Kuolema, jota keisari Marcus Aurelius oli niin usein pohtinut, oli lähellä, ja hän tiesi sen. Oli vuosi 180 jaa., ja keisari makasi sairasvuoteellaan armeijan päämajassa Pannonian rajamaakunnassa kuunnellen sotilasleirin tuttuja ääniä. Kohtalon oikusta Aurelius oli sotinut valtaosan aikuisikäänsä.
58-vuotias keisari oli 19 vuoden ajan käynyt lähes yli-inhimillistä taistelua barbaarikansoja, roomalaisia kilpailijoitaan ja itseään vastaan, ja nyt hän oli kuolemanväsynyt. Filosofikeisari oli täyttänyt velvollisuutensa Rooman keisarina ja ihmisenä. Nyt oli aika jättää hyvästit.
Keisari oli aiemmin kirjoittanut: ”Tärkeintä on katsoa elämää oikein silmin: se kestää vain päivän ja merkitsee niin vähän. Eilen tippa limaa, huomenna: kalmo tai kasa tuhkaa.”
Marcus Aurelius kutsui luokseen poikansa Commoduksen ja pyysi tätä viemään loppuun sodan, joka oli koitunut kalliiksi sekä hänelle itselleen että Rooman valtakunnalle.
Marcus Aurelius kuoli nykyisen Serbian alueella mutta ehti hyvästellä ystävänsä sairasvuoteeltaan.
Commodus kuitenkin kieltäytyi jyrkästi, ja lopulta keisari pyysi vain poikaansa odottamaan edes muutaman päivän ennen paluuta kotiin Roomaan.
Commodus ei kuitenkaan halunnut odottaa. Aikalaishistorioitsija Dion Kassioksen mukaan hän suostutteli lääkärit jouduttamaan isänsä kuolemaa.
Väitetään, että Aurelius pääsi perille poikansa murha-aikeista mutta ei paljastanut niitä kenellekään. Marcus Aurelius päinvastoin käski sotilaidensa totella uutta keisariaan. Sitten väsynyt keisari peitti päänsä ja nukahti.
”Lähestyy aika, jolloin olet unohtanut kaiken ja kaikki ovat unohtaneet sinut.” Marcus Aurelius päiväkirjassaan ”Itselleni”
Niin kuoli keisari Marcus Aurelius, joka tunnetaan muun muassa Gladiaattori-elokuvasta ja jota jälkipolvet ovat kutsuneet ”Rooman viimeiseksi hyväksi keisariksi”.
Hän on Rooman hallitsijoista ainoa, jonka sisimmät mietteet ovat meille tuttuja, sillä Marcus Aurelius kirjoitti ajatuksiaan muistiin. Hän oli ennen kaikkea filosofi, maailman menon pohtija ja mies, joka halusi nähdä asioiden parhaat puolet ja vihasi sotaa.
Kohtalo päätti kuitenkin toisin. Rooman viisain ja rauhaa rakastavin keisari ajautui antiikin ajan raaimpiin kuuluneeseen sotaan ja syöksi imperiumin sen pitkäkestoisimpaan kriisiin – osittain juuri siksi, että hän uskoi kaikista ihmisistä hyvää.
Keisari Marcus Aurelius tunnetaan mm. Gladiaattori-elokuvasta. Tässä kohtauksessa keisari on kenraali Maximus Decimus Meridiuksen kanssa.
Marcus Aurelius oli lukutoukka
Kun Marcus Aurelius syntyi vuonna 121, Rooman valtakunta eli kultakauttaan. Kolme vahvaa keisaria oli tuonut rauhan imperiumiin, jonka asukkaat olivat joutuneet kohtaamaan katastrofin toisensa jälkeen.
Marcus Aureliuksen suku oli kotoisin nykyisen Espanjan alueelta. He asettuivat asumaan Roomaan, missä he etenivät vähitellen imperiumin poliittisessa hierarkiassa. Kun Aurelius oli 3-vuotias, hänen isänsä Marcus Annius Verus kuoli ja hänen samanniminen isoisänsä adoptoi hänet.
Aurelius kirjoitti myöhemmin oppineensa isältään ”nöyryyttä ja miehisyyttä”, äidiltään ”hurskautta ja anteliaisuutta” ja isoisältään ”jaloutta ja luonteen tasapainoa”.
