Our website does not support Internet Explorer.

To get the best experience on our website and of our content, please use a more modern browser like Edge, Chrome, Safari or similar.

Kejser Diokletian – skatteopkrævning

Verotus musersi Rooman

Vuonna 284 Diocletianuksesta tuli kriisissä olevan Rooman keisari. Pelastaakseen imperiumin hän toteutti uudistuksen, joka orjuutti koko kansan.

Index Fototeca/Bridgeman Images, Scala Archives & Dea/G. Dagli Orti/Getty Images

Huhut olivat kiertäneet tuntikausia legioonalaisten keskuudessa: nuori keisari Numerianus, joka on johtanut joukkonsa voittoon persialaisista, oli kuollut. Huhujen mukaan hänen henkivartiokaartinsa, pretoriaanien, päällikkö oli murhannut hänet.

Uutinen ei yllättänyt sotilaita, jotka olivat 17. marraskuuta 284 koolla nykyisen Turkin alueella sijainneessa Nikomedeian kaupungissa. Viimeisen kymmenen vuoden aikana oli murhattu viisi keisaria, ja usein murhaajat olivat olleet heidän omia sotilaitaan tai vallananastajia.

Marssikentän täytti jännittynyt mumina, kun joukkojen komentajat saapuivat paikalle. Ensimmäisenä asteli 40-vuotias eliittiratsuväen päällikkö Gaius Diocletianus, joka oli taistellut imperiumin levottomimmilla rajoilla.

Diocletianus nousi armeijan kenraalin kanssa korokkeelle, jossa murhasta syytetty henkivartiokaartin päällikkö Lucius Aper odotti kahleissa. Kenraali julisti kovalla äänellä, että upseerit ovat nimittäneet Diocletianuksen uudeksi keisariksi. Sitten hän huusi: ”Oletteko samaa mieltä?!”

Tuhannet sotilaat vastasivat paukuttamalla miekkojaan kilpiään vasten. Innoissaan he huusivat hallitsijasta käytettyä arvonimeä ”Augustus! Augustus!”.

Portræt af kejser Diokletian

Diocletianus nousi vaatimattomista oloista vallan huipulle.

© akg-images/De Agostini Picture Lib./M. Seemuller

Vasta valittu keisari Diocletianus astui eteenpäin ja vannoi miekka koholla, ettei hänellä ollut mitään tekemistä edeltäjänsä murhan kanssa, vaan se oli vangitun Lucius Aperin tekosia. Sitten hän iski miekkansa puolustuskyvyttömän Aperin rintaan.

Sotilaat tuijottivat veristä näytelmää hämmästyneinä, mutta he pitivät näkemästään: Uusi keisari oli selvästikin toiminnan mies!

Diocletianus katseli korokkeelta sotilaiden rivistöjä, tuulessa liehuvia viirejä ja tuhansia välkkyviä aseita.

Muutamassa tunnissa ratsuväen upseerista oli tullut jättimäisen imperiumin hallitsija. Vapautetun orjan poika oli saavuttanut vallan korkeimman mutta myös vaarallisimman huipun. Diocletianus tiesi, että todellinen taistelu oli vasta alkamassa, jollei hän halunnut päättää päiviään verilammikossa edeltäjänsä tavoin.

Pelastaakseen heikentyneen ja jakautuneen imperiumin – ja pysyäkseen hengissä – hänen oli pantava täytäntöön suunnitelma, joka muutti Rooman valtakunnan ikiajoiksi.

Keisarin uudistukset olivat rajuja: ne tekivät roomalaisista käytännössä valtion orjia ja loivat perustan Euroopan keskiajan synkimpiin kuuluville piirteille.

Romersk kejser myrdes.

Keisari Diocletianus ei halunnut tulla murhatuksi, kuten monet edeltäjänsä.

