Veriviholliset kirjoittivat kelttien historian

Tekstit kuvaavat kelttejä isoina, kerskailevina miehinä, jotka kävivät taisteluun vailla rihmankiertämää karjuen ja mylvien ja hyökkäsivät vihollisen kimppuun kuolemaa halveksien.

Valtaosan rautakaudesta (noin 500 eaa. – 800 jaa.) kelteillä oli maine rohkeina taistelijoina – mutta myös yksinkertaisina, juopotteluun taipuvaisina sekä ”hillittöminä ja kaoottisina”, kuten kreikkalainen filosofi Aristoteles heitä kuvaili.

Keitä olivat karskit keltit, jotka levittäytyivät suureen osaan Eurooppaa ja katosivat sittemmin kuin jäljettömiin? Lue lisää kelteistä tästä artikkelista.

Keltit eivät olleet yksi yhtenäinen kansa vaan ennemminkin yhteinen nimitys useille rautakaudella Keski- ja Länsi-Euroopassa eläneille väestöryhmille.

Kelttien puhumat kielet olivat kuitenkin todennäköisesti niin samankaltaisia, että eri heimot pystyivät ymmärtämään toisiaan.

On silti kyseenalaista, missä määrin keltit kokivat itse olevansa yhtä suurta kansaa.

Todennäköisesti he identifioituivat ennemminkin tietyn heimon tai klaanin jäseniksi.

Keltit jättivät jälkeensä hyvin vähän kulttuuristaan, kielestään ja yhteiskunnastaan kertovaa kirjallista aineistoa.

Roomalaiset pitivät kelttejä barbaarisina ja yksinkertaisina, mutta samalla he pelkäsivät kelttejä näiden sotaisuuden vuoksi.

Roomalaisen kenraalin Marcus Claudius Marcelluksen kuvaus kelteistä on kuin suoraan Asterixista:

”Lähes kaikki gallialaiset ovat pitkiä, vaaleahiuksisia ja punakoita. Heidän katseensa on kova, he ovat ylpeitä ja röyhkeitä. Koko joukkokaan vierasmaalaisia ei pärjää yhtä gallialaista vastaan, jos tämä kutsuu avukseen vaimonsa. Nämä tapaavat olla sinisilmäisiä ja vahvoja, etenkin kun he niskaansa pullistaen ja hampaitaan kiristellen nostavat suuret, valkoiset kätensä ja alkavat jaella iskuja ja potkuja.”

Arkeologisten löytöjen perusteella kelttiläisten kansojen juuret juontuvat 800-luvun eaa. Keski-Euroopasta Tonavan, Reinin ja Elben varrelta.

Keltit jakautuivat tuolloin yli sataan keskenään kilpailevaan heimoon, joita yhdisti kieli, kulttuuri ja uskonto mutta joilla oli kullakin oma päällikkönsä.

Noin vuonna 600 eaa. useat kelttiläiset heimot lähtivät Espanjaan.

Kaksisataa vuotta myöhemmin jotkut keltit olivat edenneet jo Turkkiin asti ja toiset olivat ylittäneet Alpit ja asettuneet Pohjois-Italiaan.

Siellä keltit voittivat roomalaisten armeijan Alliajoen varrella ja jatkoivat ryöstöretkeään kohti Roomaa.

Vuonna 390 eaa. keltit piirittivät osia Roomasta ja pakottivat kaupungin maksamaan tuhat paunaa kultaa, jotta he lähtisivät.

Vuosina 264–146 eaa. Karthagoa vastaan käytyjen kolmen puunilaissodan jälkeen Roomasta tuli Välimeren hallitseva suurvalta, ja roomalaiset alkoivat tosissaan ahdistaa kelttejä.

Vuonna 58 eaa. Julius Caesarista tuli gallialaisprovinssien käskynhaltija. Vuoteen 50 eaa. mennessä hän oli valloittanut koko Gallian eli nykyisen Ranskan.

Caesar löi kelttikapinat Bretagnessa ja Normandiassa. Brittihistorioitsija Michael Grantin mukaan Rooman armeija oli tuolloin jo ylivertainen keltteihin verrattuna.

Kirjassaan Julius Caesar vuodelta 1969 Grant kuvailee kelttejä seuraavasti:

”Sodassa gallialaiset olivat pikemminkin ylimielisiä kuin varsinaisesti vaarallisia. Aiemmat hyökkäykset Italiaan oli luoneet heille vaikuttavan maineen Roomassa, ja jalkaväen ensimmäisessä hyökkäyksessä pitkine miekkoineen ja puukilpineen olikin yhä jotain pelottavaa. Ensimmäisen takaiskun jälkeen jalkaväki muuttui kuitenkin pian hallitsemattomaksi ja hyödyttömäksi laumaksi, jolla ei ollut barbaarien hurjuutta eikä roomalaisten järjestelmällisyyttä.”