Tosielämän Robinson Crusoesta tuli heimosoturi

Renton aavisti, että amerikkalaiset aikoivat viiltää hänen kurkkunsa auki ensimmäisen tilaisuuden koittaessa ja syödä hänet.

Saaren ilmestyminen horisonttiin sai kuitenkin amerikkalaiset muihin aatoksiin, ja nelikko alkoi yksissä tuumin soutaa kohti saarta.

Heidän oltuaan merellä 37 päivää pelastus oli viimein näköpiirissä.

Kaikista Tyyntämerta täplittävistä saarista valkoihoiset merimiehet tekivät kaikkensa välttääkseen Salomonsaaria, sillä niiden alkuasukkaiden kerrottiin olevan ihmissyöjiä, jotka tappoivat ja söivät kiinni saamansa merimiehet.

Pahaksi onnekseen Renton ja yhdysvaltalaiset olivat osuneet yhdelle Salomonsaarista, ja saarta ympäröivän koralliriutan kohdalla heidät saartoi joukko maalauksin koristeltuja sotakanootteja.

Nälän riuduttamat merimiehet eivät pystyneet puolustautumaan, ja alkuasukkaat ottivat heidät vangeikseen. Rannalla alkuasukkaat antoivat Rentonille ja hänen tovereilleen vähän syötävää ja rikkoivat heidän veneensä.

He olivat loukussa kannibaalien saarella.

Rannalla merimiehet pantiin pieneen majaan satojen alkuasukkaiden tuijottaessa heitä uteliaina.

Tieto vangituista muukalaisista levisi nopeasti, ja seuraavana päivänä rantaan ilmestyi lukemattomia kanootteja täynnä alkuasukkaita, joista osa oli hurjan näköisiä sotureita.

Renton oli laihtunut, mutta hän oli selviytynyt merellä vietetystä ajasta paremmin kuin yhdysvaltalaiset, jotka jaksoivat raahautua ulos majasta vain, kun joku heitti heille ruokaa.

Renton jaksoi kävellä ja saikin luvan jaloitella rannalla.

Siellä yksi myöhemmin tulleista sotureista hakeutui Rentonin seuraan ja ilmoitti hänelle elekielellä, että alkuasukkaat aikoivat tappaa valkoihoiset mutta hän voisi pelastua lähtemällä mukaan.

Britti päätti jättää amerikkalaiset oman onnensa nojaan ja luottaa uuteen ystäväänsä – tai niin hän ainakin kuvaili lähtöään Manaoban saarelta australialaiselle The Brisbane Courier -lehdelle pelastumisensa jälkeen.

Saarelaisten keskuudessa säilyneet tarinat Rentonin pelastumisesta Manaobalta kertovat muuta.

Eläkkeellä oleva brittiläinen elokuvaohjaaja Nigel Randell Evans kävi Salomonsaarilla kahdeksan kertaa 1990-luvulla ja julkaisi alkuasukkaiden kertomuksiin perustuvan kirjan The White Headhunter, joka kertoo Jack Rentonin elämästä alkuasukkaiden parissa.

Säilyneiden kertomusten perusteella Rentonia ei suinkaan vain autettu pakoon vaan hänet myytiin orjaksi:

”Kamilla-niminen päällikkö osti hänet ja vei hänet mukanaan Maanakwaihin (kylä Malaitan saarella). Hän oli siellä ehkä kuukauden. Tieto Kamillasta ja hänen valkoihoisesta orjastaan levisi nopeasti pitkin Malaitan rannikkoa, ja päällikkö Kabou lähti katsomaan orjaa.”

Vierailun päätteeksi vaikutusvaltainen Kabou osti Rentonin ja vei hänet kyläänsä Sulufoun saarelle.

Jalkapallo ei riittänyt pelastamaan henkeä

Renton kertoi australialaislehdelle sopeutuneensa pian uuteen ympäristöönsä ja oppineensa ”melko nopeasti tekemään alkuasukkaiden askareita, kuten punomaan verkkoja ja rakentamaan kanootteja”.