© Isadora/Bridgeman Images

Orjan poika halusi palauttaa Rooman loiston

Diocletianus ei syntynyt vallan ja vaurauden keskelle, kun hän tuli maailmaan Salonan kaupungissa nykyisen Kroatian alueella vuonna 243. Hän varttui vaatimattomissa oloissa senaattori Annularisin talossa, jossa hänen isänsä, vapautettu orja, työskenteli kirjurina.

Noin vuonna 270 nuori Diocletianus liittyi armeijaan ja eteni nopeasti sen arvoasteikossa aina keisarin eliittiratsuväen komentajaksi asti.

Uudessa asemassaan Diocletianus sai seurata aitiopaikalta valtataisteluita, jotka päättyivät toistuvasti keisarin murhaan. Kun Diocletianus nousi valtaan vuonna 284, hän tiesi, miten hän voisi palauttaa rakastamansa imperiumin loiston – ja välttää edeltäjiensä verisen kohtalon.

Imperiumi oli romahduksen partaalla

Keisari Diocletianus sai heti hoidettavakseen vakavan kriisin, sillä Rooman imperiumin ulkoiset viholliset olivat kasvaneet vahvoiksi. Germaaniset heimot hyökkäilivät toistuvasti kaikkialla valtakunnan pohjoisrajalla.

”Vapautensa puolesta taisteleva germaani on osoittautunut paljon tappavammaksi viholliseksi kuin mahtava Persia.”
Roomalainen historioitsija Tacitus

Lähes 300 vuotta aikaisemmin keisari Augustus oli yrittänyt liittää Germanian osaksi imperiumia, mutta vastarinta oli ollut niin raivokasta, että roomalaiset olivat joutuneet vetäytymään.

”Vapautensa puolesta taisteleva germaani on osoittautunut paljon tappavammaksi viholliseksi kuin mahtava Persia”, historioitsija Tacitus kirjoitti vuoden 100 tienoilla.

Diocletianuksen aikana germaaniheimot liittoutuivat keskenään, mikä teki niistä entistä vaarallisempia. Ja vaikka Rooma oli valtiona järjestelmällinen ja teknisesti edistynyt, germaanien koko yhteiskunta perustui sodankäyntiin: jokainen germaanimies oli koulutettu taistelemaan. Legioonilla olikin vaikeuksia torjua germaanien hyökkäyksiä, ja lisäksi perivihollinen Persia uhkasi imperiumia idästä.

”Ne, joiden pitäisi turvata yleistä hyvinvointia, painostavat ja uhkailevat meitä alati.”
Joukko Rooman kansalaisia kirjoitti keisarille vuonna 245.

Imperiumin sisäiset uhkat olivat vielä vakavampia. Levottomat ajat olivat antaneet sotilaille niin paljon valtaa, että he vaativat jatkuvasti lisää rahaa vastineeksi uskollisuudestaan. Jos keisari kieltäytyi maksamasta, hänet tapettiin, minkä jälkeen sotilaat valitsivat uuden keisarin. Pelkästään Diocletianuksen valtaannousua edeltäneen 50 vuoden aikana oli murhattu 15 keisaria.

Rajaseutujen asukkaat pelkäsivät paitsi hyökkäileviä barbaariheimoja myös Rooman omia sotilaita, jotka täyttivät vatsansa ja kukkaronsa kansalaisten kustannuksella.

”Ne, joiden pitäisi turvata yleistä hyvinvointia, painostavat ja uhkailevat meitä alati”, joukko pelokkaita kansalaisia kirjoitti keisarille vuonna 245.

Barbaarien hyökkäysten ja sotilaiden mielivallan seurauksena imperiumin rajaseudut olivat autioituneet. Tragedian jäljet ovat yhtä nähtävillä: Arkeologit ovat löytäneet kaivauksissa muun muassa murhattujen siviilien luurankoja, palaneiden huviloiden jäännöksiä sekä kansalaisten maahan kätkemiä kalleuksia.

Rajojen turvaaminen edellytti kuitenkin valtavaa määrää uusia joukkoja.

