Varhaiskristittyjen tehokkain ase: marttyyrit

Epäillyt tuotiin yksi toisensa jälkeen ­itsensä jumalaksi korottaneen keisarin eteen, ja heidän käskettiin uhrata tälle. Diocletianus tiesi, että kristityt kieltäytyisivät, sillä he uskoivat vain yhteen jumalaansa. Osa vangeista suoritti uhrin, mutta moni kieltäytyi. Yksi heistä oli keisarin kamaripalvelija Petrus.

”Hän kieltäytyi uhraamasta keisarille, jolloin hänet riisuttiin alasti, ripustettiin roikkumaan ja ruoskittiin”, kertoo itsekin kristitty historioit­sija Eusebius.

Eusebiuksen mukaan Petrus ei taipunut vaikka ruoskaniskut kuorivat hänen ihonsa ja murskasivat hänen luunsa.”Hänen luidensa päät törröttivät ulos runnellusta ruumiista. Kiduttajat sekoittivat etikkaan suolaa ja kaatoivat seosta hänen haavoihinsa.”

Kun Petrus ei vieläkään suostunut ­huutamaan tuskasta, hänet sidottiin rautaristikkoon ja häntä alettiin polttaa. ”Hänen raajojaan paahdettiin liekeissä kuten lihapaloja vartaassa – vähän aikaa kerrallaan, jotta hän ei kuolisi heti”, Euse­bius kirjoitti. Hänen mukaansa Petrus kuoli aitona marttyyrinä ääntäkään päästämättä ja selvisi siten voittajana kristinuskon ja mahta­van Rooman imperiumin voimainkoetuksesta.

Kristittyjen 300 vuotta kestäneet vainot Rooman valtakunnassa huipentuivat Nikomedian kristittyjen joukkosurmaan. Monet keisarit olivat yrittäneet pysäyttää kristinuskon leviämisen kiduttamalla ja surmaamalla kris­tittyjä hyvin raaoilla tavoilla.

Siitä ei kuitenkaan ollut apua, ja hämmen­tyneet maaherrat rapor­toivat, että kris­tityt näyttivät suorastaan ­haluavan ­kuolla ­uskonsa puolesta ja päästä marttyyreiksi. Rooma ei ollut kos­kaan aikaisemmin joutunut kohtaa­maan moista vihollista.

Vaino alkoi

Kristittyjen vainoaminen alkoi pian Jeesuksen kuoleman jälkeen noin vuonna 30. Juutalaisten keskuudesta oli ennenkin noussut esiin itseään messiaaksi kutsuvia saarnaajia, jotka ­puhuivat maan päälle pian syntyvästä Jumalan valtakunnasta. Moiset puheet uhmasivat Rooman valtaa Juudeassa, ja moni ”messias” menetti henkensä, minkä jälkeen heidän perustamansa lahkot kuihtuivat pois.

Kristityt olivat kuitenkin kovempi pähkinä purtavaksi. He jatkoivat Jeesuksen elämästä ja opetuksista saarnaamista myös hänen kuolemansa jälkeen, ja opettajansa tavoin hekin kohdistivat käännytystyönsä ensisijaisesti juutalaisiin, joiden johtajat ­pitivät heitä vääräuskoisina.

Uuden testamentin mukaan Jeesus ­varoitti seuraajiaan vainoista ja valoi heihin rohkeutta kohdata vainoajansa:

”Jopa teidän vanhempanne, veljenne, sukulaisenne ja ystävänne luovuttavat teidät ­viranomaisille, ja muutamia teistä surmataan. Kaikki vihaavat teitä minun nimeni tähden. Mutta edes hiuskarva päästänne ei mene hukkaan. Pysykää lujina, niin voitatte omaksenne elämän.”

Yksi ensimmäisistä uskonsa puolesta kuolleista kristityistä marttyyreistä oli Jeesuksen lähipiiriin kuulunut opetuslapsi Jaakob. Jeesuksen kuoleman jälkeen Jaakob julisti ­innokkaasti kristinuskon ­sanomaa Juudean juutalaisille, ja hänen kerrotaan jopa matkustaneen Roomaan kuuluneeseen Espanjaan käännyttämään sikäläisiä juutalaisia.

