Yhteinen uhka yhdisti viholliset: Attila

Rooma oli vain varjo entisestään

Aasiasta lähtöisin olevat hunnit olivat ilmestyneet Rooman valtakunnan rajoille vuoden 370 tienoilla ja asettuneet asumaan Tonavan pohjoispuolelle. Pian he olivat alkaneet tehdä ryöstöretkiä yhä syvemmälle Rooman valtakunnan alueelle ja aiheuttaneet siellä suurta tuhoa.

Hunnit surmasivat joukoittain Rooman alamaisia tai ottivat heitä orjiksi. He kohtasivat vain vähän vastarintaa, sillä Rooman sotilaallinen mahti oli enää pelkkä muisto.

Antiikin Rooman imperiumi oli jakautunut kahtia, ja hunnit piinasivat Itä-Roomaa vuosikausia, kunnes keisarin oli alettava maksaa heille suojelurahaa.

Länsi-Rooma taas horjui länsigoottien, burgundien, vandaalien ja muiden valtakunnan rajoille asettuneiden vieraiden kansojen paineessa.

Tulokkaat kutsuivat itseään roomalaisiksi mutta kahmivat silti kaikin keinoin yhä enemmän maata itselleen. Keisarin valta-asema oli vähitellen heikentynyt niin, että hän oli omassa valtakunnassaan vain yksi vaikutusvaltainen mahtimies monien joukossa.

Länsi-Roomasta oli tullut niin heikko, että se oli joutunut taipumaan rauhaan barbaarien kanssa, ja osa Rooman mahtimiehistä oli liittoutunut barbaariheimojen kanssa alistaakseen muita heimoja valtaansa.

Yksi heistä oli kenraali Flavius Aëtius, joka tunsi hunnit paremmin kuin kukaan muu roomalainen.

Aëtius varttui hunnien keskuudessa

Antiikin aikana oli yleistä, että diplomaattiset sopimukset sinetöitiin panttivankien vaihdolla. Panttivangit olivat usein vaikutusvaltaisten miesten poikia, jolloin osapuolet eivät voineet rikkoa sopimusta vaarantamatta lastaan.

Flavius Aëtius oli roomalaisen kenraalin poika ja siten itsestäänselvä valinta panttivangiksi. Hän eli kolme vuotta hunnien kasvattina näiden luovutettua kymmenentuhatta palkkasotilasta Länsi-Rooman keisarille kultaa ja panttivankeja vastaan.

Kun Aëtius palasi kotiin, hän toi mukanaan paljon tietoa isännistään.

”Erittäin taitava ratsastaja, hyvä jousimies eikä huono keihäänkään kanssa”, roomalainen Renatus Frigeridus kuvaili nuorta Aëtiusta. Vielä tärkeämpää oli kuitenkin se, että nuorukainen oli solminut hunneihin monia myöhemmin tärkeiksi osoittautuvia ystävyyssuhteita.

Aëtiuksesta tuli isänsä tavoin upseeri, ja hän eteni armeijan arvoasteikossa, kunnes yllättävä sattuma siivitti hänet sotilashierarkian huipulle.

Länsi-Rooman keisari Honorius kuoli vuonna 423, ja valtakunnassa puhkesi sisällissota, jossa vallasta taistelivat Johannes-niminen korkea virkamies ja keisarin poika, äitinsä ohjailema 5-vuotias Valentinianus.

”Keisari Valentinianus III murskasi vallantavoittelija Johanneksen”, kirjoitti kronikoitsija Cassiodorus ja jatkoi: ”Aëtius ajoi onnekkaasti pois hunnit, jotka puolustivat Italiassa Johannesta.”

Cassiodorus jätti kertomatta, että Aëtius soti valtataistelussa itse asiassa Johanneksen puolella ja hänen mainitsemansa hunnit olivat oikeasti Aëtiuksen omia palkkasotilaita, jotka olivat tulleet Italiaan liian myöhään auttaakseen Johannesta.

Palkkioksi siitä, että hän oli passittanut hunnit takaisin kotiin, Aëtius nimitettiin Rooman armeijan ylipäälliköksi Galliassa. Ystävyys barbaarien kanssa oli tehnyt hänestä yhden Länsi-Rooman mahtavimmista miehistä.

