Spartacuksen kapina Roomaa vastaan päättyi verilöylyyn

Karkurit kaappasivat gladiaattorikoululle aseita kuljettaneiden vaunujen koko lastin ja löivät helposti Capuan pienen armeijan joukot.

Gladiaattorit kulkivat pakonsa jälkeen lähiseuduilla ja vapauttivat orjia muun muassa suurtiloilta.

He varustivat uudet tulokkaat parhaansa mukaan saaliiksi saaduilla aseilla, ja joukko hakeutui lopulta suojaan tulivuori Vesuviuksen rinteille.

Tiedot Capuassa kapinoineista orjista saavuttivat pian myös Rooman senaatin. Valtakunnan valtavassa mittakaavassa uutinen ei kuitenkaan äkkiseltään vaikuttanut valtaapitävistä erityisen vakavalta.

Senaatti tyytyi lähettämään Roomasta paikalle kolmentuhannen miehen joukot.

Sotilaat olivat melko kokemattomia, ja heitä johti vielä kokemattomampi upseeri.

Joukkojen katsottiin silti riittävän saamaan kuriin ”orjat, karkurit ja hylkiöt”, kuten eräs antiikin kirjailija kuvasi Spartacuksen miehiä.

Roomasta saapuneet joukot leiriytyivät Vesuviuksen juurelle ja ryhtyivät vartioimaan kaikkia rinteiltä alas tuovia reittejä.

Spartacus oli kuitenkin ovelampi: pimeyden suojissa hän laskeutui miehineen ääneti jyrkkää rinnettä alas yllätyshyökkäykseen viiniköynnöksistä tehdyillä köysillä ja tikkailla.

Roomalaiset olivat olleet niin varmoja leirinsä turvallisuudesta etteivät olleet juuri panostaneet sen suojaamiseen.

Orjakapinalliset löivät roomalaisjoukot täydellisesti ja saivat näin haltuunsa myös lisää aseita ja varusteita.

Kapinallisjoukot kasvoivat entisestään

Orjajoukkoihin virtasi uusia tulokkaita.

Lisävahvistukset tulivat myös tarpeeseen, sillä Roomasta lähetettiin pian uudet joukot, jotka olivat tällä kertaa myös huomattavasti paremmin valmistautuneet – sotilaat olivat nyt tehtävänsä tasalla ja tehokkaasti aseistettuja.

Joukkojen johtaja Publius Varinius kuitenkin ilmeisesti hänkin aliarvioi vastustajansa, sillä hän päätti jostain syystä jakaa joukkonsa kahteen yksikköön.

Spartacus tarttui oitis tilaisuuteen: hän hyökkäsi ja löi roomalaisjoukot yksitellen. Varinius pääsi itse vain täpärästi pakoon.

Vastoin kaikkia odotuksia orjien epätoivoinen ja enimmäkseen improvisoitu kapina oli ollut uskomaton menestys.

Spartacuksen taitavassa johdossa huonosti varustautunut joukkio oli noussut onnistuneesti Rooman parhaita sotilaita vastaan.

Seuraavien syksyn ja talven mittaan huhut Spartacuksen joukoista levisivät yhä laajemmalle ja kapinallisten leiriin saapui karanneita orjia edelleen tasaisen varmana virtana.

Spartacuksesta itsestään tiedetään vain vähän.

Antiikin lähteet ovat kuitenkin yksimielisiä siitä, että Spartacus oli syntyjään Traakiasta, joka sijaitsee Kaakkois-Balkanilla nykyisin Serbiaan, Bulgariaan ja Kreikkaan kuuluvilla alueilla.

Traakiassa tiedetään hallinneen Sparadokos-nimisiä kuninkaita, minkä perusteella on esitetty, että orjakapinan johtaja on saattanut olla aatelista syntyperää.

Orjajohtaja oli entinen sotilas

Spartacuksen kerrotaan joka tapauksessa olleen alunperin sotilas ja palvelleen oletettavasti roomalaisten auxilia-joukoissa eli armeijan tukijoukoissa.

Tuntemattomaksi jääneestä syystä hän joutui kuitenkin orjaksi ja myytiin sittemmin gladiaattorikouluun.

Spartacuksen ulkonäöstäkään ei tiedetä paljoa. Hän on luultavasti ollut kapinan alkaessa kolmissakymmenissä, ja häntä on kuvailtu vaikuttavaksi mieheksi.