Vuonna 44 Juudean kuningas ­Herodes Agrippa teloitutti Rooman suostumuksella Jaakobin, sillä hän piti kristittyjä uhkana.

Keisari kiinnostui kristityistä

Juutalaisten ja kristittyjen ­välistä konfliktia pidettiin Roomassa aluksi Juudean ­sisäisenä ongelmana, johon keskusvalta ei halunnut sekaantua. Suhtautuminen muuttui kuitenkin pian.

Ironista kyllä, syypää siihen, että Rooman esivalta alkoi pitää kristittyjä vihollisinaan, oli entinen kiihkojuutalainen, joka oli itsekin vainonnut kristit­tyjä Juudeassa. Sitten hän oli kääntynyt kristityksi, vaihtanut nimensä Saulista Paavaliksi ja alkanut saarnata Jeesuksen sanomaa.

Paavali kiersi 30 vuoden ajan Rooman valtakuntaa ja matkasi niin tehdessään noin 16  000 kilometriä. Muista kristityistä saarnaajista poiketen hän ei käännyttänyt pelkästään juutalaisia vaan saarnasi kaikille kiinnostuneille.

Paavalin tarinat Jeesuksen opetuksista ja etenkin siitä, että köyhät, sorretut ja vainotut saisivat kuoltuaan palkinnon taivaan valtakunnassa, upposivat hedelmälliseen maaperään. Imperiumissa, jossa miljoonat kituuttivat köyhyydessä vailla toivoa paremmasta, lupaukset paratiisista toivat lohtua monille.

Etenkin kaikkein alistetuimmassa asemassa olevat, kuten orjat ja naiset, kuuntelivat Paavalin saarnoja tarkalla korvalla.

Kaikkia Paavalin puheet eivät kuitenkin miellyttäneet, ja ne johtivat ajoittain väki­valtaisuuksiin, joita hän ­onnistui vain vaivoin pakenemaan. Paavalin vierailu Jerusalemissa vuonna 57 päättyi mellakkaan, kun juutalaiset syyttivät häntä temppelin häpäisemisestä ja vaativat hänelle rangaistusta. Roomalaiset ­sotilaat tulivat rauhoittamaan tilannetta ja pelastivat Uuden testamentin mukaan Paavalin ­väkijoukon raivolta.

”Pois elävien joukosta! Tuollainen ei saa elää!” juutalaiset huusivat ja vaativat Paavalia ruoskittavaksi.

Hän kuitenkin välttyi ruoskimiselta, koska hän oli Rooman kansalainen. Sen sijaan hänet vangittiin ja lähetettiin maaherran eteen Kesareaan, jossa hän virui vangittuna kaksi vuotta, kunnes hänet ­lähetettiin Roomaan keisari Neron tuomittavaksi.

Nero tarvitsi syntipukin

Kun Paavali saapui Roomaan vuonna 60, kristinusko oli saavuttanut vankan jalansijan kaupungin köyhien keskuudessa. Koska sekä kristityt että juutalaiset uskoivat ­yhteen ainoaan jumalaan, roomalaiset sekoittivat heidät usein toisiinsa. Roomassa oli asunut juutalaisia vuosisatojen ajan, mutta heistä ei pidetty, sillä he eristäytyivät muista ja vaativat uskonnollisia erivapauksia.

Juutalaiset olivat tukeneet Julius Caesaria Rooman sisällissodassa vuonna 49 eaa., ja kiitokseksi tämä oli myöntänyt heille oikeuden harjoittaa omaa uskontoaan rauhassa. Monet roomalaiset suhtautuivat heihin kuitenkin epäluuloisesti:

”Tuon kirotun kansan tavat ovat yleistyneet niin, että niitä harjoitetaan nykyään kaikkialla”, tunnettu roomalainen filo­sofi Seneca manasi noin vuonna 60.

