Huhut olivat kiertäneet tuntikausia legioonalaisten keskuudessa: nuori keisari Numerianus, joka on johtanut joukkonsa voittoon persialaisista, oli kuollut. Huhujen mukaan hänen henkivartiokaartinsa, pretoriaanien, päällikkö oli murhannut hänet.
Uutinen ei yllättänyt sotilaita, jotka olivat 17. marraskuuta 284 koolla nykyisen Turkin alueella sijainneessa Nikomedeian kaupungissa. Viimeisen kymmenen vuoden aikana oli murhattu viisi keisaria, ja usein murhaajat olivat olleet heidän omia sotilaitaan tai vallananastajia.
Marssikentän täytti jännittynyt mumina, kun joukkojen komentajat saapuivat paikalle. Ensimmäisenä asteli 40-vuotias eliittiratsuväen päällikkö Gaius Diocletianus, joka oli taistellut imperiumin levottomimmilla rajoilla.
Diocletianus nousi armeijan kenraalin kanssa korokkeelle, jossa murhasta syytetty henkivartiokaartin päällikkö Lucius Aper odotti kahleissa. Kenraali julisti kovalla äänellä, että upseerit ovat nimittäneet Diocletianuksen uudeksi keisariksi. Sitten hän huusi: ”Oletteko samaa mieltä?!”
Tuhannet sotilaat vastasivat paukuttamalla miekkojaan kilpiään vasten. Innoissaan he huusivat hallitsijasta käytettyä arvonimeä ”Augustus! Augustus!”.
Diocletianus nousi vaatimattomista oloista vallan huipulle.
Vasta valittu keisari Diocletianus astui eteenpäin ja vannoi miekka koholla, ettei hänellä ollut mitään tekemistä edeltäjänsä murhan kanssa, vaan se oli vangitun Lucius Aperin tekosia. Sitten hän iski miekkansa puolustuskyvyttömän Aperin rintaan.
Sotilaat tuijottivat veristä näytelmää hämmästyneinä, mutta he pitivät näkemästään: Uusi keisari oli selvästikin toiminnan mies!
Diocletianus katseli korokkeelta sotilaiden rivistöjä, tuulessa liehuvia viirejä ja tuhansia välkkyviä aseita.
Muutamassa tunnissa ratsuväen upseerista oli tullut jättimäisen imperiumin hallitsija. Vapautetun orjan poika oli saavuttanut vallan korkeimman mutta myös vaarallisimman huipun. Diocletianus tiesi, että todellinen taistelu oli vasta alkamassa, jollei hän halunnut päättää päiviään verilammikossa edeltäjänsä tavoin.
Pelastaakseen heikentyneen ja jakautuneen imperiumin – ja pysyäkseen hengissä – hänen oli pantava täytäntöön suunnitelma, joka muutti Rooman valtakunnan ikiajoiksi.
Keisarin uudistukset olivat rajuja: ne tekivät roomalaisista käytännössä valtion orjia ja loivat perustan Euroopan keskiajan synkimpiin kuuluville piirteille.
Keisari Diocletianus ei halunnut tulla murhatuksi, kuten monet edeltäjänsä.
Orjan poika halusi palauttaa Rooman loiston
Diocletianus ei syntynyt vallan ja vaurauden keskelle, kun hän tuli maailmaan Salonan kaupungissa nykyisen Kroatian alueella vuonna 243. Hän varttui vaatimattomissa oloissa senaattori Annularisin talossa, jossa hänen isänsä, vapautettu orja, työskenteli kirjurina.
Noin vuonna 270 nuori Diocletianus liittyi armeijaan ja eteni nopeasti sen arvoasteikossa aina keisarin eliittiratsuväen komentajaksi asti.
Uudessa asemassaan Diocletianus sai seurata aitiopaikalta valtataisteluita, jotka päättyivät toistuvasti keisarin murhaan. Kun Diocletianus nousi valtaan vuonna 284, hän tiesi, miten hän voisi palauttaa rakastamansa imperiumin loiston – ja välttää edeltäjiensä verisen kohtalon.
Imperiumi oli romahduksen partaalla
Keisari Diocletianus sai heti hoidettavakseen vakavan kriisin, sillä Rooman imperiumin ulkoiset viholliset olivat kasvaneet vahvoiksi. Germaaniset heimot hyökkäilivät toistuvasti kaikkialla valtakunnan pohjoisrajalla.