Spartacus ”ei ollut vahva vain sielultaan ja keholtaan”, Plutarkhos kirjottaa, ”hän oli myös älykäs ja kultivoitunut, enemmän kreikkalaisen kuin traakialaisen kaltainen”.

Plutarkhos kertoo Spartacuksen olleen myös naimisissa omaan heimoonsa kuuluneen naisen kanssa. Naisen sanotaan olleen näkijä ja viinin ja hurmion jumalan Dionysoksen papitar.

Plutarkhos kertoo, että kun Spartacus tuotiin Roomaan kaupattavaksi orjana, käärme kietoutui hänen päänsä ympärille hänen nukkuessaan.

Spartacuksen vaimo näki tämän merkkinä siitä, että Spartacus saisi vielä ”suurta ja kunnioitusta herättävää valtaa” mutta että siunaus toisi kuitenkin lopulta epäonnea.

Plutarkhoksen mukaan Spartacuksen traakialainen vaimo pakeni hänen kanssaan ja pysyi hänen rinnallaan onnettomaan loppuun saakka.

Muut lähteet eivät kuitenkaan mainitse Spartacuksen vaimoa, eikä hänen olemassaolostaan voida näin olla varmoja.

Senaatissa säikähdettiin

Keväällä 72 eaa. Spartacuksen johtama orjakapinallisjoukko oli kasvanut oikeaksi armeijaksi. Joukkojen arvioidaan käsittäneen noin 60 000 sotilasta.

Jokaista sotilasta myös tarvittiin, sillä keväällä taistelut leimahtivat jälleen. Kokonaiset kaksi roomalaislegioonaa lähestyivät valtakunnan korkeimpien virkamiesten, konsulien, komennuksessa.

Joukkojen strategiana oli tuhota kapinallisarmeija hyökkäämällä sen sivustoihin pihtiliikkeellä.

Hyökkäys alkoi roomalaisjoukoille lupaavasti, kun ne löivät Spartacuksen lähimmän miehen Crixuksen johtaman pienemmän kapinallisyksikön.

Kun konsulien joukot kohtasivat Spartacuksen, roomalaislegioonat joutuivat vetäytymään. Orjajoukot alkoivat tuntea itsensä jo voittamattomiksi.

Vain puolessa vuodessa Spartacus oli nyt noussut orjasta ja käytännössä kuolemaan tuomitusta gladiaattorista Italian mahtavimman sotajoukon johtajaksi.

Rooman valtakunnan armeijasta valtaosa oli nimittäin tuolloin sotimassa muualla.

Aikansa maineikkain sotapäällikkö Pompeius oli esimerkiksi Espanjassa taistelemassa kapinoivaa roomalaiskuvernööriä vastaan, ja lopuista roomalaislegioonista suurin osa kävi idässä pitkällistä ja kuluttavaa rajasotaa.

Senaatissa alettiinkin jo huolestua, etenkin kun Spartacus värväsi edetessään jatkuvasti uusia sotilaita joukkoihinsa.

Rooman talous nojasi täysin orjatyövoimaan, ja Italiassa oli arviolta noin kaksi miljoonaa orjaa – vapaita kansalaisia oli noin kuusi miljoonaa.

Spartacus ei tuntenut armoa

Joidenkin antiikin ajan lähteiden mukaan Spartacuksen perimmäisenä pyrkimyksenä oli tuhota itse Rooman kaupunki ja samalla hävittää koko Rooman valtakunta.

Toiset lähteet väittävät, että hän haki vain vapautta itselleen ja miehilleen. Ajatus lopullisesta vapaudesta oli myös alunperin motivaationa sille, että hän lähti etenemään pohjoiseen kohti Alppeja.

Spartacuksen kerrotaan halunneen aloittaa uuden elämän vuoriston toisella puolen, Rooman valtakunnan ulottumattomissa.

Myöhemmissä kuvauksissa Spartacus on usein esitetty idealistina, joka halusi lopettaa orjuuden ja vääryydet, joiden kohteeksi hän oli itse joutunut.

Esimerkiksi Stanley Kubrickin tunnetussa elokuvassa Spartacus, jonka pääosassa nähdään Kirk Douglas, hänet kuvataan puhtoisena sankarina.

Idealistinen kuvaus vaikuttaa kuitenkin olevan myöhempien vallankumouksellisten ja vapaustaistelijoiden tarkoitushakuista toiveajattelua.

Antiikin ajan lähteiden kuvaama Spartacus ei juuri vaivannut päätään moraalikysymyksillä.

