Eräänä syyskuisena aamuna vuonna 81 eaa. upporikas tilanomistaja Sextus Roscius löydettiin makaamasta verilammikossa Rooman Pallacina-kylpylän edustalta.
Tilanomistaja oli tullut Roomaan kotikaupungistaan, Roomasta pohjoiseen sijaitsevasta Ameriasta, tapaamaan vaikutusvaltaisia tuttujaan. Ennen kotimatkalle lähtöä hän oli vielä illastanut ystäviensä kanssa.
Kun Roscius oli eronnut illalla ystävistään, joku oli puukottanut häntä syvälle vatsaan.
Tapaus puhutti koko kaupunkia. Epäilyt kohdistuivat pian Rosciuksen poikaan, joka sai onnekseen nuoren lakimiehen Marcus Ciceron hoitamaan puolustustaan. Oikeudenkäynnissä Cicero osoitti todellisiksi syyllisiksi kaksi Rosciuksen sukulaista.
”Cui bono?”, asianajaja kysyi – eli kuka hyötyi rikoksesta? Ciceron mukaan sukulaiskaksikko oli tappanut Rosciuksen ja saattanut hänen poikansa epäilyksen alaiseksi saadakseen perimysjärjestyksessä seuraavina vauraan Rosciuksen tilukset itselleen.
Rooma oli väkivaltainen ja kansalaisilleen turvaton kaupunki.
Häikäisevä suoritus oikeudessa toi Cicerolle maineen Rooman taitavimpana puhujana, mutta murhatuomio oli sinänsä poikkeuksellinen.
Useimmat murhaajat selvisivät nimittäin rangaistuksetta – Roomassa ihmishenki oli halpa, ja ihmiset raivasivat tarvittaessa surutta tieltään kilpailijoitaan niin rahan, vallan kuin rakkaudenkin nimissä.
Murhilla ajettiin omaa etua ja ratkottiin pieniäkin ongelmia, ja miljoonakaupungissa tappajilla oli melkeinpä vapaat kädet toimia.
Väkivalta oli perimässä
Rooman murhatilastot kuvaavat koko yhteiskuntaa läpäissyttä raakuutta. Koko imperiumin olemassaolo rakentui sodille ja väkivallalle, ja lukuisilla areenoilla esitetyt gladiaattoritaistelut tekivät väkivallasta myös suosittua viihdettä kaikille yhteiskuntaluokille.
”Sinua pidetään harkitsemattomana hölmönä, jos lähdet illalliselle kirjoittamatta ensin testamenttiasi.” Satiirikko Juvenalis Rooman vaarallisesta yöelämästä
Yksittäisen ihmisen elämällä ei ollut valtakunnassa väliä niin kauan kuin yhteisö ei ollut uhattuna. Jokainen, joka Sextus Rosciuksen tapaan liikkui Roomassa pimeän laskettua, saattoi kohdata vastaavan kohtalon.
”Sinua pidetään harkitsemattomana hölmönä, jos lähdet illalliselle kirjoittamatta ensin testamenttiasi. On niin monia mahdollisuuksia kuolla”, roomalainen satiirikko Juvenalis totesi noin vuonna 100 eaa.
Myös kirjailija Livius kuvaili jo häntä ennen tapausta, jossa yläluokkaisten nuorukaisten jengi kävi kadulla kahden roomalaismiehen kimppuun: ”Kun nuoret miehet usein, juopuneina ja ylimielisinä, mukiloivat nöyriä ja köyhiä.”
Legendan mukaan Rooman perustaja Romulus murhasi riidan aikana oman veljensä.
Ikuinen kaupunki syntyi veljesmurhasta
Väkivalta ja raa’at murhat kuuluivat erottamattomasti Rooman historiaan aina kaupungin perustamisesta lähtien.
Roomalaiset tiesivät hyvin, että heidän yhteiskuntansa historia perustui väkivallalle. Tarun mukaan Rooman perustivat vuonna 753 eaa. kaksospojat Romulus ja Remus. Pojat oli vauvoina hylätty luontoon, mutta naarassusi oli ottanut heidät hoiviinsa ja imettänyt heitä.
Aikuisiksi vartuttuaan pojat päättivät perustaa kaupungin Tiberin varrelle. Kun veljekset eivät päässeet yksimielisyyteen perustamispaikasta, Romulus piirsi maahan viivan erään kukkulan ympärille merkitäkseen oman kaupunkinsa sijainnin. Tuolloin Remus loikkasi ivallisesti viivan yli.
Legendan mukaan Romulus raivostui veljensä pilkasta niin, että heitti keihään tätä kohti. Remus kuoli välittömästi.
Kiista oli näin ratkaistu, ja Tiberin varrelle noussut uusi kaupunki nimettiin Roomaksi perustajansa mukaan.