”Vapautensa puolesta taisteleva germaani on osoittautunut paljon tappavammaksi viholliseksi kuin mahtava Persia.” Roomalainen historioitsija Tacitus
Lähes 300 vuotta aikaisemmin keisari Augustus oli yrittänyt liittää Germanian osaksi imperiumia, mutta vastarinta oli ollut niin raivokasta, että roomalaiset olivat joutuneet vetäytymään.
”Vapautensa puolesta taisteleva germaani on osoittautunut paljon tappavammaksi viholliseksi kuin mahtava Persia”, historioitsija Tacitus kirjoitti vuoden 100 tienoilla.
Diocletianuksen aikana germaaniheimot liittoutuivat keskenään, mikä teki niistä entistä vaarallisempia. Ja vaikka Rooma oli valtiona järjestelmällinen ja teknisesti edistynyt, germaanien koko yhteiskunta perustui sodankäyntiin: jokainen germaanimies oli koulutettu taistelemaan. Legioonilla olikin vaikeuksia torjua germaanien hyökkäyksiä, ja lisäksi perivihollinen Persia uhkasi imperiumia idästä.
”Ne, joiden pitäisi turvata yleistä hyvinvointia, painostavat ja uhkailevat meitä alati.” Joukko Rooman kansalaisia kirjoitti keisarille vuonna 245.
Imperiumin sisäiset uhkat olivat vielä vakavampia. Levottomat ajat olivat antaneet sotilaille niin paljon valtaa, että he vaativat jatkuvasti lisää rahaa vastineeksi uskollisuudestaan. Jos keisari kieltäytyi maksamasta, hänet tapettiin, minkä jälkeen sotilaat valitsivat uuden keisarin. Pelkästään Diocletianuksen valtaannousua edeltäneen 50 vuoden aikana oli murhattu 15 keisaria.
Rajaseutujen asukkaat pelkäsivät paitsi hyökkäileviä barbaariheimoja myös Rooman omia sotilaita, jotka täyttivät vatsansa ja kukkaronsa kansalaisten kustannuksella.
”Ne, joiden pitäisi turvata yleistä hyvinvointia, painostavat ja uhkailevat meitä alati”, joukko pelokkaita kansalaisia kirjoitti keisarille vuonna 245.
Barbaarien hyökkäysten ja sotilaiden mielivallan seurauksena imperiumin rajaseudut olivat autioituneet. Tragedian jäljet ovat yhtä nähtävillä: Arkeologit ovat löytäneet kaivauksissa muun muassa murhattujen siviilien luurankoja, palaneiden huviloiden jäännöksiä sekä kansalaisten maahan kätkemiä kalleuksia.
Rajojen turvaaminen edellytti kuitenkin valtavaa määrää uusia joukkoja.
Vihollisista tuli valtakunnan vartijoita
Armeija keisari Augustuksen aikana (27 eaa.–14 jaa.)
Lukumäärä: Augustuksen armeijassa oli noin 300 000 miestä. Noin 125 000 heistä oli legioonalaisia, ja yhtä paljon kuului auxilia-apujoukkoihin. Lisäksi olivat erikoisjoukot.
Kokoonpano: Armeija koostui pääasiassa raskaasti aseistetusta jalkaväestä, jonka sotilaat taistelivat imperiumin rajojen ulkopuolella. Siksi heillä oli raskas varustus ja he liikkuivat hitaasti. Noin 20 prosenttia joukoista oli ratsuväkeä.
Alkuperä: Imperiumin alkuaikoina vakinaisiin joukkoihin värvättiin vain Rooman kansalaisia. Apujoukkoihin palkattiin myös vierasmaalaisia, jotka saattoivat saada kansalaisuuden palveluksensa jälkeen.
Organisaatio: Augustuksen aikana legioonassa oli reilut 5 000 raskaasti aseistettua sotilasta. Lisäksi oli erikoisjoukkoja, kuten jousimiehiä ja ratsuväkeä.
Armeija keisari Diocletianuksen aikana (284–305 jaa.)
Lukumäärä: Diocletianuksen armeijassa oli noin 600 000 miestä. Heistä 260 000 oli vakinaisia joukkoja ja 250 000 apujoukkoja. Lisäksi olivat erikoisjoukot.
Kokoonpano: Diocletianus korosti joukkojen liikkuvuutta. Hänen jalkaväkensä taisteli rajoilla, eikä sotilaiden sen vuoksi tarvinnut kantaa suuria määriä tarvikkeita ja ruokaa. Noin 35 prosenttia joukoista oli ratsuväkeä.
