Rooman verinen kosto: Juutalaiset menettivät maansa

Vieras valta Juudeassa

Vuoden 132 kansannousu oli jatkoa juutalaisten lukuisille muille kapinayrityksille, joita pieni ja vuosikausia sorrettu ja alistettu kansa oli vuosien mittaan tehnyt.

Roomalaiset olivat valloittaneet Juudean lähes 200 vuotta aiemmin vuonna 63 eaa. Aluksi he asettivat valtaan vasallikuninkaan keräämään veroja roomalaisten puolesta.

Myöhemmin juutalaisten pyhään kaupunkiin Jerusalemiin nimitettiin roomalainen kuvernööri.

Roomalaiset tukivat sekä Juudean juutalaista ylimystöä että maassa asuvia lukuisia roomalaisia ja kreikkalaisia.

Näin he pyrkivät pitämään kansanryhmät erillään ja estämään yhtenäisen roomalaisvastaisen kapinaliikkeen syntymisen.

Toukokuussa vuonna 66, lähes 70 vuotta ennen kuin Simon Bar Kochba nousi kapinaan, Juudean pohjoisosassa Cesarean kaupungissa alkoi kuitenkin väkivaltainen kansannousu. Levottomuudet levisivät pian myös Jerusalemiin.

6 000 roomalaista tapettiin

Kapinan rajuus tuli roomalaisille yllätyksenä. Kevään ja kesän kuluessa kapinointi levisi suureen osaan Juudeaa. Syksyllä Rooman sotakoneisto pääsi kuitenkin vihdoin vauhtiin.

Syyrian roomalainen kuvernööri marssi 30 000 miehen kanssa Juudeaan murskaamaan kansannousun.

Lokakuun 27. päivänä Rooman joukot olivat jo Jerusalemin porttien ulkopuolella. Seuraavina päivinä ne tunkeutuivat puolustuksen läpi ja etenivät kaupungin keskelle pyhän temppelin luo.

Piiritettyään temppeliä turhaan viikon roomalaiset päättivät kuitenkin keskeyttää hyökkäyksen ja alkoivat vetää joukkojaan Cesareaan.

Ensimmäiset juutalaississit ilmestyivät kuin tyhjästä roomalaisten perääntyessä. Avoimissa taisteluissa kevyesti aseistetuilla kapinallisilla ei ollut mahdollisuuksia kurinalaisia ja paremmin aseistettuja roomalaisia sotilaita vastaan.

Juudean kallioilla ja oliivilehdoissa he olivat kuitenkin elementissään.

Roomalaisten hallituksi aiottu vetäytyminen muuttui neljän päivän kaoottiseksi paoksi. Juutalaiset hyökkäsivät kerta toisensa jälkeen.

Kun roomalaiset pääsivät lopulta turvaan, he olivat joutuneet jättämään jälkeensä kasoittain aseita, varusteita ja muonaa. Lähes 6 000 roomalaissotilasta oli kuollut.

Se oli yksi Rooman suurimmista tappioista ja juutalaisten merkittävin voitto kahteensataan vuoteen.

Voitto mureni omiin kiistoihin

Vuoden 66 kansannousu oli alkanut ilman ennakkosuunnitelmaa, joten kapinalliset edustivat monia eri poliittisia ryhmiä ja tavoitteita.

Kapinallisiin kuului niin radikaaleja selootteja, kapinaan nousseita talonpoikia kuin konservatiivisempia ylimystön ja papiston edustajia.

Kansannousun voittoisa alku hälvensi hetkellisesti ryhmien välisiä erimielisyyksiä, mutta oli vain ajan kysymys, milloin ne taas nousisivat pinnalle.

Tiberiaan kaupungissa radikaalien ja maltillisten kapinallisten väliset katutappelut yleistyivät. Sepforiksessa tilanne paheni entisestään.

Kaupungin juutalaiset pelkäsivät enemmän kiihkomielisiä kapinallisia kuin Roomaa ja pyysivät roomalaisilta aseellista suojaa.

Näin roomalaiset saivat avattua sillanpään vihollisen alueelle.