Tarina Romuluksesta ja hänen veljestään määritti roomalaisia myös heidän vihollistensa silmissä. Kun kuningas Mithridates VI julisti vuonna 88 eaa. sodan Roomalle, hän muistutti alamaisiaan siitä, että roomalaisten esi-isät olivat suden imettämiä:
”He ovat täten susien lailla kyltymättömän verenjanoisia ja vallan- ja rikkaudennälkäisiä!”
Kansalaiset eivät olleet aina turvassa tiivisti asutusta suurkaupungista lähtiessäänkään. Roomalainen poliitikko Plinius nuorempi kirjoitti 100-luvulla jaa. kirjeessään roomalaisesta Metilius Crispuksesta, joka katosi tiellä Rooman ulkopuolella:
”Tappoivatko hänet hänen orjansa vai rosvot, ei tiedä kukaan.”
Egyptissä lähellä Filadelfeian kaupunkia katosi vastaavalla tavalla roomalainen veronkantaja. Erään papyruksen mukaan hänen vaimonsa oli ilmoittanut hänet kadonneeksi ja kertonut, ettei miestä ollut nähty sen jälkeen, kun tämä oli lähtenyt kotoa.
Miehen ammatin huomioon ottaen epäilyksen alaisina olivat kuitenkin melkeinpä kaikki kaupungin asukkaat.
Sarjamurhaaja jahtasi perintöä
Suurin osa murhista oli harkittuja, ja usein taustalla oli silkka ahneus. Etenkin näköpiirissä siintänyt perintö toi ihmisistä esiin pahimmat puolet.
Näin kävi myös roomalaiselle Statius Oppianicukselle, jonka ryhtyi toteuttamaan unelmiaan rikastumisesta tappamalla lähipiiriään 70-luvulla eaa.
Asianajaja Ciceron mukaan Oppianicuksen ensimmäiset uhrit olivat hänen lankonsa ja anoppinsa, jotka hän murhasi päästäkseen käsiksi anoppinsa perintöön.
Suunnitelma kuitenkin epäonnistui, kun murhatun läheisten epäilykset heräsivät, ja he ajoivat Oppianicuksen pois hänen Etelä-Italiassa sijainneesta kotikaupungistaan.
”Onko minut myrkytetty?” Yleinen kysymys Astrampsychuksen ennustuskirjassa
Murhaaja punoi uuden juonen ja alkoi liehitellä rikasta leskeä Sassiaa. Viidesti naimisissa ollut leski ei kuitenkaan lämmennyt liitolle Oppianicuksen kanssa, koska hän olisi miehen kuoltua joutunut jakamaan parin yhteisen omaisuuden Oppianicuksen poikien kanssa.
Oppianicus ratkaisi ongelman kuitenkin nopeasti: hän myrkytti kaksi alaikäistä poikaansa ja poltti ruumiit, ennen kuin kuolemia ehdittiin tutkia tarkemmin.
Kun Oppianicus yritti myrkyttää myös Sassian poikapuolen Cluentiuksen, suunnitelma menikin mönkään. Cluentius selvisi murhayrityksestä ja haastoi isäpuolensa oikeuteen, missä hänet tuomittiin teosta.
Oppianicuksen kuoleman jälkeen kävi ilmi, että hän oli mahdollisesti murhannut kahdeksan muutakin ihmistä, muun muassa veljensä ja tämän raskaana olleen vaimon – pelkästä ahneudesta.
Oppianicus suosi murhavälineenä myrkkyä, ja roomalaiset pelkäsivätkin alati joutuvansa myrkytetyiksi.
”Onko minut myrkytetty?” olikin yksin tyypillisimmistä kysymyksistä, joihin roomalaiset hakivat vastausta Astrampsychuksen ennustuskirjasta.
Roomassa poliitikoillakin oli vaarana tulla murhatuksi. Kuvassa piestään hengiltä uudistuksia ajanut poliitikko.
Myrkytysmurhista liikkui ilmeisesti myös paljon huhuja, mistä kertoo 200-luvulta peräisin olevan, Turkista löydetyn lyijylaatan kaiverrus. Laatta on omistettu jumalatar Demeterille.
Siinä Antigone-niminen nainen vakuuttaa syyttömyyttään miehensä äkkikuolemaan.
”Enkä ole myöskään kutsunut ketään naista temppeliin ja maksanut tälle puoltatoista minaa (paikallista valuuttaa) hänen poistamisekseen elävien joukosta”, nainen selittää epätoivoissaan.
Rangaistuksilla peloteltiin
Myrkky oli kuitenkin vain yksi menetelmä muiden joukossa, ja usein murhaajat vain iskivät tilaisuuden tullen – kuten Orfeus-niminen mies, joka 200-luvulla heitti vaimonsa Prima Florentinan Tiberjokeen.