Alkuperä: Diocletianus värväsi joukkoihinsa runsaasti palkkasotureita, usein germaaneja ja muita Rooman entisiä vihollisia. He olivat tehokkaita ja uskollisia – niin kauan kuin heille maksettiin.
Organisaatio: Diocletianuksen aikana legioonien kokoa pienennettiin luultavasti niiden liikkuvuuden parantamiseksi. Siksi aiempaa suurempi osa sotilaista liikkui ratsain.
Veronkantajat pakenivat
Diocletianus tiesi, että kenraalit voisivat hyvinkin nousta kapinaan ja yrittää kaapata vallan itselleen. Niinpä hän kokosi lähes ensitöikseen vahvimmat kenraalit ympärilleen voidakseen pitää heitä silmällä.
Sitten hän nimitti uskollisimman kenraalinsa Maximianuksen kanssahallitsijakseen. Molemmat keisarit alkoivat käyttää Rooman ensimmäiseen keisariin viittaavaa arvonimeä ”Augustus”. Diocletianus itse hallitsi keisarina valtakunnan itäosaa, ja Maximianus sai hallittavakseen länsiosan.
”He katsoivat Diocletianusta kuin isäänsä tai kuin mahtavaa jumalaa.” Roomalainen kirjailija Aurelius Victor
Keventääkseen hallintotaakkaa entisestään Diocletianus päätti, että hänen ja Maximianuksen piti nimetä itselleen vallanperijät, joilla oli sotilastausta.
Diocletianus nimitti seuraajakseen vävynsä Galeriuksen, ja Maximianus valitsi oman vävynsä Constantiuksen. Molemmat ”apukeisarit” saivat tittelin ”Caesar”. Diocletianus varmisti, että myös apukeisarit olivat hänelle uskollisia.
”He katsoivat Diocletianusta kuin isäänsä tai kuin mahtavaa jumalaa”, kirjoitti Diocletianuksen osittainen aikalainen, historioitsija Aurelius Victor.
Kuuluisin neljää keisaria esittävä veistos kuvaa heidät seisomassa selät vastakkain kuin valmiina puolustamaan toisiaan.
Tämän jälkeen Diocletianus alkoi uudistaa armeijaa ja lähes kaksinkertaisti sen koon noin 300 000:sta noin 600 000 mieheen.
Armeijan kasvattaminen oli kuitenkin hyvin kallista, ja keisarilla oli vain yksi tapa hankkia rahaa: verotus. Niinpä Diocletianus määräsi virkamiehensä tekemään selkoa laajan imperiumin kaikesta omaisuudesta.
”Pellot mitattiin multapaakku multapaakulta, viiniköynnökset ja puut laskettiin, kaikenlainen karja kirjattiin muistiin ja jokainen alamainen kuvailtiin”, kirjoitti kristitty aikalaiskirjailija Lactantius, joka suhtautui Diocletianukseen kriittisesti.
Tähän asti veronkannosta olivat vastanneet paikallisten suurmaanomistajien keskuudesta valitut kaupunginneuvostojen jäsenet, joita kutsuttiin nimellä decurio. Ennen talouskriisiä, verojen ollessa alhaiset, useimmat decuriot olivat tehneet työnsä ylpeinä.
Nyt talouskriisi oli kuitenkin karkottanut rikkaat kaupungeista maatiloilleen. Tämän seurauksena kaupungit alkoivat rapistua ja verotulot romahtivat. Diocletianus nosti veroja ja vaati, että palkatta työskentelevien decurioiden oli kerättävä ehdottomasti se määrä veroja, jonka keisarin virkamiehet olivat maaomaisuuden ja väestön perusteella laskeneet.
Järjestelmä ei ottanut huomioon esimerkiksi sadon epäonnistumista, vaan vero oli kerättävä olosuhteista riippumatta. Jos decuriot eivät saaneet kerättyä määrättyjä summia, heidän oli maksettava erotus itse.
Seurauksena oli vararikkoa pelkäävien decurioiden joukkopako. Siihenkin Diocletianus oli entisenä sotilaana varautunut, ja hänen ratkaisunsa oli armoton.