Hän kertoi myös, että alkuasukkaat alkoivat melko pian pitää häntä heimon jäsenenä.

Alkuasukkaiden kertomukset paljastavat, ettei sopeutuminen elämään saarella kuitenkaan käynyt aivan niin helposti. Rentonin Sulufoulle tuoneiden sotureiden jälkeläiset ovat kertoneet, ettei valkoihoisella vangilla ollut ensin mitään hengissäpysymisen edellyttämiä taitoja.

Hän ei osannut pyydystää kalaa tai punoa kalaverkkoja, ja ainoa syy siihen, että hän sai elää, oli hänen vaalea ihonsa, joka kiehtoi kyläläisiä niin, että he antoivat vangilleen ruokaa silkkaa uteliaisuuttaan.

Päällikkö Kabou antoi valkoihoisen orjansa leikkiä kylän lasten kanssa, jotta hän oppisi heiltä heimon kielen, ja Renton sitoi palmunlehdistä jalkapallon ja opetti lapset pelaamaan jalkapalloa.

Vähitellen kylän kalastajat kuitenkin kyllästyivät ruokkimaan päällikön toistaitoista orjaa, ja eräänä päivänä yksi heistä huusi:

”Hei, sinä siellä! Sinä vain istut kaiket päivät, kun me lähdemme kalastamaan, ja sitten tulet luoksemme koreinesi (pyytämään ruokaa). Miksi et opi mitään?”

Renton tajusi, että jos hän ei osallistuisi kylän töihin, hänestä tulisi kyläläisille taakka ja hänen henkensä olisi vaarassa.

Niinpä hän opetteli nopeasti kalastamaan alkuasukkaiden tapaan ja valmistamaan ruokaa päällikkö Kaboulle ja muille mahtimiehille. Pian kyläläiset saattoivatkin todeta: ”Hänen isäntänsä on totisesti opettanut hänet hyvin.”

Renton ei erityisemmin nauttinut kokin roolistaan, mutta se auttoi häntä pysymään hengissä vaikeimman ajan yli.

Noin puolen vuoden kuluttua Renton oli oppinut alkuasukkaiden kieltä niin paljon, että hän osasi kysyä, miksi monet iäkkäät kyläläiset kutsuivat häntä ”Dooreyksi”.

Kävi ilmi, että kylässä oli noin 40 vuotta aikaisemmin asunut Doorey-niminen valkoihoinen valaanpyytäjä, joka oli päätynyt kylän silloisen päällikön orjaksi laivansa upottua.

Doorey oli työskennellyt aiemmin laivapuuseppänä, ja hän oli ajan mittaan ansainnut kyläläisten kunnioituksen rakentamalla näille jämeriä majoja.

Renton tajusi, että Dooreyn taidot ja arvostettu asema olivat pelastaneet hänen henkensä – valaanpyytäjän ansiosta valkoihoisen orjan kaltaisen harvinaisuuden omistamisesta oli tullut alkuasukkaille tärkeä statussymboli.

Renton ymmärsi myös, että asema oli lopulta koitunut Dooreyn kohtaloksi. Hän oli karannut kylästä liittyäkseen toisen heimoon ja saattanut siten kyläläiset häpeään. Päällikkö oli tappanut hänet kostoksi.

Taikausko kohensi britin asemaa

Renton huomasi pian, että elämää hänen uudessa kodissaan hallitsi taikausko. Kyläläiset pelkäsivät esimerkiksi, että pahantahtoiset ihmiset saisivat käsiinsä heidän ruokaansa.

”He uskoivat, että jos vihamies onnistuisi varastamaan vaikka vain murusen heidän syömäänsä ruokaa, hiuksen heidän päästään tai sormenkynnen kappaleen, tämä saisi heidät valtaansa”, Renton kertoi myöhemmin.

Kun vihollinen oli saanut haltuunsa hitusenkin jotain toiselle kuuluvaa, hänen tarvitsi vain laskea saaliinsa esi-isiensä alttarille ja pyytää näitä kiroamaan se henkilö tai ne henkilöt, joita hän halusi vahingoittaa.