Rooma lähetti Vespasianuksen

Rooman joukkoja johti aluksi 57-vuotias kenraali Vespasianus. Keväällä 67 hän hyökkäsi juutalaisten alueille.

Aiempi epäonnistuminen oli johtunut siitä, että taistelua oli käyty juutalaisten ehdoilla, mutta Vespasianus toimi toisin.

Hän määräsi sotilaansa polttamaan perässään viljan, tuhoamaan viljavarastot ja tappamaan kotieläimet alueilla, joiden läpi he marssivat.

Roomalaiset iskivät kapinallisten kaupunkeihin ja linnoituksiin. Ylivoimaisella aseistuksellaan he valloittivat kaupungit yksi toisensa jälkeen.

Kapinallisten viimeinen merkittävä tukikohta oli Gamalan linnoitus. Sen asukkaat puolustautuivat urheasti ja torjuivat useita roomalaisten hyökkäyksiä.

Kun asukkaat ymmärsivät taistelemisen olevan turhaa, he pakenivat korkealle kallionkielekkeelle. Monet heittäytyivät alas jyrkänteeltä välttyäkseen joutumasta vihollisen käsiin.

Roomalaisten edetessä kapinalliset pakenivat Jerusalemiin, jossa lopullinen taistelu käytäisiin. 25 000 juutalaista odotti siellä lähestyviä roomalaisia.

Jerusalemissa olevat juutalaisjoukot koostuivat sekalaisesta joukosta konservatiivisia kansallismielisiä sekä uskonnollisia fanaatikkoja ja roistoja. Monet heistä olivat olleet aiemmin mukana voittoisissa taisteluissa ja puhkuivat nyt taisteluintoa.

Jotkut pitivät taistelua lopullisena kamppailuna pimeän ja valon voimien välillä. Juutalaiset olivat vakuuttuneita, että taivaalliset sotajoukot tulisivat apuun, kun roomalaiset hyökkäisivät pyhään kaupunkiin.

23. huhtikuuta vuonna 70 ”pimeän armeija” oli Jerusalemin porteilla, nyt komentajanaan Vespasianuksen poika Titus.

Hyökkäys Jerusalemiin

Roomalaiset alkoivat rakentaa kolmea piiritysvallia Jerusalemin muurien ympärille. Kun vallit olivat valmiit, muurinsärkijät ja piirityslaitteet ajettiin murtamaan muureja.

Historioitsija Flavius Josefuksen mukaan kaupungin läpi kulki syvä valitus, kun ensimmäiset muurinsärkijöiden äänet alkoivat kuulua. Kaupunkilaiset tiesivät, että roomalaiset eivät tuntisi armoa heitä kohtaan.

Noin viikon kuluttua roomalaisten suurin muurinmurtaja, jota juutalaiset kutsuivat ”voittajaksi”, teki aukon Jerusalemin muuriin. Toukokuun lopussa roomalaiset lähestyivät temppelialuetta ja pääsivät sisimmälle linnoitukselle, Antonialle.

He rakensivat lisää valleja, ja kahden viikon kuluttua muurinmurtajat olivat paikoillaan. Piirityslaitteiden jyly kumisi taas kaupunkiin.

Tällöin maa yhtäkkiä petti, jolloin laitteet ja miehet putosivat kaivantoon. Juutalaiset olivat salaa kaivaneet tunneleita roomalaisten vallien alle, tukeneet seinät paaluilla ja sytyttäneet sitten paalut palamaan niin, että tunnelit romahtivat.

Hetkessä roomalaisten kahden viikon uurastus oli tuhottu. Roomalaiset eivät kuitenkaan lannistuneet.

Juutalaiset söivät olkia

Kenraali Titus veti sotilaansa kaupungista ja rakennutti kilometrien pituisen muurin koko Jerusalemin ympäri. Sitten roomalaisten tarvitsi vain odottaa, että kaupunkilaisilta loppuisivat elintarvikkeet. Odotuksesta ei tullut pitkä.

Kaupungin sotaväellä samoin kuin rikkailla kaupunkilaisilla oli riittävästi muonaa. Mutta kaupungin noin 200 000 tavallisella asukkaalla ei ylimääräisiä varastoja ollut.