Myös kristittyjen uskonnolliset tavat poikkesivat roomalaisista, mutta toisin kuin juutalaiset, he eivät nauttineet valtiovallan suojelua. Kun Paavali oli tuotu Roomaan, hänet määrättiin kahdeksi vuodeksi kotiarestiin, kunnes hänet vapautettiin kapinanliet­sontasyytteistä. Hänen vuokseen roomalaiset ­alkoivat kuitenkin kiinnittää kristittyihin enemmän huomiota. Lisäksi pian ­tapahtui jotakin, joka ­sinetöi Paavalin ja tuhansien muiden kristittyjen kohtalon.

Heinäkuun 18. ja 19. päivän välisenä yönä vuonna 64 Circus Maximuksen lähellä Roomassa syttyi tulipalo, joka levisi nopeasti köyhälistökorttelien puu­rakennuksiin. Historioitsija Tacitus kuvasi tulipalon synnyttämää paniikkia:

”Naiset parkuivat, ja vanhat ja nuoret olivat yhtä avuttomia. Jotkut yrittivät ­pelastaa oman henkensä, jotkut auttoivat muita ja jotkut lamaantuivat.”

Kun palo lopulta sammui, lähes kaksi kolmasosaa Roomasta oli tuhoutunut, ­tuhansia ihmisiä oli kuollut ja moninkertainen määrä ihmisiä oli menettänyt ­kotinsa. Pian roomalaiset alkoivat etsiä syyllistä kaupunkinsa tuhoon.

Kristityt olivat helppoja uhreja

Ensin roomalaiset kohdistivat raivonsa Neroon ja syyttivät, että hän oli itse polttanut kaupungin voidakseen rakentaa ­tuhoutuneiden rakennusten tilalle haluamansa jättimäisen palatsin. Syytösten todenperäisyydestä ei ole varmuutta, mutta oli selvää, että Neron oli pian löydettävä tuholle joku syntipukki.

Kristityt olivat helppo valinta. Useimmat heistä olivat kotoisin maakunnista ja he olivat entisiä juutalaisia, joita roomalaiset jo valmiiksi karsastivat.

Lisäksi valtaosa Rooman kristityistä asui luultavasti juutalaisten kanssa samoissa köyhälistökortteleissa ­lähellä tulipalon syttymispaikkaa. Roomalaisen satiirikon Juvenaliksen ­mukaan alue ­tunnettiin köyhien juutalaisten asuinpaikkana:

”Lehto pyhine lähteineen ja pyhäkköineen on vuokrattu juutalaisille, joiden suurin rikkaus on kori ja kasa heinää.”

Se, että juutalaisten asuinalue säästyi tulipalolta vaikka monet lähikorttelit ­tuhoutuivat, on varmasti lisännyt vettä huhumyllyyn. Huhuja ovat ehkä siivittäneet myös kristittyjen profetiat Kris­tuksen uudesta tulemi­sesta, josta Paava­li­kin oli saarnannut.

Profetioiden ­mukaan maailmaa koettelisivat sodat, taudit ja muut luonnonkatas­trofit, minkä jälkeen Kristus palaisi maan päälle tuomitsemaan syntisiä.

Monille kristityille Rooman palo saattoi olla merkki Jeesuksen paluusta ja he ehkä juhlivatkin sitä, mikä on varmasti näyttänyt muista kaupunkilai­sista hyvin epäilyt­tävältä. Tavallaan kristityt olivat oikeassa: tuomiopäivä oli kyllä lähellä, mutta tuomarina toimi Jeesuksen sijasta keisari, kun Nero päätti syyttää palon sytyttämisestä kristittyjä.

Vainot alkoivat Roomassa

Rooman kristittyjen vainoaminen alkoi pian tuhoisan ­palon jälkeen.”Ensin vangittiin ne, jotka myönsivät olevansa kristittyjä, ja heidän tunnus­tustensa perusteella tuomittiin ­luke­mattomia muita”, Tacitus kirjoitti. Hänen mukaansa kristittyjä ei tuomittu pelkästään tulipalon ­sytyttämisestä vaan myös ”vihasta ihmissukua kohtaan”.