Vihollisista tuli valtakunnan vartijoita

200-luvulla Rooman armeija ei enää kyennyt torjumaan muuttoliikkeiden ja hyökkäysten muodostamia ulkoisia uhkia. Diocletianuksen ratkaisu olivat palkkasoturit ja nopealiikkeiset sotilasyksiköt.

Rooman armeija oli organisoitu taistelemaan imperiumin rajojen ulkopuolella. Se ei toiminut 200-luvulla, kun kokonaiset kansat uhkasivat valtakuntaa.

Rajoilla oli liian vähän sotilaita ja lisäjoukkojen tulo kesti aivan liian kauan. Niinpä Diocletianus perusti rajojen turvaksi uuden armeijan, joka sai nimen limitanei. Sen sotilaat eivät kuitenkaan aina olleet parasta mahdollista ainesta.

Sisempänä valtakunnassa oli liikkuvia comitatenses-eliittijoukkoja, jotka voitiin kutsua apuun hyvinkin nopeasti. Ne koostuivat usein barbaareista, joiden kapinaa keisarin ei tarvinnut pelätä.

Veronkantajat pakenivat

Diocletianus tiesi, että kenraalit voisivat hyvinkin nousta kapinaan ja yrittää kaapata vallan itselleen. Niinpä hän kokosi lähes ensitöikseen vahvimmat kenraalit ympärilleen voidakseen pitää heitä silmällä.

Sitten hän nimitti uskollisimman kenraalinsa Maximianuksen kanssahallitsijakseen. Molemmat keisarit alkoivat käyttää Rooman ensimmäiseen keisariin viittaavaa arvonimeä ”Augustus”. Diocletianus itse hallitsi keisarina valtakunnan itäosaa, ja Maximianus sai hallittavakseen länsiosan.

”He katsoivat Diocletianusta kuin isäänsä tai kuin mahtavaa jumalaa.”
Roomalainen kirjailija Aurelius Victor

Keventääkseen hallintotaakkaa entisestään Diocletianus päätti, että hänen ja Maximianuksen piti nimetä itselleen vallanperijät, joilla oli sotilastausta.

Diocletianus nimitti seuraajakseen vävynsä Galeriuksen, ja Maximianus valitsi oman vävynsä Constantiuksen. Molemmat ”apukeisarit” saivat tittelin ”Caesar”. Diocletianus varmisti, että myös apukeisarit olivat hänelle uskollisia.

”He katsoivat Diocletianusta kuin isäänsä tai kuin mahtavaa jumalaa”, kirjoitti Diocletianuksen osittainen aikalainen, historioitsija Aurelius Victor.

Romerrigets fire tetrarker

Kuuluisin neljää keisaria esittävä veistos kuvaa heidät seisomassa selät vastakkain kuin valmiina puolustamaan toisiaan.

© akg-images/Bildarchiv Steffens

Tämän jälkeen Diocletianus alkoi uudistaa armeijaa ja lähes kaksinkertaisti sen koon noin 300 000:sta noin 600 000 mieheen.

Armeijan kasvattaminen oli kuitenkin hyvin kallista, ja keisarilla oli vain yksi tapa hankkia rahaa: verotus. Niinpä Diocletianus määräsi virkamiehensä tekemään selkoa laajan imperiumin kaikesta omaisuudesta.

”Pellot mitattiin multapaakku multapaakulta, viiniköynnökset ja puut laskettiin, kaikenlainen karja kirjattiin muistiin ja jokainen alamainen kuvailtiin”, kirjoitti kristitty aikalaiskirjailija Lactantius, joka suhtautui Diocletianukseen kriittisesti.

Tähän asti veronkannosta olivat vastanneet paikallisten suurmaanomistajien keskuudesta valitut kaupunginneuvostojen jäsenet, joita kutsuttiin nimellä decurio. Ennen talouskriisiä, verojen ollessa alhaiset, useimmat decuriot olivat tehneet työnsä ylpeinä.

