Spartacuksen kapina Roomaa vastaan päättyi verilöylyyn

Spartacus pakeni gladiaattorikoulusta karistaakseen orjuuden kahleet, mutta juuri vapauden kynnyksellä hän kääntyi takaisin jatkamaan taistelua.

Spartacus pakeni gladiaattorikoulusta karistaakseen orjuuden kahleet, mutta juuri vapauden kynnyksellä hän kääntyi takaisin jatkamaan taistelua.

Shutterstock

Roomalaisgladiaattorit olivat saaneet tarpeekseen.

Ei tiedetä mikä tarkalleen sai heidän mittansa täyttymään tuona päivänä vuonna 73 eaa., mutta se riitti ajamaan heidät riskialttiiseen yritykseen paeta Lentulus Batiatuksen gladiaattorikoulusta Capuan kaupungista lähellä nykypäivän Napolia.

Antiikin ajan lähteet eivät tarjoa juurikaan valaistusta pakoyrityksen taustoihin.

Historioitsija Plutarkhos tyytyy toteamaan, että yli kaksisataa orjaa yritti vapauttaa itsensä mutta heidän suunnitelmansa paljastui.

He saivat kuitenkin koulun keittiöstä haltuunsa veitsiä ja vartaita ja kävivät vartijoiden kimppuun nämä keittiövälineet ainoina aseinaan.

Orjista 78 pääsi lopulta pakenemaan koulusta, ja heidän johtajakseen nousi heti alussa orja nimeltä Spartacus.

”Orjia, karkureita ja hylkiöitä” Antiikin kirjailija Spartacuksen miehistä

Karkurit kaappasivat gladiaattorikoululle aseita kuljettaneiden vaunujen koko lastin ja löivät helposti Capuan pienen armeijan joukot.

Gladiaattorit kulkivat pakonsa jälkeen lähiseuduilla ja vapauttivat orjia muun muassa suurtiloilta.

He varustivat uudet tulokkaat parhaansa mukaan saaliiksi saaduilla aseilla, ja joukko hakeutui lopulta suojaan tulivuori Vesuviuksen rinteille.

Tiedot Capuassa kapinoineista orjista saavuttivat pian myös Rooman senaatin. Valtakunnan valtavassa mittakaavassa uutinen ei kuitenkaan äkkiseltään vaikuttanut valtaapitävistä erityisen vakavalta.

Senaatti tyytyi lähettämään Roomasta paikalle kolmentuhannen miehen joukot.

Sotilaat olivat melko kokemattomia, ja heitä johti vielä kokemattomampi upseeri.

Joukkojen katsottiin silti riittävän saamaan kuriin ”orjat, karkurit ja hylkiöt”, kuten eräs antiikin kirjailija kuvasi Spartacuksen miehiä.

Roomasta saapuneet joukot leiriytyivät Vesuviuksen juurelle ja ryhtyivät vartioimaan kaikkia rinteiltä alas tuovia reittejä.

Spartacus oli kuitenkin ovelampi: pimeyden suojissa hän laskeutui miehineen ääneti jyrkkää rinnettä alas yllätyshyökkäykseen viiniköynnöksistä tehdyillä köysillä ja tikkailla.

Roomalaiset olivat olleet niin varmoja leirinsä turvallisuudesta etteivät olleet juuri panostaneet sen suojaamiseen.

Orjakapinalliset löivät roomalaisjoukot täydellisesti ja saivat näin haltuunsa myös lisää aseita ja varusteita.

Rooman valloitussodista saatuja orjia myytiin usein Rooman orjamarkkinoilla.

© Ritzau Scanpix

Rooman orjat elivät surkeissa oloissa

Spartacuksen johtama kapina vuonna 73 eaa. sai kannatusta Rooman orjilta, jotka olivat läpeensä kyllästyneitä yläluokalta saamaansa kohteluun.

Spartacuksen aikana Rooman valtakunnan talous nojasi pitkälti orjatyövoiman säälimättömään hyväksikäyttöön.

Historioitsijat arvioivat, että vuoden 70 eea. tienoilla väestöstä noin neljännes oli orjia.