”Ei ole mitään järkeä raivota asioille, sillä usko minua, ne eivät välitä!” Marcus Aurelius päiväkirjassaan ”Itselleni”
Isoisän ansiosta silloinen keisari Hadrianus kiinnitti huomionsa isättömään poikaan ja huolehti siitä, että tämä sai kattavan koulutuksen. Poika suorastaa imi tietoa itseensä.
”Hän ponnisteli opintojensa parissa niin innokkaasti, että hänen ruumiinsa heikkeni”, antiikin roomalaisissa lähteissä kerrotaan.
Aurelius itse tunnusti kirjeessä eräälle opettajalleen: ”Olen niin väsynyt, että jaksan tuskin hengittää.”
”Ainoa varallisuus, jonka saat pitää ikuisesti, on se, jonka olet lahjoittanut pois.” Marcus Aurelius päiväkirjassaan ”Itselleni”
Keisari Hadrianusta pojan innokkuus miellytti. Vähän ennen kuolemaansa vuonna 138 keisari adoptoi seuraajansa Antoninus Piuksen sillä ehdolla, että tämä adoptoisi vuorostaan Marcus Aureliuksen ja nimeäisi tämän seuraajakseen.
Kirjaamalla Marcus Aureliuksen perimysjärjestykseen Hadrianus noudatti tapaa, joka oli alkanut 42 vuotta aikaisemmin keisari Nervan aikana.
Ennen Nervaa valtakunta oli periytynyt isältä pojalle tai läheiselle perheenjäsenelle, minkä seurauksena Roomaa olivat tuon tuostakin hallinneet julmat ja epäpätevät keisarit. Nervalla ei ollut omaa poikaa, ja siksi hän adoptoi parhaan keisariehdokkaan – Trajanuksen. Seuraavat keisarit tekivät samoin hyvällä menestyksellä.
Seuraavina vuosina Rooman valtakunta laajeni suurimmilleen, ja valtakunnassa vallitsi Pax Romana eli rauha Rooman vallan alla.
Keisari Hadrianuksen ja Antoninus Piuksen rauhanomainen linja sai Rooman monet viholliset elättelemään toiveita imperiumin heikkenemisestä. Pian viholliset alkoivatkin kerääntyä imperiumin rajoille testaamaan Rooman sotavoimaa.
Stoalaisuus vetosi Aureliukseen
Opintojensa aikana Aurelius kiinnostui erityisesti stoalaisuudesta, filosofisesta koulukunnasta, joka painottaa yksinkertaista elämäntapaa, itsehillintää ja ikuisia arvoja.
”Hän jäljitteli filosofien pukeutumista ja pian myös heidän sinnikkyyttään. Hän opiskeli karkeaan kreikkalaistyyliseen viittaan pukeutuneena ja nukkui paljaalla maalla”, Aureliuksesta kerrotaan.
Aureliuksen ajatukset ovat säilyneet nykypäivään, sillä hän kirjoitti mietteitään päiväkirjaansa koko valtakautensa ajan. Muistiinpanot oli tarkoitettu hänelle itselleen, mutta ne ovat säilyneet ja tarjoavat jälkipolville poikkeuksellisen kurkistuksen hallitsijan mieleen.
Keisari Hadrianus oli Aureliuksesta niin ylpeä, että antoi tälle totuuteen viittaavan lempinimen Verissimus. Hadrianuksen kuoleman jälkeen Aurelius avioitui Antoninus Piuksen Faustina-tyttären kanssa ja toimi uuden keisarin lähimpänä neuvonantajana.
Vuonna 161 keisari Antoninus Pius kuoli ja 40-vuotias Aurelius julistettiin keisariksi. Rooman valtakuntaa hallitsi ensi kertaa filosofi.
Aurelius ei kuitenkaan halunnut hallita keisarina yksin. Hän vaati, että senaatti nimeäisi kanssahallitsijaksi hänen adoptioveljensä Lucius Veruksen. Senaatti myöntyi, ja Rooma sai kaksi keisaria.
Sitten asiat alkoivat mennä pieleen. Nykyisen Iranin alueella sijainneen Parthian kuningas oli kuullut vallanvaihdosta ja päätti testata tuoreita keisareita.