Nyt talouskriisi oli kuitenkin karkottanut rikkaat kaupungeista maatiloilleen. Tämän seurauksena kaupungit alkoivat rapistua ja verotulot romahtivat. Diocletianus nosti veroja ja vaati, että palkatta työskentelevien decurioiden oli kerättävä ehdottomasti se määrä veroja, jonka keisarin virkamiehet olivat maaomaisuuden ja väestön perusteella laskeneet.

Järjestelmä ei ottanut huomioon esimerkiksi sadon epäonnistumista, vaan vero oli kerättävä olosuhteista riippumatta. Jos decuriot eivät saaneet kerättyä määrättyjä summia, heidän oli maksettava erotus itse.

Seurauksena oli vararikkoa pelkäävien decurioiden joukkopako. Siihenkin Diocletianus oli entisenä sotilaana varautunut, ja hänen ratkaisunsa oli armoton.

Keisarinelikko jakoi valtakunnan

Imperiumi oli kriisin aikana liian suuri, jotta yksi keisari voisi hallita sitä tehokkaasti ja estää kunnianhimoisia kuvernöörejä kapinoimasta. Diocletianus ratkaisi ongelman jakamalla valtakunnan osiin.

Lähes ensi töikseen Diocletianus perusti niin sanotun tetrarkian eli neljän hallitsijan mallin, jossa oli kaksi keisaria ja heillä molemmilla apukeisari. Sen jälkeen hän jakoi valtakunnan neljään hallintoalueeseen eli prefektuuriin, yksi kullekin hallitsijalle.

Prefektuurit jaettiin 12 diokeesiin, jotka koostuivat lukuisista maakunnista. Kaikkiaan valtakunnassa oli Diocletianuksen aikana yhteensä 101 maakuntaa, mikä oli kaksinkertainen määrä aiempaan verrattuna.

Kapinoiden ehkäisemiseksi jokaisen 12 diokeesin siviilihallinnosta vastasi vicarius, kun taas alueella olevia armeijan joukkoja johti dux. Nämä kaksi virkamiestä olivat täysin riippuvaisia toisistaan, mikä auttoi varmistamaan, ettei yksittäinen virkamies voinut haalia riittävästi valtaa keisarien haastamiseen.

Ammatit periytyivät isiltä pojille

Diocletianus ratkaisi ongelman suoraviivaisesti. Hän määräsi, että kaikki, jotka omistivat 25 jugerumia (53 000 m2) maata, joutuivat toimimaan decurioina ja keräämään veroja. Perusteet, joilla oli ennen saanut vapautuksen tehtävästä, eivät enää päteneet.

Toisin kuin aikaisemmin nyt myös orjana syntyneitä, lukutaidottomia, prostituoituja ja gladiaattoreita voitiin nimittää decurioiksi. Joukkopaon välttämiseksi viljelijöitä kiellettiin muuttamasta pois kotiseudultaan ja decurion virka määrättiin periytymään isältä pojalle.

Jokaista, joka yritti kiertää määräyksiä, odotti rangaistus. Tämä koski myös niitä, jotka liittyivät armeijaan decurion viran välttämiseksi.

”Jotkut miehet ovat jättäneet kaupunginneuvoston ja liittyneet keisarin joukkoihin tai vartiokaartiin tai jopa ratsuväen eliittijoukkoihin tai keisarin virkakuntaan. Siksi määräämme, että kaikki tällaiset henkilöt palautetaan kaupunginneuvostoon”, kuului virallinen määräys.

Kristittyjä vainottiin taas

Kristityt muodostivat vuoden 300 tienoilla suuren mutta melko näkymättömän vähemmistön Rooman valtakunnassa. Diocletianus piti heitä kuitenkin uhkana.

Keisarit olivat vuosikymmenten ajan sallineet kristittyjen palvella vapaasti Jumalaansa. Diocletianus sen sijaan vaati kaikkia roomalaisia palvomaan muinaisia jumalia, jotka myytin mukaan olivat nimenneet hänet hallitsijaksi.