Kesällä 70 tilanne muuttui yhä epätoivoisemmaksi. Ihmiset söivät mitä saivat: he keräsivät ruohotupsuja, pureskelivat nahkavöitä, söivät olkia tallien lattioilta ja kaivoivat sulamattomia jyviä hevosten ulosteista.

Nälkää seurasivat sairaudet. Lopulta kaikkia kuolleita ei enää pystytty hautaamaan, ja ruumiit heitettiin kaupunginmuurien yli.

Auringossa mätänevien ruumiiden lemu levisi pian kaikkialle.

Jotkut yrittivät paeta, mutta vain harva pääsi roomalaisten saartorenkaan läpi. Äveriäät juutalaiset pystyivät kuitenkin usein maksamaan vapaudestaan, ja lisäksi moni heistä vastusti kapinaa.

Jotkut joutuivat tosin epäonnekseen roomalaisjoukkojen syyrialais- tai arabitäydennysten käsiin. Näillä oli tapana viiltää vankiensa vatsa auki siinä uskossa, että pakolaiset olivat nielleet pakomatkaa varten kultaa ja jalokiviä.

Tavallisille juutalaisille ei annettu armoa. Jerusalemin ympärille nousi nopeasti tuhansia ristejä, joissa roikkui kuolleita tai kuolevia juutalaisia. Se oli yksi tapa yrittää musertaa kapinallisten taistelutahto.

Hyökkäykset, nälkä, sairaudet ja hirmuteot johtivat loppukesällä 70 siihen, että roomalaiset etenivät juutalaisten pyhimmälle paikalle, Jerusalemin temppelille.

Temppeli poltettiin

Temppelin luona käytyjen raakojen ja sekasortoisten taistelujen lomassa eräs sotilas nosti maasta palavan puukappaleen. Hän kiipesi toverinsa hartioille ja nakkasi soihdun ikkunasta sisään.

Huone, johon sotilas soihdun heitti, sattui olemaan temppelin varastohuone, joka oli täynnä palonarkoja pergamenttirullia, papyrusta ja tekstiilejä. Oli ollut kuivaa jo viikkokausia, ja palo levisi räjähdyksenomaisesti.

Pian temppelialueella harhaili juutalaisia, jotka yrittivät epätoivoisesti puolustaa temppeliä hyökkääviltä roomalaisilta samalla kun he yrittivät pelastaa pyhiä kirjoituksia liekeiltä.

Temppelin hävitys oli kuolinisku kapinallisille, ja monet juutalaisista ymmärsivät nopeasti, että loppu oli käsillä. Roomalaissotilaiden silmien eteen avautui pian epätoivoinen näky.

Temppeliä ympäröivän pylväskäytävän katolla seisoi sadoittain naisia, miehiä ja lapsia. Tulen ja savun keskellä he tuijottivat herkeämättä taivaalle. He uskoivat, että pelastus tulisi taivaasta.

Odotus oli kuitenkin turha, ja pian liekit nielaisivat odottajat ahnaaseen kitaansa.

Roomalaiset juhlivat voittoa

Roomassa voittoa juhlittiin kaupungin kautta aikojen mahtavimmalla voitonparaatilla. Voitetut eivät olleet mitään mitättömiä barbaareja Galliasta tai Germaniasta vaan vanha ja kukoistava kulttuuri.

Kulkue kiersi kaupungin kaduilla tuntikausia tuhansien roomalaisten kerääntyessä seuraamaan sitä katujen varsille.

Marssijat kantoivat suuria tauluja, joissa oli kuvattu juutalaisilta neljä vuotta kestäneen sodan aikana valloitettuja merkittävimpiä taisteluita ja kaupunkeja. Tuhannet sotilaat esittelivät ylpeinä ryöstämiään aarteita.

Katuja pitkin raahattiin myös 700 juutalaisvankia. Joukkoon oli valittu kaikkein suurimmat, vahvimmat ja ylväimmät vangit.

Kun seitsenhaarainen kynttelikkö ja muita temppelistä ryöstettyjä aarteita kannettiin kansan ohi, meteli väkijoukossa yltyi korviahuumaavaksi.