Marcus Aurelius hyödynsi jokaisen tilaisuuden opiskella filosofiaa ja tieteitä.
Hän hyökkäsi armeijoineen Roomalle kuuluneisiin Armeniaan ja Syyriaan. Aureliuksella oli kädet täynnä työtä Roomaa koetelleen tulvan vuoksi, ja hän lähetti Veruksen itään.
Roomalaisten historioitsijoiden mukaan Lucius Verus oli veljensä täydellinen vastakohta: Hän rakasti runsaita aterioita, viiniä ja naisia, ja idässä niitä kaikkia oli tarjolla ylen määrin. Verus ei kieltäytynyt houkutuksista.
”Syyriaan tultuaan Verus vietti turmeltunutta elämää Antiokiassa ja Dafnessa", kuvaa roomalainen Historia Augusta -teos.
Sotatoimet Verus jätti legaateilleen eli sotapäälliköilleen, ja kiireinen Aurelius johti sodankäynnin yksityiskohtia Roomasta. Pettymyksestään huolimatta Aurelius luotti edelleen Verukseen, jonka hän kutsui kotiin vuonna 166 voitokkaan sodan jälkeen.
Roomassa heille molemmille myönnettiin arvonimi ”Isänmaan isä”. Vaikeuksia oli kuitenkin tulossa.
Aureliuksen ongelmat kasaantuivat
Sodan raivotessa idässä kansa oli saanut tutustua Marcus Aureliuksen jalouteen. Keisari toimitti viljaa nälänhädästä kärsineille kaupungeille, kunnosti valtakunnan teitä eikä koskaan tavoitellut raha-asioissa omaa etuaan. Hän huolehti jopa gladiaattoreista.
”Hän inhosi verenvuodatusta niin, että nähtyään gladiaattoritaisteluita Roomassa hän varmisti, etteivät gladiaattorit vaarantaneet henkeään vaan taistelivat tylsillä miekoilla”, kirjoitti aikalaishistorioitsija Dion Kassios.
”Mistään muualta ihminen ei löydä niin paljon rauhaa ja häiriöttömyyttä kuin omasta sielustaan.” Marcus Aurelius päiväkirjassaan ”Itselleni”
Historia Augustan mukaan keisarin käytös kannusti tavallisia kansalaisiakin kehittämään itseään: ”Hän teki pahoista ihmisistä hyviä ja hyvistä jaloja.”
Sota parthialaisia vastaan oli hädin tuskin päättynyt, kun useat barbaariheimot ylittivät valtakunnan pohjoisrajan Tonavalla. Pahimman uhkan muodostivat ratsastajakansa jazygit ja germaaniset markomannit, jotka tunkeutuivat germaanikuningas Bellomariuksen johdolla pitkälle nykyisen Itävallan alueelle.
Aquileiassa Pohjois-Italiassa germaanit uhkasivat murtaa Rooman viimeisen puolustuslinjan Alpeilla. Aurelius ja Verus onnistuivat kuitenkin viime hetkellä torjumaan hyökkäyksen.
Pian sen jälkeen iski uusi katastrofi: rutto. Veruksen joukot olivat todennäköisesti tuoneet ruton Roomaan sodasta parthialaisia vastaan, ja tauti levisi pian koko valtakuntaan.
Sodat pitivät Aureliuksen tien päällä
Lukutoukka Marcus Aurelius sai hallita rauhassa vain kaksi vuotta, ennen kuin helvetti pääsi irti. Barbaarien hyökkäykset ja sisäiset kapinat pakottivat rauhaa rakastavan keisarin matkustamaan valtakuntansa polttopisteisiin.
”Rutto levitti tartuntoja ja kuolemaa Persian rajalta Reinille ja Galliaan asti”, kirjoitti historioitsija Ammianus Marcellinus, ja reettori Aelius Aristeides kuvaili, miten monia ruttoa pakoon pyrkineitä löydettiin kuolleena omalta kotioveltaan.
Kaupungeissa tuhansia kuolleita kuljetettiin ääriään myöten täysille hautausmaille. Nykyhistorioitsijoiden arvioiden mukaan ruttoon kuoli 15 vuotta kestäneen epidemian aikana noin viisi miljoonaa ihmistä.