Tämän vuoksi alkuasukkaat uskoivat vakaasti, että kaikki epäonni, sairaudet ja kuolemantapaukset olivat kirousten aiheuttamia.

Kun joku kuoli, hänen perheensä kokoontui ruumiin ympärille ja yritti selvittää yhdessä šamaanin kanssa, kuka oli syypää vainajan kuolemaan. Rentonin mukaan kokoontuminen noudatti aina samaa kaavaa:

”Vainajan pään ylle syttyi valo, joka nousi ilmaan ja leijui ja välkkyi ilmassa. Pian valo leijui ulos majasta, ja kaikki lähtivät seuraamaan sitä. Valo saattoi johdattaa omaiset kaukana olevaan kylään tai se saattoi kääntyä ja ohjata heidät takaisin majaan, josta he olivat lähteneet, mutta lopuksi se asettui kuoleman aiheuttaneen henkilön majan katolle.”

Yleensä ”valo” merkitsi henkilön, jonka todistajat olivat nähneet riitelevän vainajan kanssa tai kuulleet puhuvan vainajasta pahaa vähän ennen tämän kuolemaa.

Taikausko osoittautui eduksi Rentonille, jolla ei ainoana kylän asukkaana ollut esi-isille omistettua alttaria. Kyläläiset epäilivät toisiaan, mutta kaikki luottivat Rentoniin, koska tämä ei voinut käyttää esi-isiään kirouksiin. Kyläläiset uskalsivat kertoa salaisuutensa Rentonille, koska britistä ei ollut vaaraa.

Raa’at tavat järkyttivät Rentonia

Toisin kuin eurooppalaiset uskoivat, kaikki Salomonsaarten alkuasukkaat eivät suinkaan olleet ihmissyöjiä ja esimerkiksi Kaboun kylän asukkaat halveksivat heimoja, joiden tiedettiin syövän vihollisiaan.

Toisaalta Kabou ja hänen väkensä olivat innokkaita pääkallonmetsästäjiä, kuten kaikki seudun heimot.

Jos esimerkiksi kylänvanhimpien neuvostolle haluttiin vihkiä käyttöön uusi pitkätalo, seremoniaan tarvittiin kyläläisten uskomusten mukaan ihmisen irtileikattu pää.

Sama päti uuden kanootin vesillelaskuun delfiinijahtikauden alkaessa ja moniin muihinkin tärkeisiin tapahtumiin.

Irtileikatut päät antoivat manaa, yliluonnollista elinvoimaa, joka suojeli pahoilta hengiltä.

Renton sai ensikosketuksen heimon raakoihin tapoihin osallistuttuaan suuren sotakanootin rakentamiseen.

Hän ei ollut Dooreyn veroinen kirvesmies, mutta hän oli suoriutunut niin hyvin, että hän sai luvan osallistua kanootin vesillelaskuun.

Kaikki kylän asukkaat kokoontuivat kanoottisuojan luona olevalle aukealle ja aloittivat rituaalitanssin rumpujen, näkinkenkien ja ruokohuilujen korviahuumaavalla säestyksellä.

Sitten kylän šamaani astui keskelle aukeaa.

Šamaani oli pukeutunut pelottavan näköiseen rituaaliasuun, joka sai hänet muistuttamaan puoliksi ihmistä ja puoliksi kalaa.

Kyläläiset perääntyivät peloissaan, musiikki taukosi ja aukealle laskeutui uhkaava hiljaisuus.

Sitten šamaani tarkasteli paikallaolijoita yksi kerrallaan, ja aina kun hän pysähtyi jonkun kohdalle, Renton kuuli väkijoukon henkäisevän syvään. Viimein šamaani pysähtyi erään orjatytön kohdalle ja laski kätensä tämä päälle.

Kyläläiset hyökkäsivät tytön kimppuun ja pitivät häntä aloillaan, jotta päällikkö Kabou pystyi leikkaamaan hänen päänsä irti. Sitten tytön ruumis kannettiin uuteen kanoottiin, jonka kyljet sotkettiin tytön verellä.