Etenkin suurilla tiloilla, kivilouhoksilla ja kaivoksilla työskennelleet orjat elivät myös äärimmäisen kurjissa oloissa.

Omistajat saattoivat lisäksi tappaa orjiaan ilman erityisempiä oikeudellisia seuraamuksia.

Valtakunnassa puhkesikin useita orjakapinoita, joista Spartacuksen johtama orjasota tunnetaan parhaiten.

Roomalaisten näkemys orjuudesta muuttui vähitellen, ja ajan mittaan orjat saivat myös jonkinlaista oikeussuojaa.

Siinä vaiheessa orjien merkitys taloudelle oli myös pienentynyt, kun valtakunnan valloitussodat ajan mittaan vähenivät.

Kapinallisjoukot kasvoivat entisestään

Orjajoukkoihin virtasi uusia tulokkaita.

Lisävahvistukset tulivat myös tarpeeseen, sillä Roomasta lähetettiin pian uudet joukot, jotka olivat tällä kertaa myös huomattavasti paremmin valmistautuneet – sotilaat olivat nyt tehtävänsä tasalla ja tehokkaasti aseistettuja.

Joukkojen johtaja Publius Varinius kuitenkin ilmeisesti hänkin aliarvioi vastustajansa, sillä hän päätti jostain syystä jakaa joukkonsa kahteen yksikköön.

Spartacus tarttui oitis tilaisuuteen: hän hyökkäsi ja löi roomalaisjoukot yksitellen. Varinius pääsi itse vain täpärästi pakoon.

Vastoin kaikkia odotuksia orjien epätoivoinen ja enimmäkseen improvisoitu kapina oli ollut uskomaton menestys.

”Spartacus ei ollut vahva vain sielultaan ja keholtaan, vaan myös älykäs ja kultivoitunut, enemmän kreikkalaisen kuin traakialaisen kaltainen.” Historioitsija Plutarkhos

Spartacuksen taitavassa johdossa huonosti varustautunut joukkio oli noussut onnistuneesti Rooman parhaita sotilaita vastaan.

Seuraavien syksyn ja talven mittaan huhut Spartacuksen joukoista levisivät yhä laajemmalle ja kapinallisten leiriin saapui karanneita orjia edelleen tasaisen varmana virtana.

Spartacuksesta itsestään tiedetään vain vähän.

Antiikin lähteet ovat kuitenkin yksimielisiä siitä, että Spartacus oli syntyjään Traakiasta, joka sijaitsee Kaakkois-Balkanilla nykyisin Serbiaan, Bulgariaan ja Kreikkaan kuuluvilla alueilla.

Traakiassa tiedetään hallinneen Sparadokos-nimisiä kuninkaita, minkä perusteella on esitetty, että orjakapinan johtaja on saattanut olla aatelista syntyperää.

Orjajohtaja oli entinen sotilas

Spartacuksen kerrotaan joka tapauksessa olleen alunperin sotilas ja palvelleen oletettavasti roomalaisten auxilia-joukoissa eli armeijan tukijoukoissa.

Tuntemattomaksi jääneestä syystä hän joutui kuitenkin orjaksi ja myytiin sittemmin gladiaattorikouluun.

Spartacuksen ulkonäöstäkään ei tiedetä paljoa. Hän on luultavasti ollut kapinan alkaessa kolmissakymmenissä, ja häntä on kuvailtu vaikuttavaksi mieheksi.

Spartacus ”ei ollut vahva vain sielultaan ja keholtaan”, Plutarkhos kirjottaa, ”hän oli myös älykäs ja kultivoitunut, enemmän kreikkalaisen kuin traakialaisen kaltainen”.

Jos gladiaattorikamppailut maksanut taho käänsi peukalonsa alaspäin, häviäjä sai elää. Ylöspäin osoittava peukalo oli merkki kuolemantuomiosta. Nykyisin merkkien merkitys on päinvastainen.

© Ritzau Scanpix

Plutarkhos kertoo Spartacuksen olleen myös naimisissa omaan heimoonsa kuuluneen naisen kanssa. Naisen sanotaan olleen näkijä ja viinin ja hurmion jumalan Dionysoksen papitar.