Yksi uhreista oli todennäköisesti keisari Verus, joka kuoli Pohjois-Italiassa vuonna 168 sairastettuaan vain kolme päivää. Marcus Aurelius oli nyt Rooman ainoa keisari.
Aureliuksen epäonni jatkui
Veruksen kuoleman jälkeen Aurelius palasi Roomaan hautaamaan adoptioveljensä, mutta siellä häntä kohtasi uusi tragedia. Keisarin 7-vuotiaan pojan Annius Veruksen toisen korvan alapuolelle ilmestyi kasvain, ja poika menehtyi leikkauksesta huolimatta.
Keisariparin 12 lapsen katraasta olivat jäljellä enää Commodus-poika ja neljä tytärtä. Aurelius kätki stoalaisen tyynesti tunteensa ja kieltäytyi julistamasta maansurua.
”Hän oli niin rauhallinen, ettei suru tai ilo milloinkaan muuttanut hänen kasvojensa ilmettä”, Historia Augustassa kuvaillaan.
Vähän myöhemmin Aureliuksen oli lähdettävä jälleen sotaan. Markomannit uhkasivat taas Roomaa, ja vuonna 170 Aurelius marssi vähintään sadantuhannen miehen kanssa Tonavalle. Germaaniheimot olivat kuitenkin valmiina, ja Rooman joukot kokivat kirvelevän tappion.
”Sinun on oltava kuin kallio meressä. Aalto aallon jälkeen iskeytyy sitä vasten, mutta se pysyy lujana ja vesi vain vaahtoaa sen ympärillä.” Marcus Aurelius päiväkirjassaan ”Itselleni”
Stoalainen Aurelius ei kuitenkaan murtunut.
”Sinun on oltava kuin kallio meressä. Aalto aallon jälkeen iskeytyy sitä vasten, mutta se pysyy lujana ja vesi vain vaahtoaa sen ympärillä”, hän kirjoitti itselleen ollessaan rintamalla.
Seuraavien kahden vuoden aikana Rooman armeijat ylittivät Tonavan ja veivät sodan markomannien maille. Menneiden aikojen tasaväkisten armeijoiden välisten taistelujen sijaan Germanian loputtomissa metsissä käytiin pienempiä kahakoita hajallaan asuvien heimojen kanssa.
”Sielu saa väriä ajatuksista, jotka sen täyttävät.” Marcus Aurelius päiväkirjassaan ”Itselleni”
Roomalaiset kävivät sissisotaa polttamalla kyliä ja pakottivat vihollisen perääntymään niitty niityltä ja metsäaukea aukealta. Sota oli raakaa, ja se varmasti kauhistutti Aureliusta, mutta velvollisuus Roomaa kohtaan painoi vaakakupissa mielenrauhaa enemmän.
”Hetken vaatimukset, päivän velvollisuus – siihen sinun on panostettava kaikki voimasi, kuin mies, kuin roomalainen”, hän kannusti itseään.
Kahden vuoden verisen sodan jälkeen keisari pakotti lopulta markomannit antautumaan. Se ei kuitenkaan merkinnyt pysyvää rauhaa.
Voitettuaan sodan markomanneja vastaan Aurelius pystytti Roomaan pylvään, johon kaiverrettiin kohtauksia ennennäkemättömän raa’asta sodasta.
Aurelius myi palatsinsa aarteita
Seuraavana vuonna Aurelius oli jälleen rintamalla Tonavalla. Tällä kertaa vastassa olivat jälleen jazygit sekä germaaniheimo kvadit, jotka olivat markomannien tavoin toistuvasti hyökänneet Rooman provinsseihin Tonavan varrella.
Keisari solmi rauhansopimuksen kvadien päällikön Ariogaesuksen kanssa ja esti siten uuden verilöylyn. Kun kvadit seuraavana vuonna rikkoivat rauhansopimuksen, keisari raivostui.
Aurelius lupasi tuhat kultarahaa sille, joka vangitsisi Ariogaesuksen elävänä, ja 500 kultarahaa sille, joka toisi hänelle tämän pään. Kun päällikkö lopulta saatiin vangiksi, viha oli kuitenkin jo laantunut ja Aurelius tyytyi määräämään päällikön maanpakoon.