Murha tapahtui Portuksen satamakaupungissa Tiberin suulla, ja siitä on jäänyt kertomaan uhrin perheen pystyttämä hautakivi. Tyttären muistamisen lisäksi kivellä on ilmeisesti haluttu julkisesti tuomita petollinen aviomies.
Murhaajat jäivät nimittäin vain harvoin kiinni. Roomassa ei ollut poliisia, joka olisi tutkinut epäilyttäviä kuolemantapauksia, eikä oikeuslaitos ryhtynyt oma-aloitteisesti selvittämään esimerkiksi tappoja, mikäli valtio ei ollut jollain tapaa uhattuna.
Omaisten oli sen sijaan nostettava siviilijuttu epäiltyä vastaan ja maksettava kulut itse – ja harvalla tavallisella roomalaisella oli moiseen varaa.
Murhien torjumiseksi Roomassa otettiin käyttöön kuitenkin hyvin ankarat rangaistukset, joiden julmuus riippui tuomitun yhteiskunnallisesta asemasta. Rikollinen voitiin esimerkiksi heittää jokeen tai kalliolta alas, ruoskia, mestata tai – mikäli kyseessä ei ollut vapaa Rooman kansalainen – ristiinnaulita.
Rooman provinsseissa kuvernöörit saivat itse ratkaista jutut ja langettaa rangaistuksia mielensä mukaan. Kun erään roomalaisen todettiin 60-luvulla Hispaniassa murhanneen nuoren holhottavansa perinnön tähden, kuvernööri Galba tuomitsi tekijän ristiinnaulittavaksi.
Mies protestoi kiivaasti, sillä Rooman kansalaisena häntä ei olisi tullut teloittaa niin tuskallisesti. Kirjailija Suetoniuksen mukaan kuvernööriä eivät vastalauseet hetkauttaneet:
”Galba antoi ymmärtää, että hän lieventäisi tuomiota säälistä, mutta määräsikin pystytettäväksi ristin, joka oli muita ristejä korkeampi ja valkoiseksi maalattu.”
Orjat olivat vapaata riistaa
Joistakin murhista ei kuitenkaan rangaistu edes lain mukaan, ja esimerkiksi orjia sai tappaa vapaasti. Orjat muodostivat väestöstä merkittävän osan – Roomassa oli eri aikakausina 4,8–8,4 miljoonaa orjia.
Kapinoiden estämiseksi orjia pidettiin ankarassa kurissa. Jos orja esimerkiksi rikkoi lasin, hän saattoi joutua maksamaan siitä hengellään, ja jos orja tappoi isäntänsä, vastuuseen ei saatettu vain rikoksen tehnyttä itseään.
Esimerkiksi vuonna 61 virkamies Pedanius Secundus kuoli orjansa tappamana. Tuomarit päättivät teloittaa kaikki Pedaniuksen 400 orjaa, koska nämä eivät olleet estäneet murhaa.
”Orja ei tapa omistajaansa järkiperäisistä syistä vaan silkasta pahuudesta.” Poliitikko Plinius nuorempi riskistä joutua oman orjansa tappamaksi.
Roomalaiset pelkäsivät omia orjiaan siinä määrin, että jopa oman isännän eliniän tiedustelemisesta ennustajalta oli määrätty kuolemanrangaistus.
Roomalainen poliitikko Plinius nuorempi kirjoitti ajanlaskun alun jälkeisinä vuosikymmeninä ystävilleen, kun hän tuttunsa oli joutunut orjansa murhayrityksen kohteeksi:
”Kukaan ei ole turvassa, vaikka hän olisi armollinen ja lempeä, sillä orja ei tapa omistajaansa järkiperäisistä syistä vaan silkasta pahuudesta.”
Ajan mittaan asenteet väkivaltaa kohtaan kuitenkin muuttuivat. Kun kristinusko vakiintui 300-luvulla, keskiöön nousi yhteisön sijaan yksilö. Jokaisella ihmisellä oli kristinuskon mukaan oma sielu ja näin yhteys Jumalaan, ja jokaisella elämällä oli myös täten merkitystä.
Konstantinus I, ensimmäinen kristitty keisari, esimerkiksi kriminalisoi orjien spontaanin tappamisen fyysisen rangaistuksen yhteydessä. Laki myös rajoitti tapoja, joilla orjia sai tappaa.
Orjia ei esimerkiksi ollut enää sallittua polttaa tai heittää korkealta paikalta. Heitä sai silti edelleen teloittaa inhimillisemmillä keinoilla ja gladiaattoreiden veriset taistelut olivat myös kristityssä Roomassa huippusuosittua viihdettä.
Gladiaattoritaistelut kiellettiin vasta vuonna 438.