Plutarkhos kertoo, että kun Spartacus tuotiin Roomaan kaupattavaksi orjana, käärme kietoutui hänen päänsä ympärille hänen nukkuessaan.

Spartacuksen vaimo näki tämän merkkinä siitä, että Spartacus saisi vielä ”suurta ja kunnioitusta herättävää valtaa” mutta että siunaus toisi kuitenkin lopulta epäonnea.

Plutarkhoksen mukaan Spartacuksen traakialainen vaimo pakeni hänen kanssaan ja pysyi hänen rinnallaan onnettomaan loppuun saakka.

Muut lähteet eivät kuitenkaan mainitse Spartacuksen vaimoa, eikä hänen olemassaolostaan voida näin olla varmoja.

Gladiaattorien asevarustelu vaihteli, ja taisteluissa voitiin käyttää muun muassa atraimia.

© Bridgeman

Gladiaattoritaistelut olivat raakaa ja veristä kansanhuvia

Rooman gladiaattoritaistelut juontuivat hautajaisrituaaleista. Spartacuksen aikana näytökset olivat kuitenkin muuttuneet jo silkaksi julmaksi viihteeksi.

Rooman valtakunnan suuruuden aikoina gladiaattoritaistelut olivat valtavan suosittua viihdettä, ja näytökset vetivät areenoille kymmeniätuhansia katsojia.

Perinteiset gladiaattoritaistelut olivat kaksintaisteluja. Gladiaattorit jaettiin eri kategorioihin heidän käyttämiensä aseiden ja taistelutekniikoiden perusteella.

Joillain oli varusteena kypärä, kilpi ja miekka, toisilla verkko ja atrain tai esimerkiksi tikari ja lasso.

Se, päättyikö taistelu hävinneen osapuolen kuolemaan, riippui huvin maksaneesta henkilöstä.

Tämän tuli näyttää kääntämällä peukalonsa ylös tai alas, halusiko hän lyödyn taistelijan elävän vai kuolevan.

Ylöspäin käännetty peukalo – latinaksi pollice verso – tarkoitti kuolemaa, alaspäin käännetty peukalo taas, toisin kuin usein luullaan, että gladiaattori sai pitää henkensä.

Turkissa tehdyt hautakaivaukset ovat osoittaneet, että gladiaattorit olivat usein rakenteeltaan hyvin vankkoja – ylimääräinen rasvakerros auttoi suojaamaan haavoittumiselta.

Silti vain harva gladiaattori selvisi lopulta urastaan hengissä ja sai palkkioksi vapautensa.

Senaatissa säikähdettiin

Keväällä 72 eaa. Spartacuksen johtama orjakapinallisjoukko oli kasvanut oikeaksi armeijaksi. Joukkojen arvioidaan käsittäneen noin 60 000 sotilasta.

Jokaista sotilasta myös tarvittiin, sillä keväällä taistelut leimahtivat jälleen. Kokonaiset kaksi roomalaislegioonaa lähestyivät valtakunnan korkeimpien virkamiesten, konsulien, komennuksessa.

Joukkojen strategiana oli tuhota kapinallisarmeija hyökkäämällä sen sivustoihin pihtiliikkeellä.

Hyökkäys alkoi roomalaisjoukoille lupaavasti, kun ne löivät Spartacuksen lähimmän miehen Crixuksen johtaman pienemmän kapinallisyksikön.

Kun konsulien joukot kohtasivat Spartacuksen, roomalaislegioonat joutuivat vetäytymään. Orjajoukot alkoivat tuntea itsensä jo voittamattomiksi.

Vain puolessa vuodessa Spartacus oli nyt noussut orjasta ja käytännössä kuolemaan tuomitusta gladiaattorista Italian mahtavimman sotajoukon johtajaksi.

Rooman valtakunnan armeijasta valtaosa oli nimittäin tuolloin sotimassa muualla.

Aikansa maineikkain sotapäällikkö Pompeius oli esimerkiksi Espanjassa taistelemassa kapinoivaa roomalaiskuvernööriä vastaan, ja lopuista roomalaislegioonista suurin osa kävi idässä pitkällistä ja kuluttavaa rajasotaa.