Kaikki taistelivat kaikkia vastaan

Roomalaisen kenraalin elämä Galliassa oli kaikkea muuta kuin leppoisaa. Vuodet kuluivat, mutta Aëtius kiiruhti sodasta sotaan, kun milloin länsigootit ja milloin burgundit tai frankit yrittivät vuoron perään vallata itselleen uusia alueita.

Usein Aëtiuksen armeijassa taisteli palkkasotilaiksi värvättyjä hunneja. Vuonna 434 hunnien kuninkaaksi nousi nuori mies nimeltä Attila, ja Aëtius ehdotti hänelle liittoa rajajoki Reinin varrella asuvia burgundeja vastaan.

Aëtius halusi luoda tiiviit suhteet uuteen kuninkaaseen ja panna samalla niskuroivat burgundit kuriin. Attila suostui liittoon, ja seurauksena oli verilöyly.

”Aëtius kukisti Galliassa burgundien kuninkaan, joka taipui rauhaan”, kuvaili kronikoitsija Prosperus Tiro. ”Kuningas ei kuitenkaan ehtinyt nauttia rauhasta pitkään, sillä hunnit tuhosivat pian hänet ja hänen koko kansansa.”

Antiikin aikaisten lähteiden mukaan hunnit surmasivat noin 20 000 miestä, naista ja lasta rynnistäessään läpi Reinin laakson.

Burgundien julma kohtalo järkytti monia roomalaisia, sillä nämä olivat hiljattain kääntyneet kristinuskoon ja nyt pakanalliset barbaarit olivat murhanneet heidät Rooman siunauksella.

Kohu yltyi, kun Aëtius lähetti hunniarmeijan Galliaan panemaan visigooteiksikin kutsutut länsigootit kuriin. Matkan varrella hunnit ryöstelivät ja hävittivät mielin määrin ja uhrasivat pakanallisille jumalilleen.

Kun kristityt länsigootit sitten onnistuivat torjumaan hunnit, monet roomalaiset pitivät sitä merkkinä Jumalan väliintulosta.

Tappio sai Attilan hylkäämään liiton Aëtiuksen kanssa, minkä jälkeen Aëtius ei enää voinut värvätä hunnisotureita. Attila halusi soturiensa auttavan häntä laajentamaan imperiumiaan sen sijaan, että nämä palvelisivat muita isäntiä.

Attila halusi vaimon ja maata

Hunnit olivat poissa, ja Aëtiuksen ura ja roomalainen Gallia olivat selviytyneet. Kenraali oli ovela diplomaatti, joka hallitsi hyvin roomalaisten divide et impera -strategian (”hajota ja hallitse”) ja tiesi, miten peluuttaa vihollisiaan toisiaan vastaan.

Aëtius muun muassa antoi murskatuille burgundeille maata Alpeilta sillä ehdolla, että nämä alistuisivat Rooman valtaan. Pohjoisessa hän liittoutui frankkien kanssa ja luovutti Keski-Gallian alaaneille sillä ehdolla, että nämä palve­lisivat hänen armeijassaan.

Aëtiuksen pahimmat viholliset, länsigootit, olivat nyt täysin yksin, eivätkä he uskaltaneet haastaa Rooman mahtia ilman tukea. Aëtiuksen kyvyt huomattiin myös Roomassa, ja hänestä tuli pian koko valtakunnan kenties vaikutusvaltaisin mies.

Monia valtiollisia kirjeitä lähetettiin hänelle keisari Valentinianuksen sijaan, sillä moni länsiroomalainen piti keisaria kyvyttömänä hallitsemaan. Aëtius olikin käytännössä Länsi-Rooman todellinen hallitsija, kun Valentinianus keskittyi lähinnä metsästämään ja juhlimaan.

Aëtius pyrki myös parantamaan suhteitaan Attilaan, ja Attilan hoviin kuulunut itäroomalainen diplomaatti Priscus kertoi, että Aëtius esimerkiksi lähetti Attilalle sihteeriksi oppineen italialaisen.