Pohjoisen sodat verottivat armeijaa ja valtion kassaa siinä määrin, että Aurelius joutui värväämään armeijaansa orjia ja gladiaattoreita.
”Hän teki sotilaita jopa Dalmatian ja Dardanian ryöväreistä”, Historia Augustassa todetaan.
”Varo, ettei keisari vain saa sinussa valtaa; purppuraväri tarttuu helposti. Kyllä, niin voi käydä!” Marcus Aurelius päiväkirjassaan ”Itselleni”
Kansan onneksi Aurelius ei maksattanut sodan kustannuksia alamaisillaan vaan myi palatsinsa huonekaluja, kultaa ja jopa keisarinnan kullalla kirjailtuja pukuja.
Samaan aikaan kuluttavat sodat jatkuivat pohjoisessa. Mielenrauhansa säilyttämiseksi keisari kirjoitti mietteitään ja neuvojaan itselleen muistiin iltaisin.
”Häiritseekö maineesi sinua? Muista silloin, miten nopeasti aika kuluu, ja muista myös ajan äärettömyys ennen meitä ja meidän jälkeemme. Silloin ymmärrät, kuinka onttoja ihmisten kehut ovat”, keisari kirjoitti.
Keisarin viisaus ei kuitenkaan ulottunut hänen lähimpiinsä, mikä osoittautui kohtalokkaaksi sekä Aureliukselle itselleen että koko valtakunnalle.
Marcus Aureliuksen ratsastajapatsas Roomassa on yksi harvoista nykypäiviin säilyneistä keisarien patsaista, sillä sen uskottiin esittävän kristittyä keisari Konstantinusta.
Aurelius ei nähnyt perheensä vikoja
Sodista huolimatta Marcus Aurelius hoiti keisarin tehtävänsä tunnollisesti. Antiikin aikaisten lähteiden mukaan hän pohti valtakunnan asioita usein öiseenkin aikaan.
”Hän uskoi, että jos hän jättäisi huomiotta pienimmänkään yksityiskohdan, ihmiset alkaisivat arvostella hänen muitakin toimiaan”, Dion Kassios kirjoitti.
Keisari vietti pitkiä aikoja poissa Roomasta ja etääntyi siksi perheestään. Hän palvoi vaimoaan Faustinaa ja kieltäytyi kuuntelemasta puheita, joiden mukaan keisarinnalla oli lukuisia suhteita ja että tämä oli erityisen viehtynyt gladiaattoreihin.
Huhujen todenperäisyydestä ei ole varmuutta. Pahempaa oli kuitenkin se, että Aurelius ei nähnyt poikansa Commoduksen vikoja, vaikka tämä osoitti Roomalaisten lähteiden mukaan julmuutensa jo 12-vuotiaana.
Kun hänen kylpyvetensä eräänä päivänä oli liian kylmää, hän määräsi heittämään kylpymestarin uuniin. Käskyn saaneet orjat tyytyivät kuitenkin polttamaan vain lampaantaljan. Kerrotaan, että Commodus nuuhki savun hajua tyytyväisenä.
Marcus Aureliuksen Commodus-poika oli fanaattisen kiinnostunut gladiaattoritaisteluista ja taisteli itsekin usein areenalla nuija aseenaan. Kukaan ei kuitenkaan uskaltanut lyödä julmaa keisaria.
Vaikka tieto tästä ei ehkä koskaan kantautunut Aureliuksen korviin, hän oli takuulla tietoinen poikansa luonteesta. Siitä huolimatta keisari nimitti Commoduksen princeps iuventutikseksi, ritarisäädyn päälliköksi, merkiksi siitä, että hän oli valinnut pojan seuraajakseen.
Vuonna 175 Rooman armeijat olivat kukistaneet pohjoisen heimot, kun Aurelius kuuli, että Syyrian kuvernööri Avidius Cassius oli noussut kapinaan.
”Hallitsijan osa on kylvää hyvää mutta niittää pahaa.” Marcus Aurelius päiväkirjassaan ”Itselleni”
Lähteiden mukaan kuvernööri oli kuullut huhun, jonka mukaan Aurelius oli kuollut, ja oli siksi tarttunut tilaisuuteen. Nyt Aureliuksen piti kiirehtiä etelään hoitelemaan Avidius Cassius, vaikka hän antoikin tämän rikkeen anteeksi jo etukäteen.