Keisarinelikko jakoi valtakunnan
Keisarit jakoivat imperiumin keskenään
Diocletianus jakoi valtakunnan neljään prefektuuriin hallinnon helpottamiseksi ja kapinoiden ehkäisemiseksi. Jokaista prefektuuria hallitsi yksi neljästä keisarista, ja ne oli jaettu edelleen 12:een diokeesiin.
Diocletianus piti Persian kurissa
Diocletianus otti hallittavakseen imperiumin itäisimmän prefektuurin, joka oli lähinnä Rooman perivihollista Persiaa. Pääkaupungikseen hän valitsi Nikomedian, joka sijaitsi lähellä tärkeää Dardanelliensalmea.
Maximianus suojeli Roomaa
Keisari Maximianus sai hallittavakseen valtakunnan lounaisosan ja ydinalueen eli Italian. Ollakseen lähellä levotonta pohjoisrajaa hän perusti pääkaupunkinsa Milanoon, joka jätti ajan myötä Rooman varjoonsa.
Galerius vartioi Tonavaa
Apukeisari Galerius hallitsi Balkania pääkaupungistaan Sirmiumista. Barbaarit hyökkäilivät alueelle jatkuvasti, mutta Diocletianuksen ja Maximianuksen apu oli nopeasti saatavilla.
Constantius puolusti Reiniä
Valtakunnan luoteisosaa hallitsi apukeisari Constantius. Hän puolusti Reiniä pitkin kulkevaa rajaa germaanien hyökkäyksiltä pääkaupungistaan Augusta Treverorumista eli nykyisestä Trieristä.
Ammatit periytyivät isiltä pojille
Diocletianus ratkaisi ongelman suoraviivaisesti. Hän määräsi, että kaikki, jotka omistivat 25 jugerumia (53 000 m2) maata, joutuivat toimimaan decurioina ja keräämään veroja. Perusteet, joilla oli ennen saanut vapautuksen tehtävästä, eivät enää päteneet.
Toisin kuin aikaisemmin nyt myös orjana syntyneitä, lukutaidottomia, prostituoituja ja gladiaattoreita voitiin nimittää decurioiksi. Joukkopaon välttämiseksi viljelijöitä kiellettiin muuttamasta pois kotiseudultaan ja decurion virka määrättiin periytymään isältä pojalle.
Jokaista, joka yritti kiertää määräyksiä, odotti rangaistus. Tämä koski myös niitä, jotka liittyivät armeijaan decurion viran välttämiseksi.
”Jotkut miehet ovat jättäneet kaupunginneuvoston ja liittyneet keisarin joukkoihin tai vartiokaartiin tai jopa ratsuväen eliittijoukkoihin tai keisarin virkakuntaan. Siksi määräämme, että kaikki tällaiset henkilöt palautetaan kaupunginneuvostoon”, kuului virallinen määräys.
Kristittyjä vainottiin taas
Marttyriltä leikattiin kieli
Romanos Kesarealaiselta leikattiin kieli ja hänet kuristettiin, koska hän väitti Kristusta todelliseksi Jumalaksi.
Tyttöstä puukotettiin kurkkuun
Agnes Roomalainen oli vasta 12-vuotias, kun hänet vuonna 304 tuomittiin poltettavaksi roviolla. Tuli kuitenkin sammui, joten hänet surmattiin puukottamalla.
Pedot raatelivat naisen
Nykyisen Turkin alueella elänyt Eufemia kieltäytyi uhraamasta Rooman jumalille. Villieläimet raatelivat hänet kuoliaaksi areenalla.
Kidutuksen uhri kuoli haavoihinsa
Vuonna 304 roomalaiset kiduttivat marttyyri Leocadiaa. Hän kieltäytyi luopumasta uskostaan ja kuoli haavoihinsa vankisellissään.
Roomalainen sotilas auttoi kristittyjä
Sebastianus-niminen roomalainen upseeri tuomittiin kristittyjen auttamisesta teloitettavaksi nuolin. Nuolet eivät tappaneet häntä, mutta hänet nuijittiin myöhemmin kuoliaaksi.
Pakkokeinot levisivät nopeasti muillekin aloille, ensimmäiseksi viljan kuljettamiseen. Aiemmin keisarit olivat maksaneet yksityisille kapteeneille siitä, että nämä olivat kuljettaneet viljaa laivoillaan Välimeren yli, mutta Diocletianus vaati kapteeneita rahtaamaan viljaa maksutta.
