinista ja vapautti kaupungin irlantilaiset orjat.

Máelin toiminta ei kuitenkaan ollut niinkään vastalause orjuudelle vaan ennemminkin PR-temppu, jolla hän pyrki takaamaan suosionsa vapautettujen keskuudessa. Irlantilaiskuninkaat olivat nimittäin todellisuudessa itsekin riippuvaisia orjakaupasta. Viikingit eivät kuitenkaan nielleet tappiota vaan palasivat muutaman vuoden kuluttua valtaan.

Sama kuvio toistui vuonna 999, kun irlantilaiset vielä kertaalleen ajoivat viikingit matkoihinsa ja vapauttivat Dublinin orjat. Vaikka valta oli jälleen irlantilaisilla, viikingit jäivät Irlantiin. Viikinkien ja irlantilaisten välisten avioliittojen myötä 1000-luvun alkupuolella Dubliniin kehittyi oma irlantilais-pohjoismainen kulttuurinsa.

Irlantilaisviikingit rakensivat pohjoismaisten esikuviensa mukaan pitkäveneitä, joilla he purjehtivat suurille sotaretkille hankkimaan orjia.

Irlantilaiskuningas Flaithbertach johti 1000-luvulla useita sotaretkiä, joilta tuoduista vangeista käytetään irlantilaiskronikoissa nimitystä brat (sotavanki) – aiemmin samalla sanalla oli viitattu skandinaavien ottamiin vankeihin.

Viikingit kielsivät orjien myynnin

Dublinin uusi irlantilais-pohjoismainen hallitsija tienasi omaisuuksia 1000-luvun mittaan, mutta vuonna 1066 poliittinen tilanne muuttui, kun Vilhem Valloittaja normannijoukkoineen purjehti kanaalin poikki ja valloitti Englannin.

Aluksi mikään ei viitannut siihen, että naapurimaan uusi hallitsija häiritsisi Irlannin orjakauppaa. Normannitkin suosivat irlantilaisorjia, ja vuoden 1100 aikoihin Dublinista oli tullut Länsi-Euroopan kiistaton orjakaupan keskus.

Vuonna 1102 normannit kuitenkin kyllästyivät siihen, että irlantilaiset ottivat orjiksi myös brittejä. Orjuus kiellettiin Englannissa uudella lailla, mikä merkitsi myös kovaa iskua Irlannin orjakaupalle.

Orjakauppa kuitenkin jatkui Dublinissa vuoteen 1171, jolloin Irlanti joutui normannien hallintaan, ja orjakauppa kiellettiin sielläkin lailla.

Irlantilaisille muutos oli kohtalon ivaa, sillä elämä uuden hallitsijan alaisuudessa muistutti nimenomaan orjuutta.