Renton seurasi tapahtumia sivusta ja tajusi kauhukseen, että valinta olisi yhtä hyvin voinut kohdistua häneen. Vaikka hän miten yritti ansaita kyläläisten hyväksynnän, hän oli muukalaisena alati vaarassa kokea orjatytön kohtalon.

Perimätiedon perusteella Renton sai vielä samana iltana kutsun päällikön puheille:

”Kabou halusi kovettaa Rentonia. Hän tiesi, että tappaminen oli siihen ainoa keino ja että kyläläiset kunnioittaisivat Rentonia enemmän, jos tämä tappaisi jonkun.”

Kabou kertoi Rentonille kuulleensa, että Manaoban saaren asukkaat, jotka olivat alkujaan vanginneet Rentonin ja hänen kolme toveriaan, olivat tappaneet yhdysvaltalaiset.

”Sinun on tapettava kolme manaobalaista, sillä meidän tapamme on, että jos jonkun toisen heimon mies tappaa meidän heimomme miehen, hänen on kuoltava.”

Pakoretki jäi yritykseksi

Renton ei halunnut ruveta pääkallonmetsästäjäksi. Hän otti vielä samana yönä kanootin ja alkoi meloa rannikkoa pitkin pohjoiseen.

Hän ei edes harkinnut avomerelle lähtemistä, sillä hän tiesi, ettei pystyisi ylittämään Tyyntä valtamerta pienellä kanootilla, ja lisäksi vaarana oli murskaantuminen saarta ympäröiviin koralliriuttoihin.

Niinpä hän pysytteli rannikon tuntumassa toivoen pääsevänsä ennen pitkää eurooppalaiselle kauppa-asemalle, jonka hän oli kuullut sijaitsevan suuren Malaitan saaren pohjoispuolella.

Ensin Rentonin oli kuitenkin ohitettava lähellä sijaitseva Manaoban kylä ennen aamunkoittoa, jotta hänen pakonsa ei paljastuisi.

Auringon noustessa Renton tajusi, ettei hän ollut päässyt läheskään riittävän pitkälle. Hän jatkoi melomista toivoen, että alkuasukkaat pitäisivät häntä yhtenä heistä, mutta pian rannalta kaikuva torven toitotus kertoi hänelle, että hän oli paljastunut.

Britti meloi minkä jaksoi ja yritti piiloutua mangroverämeikköön, mutta hänet löydettiin pian. Renton pelkäsi jo viimeisen hetkensä koittaneen, mutta manaobalaissoturit eivät tappaneetkaan häntä – luultavasti pelosta mahtavaa päällikkö Kabouta kohtaan.

Manaobalaiset ilmoittivat Rentonin kiinni joutumisesta Kaboulle, joka tuli pian noutamaan orjaansa. Renton uskoi päällikön rankaisevan häntä surmaamalla hänet saman tien, mutta jostain syystä niin ei tapahtunut.

Kanoottimatka takaisin Kaboun kylään tuntui Rentonista loputtomalta hänen maatessaan sidottuna päällikön kanootin pohjalla.

Kabou ja hänen soturinsa meloivat pitkään painostavan hiljaisuuden vallitessa, kunnes hiljaisuuden mursi tirskahdus. Sitten kaikki soturit alkoivat nauraa, mutta Renton ei ymmärtänyt, mistä oli kysymys.

Kun seurue palasi kotikylään, Kabou julisti väelleen kertoneensa Rentonille edellisenä päivänä, että naapurikylän asukkaat olivat tappaneet tämän ystävät eikä Renton ollut malttanut odottaa päästäkseen kostamaan.

Niinpä hän oli lähtenyt matkaan yksinään aseinaan vain keihäs ja kirves ja aikeenaan tappaa kolme naapurikylän soturia.

Kabou julisti olevansa ylpeä Rentonista, joka oli hänen mukaansa ansainnut tulla kohdelluksi soturina. Tapaus mullisti britin elämän heimoyhteisössä täysin.

Valkoinen heimosoturi kunnostautui

Kyläläiset arvostivat Rentonin urheutta, ja hänen asemansa heimossa muuttui vähitellen orjasta soturiksi.