Vaatimus koski myös kristittyjä, jotka kieltäytyivät palvelemasta muita jumalia. Kristittyjen mukaan he olivat tilivelvollisia vain Jumalalle, eikä heillä siten ollut velvollisuuksia keisaria kohtaan. Diocletianus halusi alistaa kristityt tahtoonsa ja käynnisti Rooman historian pahimmat kristittyjen vainot.

Diocletianuksen vainoissa murhattiin ainakin 3 000 kristittyä, mutta he eivät silti alistuneet.

Pakkokeinot levisivät nopeasti muillekin aloille, ensimmäiseksi viljan kuljettamiseen. Aiemmin keisarit olivat maksaneet yksityisille kapteeneille siitä, että nämä olivat kuljettaneet viljaa laivoillaan Välimeren yli, mutta Diocletianus vaati kapteeneita rahtaamaan viljaa maksutta.

Lisäksi hän määräsi, että kapteenien piti taata viljan toimitukset omalla omaisuudellaan ja että ammatti periytyi isältä pojalle. Pian vaatimukset laajenivat koskemaan myös muita ammatteja, kuten kutojia, mylläreitä ja leipureita.

Muutaman vuoden ajan laissa vaadittiin jopa, että myllärin tyttären kanssa avioituneen miehen piti itsekin ryhtyä mylläriksi.

“Valtiolta palkkaa saavia oli enemmän kuin veronmaksajia.”
Lucius Lactantius, roomalainen kristitty

Pian kansalaiset eivät enää voineet itse valita ammattiaan. Lisäksi valtio määräsi, että ammatinharjoittajien oli järjestäydyttävä ammattikilloiksi, mikä helpotti valtion määräysten läpi jyräämistä.

Diocletianuksen uudessa komentotaloudessa kaikkien oli palveltava valtiota – palkatta. Pakkotyöltä välttyivät vain valtion omat työntekijät, minkä seurauksena virkamiesten määrä räjähti, koska kaikki, joilla oli tarpeeksi rahaa, pystyivät lahjuksilla ostamaan itselleen viran valtionhallinnossa.

”Valtiolta palkkaa saavia oli enemmän kuin veronmaksajia”, Lactantius huomautti epäuskoisesti päätään pudistellen.

Guldmønt med kejser Diokletian

Valtavan armeijan ylläpito pakotti Diocletianuksen verottamaan kansaa ankarasti.

© Dea/G. Dagli Orti/Getty Images & Shutterstock

Talonpojista tuli maaorjia

Verouudistus sai denaarit virtaamaan valtion kassaan, ja tiukka valvonta takasi, että armeijan tarpeet tulivat aina täytetyiksi. Siviiliväestölle seuraukset sen sijaan olivat tuhoisat.

Kaupungeissa kaupankäynti pysähtyi verotuksen lähes tuhottua keskiluokan, ja maaseudulla maattomat talonpojat eli niin sanotut colonukset, jotka vuokrasivat maata maanomistajilta, kärsivät ankaran verotuksen ja kovien aikojen vuoksi.

”Talonpojat nujerrettiin ja maatilat jäivät tyhjilleen. Pellot metsittyivät, ja kaikkialla vallitsi kurjuus.”
Lucius Lactantius, roomalainen kristitty

Vuokraviljelijät eivät enää pystyneet maksamaan maanvuokria, eivätkä he voineet muuttaa muualle, sillä suuret velat sitoivat heidät nyt käytännössä maaorjuuteen. Sama päti itsenäisiin pienviljelijöihin, jotka joutuivat vuokraamaan suurilta maanomistajilta esimerkiksi vetojuhtia ja oliivipuristimia.

”Talonpojat nujerrettiin ja maatilat jäivät tyhjilleen. Pellot metsittyivät, ja kaikkialla vallitsi kurjuus”, Lactantius kuvaili.