Sen sijaan hän saattoi olla ajoittain hyvinkin julma. Hänen kerrotaan muun muassa pakottaneen neljäsataa vangiksi otettua sotilasta taistelemaan kuolemaan asti gladiaattorien tavoin.

Hän saattoi myös teloituttaa kaikki vankinsa kerralla sääliä tuntematta ja salli sotilaidensa ryöstää ja raiskata siviilejä.

Spartacuksella näyttää silti olleen myös jonkinlaista oikeudentuntoa.

Kaikkiin, jotka liittyivät hänen joukkoihinsa, suhtauduttiin tasa-arvoisina syntyperästä riippumatta. Kaikki sotasaaliit jaettiin myös tasan, samoin ruoka ja muut tarvikkeet.

Orjat valitsivat taistelun

Kesällä 72 eaa. Spartacus joukkoineen eteni Italian Alpeille.

Ennen vuoriston saavuttamista hän oli kohdannut kaksi roomalaislegioonaa ja lyönyt ne lopulta ankarien taistelujen jälkeen.

Tie pohjoiseen oli avoin – Spartacus saattoi nyt vaivatta johtaa joukkonsa yli Alppien yli vapauteen.

Joukot eivät kuitenkaan koskaan edenneet pidemmälle. Sen sijaan Spartacus kääntyi kannoillaan ja lähti takaisin kohti etelää.

On jäänyt mysteeriksi, miksi hän käänsi kurssinsa juuri ennen lopulliseen vapauteen astumista.

Antiikin ajan lähteiden mukaan Spartacuksen miehet ylipuhuivat hänet kääntymään – kenties he olivat niin vakuuttuneita omasta voittamattomuudestaan tai halusivat jatkaa ryöstelyä ja kostaa roomalaisille riistäjilleen.

Päätös jäädä Italiaan osoittautui lopulta kuitenkin kohtalokkaaksi virheeksi.

Roomassa oli nyt herätty huolestumaan kapinallisten menestyksestä. Tasavaltaa oli uhattu ennenkin, mutta se ei ollut koskaan hävinnyt sotaa – eikä aikonut hävitä nytkään.

Senaatti nimitti joukkojensa uudeksi johtajaksi Marcus Licinius Crassuksen, joka oli Rooman rikkaimpia miehiä ja kokenut sotapäällikkö.

Hän aloitti valmistelut ja kokosi kuusi legioonaa Spartacuksen kohtaamista varten.

Joka kymmenes teloitettiin

Crassus näki pian, että toistuneiden tappioiden myötä roomalaissotilaat pelkäsivät Spartacusta ja tämän joukkoja. Crassuksen ratkaisu oli ottaa joukoistaan rautainen ote säälimättömällä kurilla.

Kun eräs legioonista vetäytyi ensimmäisten yhteenottojen aikana, Crassus oli armoton.

Hän otti käyttöön vanhan roomalaisen rangaistusmenetelmän, desimaation, jossa joukko-osasto jaettiin kymmenen hengen ryhmiin ja jaon jälkeen joka ryhmästä arvottiin yksi sotilas.

Arvotut miehet tuotiin sitten muun legioonan eteen omien aseveljiensä teloitettavaksi. Historioitsija Appianos kertoo menetelmän motiiveista seuraavaa:

”Crassus osoitti näin miehilleen, että heillä oli enemmän syytä pelätä häntä kuin vihollista.”

Kurilla ja pelolla hallittu roomalainen sotakoneisto lähti nyt liikkeelle toden teolla. Roomalaiset voittivat useita taisteluita ja pakottivat Spartacuksen joukot vetäytymään yhä pidemmälle etelään.

Orja-armeijan johtajan oli löydettävä ratkaisu tilanteen kääntämiseksi. Hänen joukkonsakin alkoivat käsittää, että ainoa keino selvitä tilanteesta hengissä oli paeta Italiasta.

Spartacus päätti vuokrata merirosvolaivan, kuljettaa joukkonsa sillä Sisiliaan ja jatkaa saaren suojista edelleen Pohjois-Afrikkaan.

Merirosvot ottivat maksun ja lupasivat olla sovittuna aikana laivoineen vastassa, mutta kun kyseinen päivä koitti, ketään ei näkynyt. Orjajoukot olivat nyt umpikujassa Messinansalmen rannalla.