Lisäksi hän määräsi, että kapteenien piti taata viljan toimitukset omalla omaisuudellaan ja että ammatti periytyi isältä pojalle. Pian vaatimukset laajenivat koskemaan myös muita ammatteja, kuten kutojia, mylläreitä ja leipureita.
Muutaman vuoden ajan laissa vaadittiin jopa, että myllärin tyttären kanssa avioituneen miehen piti itsekin ryhtyä mylläriksi.
“Valtiolta palkkaa saavia oli enemmän kuin veronmaksajia.” Lucius Lactantius, roomalainen kristitty
Pian kansalaiset eivät enää voineet itse valita ammattiaan. Lisäksi valtio määräsi, että ammatinharjoittajien oli järjestäydyttävä ammattikilloiksi, mikä helpotti valtion määräysten läpi jyräämistä.
Diocletianuksen uudessa komentotaloudessa kaikkien oli palveltava valtiota – palkatta. Pakkotyöltä välttyivät vain valtion omat työntekijät, minkä seurauksena virkamiesten määrä räjähti, koska kaikki, joilla oli tarpeeksi rahaa, pystyivät lahjuksilla ostamaan itselleen viran valtionhallinnossa.
”Valtiolta palkkaa saavia oli enemmän kuin veronmaksajia”, Lactantius huomautti epäuskoisesti päätään pudistellen.
Valtavan armeijan ylläpito pakotti Diocletianuksen verottamaan kansaa ankarasti.
Talonpojista tuli maaorjia
Verouudistus sai denaarit virtaamaan valtion kassaan, ja tiukka valvonta takasi, että armeijan tarpeet tulivat aina täytetyiksi. Siviiliväestölle seuraukset sen sijaan olivat tuhoisat.
Kaupungeissa kaupankäynti pysähtyi verotuksen lähes tuhottua keskiluokan, ja maaseudulla maattomat talonpojat eli niin sanotut colonukset, jotka vuokrasivat maata maanomistajilta, kärsivät ankaran verotuksen ja kovien aikojen vuoksi.
”Talonpojat nujerrettiin ja maatilat jäivät tyhjilleen. Pellot metsittyivät, ja kaikkialla vallitsi kurjuus.” Lucius Lactantius, roomalainen kristitty
Vuokraviljelijät eivät enää pystyneet maksamaan maanvuokria, eivätkä he voineet muuttaa muualle, sillä suuret velat sitoivat heidät nyt käytännössä maaorjuuteen. Sama päti itsenäisiin pienviljelijöihin, jotka joutuivat vuokraamaan suurilta maanomistajilta esimerkiksi vetojuhtia ja oliivipuristimia.
”Talonpojat nujerrettiin ja maatilat jäivät tyhjilleen. Pellot metsittyivät, ja kaikkialla vallitsi kurjuus”, Lactantius kuvaili.
”Pakoa harkitseva colonus pantakoon rautoihin ja määrättäköön orjuutta muistuttaviin oloihin.” Keisari Konstantinuksen määräys
Valtiovalta kohteli pakoa yrittäneitä viljelijöitä erittäin ankarasti, sillä heidän katsottiin olevan maanomistajien omaisuutta, ja seuraavina vuosina keisarit kiristivät ruuvia entisestään.
Vuosina 306–337 hallinneen keisari Konstantinuksen valtakaudella pakoa yrittänyttä talonpoikaa uhkasi jopa orjuus.
”Jokainen, jolla on hallussaan toiselle kuuluva colonus, palauttakoon edellä mainitun colonuksen ja maksakoon tästä veroa siltä ajalta, jonka tämä on hänen luonaan viettänyt”, säädetään asetuksessa, jossa mainitaan myös pakoyritystä seurannut rangaistus:
”Pakoa harkitseva colonus pantakoon rautoihin ja määrättäköön orjuutta muistuttaviin oloihin, joissa hän joutuu suorittamaan vapaille miehille kuuluvia velvollisuuksia.”
Keisari määräsi hinnat
Riistoverotuksen ansiosta Diocletianus pystyi kasvattamaan armeijaa, ja yhdessä kolmen muun keisarin kanssa hän onnistuikin torjumaan vihollisten hyökkäykset. Pian hän pystyi paneutumaan erääseen toiseen kiireelliseen ongelmaan.
Kerätäkseen enemmän tuloja aiemmat keisarit olivat devalvoineet valtakunnan rahaa lyöttämällä kolikoita, jotka sisälsivät aina vain vähemmän jalometalleja.