”Pakoa harkitseva colonus pantakoon rautoihin ja määrättäköön orjuutta muistuttaviin oloihin.”
Keisari Konstantinuksen määräys

Valtiovalta kohteli pakoa yrittäneitä viljelijöitä erittäin ankarasti, sillä heidän katsottiin olevan maanomistajien omaisuutta, ja seuraavina vuosina keisarit kiristivät ruuvia entisestään.

Vuosina 306–337 hallinneen keisari Konstantinuksen valtakaudella pakoa yrittänyttä talonpoikaa uhkasi jopa orjuus.

”Jokainen, jolla on hallussaan toiselle kuuluva colonus, palauttakoon edellä mainitun colonuksen ja maksakoon tästä veroa siltä ajalta, jonka tämä on hänen luonaan viettänyt”, säädetään asetuksessa, jossa mainitaan myös pakoyritystä seurannut rangaistus:

”Pakoa harkitseva colonus pantakoon rautoihin ja määrättäköön orjuutta muistuttaviin oloihin, joissa hän joutuu suorittamaan vapaille miehille kuuluvia velvollisuuksia.”

Keisari määräsi hinnat

Riistoverotuksen ansiosta Diocletianus pystyi kasvattamaan armeijaa, ja yhdessä kolmen muun keisarin kanssa hän onnistuikin torjumaan vihollisten hyökkäykset. Pian hän pystyi paneutumaan erääseen toiseen kiireelliseen ongelmaan.

Kerätäkseen enemmän tuloja aiemmat keisarit olivat devalvoineet valtakunnan rahaa lyöttämällä kolikoita, jotka sisälsivät aina vain vähemmän jalometalleja.

Vuoden 270 tienoilla roomalaisen denaarin hopeapitoisuus oli vain 0,02 prosenttia, ja lähes arvottomat kolikot saivat inflaation laukkaamaan. Lasti egyptiläistä vehnää, joka oli ennen maksanut noin kahdeksan drakmaa, maksoi Diocletianuksen aikana 120 000 drakmaa. Hinnan nousu vastasi noin 15 000 prosentin inflaatiota.

”He pyytävät tuotteistaan hintoja, jotka ovat neljä- tai jopa kahdeksankertaisia aiempaan verrattuna ja niin korkeita, ettei niitä pysty ääneen lausumaan.”
Keisari Diocletianus kauppiaiden ahneudesta

Keisari yritti hillitä inflaatiota lyöttämällä uusia kolikoita, joiden jalometallipitoisuus oli hieman aiempaa korkeampi, siinä toivossa, että se saisi inflaation tasaantumaan. Kun niin ei tapahtunut, Diocletianus raivostui ja syytti kauppiaita hintakeinottelusta.

”Kaikki tietävät, että kun armeija lähetetään puolustamaan kansaa, keinottelijat ovat valmiita hyökkäämään yleistä hyvää vastaan. He pyytävät tuotteistaan hintoja, jotka ovat neljä- tai jopa kahdeksankertaisia aiempaan verrattuna ja niin korkeita, ettei niitä pysty ääneen lausumaan”, Diocletianus pauhasi.

Siksi hän antoi virkamiestensä laatia luettelon yli tuhannesta tuotteesta ja palvelusta ja määrätä niille käyvän hinnan. Kaikelle mahdolliselle vuohenlihasta vaatteisiin ja kirjurien riviveloitukseen määrättiin lakisääteinen enimmäishinta, jonka ylittämisestä rangaistiin kuolemalla.

Kejser Diokletians prisliste

Inflaation hillitsemiseksi Diocletianus laati vuonna 301 luettelon erilaisten tuotteiden ja palvelujen enimmäishinnoista.

© DeAgostini Picture Library/Scala, Florence

Laki oli alusta asti täydellinen fiasko. Hinnat määrättiin niin alhaisiksi, että kauppiaat menettivät rahaa myydessään tuotteitaan. Pian monet tuottajat lakkasivat lähettämästä tuotteitaan toreille, mikä johti kaupankäynnin tyrehtymiseen. Toiset taas myivät tuotteita mustassa pörssissä kuolemanrangaistuksen uhallakin.