Siinä missä kylän lapset olivat opettaneet britille heimon kieltä leikin varjolla, nyt hän sai osallistua soturien taisteluharjoituksiin, joissa nuolten ja keihäiden kärjet oli peitetty puutulpilla, jotta kukaan ei loukkaantuisi vakavasti.

Kolmen kuukauden kuluttua britti kutsuttiin mukaan ensimmäiselle pääkallonmetsästysretkelleen. Soturit lähtivät matkaan keskellä yötä, sillä he halusivat saartaa viholliskylän tulematta nähdyiksi. Sitten Kaboun noin 120 pääkallonmetsästäjää jäivät odottamaan aamun valkenemista.

”Joukkomme hyökkäsi kylään ennen kuin kyläläiset ehtivät herätä. Kun he sitten tulivat ulos majoistaan, soturimme iskivät heidät maahan, lävistivät heidät keihäillään tai ampuivat heidät täyteen nuolia. Muutaman minuutin jälkeen moni kylän mies makasi kuolleena maassa”, Renton kertoi The Brisbane Courier -lehden haastattelussa.

Naisten ja lasten kohtalosta Renton ei suostunut puhumaan, mutta muut saarella käyneet eurooppalaiset kertoivat, miten vangeiksi otettuja naisia ja lapsia oli tapettu verisissä rituaaleissa.

Renton itse oli surmannut ensimmäisellä pääkallonmetsästysretkellään kolme miestä, ja Kabou oli hänestä hyvin ylpeä ja kohteli häntä siitä lähtien kuin omaa poikaansa. Päällikkö jopa julisti kaikille kyläläisille:

”Jos joku vahingoittaa tätä nuorukaista, hänen nahkansa koristaa pian majani seinää.”

Rentonin arvostus kasvoi entisestään, ja hänestä tuli heimon täysivaltainen jäsen. Hän ei ollut enää orja vaan tavoiteltu poikamies, jota naimaikäiset naiset alkoivat katsoa kaihoisasti.

Renton kielsi The Brisbane Courierin haastattelussa olleensa romanttisesti tekemisissä alkuasukasnaisten kanssa, mutta saarelaisten tarinat kertovat muuta:

”Kylässä oli Borie-niminen tyttö, joka oli sukua Kaboulle, ja kaikki tiesivät, että hän oli rakastunut Rentoniin. Pian koko Sulufou tiesi, että he olivat yhdessä. Kaikki iloitsivat, kun Borie vuotta myöhemmin tuli raskaaksi, mutta hän kuoli synnytykseen. Koko kylä suri, sillä Borie ja Renton olivat olleet hyvin rakastuneita.”

Renton oli tuolloin asunut Kaboun kylässä kolme vuotta, ja hän oli saavuttanut mainetta soturina. Perimätiedon mukaan britti tappoi yli 60 vihollista mutta ei koskaan ottanut heidän päitään, koska ei omien sanojensa mukaan halunnut niitä roikkumaan majaansa.

Sen sijaan hän veti hampaat uhriensa suusta ja teetti niistä kaulaketjun.

Kaikki lähitienoon heimot tiesivät, että päällikkö Kaboun kylässä asui valkoihoinen mies, ja eräänä päivänä Rentonille tuotiin kirje brittiläisen Rose and Thistle -sotalaivan kapteenilta MacFarlanelta:

”Olen kuullut, että näillä saarilla elää valkoihoinen mies. Jos hän saa haltuunsa tämän kirjeen, kehotan häntä menemään Isabeliin [suuri saari 120 kilometriä Sulufousta luoteeseen]. Palaan kahden kuukauden kuluttua Siganaan (saari Isabelin eteläkärjen edustalla) ja voin viedä hänet Sydneyyn.”

Kabou antoi Rentonin lukea kirjeen, mutta tämän lähdöstä päällikkö ei suostunut edes keskustelemaan. Renton saattoi kyllä olla heimon arvostettu jäsen, mutta hän oli yhä päällikön omaisuutta.

Kului vielä neljä vuotta, ennen kuin Renton sai uuden tilaisuuden paeta.