Vuonna 450 Euroopan taivaalle alkoi kuitenkin kerääntyä synkkiä pilviä. Attila oli vuosikausia vaatinut Itä-Roomalta vuosittain tuhat kiloa kultaa lunnaiksi, kunnes keisari Marcianus kieltäytyi maksamasta.

Attila oli ryöstellyt Itä-Roomaa niin ahkerasti, että valtakunnan pääkaupunki Konstantinopoli oli ainoa paikka, jossa oli vielä aarteita jäljellä. Hunnien kuningas tajusi, ettei hänen ratsastaja-armeijansa milloinkaan pystyisi murtamaan Konstantinopolin vankkoja muureja.

Niinpä hänen oli löydettävä uusia alueita, joilla hänen sotilaansa voisivat tyydyttää ryöstelynhalunsa. Sormus, jonka orja Hyacinthus antoi Attilalle keisari Valentinianuksen sisaren nimissä, kelpasi Attilalle syyksi lähteä sotaretkelle länteen.

Justa Grata Honoria oli kunnianhimoinen nainen, minkä vuoksi hänen keisariveljensä halusi naittaa hänet mitättömälle aatelismiehelle.

Vastavetona Honoria otti yhteyttä Attilaan, koska hän uskoi voivansa ostaa tämän tuen kullalla. Kullan sijaan Attila kuitenkin vaatikin Honoriaa vaimokseen ja myötäjäisiksi puolta Itä-Rooman valtakunnasta.

”Villin kuorensa takana Attila oli harkitseva mies, joka turvautui mieluummin diplomatiaan kuin lähti sotaan”, kirjoitti roomalainen kronikoitsija Jordanes.

Rooman keisari ei kuitenkaan voinut antaa sisartaan vaimoksi pakanalle, jolla oli jo entuudestaan useita vaimoja, ja Attilan aluevaatimukset olivat loukkaavia.

Parempina aikoina keisari olisi kiehunut raivosta, mutta Valentinianuksen oli tyydyttävä torjumaan Attilan ehdotus mahdollisimman kohteliaasti – ja naitettava Honoria mitä pikimmin.

Attila ei kuitenkaan luopunut vaatimuksistaan, ja lähetit kuljettivat lukuisia viestejä kahden hallitsijan välillä, kunnes hunnikuningas lopulta lähetti edustajansa välityksellä vielä yhden sanoman:

”Minun herrani ja teidän valtiaanne käskee teitä valmistelemaan palatsin häntä varten.” Kun viesti tavoitti Valentinianuksen, hunniarmeija oli jo liikkeellä.

Rooman kaipasi kipeästi liittolaisia

Attila ylitti armeijoineen Reinin keväällä 451, eikä kukaan tiennyt, olivatko hunnit tulleet länteen ryöstelemään vai valtaamaan uusia asuinalueita.

Valentinia-nuksen neuvonantajat kehottivat häntä luopumaan suosiolla Galliasta ja keskittämään joukkonsa Alppien juurelle.

Aëtius vastusti tätä suunnitelmaa, sillä se olisi heikentänyt valtakuntaa ja vähentänyt hänen vaikutusvaltaansa, joka perustui hyviin suhteisiin germaanien kanssa.

Ja kun kenraali Aëtius puhui, keisarin oli kuunneltava, sillä yksikään toinen kenraali ei pystynyt kilpailemaan kyvykkään ja kunnioitetun Aëtiuksen kanssa. Loppujen lopuksi keisari päätti puolustaa myös Galliaa.

Aëtius sai kuitenkin vain vähän lisäjoukkoja, ja hänen oli tyydyttävä omiin sotilaisiinsa ja alaaneihin ja burgundeihin, jotka olivat hänelle uskollisuudenvelassa, sekä frankkeihin, sakseihin ja muihin satunnaisiin liittolaisiin, jotka suostuivat hautaamaan hetkeksi keskinäiset kaunansa. Se ei vielä riittänyt.

Mikäli Aëtius halusi voittaa Attilan, hän tarvitsi avukseen myös länsigootit, jotka olivat hyökänneet Roomaan vuonna 410 ja joita vastaan Aëtius itse oli sotinut.