Elettiin talvea 71 eaa., ja kapinalliset alkoivat olla ahtaalla. Muonavarastot kävivät jo vähiin, eikä karu seutu tarjonnut mahdollisuuksia niiden täydentämiseen.

Joukot suuntasivat jälleen pohjoiseen, mutta vastassa oli tyly yllätys.

Crassuksen joukot olivat pystyttäneet niemenkärjen poikki muurin nykyisen Calabrian alueelle tarkoituksenaan saartaa orjajoukot ja antaa näiden nähdä nälkää kunnes he lopulta antautuisivat.

Kapinalliset yrittävät useasti murtautua saarron läpi, mutta heidät lyötiin joka kerta.

Raskaiden miestappioiden jälkeen Spartacus päätti panna kaikki yhden kortin varaan.

Ensin hän ristiinnaulitutti roomalaisen sotilaan miestensä edessä näyttääkseen näille, millainen kohtalo heitä odottaisi, jos he joutuisivat roomalaisten vangiksi.

Tämän jälkeen hän jäi odottamaan, että sää yltyisi huonoksi, ja johdatti sitten sen suojissa joukkonsa yllätysiskuun.

Rajun taistelun jälkeen osa orjakapinallisista pääsikin Crassuksen saarron läpi, mutta isku vaati raskaan veronsa, ja Spartacuksen joukkojen suunnatessa pohjoiseen niistä oli jäljellä enää kolmannes.

Gladiaattori oli joukkoineen näyttänyt voimansa vielä kerran – Spartacus oli edelleen vapaa.

Edetessään kohti Brundisiumin satamakaupunkia, nykyistä Brindisiä, orjajoukot saivat kuitenkin musertavia uutisia: roomalaisyksikkö oli juuri saapunut Brundisiumiin ja oli tulossa heitä vastaan.

Samalla he saivat tiedon, että Pompeius oli saapumassa valtavine joukkoineen pohjoisesta heitä kohti.

Appianoksen mukaan Spartacus oli aivan epätoivoinen ja käänsi joukkonsa ympäri kohtaamaan Crassuksen yhdessä viimeisessä taistelussa.

Kapina päättyi verilöylyyn

Ennen ratkaisevaa iskua Spartacus laskeutui hevosensa selästä ja piti sotilailleen henkeä nostattavan puheen.

Tämän jälkeen hän tappoi hevosensa symbolisena vakuutuksena sille, ettei hänellä itsellään ollut aikomustakaan paeta.

Kun taistelut alkoivat, Spartacus teki kaikkensa päästäkseen käsiksi Crassukseen, joka johti joukkojaan etulinjan takaa.

Orja-armeijan johtaja toivoi voivansa kääntää tilanteen vielä voitoksi tappamalla Crassuksen ja lannistamalla näin hänen sotilaansa.

Vaikka Spartacus eteni sinnikkäästi roomalaisten rintaman läpi ja tappoi edetessään jopa kaksi sadanpäämiestä eli centuriota – roomalaisten kokeneimpia upseereita – hänen suunnitelmansa oli tuhoon tuomittu.

”Lopulta, kun hänen omat miehensä olivat paenneet, hän seisoi vihollisten ympäröimänä, piti asemansa ja kuoli taistellen loppuun asti,” Plutarkhos kirjoitti.

Appianoksen mukaan sen sijaan kukaan Spartacuksen miehistä ei paennut:

”Spartacus sai keihäästä iskun reiteensä, putosi polvilleen ja piti kilpeä edessään samalla, kun piti hyökkääjänsä loitollakunnes hänet ja suuri joukko hänen seuraajiaan saarrettiin ja tapettiin.”

Myöhemmin monet roomalaisetkin ylistivät Spartacuksen rohkeutta. Vaikka hän oli kenties syntyjään barbaari, hän kuoli monien mielestä rohkeana ja ylpeänä kuin oikea imperator, sotapäällikkö.

Spartacuksen ruumista ei koskaan löydetty, mutta monet hänen hengissä selvinneistä sotilaistaan joutuivat vangiksi.

Kostaakseen Rooman puolesta ja pelotteeksi muille mahdollista kapinaa suunnitteleville Crassus määräsi kuusituhatta kapinallista ristiinnaulittavaksi Capuasta Roomaan kulkevan Via Appian varrelle.

Spartacuksen nimi jäi kuitenkin elämään varoituksena roomalaisille ja lupauksena toivosta kaikille Rooman valtakunnan sortamina ja alistamina eläville.