”Jättäisin hallitsemisen mieluusti Cassiukselle, jos se olisi valtakunnan edun mukaista”, hän julisti joukoilleen ja pyysi heitä olemaan pettureille armollisia.
Pian sen jälkeen levisi tieto, jonka mukaan Cassiuksen omat sotilaat olivat surmanneet hänet.
Commodus oli niin hullu, että sekä hänen sisarensa ja että hänen rakastajansa yrittivät murhauttaa hänet. Lopulta hänen oman painivalmentajansa kuristi hänet.
Commoduksesta alkoi sadan vuoden painajainen
Nimittämällä poikansa Commoduksen seuraajakseen Marcus Aurelius rikkoi keisarien perinteen valita seuraajakseen pätevin henkilö. Päätös suisti Rooman valtakunnan kaaokseen.
Commodus oli toiminut neljä vuotta isänsä kanssahallitsijana, ja nyt hänestä tuli ainoa keisari. 18-vuotias keisari osoittautui pian isänsä täydelliseksi vastakohdaksi. Hän ei uskaltanut taistella germaaneja vastaan, mutta hän oli hyvin ylpeä lihaksikkaasta vartalostaan, uskoi olevansa uudestisyntynyt Herkules ja kantoi sankarinsa tavoin usein leijonantaljaa ja nuijaa.
Hänen toinen intohimonsa olivat gladiaattoritaistelut, joihin hän myös itse osallistui. Eräänä päivänä hän kokosi joukon jalkansa menettäneitä miehiä, puetutti nämä hirviöiksi, pakotti nämä ryömimään maassa ja nuiji heidät kuoliaaksi.
Kun Commoduksen sisar Lucilla vuonna 182 yritti murhauttaa veljensä, tämän hulluus syveni entisestään. Sen jälkeen kukaan ei ollut turvassa.
Lopulta joukko salaliittolaisia, mukaan lukien Commoduksen rakastajatar Marcia, päätti murhata hänet myrkytetyllä viinillä. Commodus oksensi viinin ulos, jolloin hänen painivalmentajansa kuristi hänet.
Vakaus, jolle Rooman valtakunnan mahti ja vauraus oli perustunut, oli mennyttä. Seuraavat keisarit murhauttivat kilvan toisiaan, ja valtakunta vajosi sadaksi vuodeksi sisällissotaan ja sekasortoon.
Aurelius teki elämänsä pahimman virheen
Palattuaan Roomaan vuonna 176 Aurelius nimitti Commoduksen konsuliksi ja pian myös kanssahallitsijakseen. Kun markomannit seuraavana vuonna jälleen kapinoivat, Aurelius otti poikansa mukaan sotaan.
Commodus oli paikalla, kun ikääntyvä keisari vuonna 180 saattoi viimeinkin julistaa markomannit lyödyiksi ja ilmoitti liittävänsä heidän maansa Roomaan, jotta he eivät enää aiheuttaisi ongelmia.
Niin ei kuitenkaan tapahtunut. Marcus Aurelius kuoli 17. maaliskuuta 180. Luultavasti hänen kuolemaansa vauhditti Commodus, joka otti heti vallan ja marssitti Rooman joukot kotiin.
”Ihmiselämä on hyvin lyhyt, sillä sen sato korjataan vain kerran. Satoa ovat hurskas mieli ja epäitsekkäät teot.” Marcus Aurelius päiväkirjassaan ”Itselleni”
Dion Kassios suri viisaan, paljon kärsineen keisarin kuolemaa: ”Minä ihailin häntä vielä enemmän siitä syystä, että hän selvisi itse ja säilytti valtakunnan näiden poikkeuksellisten ongelmien keskellä.”
Jälkimmäinen toteamus ei aivan pitänyt paikkaansa. Commoduksen nimittäminen keisariksi merkitsi alkua satavuotiselle kriisille, joka järkytti Rooman valtakuntaa perustuksia myöten. Vastuu oli Marcus Aureliuksella, joka petti stoalaiset periaatteensa ja teki elämänsä tärkeimmän päätöksen tunteidensa – ei järkensä – ohjaamana.