Senaatissa alettiinkin jo huolestua, etenkin kun Spartacus värväsi edetessään jatkuvasti uusia sotilaita joukkoihinsa.

Rooman talous nojasi täysin orjatyövoimaan, ja Italiassa oli arviolta noin kaksi miljoonaa orjaa – vapaita kansalaisia oli noin kuusi miljoonaa.

Spartacus ei tuntenut armoa

Joidenkin antiikin ajan lähteiden mukaan Spartacuksen perimmäisenä pyrkimyksenä oli tuhota itse Rooman kaupunki ja samalla hävittää koko Rooman valtakunta.

Toiset lähteet väittävät, että hän haki vain vapautta itselleen ja miehilleen. Ajatus lopullisesta vapaudesta oli myös alunperin motivaationa sille, että hän lähti etenemään pohjoiseen kohti Alppeja.

Spartacuksen kerrotaan halunneen aloittaa uuden elämän vuoriston toisella puolen, Rooman valtakunnan ulottumattomissa.

Myöhemmissä kuvauksissa Spartacus on usein esitetty idealistina, joka halusi lopettaa orjuuden ja vääryydet, joiden kohteeksi hän oli itse joutunut.

Esimerkiksi Stanley Kubrickin tunnetussa elokuvassa Spartacus, jonka pääosassa nähdään Kirk Douglas, hänet kuvataan puhtoisena sankarina.

Idealistinen kuvaus vaikuttaa kuitenkin olevan myöhempien vallankumouksellisten ja vapaustaistelijoiden tarkoitushakuista toiveajattelua.

Antiikin ajan lähteiden kuvaama Spartacus ei juuri vaivannut päätään moraalikysymyksillä.

Sen sijaan hän saattoi olla ajoittain hyvinkin julma. Hänen kerrotaan muun muassa pakottaneen neljäsataa vangiksi otettua sotilasta taistelemaan kuolemaan asti gladiaattorien tavoin.

Hän saattoi myös teloituttaa kaikki vankinsa kerralla sääliä tuntematta ja salli sotilaidensa ryöstää ja raiskata siviilejä.

Spartacuksella näyttää silti olleen myös jonkinlaista oikeudentuntoa.

Kaikkiin, jotka liittyivät hänen joukkoihinsa, suhtauduttiin tasa-arvoisina syntyperästä riippumatta. Kaikki sotasaaliit jaettiin myös tasan, samoin ruoka ja muut tarvikkeet.

Spartacus johti joukkonsa aina Alpeille asti mutta päätti kuitenkin kääntyä ja lähteä takaisin etelään – kenties valloittaakseen Rooman.

© Getty Images

Orjat valitsivat taistelun

Kesällä 72 eaa. Spartacus joukkoineen eteni Italian Alpeille.

Ennen vuoriston saavuttamista hän oli kohdannut kaksi roomalaislegioonaa ja lyönyt ne lopulta ankarien taistelujen jälkeen.

Tie pohjoiseen oli avoin – Spartacus saattoi nyt vaivatta johtaa joukkonsa yli Alppien yli vapauteen.

Joukot eivät kuitenkaan koskaan edenneet pidemmälle. Sen sijaan Spartacus kääntyi kannoillaan ja lähti takaisin kohti etelää.

On jäänyt mysteeriksi, miksi hän käänsi kurssinsa juuri ennen lopulliseen vapauteen astumista.

Antiikin ajan lähteiden mukaan Spartacuksen miehet ylipuhuivat hänet kääntymään – kenties he olivat niin vakuuttuneita omasta voittamattomuudestaan tai halusivat jatkaa ryöstelyä ja kostaa roomalaisille riistäjilleen.

Päätös jäädä Italiaan osoittautui lopulta kuitenkin kohtalokkaaksi virheeksi.

Roomassa oli nyt herätty huolestumaan kapinallisten menestyksestä. Tasavaltaa oli uhattu ennenkin, mutta se ei ollut koskaan hävinnyt sotaa – eikä aikonut hävitä nytkään.

Senaatti nimitti joukkojensa uudeksi johtajaksi Marcus Licinius Crassuksen, joka oli Rooman rikkaimpia miehiä ja kokenut sotapäällikkö.