Juudeassa Jerusalem ja juutalaisten temppeli olivat raunioina. Kaupungin papisto oli kuollut tai lähtenyt. Jerusalemin asukasmäärä oli vähentynyt kolmannekseen entisestä, ja sadattuhannet juutalaiset olivat menehtyneet tai karkotettu.

Rooma perusti Jerusalemin lähelle siirtokunnan sotaveteraaneilleen, joille jaettiin maa-alueita kiitokseksi palveluistaan. Lisäksi eri puolille Juudeaa perustettiin joukko täysin ei-juutalaisia kaupunkeja.

Juutalaisten valtio oli käytännössä lakkautettu. Juutalaisten vastarintaa ei kuitenkaan ollut niin vain murskattu. He odottivat vain uutta tilaisuutta murtautua roomalaisten ikeen alta.

Hadrianus kielsi ympärileikkauksen

60 vuotta juutalaisten ensimmäisen kansannousun jälkeen vuonna 130 Rooman keisari Hadrianus saapui Jerusalemiin, joka oli edelleen raunioina.

Hänen tarkoituksenaan oli rakennuttaa paikalle uusi, moderni roomalaiskaupunki, jonka nimeksi tulisi Aelia Capitolina. Juutalaisten tuhotun temppelin tilalle rakennettaisiin uusi temppeli roomalaisten Jupiter-jumalan kunniaksi.

Juutalaisten keskuudessa aie herätti raivoa ja järkytystä. Hadrianus piti itseään juutalaisten ystävänä, mutta monien roomalaisten tapaan hän ei ymmärtänyt lainkaan juutalaisia ja heidän uskontoaan.

Roomalaisten uskonto oli joustava ja käytännönläheinen. Jumalten joukkoon lisättiin surutta uusia jumalia – esimerkiksi Rooman viemärijärjestelmällä oli oma jumalattarensa. Sellainen kansa ei pystyisi koskaan ymmärtämään juutalaisten intohimoista suhtautumista jumalaansa.

Temppelin häpäisy ei Hadrianukselle riittänyt, vaan hän myös kielsi ympärileikkauksen.

Roomalaisille ja kreikkalaisille kaikenlainen itsensä silpominen oli vastenmielistä, mutta juutalaiset tulkitsivat kiellon tahalliseksi provokaatioksi. Kahden vuoden kuluessa Juudea nousi viimeiseen ja tuhoisimpaan sotaan Roomaa vastaan.

Aiemmat kansannousut olivat olleet kaoottisia useine erimielisine ryhmittymineen ja johtajineen. Tällä kertaa kapinalliset ryhmittyivät yhtenä rintamana kapinapäällikkönsä Simon Bar Kochban taakse. Tämä johdatti juutalaiset lopulliseen taisteluun.

Vuoden 66 kapinalla oli toki ollut uskonnollinen pohjavire, mutta tällä kertaa monet ajattelivat käyvänsä pyhää sotaa Roomaa vastaan.

Juutalaisten uskonnollinen kiihko antoi kapinajoukoille lähes ylimaalliset voimat taisteluissa muutoin ylivoimaisia roomalaisia vastaan.

Joka viikko sotajoukkoihin liittyi kymmeniätuhansia innokkaita, ja pian niissä oli satojatuhansia sotilaita.

Juutalaisten viimeinen linnake

Keisari Hadrianus kutsui apuun yhden Rooman kokeneimmista sotapäälliköistä, Julius Severuksen. Severus tuli suoraan Britanniasta, ja hänellä oli vankka kokemus sissisodasta.

Kapinallisten lukumäärän ja uskonnollisen kiihkon vuoksi Severus ei halunnut kohdata heitä avoimessa taistelussa, vaan hän pakotti kapinalliset pienempiin ryhmiin ja katkaisi näiden huoltolinjat.

Lisäksi hän teetti Juudeaan uusia teitä helpottaakseen legioonalaisten kuljetuksia. Hitaasti Severus puristi kapinasta hengen.

Kapinapäällikkö Simon Bar Kochba oli edelleen vapaalla jalalla. Yhdessä uskollisimpien sotilaidensa kanssa hän linnoittautui kalliolinnakkeeseen Bethariin lähelle Jerusalemia.