Rangaistuksena oli kuolema, ja koska Nero halusi kosiskella kansaa, hän teki Tacituksen mukaan teloituksista julkisia näytöksiä: ”Heidän kuolemastaan tuli viihdykettä. Heidät puettiin eläinten nahkoihin ja annettiin koirien raadeltaviksi, tai heidät ristiin­naulittiin.”

Tacituksen mukaan kristittyjä sidottiin paaluihin ja heidän päälleen valeltiin ­tervaa. Illan tullen uhrit sytytettiin palamaan niin, että he valaisivat soihtuina Rooman yötä. Tuskanhuudot kaikuivat ympäri Roomaa ja palavan ihmislihan katku levisi kaikkialle kaupunkiin.

Myös Paavali tuomittiin kuolemaan, ja hänet teloitettiin mestaamalla. Tarina kertoo, että hänen irti leikattu päänsä pomppi maassa kolme kertaa, ja jokaiseen osumakohtaan puhkesi lähde. Vähän myöhemmin myös opetuslapsi Pietari teloitettiin Neron käskystä.

Marttyyriys oli oikotie taivaaseen

Kristittyjen syyttäminen vastoinkäymisistä ei päättynyt Neroon. Kristitty karthagolainen lakimies Tertul­lianus kir­joitti: ”Jos Tiber tulvi yli äyräidensä tai jos Niili ei tulvinut sitä reunustaville pelloilla, jos jossakin oli kuivuutta tai maan­järistys tai nälänhätä, ihmiset alkoivat vaatia: ’Heittäkää kristityt leijonille!’”

Kristityt olivat helppoja syntipukkeja, sillä he kieltäytyivät uhraamasta kerran vuodessa Rooman jumalille näiden suopeuden varmistamiseksi, kuten kaikkien kansalaisten odotettiin tekevän. Moni roomalainen uskoi, että vastoinkäymiset johtuivat pitkälti siitä, etteivät kristityt suostuneet uhraamaan.

Vainot eivät kuitenkaan horjuttaneet alkukristittyjen uskoa – pikemminkin päinvastoin. Tämä johtui osaksi siitä, että monille kristityille perättömät syytökset, jotka johtivat kärsimykseen ja kuolemaan, tarjosivat mahdollisuuden päästä suoraan paratiisiin.

Alkukristityt eivät uskoneet pääsevänsä taivaan valtakuntaan heti kuolemansa jälkeen, vaan heidän oli odotettava Jeesuksen uutta ­tulemista. Odotusaika ei kuitenkaan pätenyt mart­tyyreihin. Kirkon opetusten mukaan he kärsivät Jeesuksen tavoin koko ihmiskunnan puolesta ja pääsivät siksi suoraan Jumalan luo taivaaseen. Marttyyriksi pääseminen edellytti kuitenkin todellista fyysistä kärsimystä.

Yksi marttyyriksi haluavista alkukristityistä oli Antiokian piispa Ignatius, joka vuonna 108 pidätettiin ja tuotiin Roomaan heitettäväksi leijonille Circus ­Maximuksella. Matkalla Ignatius kirjoitti ­Antiokian seurakuntalaisille ja pyysi heitä olemaan puuttumatta hänen tulevaan marttyyrikuolemaansa.

”Kiittäkää villipetoja, jotka odottavat minua”, Ignatius kirjoitti ja jatkoi: ”Rukoilen, että pedot käyvät innolla kimppuuni ja ahmivat minut nopeasti ­kitaansa. Mutta jos ne eivät halua niin tehdä, minun on houkuteltava niitä.”

Paavalin, Pietarin, Ignatius Antiokialaisen ja muiden marttyyrien esimerkki kannusti kristittyjä marttyyriyteen.