Vuoden 270 tienoilla roomalaisen denaarin hopeapitoisuus oli vain 0,02 prosenttia, ja lähes arvottomat kolikot saivat inflaation laukkaamaan. Lasti egyptiläistä vehnää, joka oli ennen maksanut noin kahdeksan drakmaa, maksoi Diocletianuksen aikana 120 000 drakmaa. Hinnan nousu vastasi noin 15 000 prosentin inflaatiota.
”He pyytävät tuotteistaan hintoja, jotka ovat neljä- tai jopa kahdeksankertaisia aiempaan verrattuna ja niin korkeita, ettei niitä pysty ääneen lausumaan.” Keisari Diocletianus kauppiaiden ahneudesta
Keisari yritti hillitä inflaatiota lyöttämällä uusia kolikoita, joiden jalometallipitoisuus oli hieman aiempaa korkeampi, siinä toivossa, että se saisi inflaation tasaantumaan. Kun niin ei tapahtunut, Diocletianus raivostui ja syytti kauppiaita hintakeinottelusta.
”Kaikki tietävät, että kun armeija lähetetään puolustamaan kansaa, keinottelijat ovat valmiita hyökkäämään yleistä hyvää vastaan. He pyytävät tuotteistaan hintoja, jotka ovat neljä- tai jopa kahdeksankertaisia aiempaan verrattuna ja niin korkeita, ettei niitä pysty ääneen lausumaan”, Diocletianus pauhasi.
Siksi hän antoi virkamiestensä laatia luettelon yli tuhannesta tuotteesta ja palvelusta ja määrätä niille käyvän hinnan. Kaikelle mahdolliselle vuohenlihasta vaatteisiin ja kirjurien riviveloitukseen määrättiin lakisääteinen enimmäishinta, jonka ylittämisestä rangaistiin kuolemalla.
Inflaation hillitsemiseksi Diocletianus laati vuonna 301 luettelon erilaisten tuotteiden ja palvelujen enimmäishinnoista.
Laki oli alusta asti täydellinen fiasko. Hinnat määrättiin niin alhaisiksi, että kauppiaat menettivät rahaa myydessään tuotteitaan. Pian monet tuottajat lakkasivat lähettämästä tuotteitaan toreille, mikä johti kaupankäynnin tyrehtymiseen. Toiset taas myivät tuotteita mustassa pörssissä kuolemanrangaistuksen uhallakin.
”Mitättömien ja halpojen tavaroiden vuoksi vuodatettiin paljon verta. Ihmiset pelkäsivät tuotteiden myymistä niin paljon, että niukkuus lisääntyi ja kaikesta oli pulaa”, Lactantius valitti.
Lopulta Diocletianuksenkin oli myönnettävä, että laki oli virhe, ja muutaman vuoden kuluttua hintasääntelystä luovuttiin vähän äänin.
Keisari eli ylellisesti
Kansan kärsiessä Diocletianus ja hänen kanssahallitsijansa elivät ylellisyydessä. Siinä missä keisaria oli aiemmin pidetty ”ensimmäisenä vertaistensa joukossa", Diocletianus antoi palvoa itseään yli-ihmisenä. Hänen mukaansa jumalat olivat valinneet hänet ja toiset kolme keisaria.
”Hän otti käyttöön tavan, joka sopii paremmin kuninkaille kuin roomalaiseen vapauskäsitykseen, ja käski ihmisten osoittaa hänelle kunnioitusta heittäytymällä maahan hänen eteensä. Kaikki muut keisarit olivat vaatineet vain tervehdystä”, totesi roomalainen kirjailija Eutropius.
Diocletianus oli tehnyt tasavaltalaisesta ja vapautta rakastavasta Rooman valtakunnasta yksinvallan, jossa kaikki palvelivat valtavassa palatsissa vartijoiden, eunukkien ja mielistelevän hoviväen keskellä elävää etäistä hallitsijaa. Ja kaiken mahdollisti kaikkia kansalaisia valvova jättimäinen virkamieskunta.
Diocletianus rakennutti nykyiseen Splitiin Kroatiaan valtavan palatsin, josta suuri osa on säilynyt nykypäiviin.
Lactantiuksen mukaan keisari käynnisti mittavia rakennushankkeita eri puolilla imperiumia:
”Provinssien oli varauduttava maksamaan työläisille ja taiteilijoille palkkaa ja tuottamaan vaunuja ja kaikkea muuta tarpeellista. Tänne rakennettiin suuri julkinen rakennus, tuonne sirkusareena, rahapaja tai aseverstas.”