Liitto perivihollisten kesken vaikutti mahdottomalta, mutta hätätilanne pakotti keisari Valentinianuksen kirjoittamaan länsigoottien kuninkaalle Teoderikille.

”Me kansoista urheimmat teemme viisaasti, jos yhdistämme voimamme tuota despoottia vastaan, joka haluaa orjuuttaa koko maailman.

Teillä on vahva armeija, ja te voitte ratkaista ongelmanne liittymällä meihin”, Valentinianus kirjoitti.

Kirjeen kirjoittaminen oli keisarille vaikeaa, sillä kirjeellään hän tunnusti Teoderikin kanssaan tasaveroiseksi hallitsijaksi. Ei ihme, että Teoderik vastasi Valentinianukselle sydämellisesti ja myöntyi liittoon entisen vihollisensa kanssa.

Attila ryösteli ja hävitti Galliaa

Gallian valmistautuessa taistelemaan Attila joukkoineen eteni kohti länttä. Hunnien lisäksi hänen armeijassaan soti itägootteja, gepidejä ja monia muita germaaniheimoja, jotka olivat välttäneet tuhon alistumalla hunnien valtaan.

Historioitsijoiden arvioiden mukaan Attilan armeijassa taisteli yhteensä 20 000–40 000 hunni- ja germaanisoturia. Suurin osa Attilan sotilaista taisteli ratsain, ja he aiheuttivat laajaa tuhoa reittinsä varrella.

Maatilat ja kylät olivat täysin suojattomia, eivätkä kaupunkien muuritkaan pystyneet torjumaan hunneja, sillä monista muista paimentolaiskansoista poiketen he osasivat rakentaa piirityskoneita – taito, jonka he olivat ilmeisesti oppineet roomalaisilta ja kreikkalaisilta orjilta.

Huhtikuussa hunnit valtasivat Metzin, ja ryöstettyään kaupungin tyhjäksi he polttivat sen maan tasalle.

Metzin roomalais-germaaniset asukkaat pelkäsivät Attilaa niin paljon, että he uskoivat hänen olevan Jumalan rangaistus heidän synneistään ja kutsuivat häntä lisänimellä Flagellum Dei eli ”Jumalan ruoska”.

Seuraavaksi Attila johdatti armeijansa Orléansiin, jonka porttia hän yritti murtaa muurinsärkijöillä. Orléansia puolustivat alaanit, ja heidän kuninkaansa piti pintansa, sillä hän tiesi roomalaisten ja länsigoottien kokoavan joukkojaan. Kesäkuussa apu oli vihdoin näköpiirissä.

”Muurit tärähtelivät muurinsärkijöiden iskuista, ja ne olivat jo murtumassa, kun Aëtius ja goottien kuningas Teoderik sekä hänen poikansa Thorismund kiiruhtivat joukkoineen kaupunkiin ja ajoivat vihollisen pois”, Toursin piispa Gregorius kirjoitti.

Aëtiuksen ja Teoderikin armeijassa oli luultavasti 20 000–40 000 sotilasta aivan kuten Attilallakin. Kun Attila oli lähtenyt sotaretkelleen, roomalaiset ja länsigootit olivat olleet vannoutuneita vihollisia.

Hän ei taatusti osannut kuvitella, että nuo periviholliset olisivat liittoutuneet keskenään edes äärimmäisessä hädässä.

Nyt Attilan oli kuitenkin peräännyttävä, sillä hän ei halunnut joutua loukkuun Orléansin ja Aëtiuksen joukkojen väliin.

Ennustus varoitti häviöstä

Attila lähti perääntymään itään kohti Reiniä mutta päätti pysähtyä matkan varrella paikkaan, jota historioitsijat kutsuvat nimellä Katalaunien kentät ja jonka uskotaan olleen Catalaunumin eli nykyisen Châlons-en-Champagnen kaupungin lähistöllä noin 215 kilometrin päässä Orléansista.