”Mitättömien ja halpojen tavaroiden vuoksi vuodatettiin paljon verta. Ihmiset pelkäsivät tuotteiden myymistä niin paljon, että niukkuus lisääntyi ja kaikesta oli pulaa”, Lactantius valitti.

Lopulta Diocletianuksenkin oli myönnettävä, että laki oli virhe, ja muutaman vuoden kuluttua hintasääntelystä luovuttiin vähän äänin.

Keisari eli ylellisesti

Kansan kärsiessä Diocletianus ja hänen kanssahallitsijansa elivät ylellisyydessä. Siinä missä keisaria oli aiemmin pidetty ”ensimmäisenä vertaistensa joukossa", Diocletianus antoi palvoa itseään yli-ihmisenä. Hänen mukaansa jumalat olivat valinneet hänet ja toiset kolme keisaria.

”Hän otti käyttöön tavan, joka sopii paremmin kuninkaille kuin roomalaiseen vapauskäsitykseen, ja käski ihmisten osoittaa hänelle kunnioitusta heittäytymällä maahan hänen eteensä. Kaikki muut keisarit olivat vaatineet vain tervehdystä”, totesi roomalainen kirjailija Eutropius.

Diocletianus oli tehnyt tasavaltalaisesta ja vapautta rakastavasta Rooman valtakunnasta yksinvallan, jossa kaikki palvelivat valtavassa palatsissa vartijoiden, eunukkien ja mielistelevän hoviväen keskellä elävää etäistä hallitsijaa. Ja kaiken mahdollisti kaikkia kansalaisia valvova jättimäinen virkamieskunta.

Diokletians palads i Split

Diocletianus rakennutti nykyiseen Splitiin Kroatiaan valtavan palatsin, josta suuri osa on säilynyt nykypäiviin.

© akg-images/Ritzau Scanpix

Lactantiuksen mukaan keisari käynnisti mittavia rakennushankkeita eri puolilla imperiumia:

”Provinssien oli varauduttava maksamaan työläisille ja taiteilijoille palkkaa ja tuottamaan vaunuja ja kaikkea muuta tarpeellista. Tänne rakennettiin suuri julkinen rakennus, tuonne sirkusareena, rahapaja tai aseverstas.”

Yksi Diocletianuksen rakennelma oli palatsi hänen kotikaupungissaan Spalatumissa eli nykyisessä Splitissä Kroatiassa. Palatsi oli osaksi varuskunta ja osaksi keisarin asunto, ja se ylitti loistossaan keisarin kaikki muut rakennushankkeet.

”Jos näkisit kaikki ne vihannekset, joita puutarhassani omilla käsilläni kasvatan, et puhuisi enää mitään imperiumista.”
Keisari Diocletianus pyynnöstä ryhtyä uudestaan keisariksi

Diocletianus vietti viimeiset vuotensa palatsissaan. Vuonna 303 hän vieraili Roomassa juhlimassa 20:tä vuottaan keisarina, mutta hän sairastui kotimatkalla, ja toukokuussa 305 hän vetäytyi politiikasta. Maximianus teki samoin, ja kaksi apukeisaria ottivat vallan.

Seuraavina vuosina Diocletianus keskittyi lähinnä hoitamaan puutarhaansa. Kun häntä vuonna 308 pyydettiin palaamaan keisariksi, hän kieltäytyi sanoen:

”Jos näkisit kaikki ne vihannekset, joita puutarhassani omilla käsilläni kasvatan, et puhuisi enää mitään imperiumista.”

Vilhelm Erobreren, hertug

Normandialainen Vilhelm Valloittaja, joka valloitti Englannin, oli tyypillinen keskiaikainen herttua.