Yksi Diocletianuksen rakennelma oli palatsi hänen kotikaupungissaan Spalatumissa eli nykyisessä Splitissä Kroatiassa. Palatsi oli osaksi varuskunta ja osaksi keisarin asunto, ja se ylitti loistossaan keisarin kaikki muut rakennushankkeet.
”Jos näkisit kaikki ne vihannekset, joita puutarhassani omilla käsilläni kasvatan, et puhuisi enää mitään imperiumista.” Keisari Diocletianus pyynnöstä ryhtyä uudestaan keisariksi
Diocletianus vietti viimeiset vuotensa palatsissaan. Vuonna 303 hän vieraili Roomassa juhlimassa 20:tä vuottaan keisarina, mutta hän sairastui kotimatkalla, ja toukokuussa 305 hän vetäytyi politiikasta. Maximianus teki samoin, ja kaksi apukeisaria ottivat vallan.
Seuraavina vuosina Diocletianus keskittyi lähinnä hoitamaan puutarhaansa. Kun häntä vuonna 308 pyydettiin palaamaan keisariksi, hän kieltäytyi sanoen:
”Jos näkisit kaikki ne vihannekset, joita puutarhassani omilla käsilläni kasvatan, et puhuisi enää mitään imperiumista.”
Normandialainen Vilhelm Valloittaja, joka valloitti Englannin, oli tyypillinen keskiaikainen herttua.
Diocletianuksen uudistukset vaikuttivat pitkälle keskiajalle
Keisari Diocletianuksen uudistukset vaikuttivat paitsi antiikin roomalaisten elämään myös pitkälle keskiajalle, kun pikkukuninkaat ja ruhtinaat omaksuivat Länsi-Rooman sortumisen jälkeen monia Diocletianuksen ajatuksia.
1. Hallitsija jumalten armosta
Diocletianuksen aikana keisari ei enää ollut ”ensimmäinen vertaistensa joukossa”, vaan jumalten valitsema etäinen hallitsija. Keskiajan hallitsijat näkivät itsensä samalla tavalla.
2. Ammattien periytyminen
Diocletianuksen aikana ammatti alkoi periytyä isältä pojalle. Sama päti pitkälti myös keskiajalla, jolloin kiltalaitos varmisti, että ammatit periytyivät perheen sisällä.
3. Maaorjuus rajoitti vapautta
Colonus tarkoitti vuokraviljelijöitä, jotka joutuivat Diocletianuksen uudistusten seurauksena raatamaan maanomistajalle voimatta itse omistaa maata tai päästä vapaaksi. Sama päti myös keskiaikaisiin maaorjiin, joiden kohtalona oli raataa isäntänsä pelloilla.
4. Aateliston valta kasvoi
Diocletianuksen joukkoja johti paikallinen dux tai comes, joista esimerkiksi englannin kielen sanat duke (herttua) ja count (kreivi) juontuvat. Aatelisarvot säilyivät keskiajalle, jolloin Euroopan valtioissa oli heikko keskusvalta ja herttuoilla ja kreiveillä oli runsaasti vaikutusvaltaa.
Diocletianuksen eläkepäivät eivät olleet pelkkää auvoa. Hänen seuraajiensa keskinäinen kilpailu heikensi Rooman hallintojärjestelmää, ja Constantiuksen kuoltua vuonna 306 Roomassa syttyi uusia sisällissotia. Entinen keisari tajusi ehkä epäonnistuneensa hallitsijana, ja hän sairastui ja kuoli vuonna 312.
Diocletianus oli pelastanut imperiumin tuholta ankarilla laeillaan, mutta ne olivat heikentäneet valtakuntaa. Imperiumista oli tullut pelkkä tyhjä kuori ilman sisältöä, joka oli tehnyt Roomasta vahvan. Kukoistava siviilielämä, joka oli aiemmin synnyttänyt suuria keksintöjä, häikäisevää taidetta ja vaikuttavia rakennuksia, vaihtui apatiaan, innovaatioiden puutteeseen ja sosiaalisen liikkuvuuden pysähtymiseen.
Valtio sääteli kaikkea, ja virkakoneisto ja salainen poliisi valvoivat lakien noudattamista. Vajaat sata vuotta myöhemmin imperiumi jaettiin kahteen osaan, mikä merkitsi Länsi-Rooman valtakunnalle lopun alkua.