Muinaiset lähteet eivät kerro, miksi Attila päätti pysähtyä. Voi olla, että hän ei ollut aikonutkaan paeta vaan halusi vain viedä armeijansa avomaastoon, jossa hänen ratsujoukkonsa voisivat paremmin hyödyntää liikkuvuuttaan.

Voi myös olla, että viholliset tavoittivat hunnit, joiden sotasaaliilla täytetyt kärryt hidastivat heidän matkaansa.

Oli miten oli, armeijoiden kohtaamisen tiedettiin ratkaisevan Länsi-Rooman valtakunnan kohtalon, ja siksi Attila päätti kysyä jumalilta neuvoa ennen taistelua.

Hänen ennustajansa tutkivat tarkkaan nautojen sisälmyksiä ja luita ja julistivat lopulta tuomionsa: Hunnit häviäisivät tulevan taistelun, mutta vihollisen päällikkö kaatuisi ja hänen kuolemansa tekisi vihollisen voiton tyhjäksi.

Attila toivoi ennustuksen tarkoittavan kenraali Aëtiusta, ja hän oli valmis jopa häviämään tulevan taistelun, jos se merkitsisi tämän kuolemaa. Aëtius oli vuosien ajan pitänyt murenevaa Länsi-Roomaa koossa kukistamalla kapinoita.

Jos hän kuolisi, kukaan ei voisi nousta hänen tilalleen ja heikko Rooma olisi helppo valloittaa.

Kohtalokas taistelu alkoi

Aamun valjetessa 20. kesäkuuta 451 armeijat olivat vielä kaukana toisistaan. Aëtius ja Teoderik lähtivät leiristään varhain ja marssivat pitkälle ennen kuin hunniarmeija tuli näkyviin.

Attila istui jo valmiina ratsunsa selässä hunnien rivistön keskellä. Hunniarmeijan sivustoilla olivat gepidit ja itägootit, jotka olivat hänen vahvimpia vasallejaan ja taistelivat ratsain, kuten hunnitkin. Attilan armeijassa soti myös heruleita, alemanneja ja muita pienempiä heimoja.

Roomalaiset pitivät näitä germaaneja eläinten taljoihin pukeutuvina villeinä, mutta monilla germaaniheimoilla oli ollut jo pitkään yhteyksiä roomalaisiin ja siksi suurella osalla germaanisotureista oli kypärä ja rengaspaita.

Nyt he katselivat rauhallisesti, kun Aëtiuksen armeija marssi näkyviin ja asettui muodostelmaan tasangon toiselle reunalle.

”Te tiedätte, että roomalaisten hyökkäys on heikko. Heidät pysäyttää silkka taistelukentän tomu, eivät ensimmäiset haavat!”, Attila huusi sotilailleen antaen ymmärtää, että roomalaisten varovaisuus oli merkki heidän pelkuruudestaan.

Aëtiuksen armeija asettui muodostelmaan paikkaan, jossa maasto suojasi sitä hyökkäykseltä sivulta. Aëtius ei missään tapauksessa halunnut hyökätä ensin, sillä Attilalla oli paljon enemmän ratsusotilaita, jotka voisivat päästä kiertämään hänen linjansa taakse.

Sen sijaan Aëtius asetti miehensä tiiviiksi kilpimuuriksi toivoen, että hänen jalkaväkensä kestäisi vihollisen sankat nuolikuurot.

Aloite oli Attilalla, eikä hän epäröinyt. ”Minä heitän ensimmäisen keihään kohti vihollista!” Attila huusi ja kannusti ratsunsa laukkaan, ja hänen sotilaansa seurasivat häntä villisti karjuen.

Kilpimuurin oli kestettävä

Taistelukentän pohjoisreunalla Attilan armeijaan kuuluvat gepidit ratsastivat eteenpäin pidellen raskaita peitsiään kaksin käsin.

Heitä kohti viuhui mustanaan nuolia, keihäitä ja frankkien heittokirveitä, ja moni gepidisoturi sai surmansa. Loput ratsastivat eteenpäin, kunnes heidän peitsensä iskeytyivät kilpimuuriin.

Aëtius oli sijoittanut tuohon rintaman lohkoon taisteluissa karaistuneita Gallian roomalaisia, jotka olivat palvelleet hänen joukoissaan jo pitkään.