Brittiläiset ihmiskauppiaat iskivät

Salomonsaarten alkuasukkaat olivat harjoittaneet pääkallonmetsästystä vuosisatojen ajan, mutta brittien harjoittama ihmisjahti oli uudempi ilmiö.

Britannialle kuuluvassa Australiassa oli suuria viljelmiä, joilla oli 1860- ja 1870-luvuilla huutava pula halvasta työvoimasta.

Britannian laki kielsi orjuuden, mutta britit sieppasivat yleisesti alkuasukkaita ja veivät näitä orjuuden kaltaisiin oloihin töihin Australiaan.

Yksi ihmiskauppiaiden sieppausretkistä kohdistui Lelin saareen, joka sijaitsee 40 kilomeriä Kaboun kylästä ja Sulufousta etelään. Leliläiset tekivät niin ankaraa vastarintaa, että brittiläisen orjalaiva Carlin miehistö joutui ampumaan sotakanootteja musketeillaan.

Lelin päällikön poika kuoli yhteenotossa ja 16 soturia joutui vangiksi.

Pojan surma edellytti kostoa, ja Lelin päällikkö lupasi muhkean palkkion sille, joka toisi hänelle valkoisen miehen pään.

Kaikki tiesivät Kaboun kylässä asuvasta valkoisesta miehestä, ja pian oikea kanoottien armada suuntasi kohti Sulufouta. Soturijoukon saapuessa kylään sen johtaja huusi päällikkö Kaboulle:

”Veli, olemme tulleet hakemaan valkoisen poikasi. Viemme hänet Leliin ja tapamme hänet siellä.”

Kabou vastasi uhkaavasti:

”Jos joku haluaa tappaa Rentonin, hänen on tapettava ensin minut.”

Tulijat tajusivat, etteivät he ainakaan sillä kertaa saisi Rentonia mukaansa, mutta kaikille oli selvää, että he eivät luovuttaisi vaan palaisivat ja veisivät britin väkisin

Kaboun ahdinkoa lisäsi se, että hänen kyläläisillään ei ollut tuliaseita, joita monet muut heimot olivat hankkineet kauppaamalla orjia brittiläisille orjalaivoille.

Nyt uhkana oli avoin taistelu naapuriheimoja vastaan, ja Kabou tarvitsi tuliaseita kipeämmin kuin koskaan.

Kaboun ei auttanut muu kuin lähettää Renton hankkimaan heimolle kivääreitä, koska britti oli koko kylässä ainoa, joka tiesi jotain tuliaseista. Kabou ei silti päästänyt häntä matkaan yksin vaan lähetti mukaan sotureita.

Matka tarjosi Rentonille ainutkertaisen tilaisuuden paeta.

Bera-niminen päällikkö oli rakentanut Isabeliin pienen linnakkeen, jossa hän vaihtoi ihmisiä kivääreihin ja terästyökaluihin. Renton sai ohjeet mennä Beran puheille hieromaan kauppaa kivääreistä, ja linnakkeessa häntä kohtasi vaikuttava näky: ”Kuningas Beralla”, joksi päällikkö itseään kutsui, oli varastoissaan 84 teräskirvestä, 500 veistä, 136 vanhaa muskettia, yli 200 kivääriä ja 50 revolveria. Hänen ylivoimansa oli murskaava verrattuna Kaboun heimon kivikautisiin aseisiin.

Bera ei kuitenkaan suostunut vaihtamaan kivääreitään mihinkään Rentonin mukanaan tuomiin tuotteisiin – ei edes delfiininhampaisiin, jotka olivat vuosisatojen ajan olleet Salomonsaarten tärkeintä valuuttaa.

Beran linnakkeessa Renton tapasi englantia osaavan alkuasukkaan, joka toimi tulkkina neuvotteluissa brittien kanssa.

Tulkki lupasi yrittää taivutella seuraavan brittilaivan ankkuroitumaan Kaboun kylän lähelle, jotta Kabou voisi käydä kauppaa suoraan brittien kanssa.