Hän aloitti valmistelut ja kokosi kuusi legioonaa Spartacuksen kohtaamista varten.

Joka kymmenes teloitettiin

Crassus näki pian, että toistuneiden tappioiden myötä roomalaissotilaat pelkäsivät Spartacusta ja tämän joukkoja. Crassuksen ratkaisu oli ottaa joukoistaan rautainen ote säälimättömällä kurilla.

Kun eräs legioonista vetäytyi ensimmäisten yhteenottojen aikana, Crassus oli armoton.

Hän otti käyttöön vanhan roomalaisen rangaistusmenetelmän, desimaation, jossa joukko-osasto jaettiin kymmenen hengen ryhmiin ja jaon jälkeen joka ryhmästä arvottiin yksi sotilas.

Arvotut miehet tuotiin sitten muun legioonan eteen omien aseveljiensä teloitettavaksi. Historioitsija Appianos kertoo menetelmän motiiveista seuraavaa:

”Crassus osoitti näin miehilleen, että heillä oli enemmän syytä pelätä häntä kuin vihollista.”

Kurilla ja pelolla hallittu roomalainen sotakoneisto lähti nyt liikkeelle toden teolla. Roomalaiset voittivat useita taisteluita ja pakottivat Spartacuksen joukot vetäytymään yhä pidemmälle etelään.

Orja-armeijan johtajan oli löydettävä ratkaisu tilanteen kääntämiseksi. Hänen joukkonsakin alkoivat käsittää, että ainoa keino selvitä tilanteesta hengissä oli paeta Italiasta.

”Spartacus oli aivan epätoivoinen ja käänsi joukkonsa ympäri kohtaamaan Crassuksen yhdessä viimeisessä taistelussa.” Kreikkalainen historioitsija Appianos

Spartacus päätti vuokrata merirosvolaivan, kuljettaa joukkonsa sillä Sisiliaan ja jatkaa saaren suojista edelleen Pohjois-Afrikkaan.

Merirosvot ottivat maksun ja lupasivat olla sovittuna aikana laivoineen vastassa, mutta kun kyseinen päivä koitti, ketään ei näkynyt. Orjajoukot olivat nyt umpikujassa Messinansalmen rannalla.

Elettiin talvea 71 eaa., ja kapinalliset alkoivat olla ahtaalla. Muonavarastot kävivät jo vähiin, eikä karu seutu tarjonnut mahdollisuuksia niiden täydentämiseen.

Joukot suuntasivat jälleen pohjoiseen, mutta vastassa oli tyly yllätys.

Crassuksen joukot olivat pystyttäneet niemenkärjen poikki muurin nykyisen Calabrian alueelle tarkoituksenaan saartaa orjajoukot ja antaa näiden nähdä nälkää kunnes he lopulta antautuisivat.

Kapinalliset yrittävät useasti murtautua saarron läpi, mutta heidät lyötiin joka kerta.

Raskaiden miestappioiden jälkeen Spartacus päätti panna kaikki yhden kortin varaan.

Spartacuksen johtama 78 orjan joukko kasvoi oikeaksi armeijaksi, joka uhkasi lopulta koko Rooman valtakuntaa.

© Brian Palmer/Cranston Fine Arts

Ensin hän ristiinnaulitutti roomalaisen sotilaan miestensä edessä näyttääkseen näille, millainen kohtalo heitä odottaisi, jos he joutuisivat roomalaisten vangiksi.

Tämän jälkeen hän jäi odottamaan, että sää yltyisi huonoksi, ja johdatti sitten sen suojissa joukkonsa yllätysiskuun.

Rajun taistelun jälkeen osa orjakapinallisista pääsikin Crassuksen saarron läpi, mutta isku vaati raskaan veronsa, ja Spartacuksen joukkojen suunnatessa pohjoiseen niistä oli jäljellä enää kolmannes.

Gladiaattori oli joukkoineen näyttänyt voimansa vielä kerran – Spartacus oli edelleen vapaa.

Edetessään kohti Brundisiumin satamakaupunkia, nykyistä Brindisiä, orjajoukot saivat kuitenkin musertavia uutisia: roomalaisyksikkö oli juuri saapunut Brundisiumiin ja oli tulossa heitä vastaan.