Veteraanit eivät säikähtäneet gepidien raivokasta rynnäkköä vaan torjuivat hyökkäyksen soikeilla kilvillään ja pitkillä keihäillään. Taistelu aaltoili edestakaisin, ja molemmat puolet kärsivät raskaita tappioita, mutta kilpimuuri kesti – vielä.

Tilanne oli samankaltainen myös rintaman toisella reunalla, missä Teoderikin länsigootit olivat myös muodostaneet kilvistään tiiviin muurin. Heitä vastassa olivat heidän etäiset sukulaisensa itägootit, joiden tie oli eronnut länsigooteista 75 vuotta aikaisemmin goottien tunkeuduttua Eurooppaan.

Länsigootit olivat vaeltaneet Rooman valtakuntaan ja päätyneet lopulta Galliaan. Ostro- eli itägootit sen sijaan olivat joutuneet hunnien alistamiksi ja sotineet hunnien puolesta siitä lähtien.

Roomalaisen historioitsijan Jordaneksen mukaan sukulaisuus ei kuitenkaan lievittänyt itä- ja länsigoottien välistä vihanpitoa:

”He iskivät yhteen, ja taistelusta kehittyi raju, sekava, verinen ja armoton.”

Taistelu raivosi kiivaana kummallakin sivustalla kummankaan osapuolen saamatta yliotetta. Lopulta ratkaisu alkoi hahmottua rintaman keskustassa, jossa Attila taisteli hunneineen.

Hunnien voitto näytti jo varmalta

Hunnit käyttivät taistelussa yksinkertaista taktiikkaa, joka oli tuonut heille voiton toisensa jälkeen: He nelistivät eteenpäin ryhmissä pommittaen vihollista nuolikuuroilla, minkä jälkeen he vetäytyivät ja matkaan lähti uusi ryhmä.

Ratsastajat eivät missään vaiheessa pysähtyneet, minkä vuoksi vihollisen oli hyvin vaikea osua heihin nuolilla ja keihäillä.

Nykytutkijoiden tekemissä kokeissa on selvinnyt, että harjoittelun seurauksena ratsastaja voi oppia ampumaan jousella laukkaavan hevosen selästä sekä nopeasti että tarkasti – minkä Aëtiuksen etulinjassa taistelleet alaanit saivat karvaasti kokea.

Alaanit taistelivat itsekin ratsailla jousin, mutta heitä oli vähemmän kuin hunneja, jotka pommittivat heitä tuhansilla ja taas tuhansilla nuolilla.

Roomalaislähteiden mukaan Aëtius oli sijoittanut alaanit etulinjaansa keskelle roomalaisten ja länsigoottien väliin, koska hän ei täysin luottanut heihin ja pelkäsi heidän pakenevan.

Siitä ei kuitenkaan ollut apua, ja ennen pitkää alaanien rohkeus petti hunnien paineessa. Alaanien perääntyminen synnytti roomalaisten etulinjaan suuren aukon, josta hunnit pääsivät vapaasti läpi.

Myös joidenkin länsigoottien rohkeus petti, ja kun heidän kuninkaansa yritti rohkaista joukkojaan, tapahtui kauhein mahdollinen: Teoderik putosi hevosensa selästä ja tallautui kuoliaaksi omien miestensä ­jaloissa.

Taistelun ratkaisu oli käsillä.

Vastahyökkäys käänsi sotaonnen

Näytti siltä, ettei mikään pystyisi pysäyttämään hunneja, jotka tungeksivat läpi rintamalinjan aukosta päästäkseen roomalaisten ja länsigoottien taakse. Silloin tilanne kuitenkin jälleen kääntyi.

Teoderik oli taistelun alkaessa määrännyt poikansa Thorismundin odottamaan läheisellä kukkulalla, josta näki hyvin laaksoon. Nyt, taistelun synkimmällä hetkellä, Thorismund syöksyi miehineen alas rinnettä ja iski itägoottien selustaan.