Se parantaisi Rentonin pakomahdollisuuksia merkittävästi.

Rentonin epätoivoinen pako

Muutamaa viikkoa myöhemmin läheisestä kylästä tuli kaksi viestintuojaa puhumaan Rentonin kanssa.

He kertoivat, että Suloufouta ympäröivän koralliriutan lähelle oli ankkuroitunut valkoihoisten purjelaiva.

Renton tiesi, että hän jäisi heti kiinni, mikäli hän yrittäisi karata viestintuojien kanssa. Niinpä hän houkutteli päällikkö Kaboun lähtemään mukaan laivalle muka ostamaan kiväärejä kylän sotureille.

Seuraavana aamuna Kaboun seurue lähti melomaan kohti laivaa suurella sotakanootilla, mutta Kabou käskikin miestensä meloa kanootin rantaan toisen hänen valtapiiriinsä kuuluvan kylän lähellä.

Siihen Renton ei ollut varautunut:

”Jouduin kauhun valtaan ja aloin kuvitella, että jokainen liike laivalla merkitsi sitä, että se valmistautui lähtöön. Yritin miettiä keinoja viestittää laivalle, että olin tulossa, mutta eihän se onnistunut. Minulla ei ollut paperia eikä eurooppalaisia vaatteita. Sitten huomasin rantahiekassa vanhasta kanootista irronneen puunpalasen.”

Renton kiiruhti nuotiolle, otti siitä hiiltyneen oksanpätkän ja kirjoitti puunpalaselle viestin:

”John (Rentonin virallinen etunimi oli John mutta häntä kutsuttiin Jackiksi) Renton. Pyydän teitä viemään minut Englantiin. Saaren päällikkö haluaa teiltä lahjoja. Lähettäkää mies maihin neuvottelemaan. Olen ollut haaksirikkoutuneena tällä saarella noin viisi vuotta.”

Todellisuudessa Renton oli viettänyt saarella lähes kahdeksan vuotta, mutta hänen ajantajunsa oli hämärtynyt, sillä alkuasukkaat eivät mitanneet aikaa.

Kaksi soturia lähti viemään viattomalta näyttävää puunpalasta laivalle, ja pian laivan kapteeni lähetti vastaukseksi kirjeen, jossa hän tiedusteli, mitä alkuasukkaat halusivat maksuksi Rentonista.

Kabou luuli kirjeen kertovan brittien kaupankäyntihaluista, ja hän salli Rentonin meloa riutalle mutta lähetti tätä vartioimaan kaksi kanootillista sotureita, jotta hänen ”poikansa” ei saisi päähänsä karata.

Rentonin kanootti ja laivalta lähetetty vene kohtasivat merestä kohoavalla korallikarikolla, ja kaksi Kaboun vahvinta soturia piteli Rentonia käsivarsista tämän puhuessa maanmiestensä kanssa.

Briteillä oli mukanaan teräskirveitä kaupankäyntiä varten, ja yksi heistä näytti niitä Kaboun sotureille.

Hän huusi Rentonille englanniksi, että heillä oli mukanaan myös kivääreitä ja että he olivat valmiita käyttämään niitä tarvittaessa.

Renton kehotti saattajaansa tutustumaan valkoihoisten kauppatavaroihin tarkemmin. Yksi sotureista nousikin riutalle ja meni lähemmäs brittien venettä.

Kun hän näki brittien olevan aseistautuneita, hän kiiruhti takaisin kanooteille ja käski tovereitaan melomaan pian pakoon.

Seuranneessa hässäkässä Rentonin vartijat irrottivat otteensa tästä ja tämä pääsi pakoon. Hän juoksi koralliriutan yli kohti maanmiestensä venettä minkä jaloistaan pääsi:

”Ryntäsin eteenpäin ja loikkasin pelastusveneeseen, joka lähti saman tien liikkeelle. Yhtäkkiä ympärilläni oli miehiä, jotka puristivat kättäni ja puhuivat äidinkieltäni. Kun vähän ajan kuluttua vilkaisin olkani yli, näin miten saarivankilani oli jäänyt jo kauas taakse.”