Roomalaisten tulo oli vain ajan kysymys, ja Betharin piirityksestä tuli sodan viimeinen suuri voimainkoetus.

Bar Kochban ja tämän sissien kukistaminen oli niin tärkeää, että keisari osallistui itsekin piiritykseen.

Kapinajoukkojen taisteluhenki ei enää riittänyt suojaamaan heitä roomalaisten aseilta. He eivät antautuneet vaan kuolivat linnoitukseensa. Roomalaisen lähteen mukaan he kuolivat nälkään ja janoon.

Juutalaislähteet kertovat roomalaisten surmanneen kaikki, ”kunnes hevoset kahlasivat veressä sieraimiin asti ja veri virtasi alas kalliolta ja mereen, jonka se värjäsi punaiseksi.”

Sota järkytti jopa roomalaisia

Jerusalemin kukistumista vuonna 70 oli juhlittu mahtavin voitonseremonioin. Bar Kochban kapinan lyömisen jälkeen kuutisenkymmentä vuotta myöhemmin ei nähty juhlakulkuetta eikä voitolle pystytetty muistomerkkejä.

Sota oli ollut raakaa ja säälimätöntä, ja jopa kaikkeen tottuneet roomalaiset olivat järkyttyneitä. Kaikki eivät pitäneet lopputulosta voittona.

Kirjeessään keisari Marcus Aureliukselle 30 vuotta myöhemmin kirjailija Cornelius Fronto puhuu Bar Kochba -kapinasta Rooman häviönä.

Moni ajatteli ehkä samoin kuin Titus, jonka kerrotaan Jerusalemin kukistumisen jälkeen vuonna 70 sanoneen:

”Ei ole kunniakasta voittaa kansaa, jonka heidän jumalansa ovat hylänneet.”

Juutalaisille sota oli katastrofi. Roomalainen historioitsija Dio Cassius kuvaili sitä seuraavasti:

”50 heidän tärkeintä linnoitustaan ja 985 heidän tunnetuinta kaupunkiaan jyrättiin maan tasalle. 58 000 ihmistä kuoli kahakoissa ja taisteluissa, ja nälkään, sairauksiin sekä tulipaloissa kuolleiden määrää ei voi edes laskea. Näin hävitettiin lähes koko Juudea.”

Näillä kolmella virkkeellä roomalainen historioitsija kiteytti kokonaisen kansakunnan häviön.

Hadrianus ajoi juutalaiset Juudeasta

Juudeaa ei enää ollut. Sen sijaan keisari Hadrianus perusti uuden maakunnan, joka nimettiin juutalaisten vanhojen vihollisten, filistealaisten, mukaan Syria Palestinaksi.

Maa puhdistettiin juutalaisista lähes kokonaan. Tuhansia sodasta selviytyneitä juutalaisia myytiin orjiksi tai lähetettiin suolakaivoksiin muualle Rooman valtakuntaan.

Osa onnistui pakenemaan. Onnekkaat päätyivät Egyptin ja nykyisen Irakin alueella olleisiin juutalaissiirtokuntiin. Monet pakenivat Eurooppaan, jossa heitä odotti epävarma tulevaisuus.

Varmistaakseen, että juutalaisvaltiota ei enää syntyisi, Hadrianus kielsi juutalaisilta pääsyn Jerusalemiin. Kiellon uhmaamisesta seuraisi kuolemantuomio.

Heti kapinan jälkeen Akiba Ben Josef -niminen rabbi pani henkensä alttiiksi nähdäkseen Jerusalemin vielä viimeisen kerran.

Rabbi onnistui livahtamaan kaupunkiin ja näkemään temppelin rauniot, ennen kuin sotilaat havaitsivat hänet ja heittivät hänet tyrmään.

Roomalaisten kiduttaessa häntä kuoliaaksi Akiba toisti juutalaisten ikivanhaa Shema Yisrael -rukousta: ”Kuule Israel! Herra meidän Jumalamme, Herra on yksi.”

Vanha kuoleva rabbi ei tiennyt, että Israelia ei olisi olemassa 1 800 vuoteen. Niin kauan juutalaiset olisivat maanpaossa, ilman omaa valtiota ja sen antamaa suojaa.