Tertullianus tiivisti ­kristittyjen tunnot. ”Kiduttakaa meitä ja ristiinnaulitkaa, ­tuomitkaa ja murskatkaa meidät, jos pys­tytte. Teidän epäoikeudenmukaiset ­tekonne ovat luja todiste meidän syyttömyydestämme”, hän kirjoitti ja jatkoi: ”Valmistelkaa kidutusvälineenne – niistä ei ole hyötyä. Julmuudellanne te vain levitätte sanaa uskostamme ja saatte maailman ottamaan sen omakseen.”

Kristinusko levisi

Tertullianus oli oikeassa, sillä vainoista huolimatta kristittyjen määrä Rooman valtakunnassa kasvoi tasaisesti. Mitä useampia kristittyjä hirtettiin, ristiinnaulittiin tai poltettiin roviolla, sitä tyynemmin kristityt kohtaloonsa alistuivat. Heidän valmiutensa kuolla uskonsa puolesta ja varmuutensa siitä, että heitä odotti tuonpuoleisessa ­parempi elämä, houkutteli monia kääntymään uuteen uskontoon.

Neron jälkeen Rooman valtiovalta oli pysytellyt erossa vainoista ja antanut ­kansan hoitaa kristittyjen kiusaamisen. Mutta kun Trajanuksesta tuli keisari vuonna 98, hän velvoitti keisarillisella käskyllä alamaisensa ilmiantamaan kristittyjä tuomittavaksi oikeudessa.

Rooman laki ei sinänsä kieltänyt kristinuskon harjoittamista, mutta se kielsi salaiset kokoontumiset. Siitä huolimatta Rooman maaherrat eivät useinkaan tienneet, miten heidän olisi pitänyt kris­­tit­tyjen suhteen toimia. Bithynian ja Pontuksen provinssin maaherra Plinius nuorempi kirjoitti vuoden 110 tienoilla Trajanukselle ja kysyi tältä neuvoa:

”En ole koskaan osallistunut kristittyjen vastaisiin oikeudenkäynteihin enkä tiedä, millaisista rikoksista heitä on rangaistu, miten heitä pitäisi kuulustella ja rangaista ja missä laajuudessa.”

Siihen saakka Plinius oli vain kuulustellut ilmiannettuja kristittyjä: ”Kysyn heiltä, ovatko he kristittyjä. Jos joku myöntää olevansa, kysyn häneltä toisen ja kolman­nenkin kerran ja uhkaan rangaistuksella.”

Moni kristitty pysyi lujana ja kuoli sen vuoksi. ”Moisesta uppinis­kai­suudesta sietääkin kuolla”, Plinius totesi.

Kristittyjä lahdattiin

Kaikki eivät kuitenkaan olleet epävarmoja siitä, miten kristittyjä piti kohdella, ja Gallian kristityt joutuivat kokemaan rooma­laisten vihan vuonna 177. Eusebiuksen mukaan Gallian kristittyjen joukkomurha alkoi ”huutamisella, pieksämisillä, ryöstelyllä, ­kivityksillä, vangitsemisilla ja muilla iljettävyyksillä, joilla raivostunut väkijoukko vihollisiaan piinaa”.

Kristityt vangit luovutettiin Gallian maaherralle, joka antoi kiduttaa heitä. Yksi vangeista oli orjatar Blandina, joka oli Eusebiuksen mukaan pieni ja heiveröinen. Usko teki neidosta kuitenkin lähes haavoittumattoman, ja hän oli ”niin luja, että kiduttajat uurastivat aamusta iltaan mutta väsyivät yksi toisensa jälkeen ja joutuivat myöntämään olevansa voimattomia”.

Lopulta roomalaiset päättivät heittää kristityt paikallisen areenan leijonille.

”Blandina sidottiin kiinni pylvääseen ja villipedot päästettiin hänen kimppuunsa”, Eusebius kuvaili.