© Look and Learn/Bridgeman Images

Diocletianuksen uudistukset vaikuttivat pitkälle keskiajalle

Keisari Diocletianuksen uudistukset vaikuttivat paitsi antiikin roomalaisten elämään myös pitkälle keskiajalle, kun pikkukuninkaat ja ruhtinaat omaksuivat Länsi-Rooman sortumisen jälkeen monia Diocletianuksen ajatuksia.

1. Hallitsija jumalten armosta
Diocletianuksen aikana keisari ei enää ollut ”ensimmäinen vertaistensa joukossa”, vaan jumalten valitsema etäinen hallitsija. Keskiajan hallitsijat näkivät itsensä samalla tavalla.

2. Ammattien periytyminen
Diocletianuksen aikana ammatti alkoi periytyä isältä pojalle. Sama päti pitkälti myös keskiajalla, jolloin kiltalaitos varmisti, että ammatit periytyivät perheen sisällä.

3. Maaorjuus rajoitti vapautta
Colonus tarkoitti vuokraviljelijöitä, jotka joutuivat Diocletianuksen uudistusten seurauksena raatamaan maanomistajalle voimatta itse omistaa maata tai päästä vapaaksi. Sama päti myös keskiaikaisiin maaorjiin, joiden kohtalona oli raataa isäntänsä pelloilla.

4. Aateliston valta kasvoi
Diocletianuksen joukkoja johti paikallinen dux tai comes, joista esimerkiksi englannin kielen sanat duke (herttua) ja count (kreivi) juontuvat. Aatelisarvot säilyivät keskiajalle, jolloin Euroopan valtioissa oli heikko keskusvalta ja herttuoilla ja kreiveillä oli runsaasti vaikutusvaltaa.

Diocletianuksen eläkepäivät eivät olleet pelkkää auvoa. Hänen seuraajiensa keskinäinen kilpailu heikensi Rooman hallintojärjestelmää, ja Constantiuksen kuoltua vuonna 306 Roomassa syttyi uusia sisällissotia. Entinen keisari tajusi ehkä epäonnistuneensa hallitsijana, ja hän sairastui ja kuoli vuonna 312.

Diocletianus oli pelastanut imperiumin tuholta ankarilla laeillaan, mutta ne olivat heikentäneet valtakuntaa. Imperiumista oli tullut pelkkä tyhjä kuori ilman sisältöä, joka oli tehnyt Roomasta vahvan. Kukoistava siviilielämä, joka oli aiemmin synnyttänyt suuria keksintöjä, häikäisevää taidetta ja vaikuttavia rakennuksia, vaihtui apatiaan, innovaatioiden puutteeseen ja sosiaalisen liikkuvuuden pysähtymiseen.

Valtio sääteli kaikkea, ja virkakoneisto ja salainen poliisi valvoivat lakien noudattamista. Vajaat sata vuotta myöhemmin imperiumi jaettiin kahteen osaan, mikä merkitsi Länsi-Rooman valtakunnalle lopun alkua.

Lue myös:

Kirjaudu sisään

Tarkista sähköpostiosoite
Salasana vaaditaan
Näytä Piilota

Oletko jo tilaaja? Oletko jo lehden tilaaja? Napsauta tästä

Uusi käyttäjä? Näin saat käyttöoikeuden!

Nollaa salasana

Syötä sähköpostiosoitteesi, niin saat ohjeet salasanasi nollaamiseksi.
Tarkista sähköpostiosoite

Tarkista sähköpostisi

Olemme lähettäneet sinulle sähköpostia osoitteeseen . Siinä on ohjeet, joiden avulla voit nollata salasanasi. Jos et ole saanut sähköpostia, tarkista, että se ei ole joutunut roskapostin joukkoon.

Anna uusi salasana.

Nyt sinun pitää antaa uusi salana. Salasanassa pitää olla vähintään 6 merkkiä. Kun olet luonut uuden sanasanan, sinua pyydetään kirjautumaan sisään palveluun.

Salasana vaaditaan
Näytä Piilota