Joidenkin historioitsijoiden mukaan isän kuolema kannusti Thorismundia hyökkäämään, mutta olipa syy mikä tahansa, hyökkäyksen ajoitus oli täydellinen.

Suurin osa Attilan joukoista oli hyökännyt kohti Aëtiuksen etulinjaa, ja hunniarmeijan sivustat olivat siksi täysin suojattomat. Thorismundin hyökkäys sai Attilan joukot sekasorron valtaan.

Attila itse taisteli vihollisen rintamaan syntyneessä aukossa, kun hän näki Thorismundin hyökkäävän ja tajusi armeijansa olevan jäämässä loukkuun kahden rintaman väliin.

Joidenkin lähteiden mukaan Attila oli jopa vähällä kuolla. Attila sotilaineen pääsi kuitenkin vetäytymään takaisin leiriinsä. Siellä he linnoittautuivat kehäksi sijoitettujen hevosvaunujen taakse ja valmistautuivat puolustautumaan.

Aurinko ehti kuitenkin laskea ennen kuin Aëtius sai joukkonsa järjestykseen, ja Thorismund joutui odottamaan kostoaan aamuun. Molemmat osapuolet olivat kokeneet raskaita tappioita, ja kuolleita ja haavoittuneita sotilaita virui kaikkialla.

Vaunulinnan sisällä Attila käski miestensä rakentaa satuloista ruumisrovion. Hän aikoi vihollisen hyökätessä heittäytyä roviolle ja varmistaa itselleen kunniakkaan kuoleman vankeuden sijaan. Hyökkäystä ei kuitenkaan kuulunut.

Liittouma alkoi rakoilla

Thorismund halusi tuhota hunnit lopullisesti, mutta ovela Aëtius muistutti, että joku hänen veljistään voisi vaatia Teoderikin kruunua itselleen. Jos Thorismund halusi kuninkaaksi, hänen piti palata pian kotiin Tolosaan (nykyinen Toulouse).

Vaikka roomalaiset ja länsigootit olivat liittoutuneet Attilaa vastaan, Aëtius tiesi, ettei hauras liitto kestäisi ikuisesti. Länsigootit uhkaisivat pian taas Länsi-Roomaa, ja hän voisi tarvita hunneja avukseen.

Thorismundin lähdettyä kotiin Aëtius salli hunnien vetäytyä rauhassa takaisin Unkariin. Tappio Katalaunien kentillä ei kuitenkaan ollut lannistanut Attilaa, ja jo seuraavana vuonna hän palasi länteen ja eteni tällä kertaa Italiaan asti.

Vuoden 452 sotaretki jäi Attilan viimeiseksi. Seuraavana vuonna hän otti taas uuden vaimon, ja häitä seuraavana aamuna hänet löydettiin kuolleena vuoteestaan. Kerrotaan, että hänen nenästään oli alkanut vuota yöllä verta ja hän oli tukehtunut omaan vereensä.

Attilan kolme poikaa jakoivat hunnien valtakunnan keskenään, mutta heidän kiistansa heikensivät valtakuntaa ja rohkaisivat vasalleja kapinoimaan. Gepidien johdolla monet germaaniheimot irtautuivat hunnien vallasta.

Vuonna 469 viimeinenkin Attilan pojista kuoli taistelussa, ja hunnit sulautuivat muihin kansoihin. Orja Hyacinthus, joka oli auttanut Valentinianuksen sisarta, kuoli keisarin kiduttamana, ja Honoria-sisar itse kuoli luultavasti vähän myöhemmin.

­Kenraali Aëtiuskin kohtasi pian loppunsa, kun keisari Valentinianus murhautti hänet hänen ollessaan käymässä Ravennassa, koska pelkäsi kenraalin pyrkivän valtaistuimelle. Murha osoittautui kuitenkin pahaksi virheeksi.

”Katkaisit vasemmalla kädelläsi oikean kätesi”, eräs neuvonantaja varoitti keisaria synkästi, ja vuonna 455 kaksi Aëtiuksen kannattajaa tappoi Valentinianuksen kostoksi tämän murhasta. Sen seurauksena Länsi-Rooma ajautui entistä lähemmäs lopullista romahdusta.