Pahoin runneltu orjatar kannusti sitkeästi uskonveljiään ja -sisariaan taistelemaan petoja vastaan. Kaksi kristittyä selvisikin petojen kynsistä hengissä, ja heidät poltettiin myö­hemmin ”hehkuvalla rautaistuimella”. Blandinaan leijonat sen sijaan eivät ­koskeneet, eikä pyövelien auttanut muuta kuin viedä hänet takaisin tyrmään.

Myöhemmin Blandina tuotiin uudelleen areenalle, jossa häntä ensin kidu­tettiin ja sen jälkeen hänet kiedottiin verkkoon ja heitettiin raivoisan härän tallottavaksi. Eusebiuksen mukaan yleisö ei voinut olla ihailematta Blandinan urheutta, sillä ”kukaan ei ollut ennen nähnyt naisen kestävän niin julmaa kidutusta”.

Kristityt haluttiin hävittää Roomasta

Pyhä Blandina oli vain yksi tuhansista kristityistä marttyyreistä, ja roomalaisille viranomaisille alkoi vähitellen valjeta, miten vahva vihollinen heillä oli vastassaan.

Kristinusko levisi vainoista huolimatta, ja 300-luvun alussa jopa kymmenen prosenttia Rooman kansalaisista oli kristittyjä, monet heistä korkea-arvoi­sia virkamiehiä. Keisari alkoi pelätä kristittyjen kaappaavan Roomassa vallan.

23. helmikuuta 303 keisari Diocletianus aloitti hyökkäyksen kristinuskoa vastaan tavoitteenaan hävittää se täysin. Sotilaat tuhosivat Nikomedian uuden kirkon, tappoivat kaupungin kristittyjä ja polttivat heidän pyhät kirjansa.

Seuraavana päivänä keisari antoi asetuksen, joka kielsi kristittyjä kokoontumasta rukoilemaan ja määräsi kaikki kristilliset kirjoitukset poltettaviksi ja kirkot tuhottaviksi. Ne kristityt, jotka eivät luovuttaneet pyhiä kirjoituksia vapaa­-ehtoisesti tai eivät suostuneet kieltämään uskoaan, surmattiin raa’asti.

Eu­sebiuksen mukaan ”heistä onnekkaimmat poltettiin tai ­hukutettiin mereen”. Vähemmän onnekkaat ­sidottiin yhteen köytettyihin puunoksiin, ja kun köydet katkaistiin, oksat oike­nivat ja uhri repeytyi kappaleiksi.

Kokonaisia kristittyjä kaupunkeja poltettiin.

Marttyyrit voittivat lopulta

Diocletianuksen tuhovimma ei tuottanut toivottua tulosta, ja kristittyjen määrä vain kasvoi. Diocletianuksen luovuttua virastaan vuonna 305 yksi neljästä ehdokkaasta uudeksi keisariksi oli kenraali Konstan­ti­nus. Hän oli ­tajunnut, ettei kristinuskoa voinut enää hävittää kokonaan, ja päätti hyödyntää sitä taistelussa Länsi-Rooman valtaistuimesta.

Konstanti­nus voitti valtataistelun vuonna 312 ­kukistettuaan kilpailijansa Maxentiuksen Mulviuksen sillan taistelussa Rooman lähistöllä. Kerrotaan, että taistelua edeltävänä iltana Konstantinus näki ilmes­tyksessä suuren ristin ja sanat ”tässä merkissä olet voittava” ja ­kehotti ­sotilaitaan maalaamaan kilpiinsä ristin kuvan.

Vuonna 313 Konstantinus teki kristinuskon harjoittamisesta taas sallittua Roomassa. Hän rakennutti kirkkoja ja otti joidenkin tietojen mukaan jopa kasteen kuolinvuoteellaan. Vuonna 380 ­keisari Theodosius teki kristinuskosta valtakunnan ainoan sallitun uskonnon.

Vihatusta ja vainotusta lahkosta tuli 300 vuodessa Rooman valtionuskonto. Kiitos siitä kuuluu pitkälti marttyyreille, jotka voittivat mahtavan Rooman.