Samalla he saivat tiedon, että Pompeius oli saapumassa valtavine joukkoineen pohjoisesta heitä kohti.

Appianoksen mukaan Spartacus oli aivan epätoivoinen ja käänsi joukkonsa ympäri kohtaamaan Crassuksen yhdessä viimeisessä taistelussa.

Haitin vallankumouksen yksi merkittävimpiä johtajia oli Toussaint l’Ouverture, lisänimeltään ”musta Spartacus”.

© getty images, international institute of social history

Spartacus oli monien esikuva

1700-luvun lopulta asti sortoa vastaan taistelleet kansakunnat ympäri maailmaa ovat nostaneet Spartacuksen sankarikseen.

Antiikin aikana Spartacus kuvattiin yleensä tavallisena rikollisena.

Vielä kauan hänen kuolemansa jälkeen valtakunnan johtajat, kuten Julius Caesar, käyttivät häntä varoittavana esimerkkinä siitä, mitä tapahtuu, jos Rooman hallitsijoiden ote kansasta herpaantuu.

Samalla Spartacuksen legenda eli toivon symbolina valtakunnan sorretuille.

Nykypäivän kuva Spartacuksesta jalona vapaussankarina muodostui Ranskassa 1700-luvun puolivälissä, ja esimerkiksi vuosina 1791–1804 Haitilla menestyksekästä orjakapinaa johtanut Toussaint l’Ouverture sai lisänimen ”musta Spartacus”.

Myös itse Karl Marx näki Spartacuksen suurena sankarina ja luonnehti häntä ”koko antiikin historian suurenmoisimmaksi henkilöksi”.

Kapina päättyi verilöylyyn

Ennen ratkaisevaa iskua Spartacus laskeutui hevosensa selästä ja piti sotilailleen henkeä nostattavan puheen.

Tämän jälkeen hän tappoi hevosensa symbolisena vakuutuksena sille, ettei hänellä itsellään ollut aikomustakaan paeta.

Kun taistelut alkoivat, Spartacus teki kaikkensa päästäkseen käsiksi Crassukseen, joka johti joukkojaan etulinjan takaa.

Orja-armeijan johtaja toivoi voivansa kääntää tilanteen vielä voitoksi tappamalla Crassuksen ja lannistamalla näin hänen sotilaansa.

Vaikka Spartacus eteni sinnikkäästi roomalaisten rintaman läpi ja tappoi edetessään jopa kaksi sadanpäämiestä eli centuriota – roomalaisten kokeneimpia upseereita – hänen suunnitelmansa oli tuhoon tuomittu.

”Lopulta, kun hänen omat miehensä olivat paenneet, hän seisoi vihollisten ympäröimänä, piti asemansa ja kuoli taistellen loppuun asti,” Plutarkhos kirjoitti.

Appianoksen mukaan sen sijaan kukaan Spartacuksen miehistä ei paennut:

”Spartacus sai keihäästä iskun reiteensä, putosi polvilleen ja piti kilpeä edessään samalla, kun piti hyökkääjänsä loitollakunnes hänet ja suuri joukko hänen seuraajiaan saarrettiin ja tapettiin.”

Spartacus onnistui lyömään roomalaisten legioonat useissa taisteluissa, mutta lopulta entisen gladiaattorin joukot murskattiin.

© Shutterstock

Myöhemmin monet roomalaisetkin ylistivät Spartacuksen rohkeutta. Vaikka hän oli kenties syntyjään barbaari, hän kuoli monien mielestä rohkeana ja ylpeänä kuin oikea imperator, sotapäällikkö.

Spartacuksen ruumista ei koskaan löydetty, mutta monet hänen hengissä selvinneistä sotilaistaan joutuivat vangiksi.

Kostaakseen Rooman puolesta ja pelotteeksi muille mahdollista kapinaa suunnitteleville Crassus määräsi kuusituhatta kapinallista ristiinnaulittavaksi Capuasta Roomaan kulkevan Via Appian varrelle.

Spartacuksen nimi jäi kuitenkin elämään varoituksena roomalaisille ja lupauksena toivosta kaikille Rooman valtakunnan sortamina ja alistamina eläville.