Brittien oli puolustettava itseään Rooman tuhon jälkeen
Keisari Honoriuksen viesti britannialaisille alamaisilleen oli selkeä:
”Puolustakaa itse itseänne!” Britannian asukkaat olivat kuukausikaupalla rukoilleet Roomaa lähettämään joukkoja puolustamaan provinssin pohjoisrajaa barbaareilta.
Elettiin vuotta 410, ja mahtava Rooma oli hallinnut ja suojellut Britanniaa lähes 350 vuoden ajan.
Nyt ajat olivat kuitenkin muuttuneet, ja keisari Honorius oli määrännyt viimeisetkin roomalaisjoukot poistumaan Britanniasta, aivan kuten hän oli vetänyt legioonat pois muistakin Rooman läntisistä provinsseista.
Jonkin ajan kuluttua viimeisetkin roomalaisia sotilaita kuljettavat laivat katosivat horisonttiin ja Britannian asukkaat jäivät oman onnensa nojaan.
”Roomalaiset kehottivat britannialaisia tarttumaan aseisiin, taistelemaan ja pelastamaan maansa, omaisuutensa, vaimonsa ja lapsensa”, kirjoitti 500-luvulla elänyt munkki Gildas Viisas Britannian historiasta kertovassa teoksessaan De Excidio et Conquestu Britanniae.

Roomalaisten lähdettyä Britanniasta heidän rakentamansa jykevät linnoitukset, kuten tämä Portchesterissa sijaitseva linnake, jäivät tyhjilleen.
Ryöstöretket siivittivät Rooman tuhoa
Heikentynyt Rooman valtakunta taisteli 400-luvun alussa olemassaolostaan.
Germaaniheimot olivat uhanneet valtakunnan pohjoisia rajoja jo vuosikymmeniä.
Vuonna 401 Rooman ahdinko paheni entisestään, kun germaanisten goottien valtava armeija lähestyi Italiaa pohjoisesta.
Epätoivoissaan keisari alkoi kutsua legioonia provinsseista puolustamaan valtakunnan ydinaluetta ja pääkaupunkia – turhaan. Gootit valloittivat Rooman 24. elokuuta 410 ja ryöstelivät kaupunkia kolme päivää.
Keisari Honorius oli paennut hyökkääjiä Pohjois-Italiaan Ravennan kaupunkiin.
Hän rakasti kyyhkyjä yli kaiken ja oli antanut yhdelle nimeksi Roma. Tarina kertoo, että kun hänelle kerrottiin Rooman tuhosta, hän ymmärsi viestin väärin ja vastasi järkyttyneenä:
”Vastahan se söi minun kädestäni!” Keisarin helpotus oli suuri, kun selvisi, että kyse oli kaupungista eikä kyyhkystä.
Gootit vetäytyivät Roomasta pian, mutta heidän jäljessään rajan yli tunkeutui monia muita germaaniheimoja.
Rooman päivät alkoivat olla luetut.
Asukkaat pakenivat kaupungeista
Britannia oli Rooman imperiumin kaukaisin kolkka, ja roomalaiset olivat tuoneet sinne tapansa ja kulttuurinsa.
Kaupunkeihin ja niiden liepeille oli rakennettu loisteliaita huviloita, marmoritemppeleitä sekä kylpylöitä kuumine lähteineen.
Roomalaiset ja britannialaiset kulkivat kaupunkien kivetyillä kaduilla tunikoihin ja viittoihin pukeutuneena, ja ainoa myönnytys viileälle talvi-ilmastolle olivat villasukat sandaaleissa.
Muutoin elämä noudatteli pitkälti samaa kaavaa kuin kaukana Italiassa.
Kun roomalaiset vetäytyivät Britanniasta vuonna 410, saaren roomalainen yhteiskuntajärjestys romahti.
Legioonien myötä maasta katosi käytännössä koko julkinen hallinto, joka oli ylläpitänyt rauhaa ja järjestystystä.

Sotapäällikkö Stilicho ja hänen poikansa murhattiin keisari Honoriuksen käskystä vuonna 408.
Keisari teloitutti Rooman viimeisen toivon
Länsi-Rooman tuho olisi ehkä ollut vältettävissä, mikäli keisari Honorius ei vuonna 408 olisi antanut teloittaa valtakunnan taitavinta kenraalia Flavius Stilichoa. Stilicho oli itsekin puoliksi germaani, ja hän oli saavuttanut useita voittoja Rooman valtakuntaa uhanneista germaaneista.
Kun visigoottien kuningas Alarik vuonna 401 oli marssinut joukkoineen kohti Roomaa, Stilicho oli pysäyttänyt hänen etenemisensä. Vuonna 408 Stilicho onnistui taivuttelemaan Alarikin liittoutumaan Rooman kanssa, ja pahin vaara näytti olevan ohi.
Liittolaisuus synnytti kuitenkin huhuja siitä, että Stilicho juoni vallankaappausta. Keisari Honorius uskoi huhuihin ja antoi vangita ja teloittaa Stilichon. Kaksi vuotta myöhemmin Alarik hyökkäsi sotureineen Roomaan.
Pahinta oli kuitenkin kaupankäynnin tyrehtyminen Britannian ja Manner-Euroopan välillä.
Pian kenelläkään ei ollut varaa asua suurissa huviloissa, jotka autioituivat ja rapistuivat.
Kaupunkien viemärit tukkeutuivat ja kylpylöiden vesiputkistot halkeilivat, sillä britannialaiset eivät osannet huoltaa monimutkaisia rakennelmia.
Laki ja järjestys joutuivat väistymään kaupungeissa anarkian tieltä.
Lopulta kaupunkien asukkaat ilmeisesti saivat tarpeekseen ja pakenivat levottomuuksia maaseudulle.
Vuoden 420 tienoilla eli vain noin kymmenen vuotta roomalaisten lähdön jälkeen useat Britannian kaupungit olivat autioituneet.
Arkeologisissa kaivauksissa on käynyt ilmi, että esimerkiksi nykyisen Yorkin paikalla sijainnut Eboracum tyhjeni 400-luvulla lähes täysin ihmisistä, kunnes sen ruohottuneilla kaduilla kulkivat enää eläimet.
Rooman tuho hävitti jopa keittoastiat
Yhteiskuntajärjestyksen romahdus vaikutti myös tuotantoon, eikä tavallisia käyttöesineitä yhtäkkiä tahtonut saada mistään.
Esimerkiksi ruumisarkkuihin tarvittavista rautanauloista tuli kalliita ylellisyystarvikkeita, ja britannialaiset joutuivat hautaamaan vainajansa ilman arkkua maakuoppiin.
Romahdus koski myös keramiikkaa, jota oli roomalaisten aikaan ollut aina saatavana mielin määrin.
Keramiikan tuotanto tyrehtyi lähes kokonaan, sillä roomalaisten myötä Britanniasta katosi dreijauksen ja keramiikan polton taito.
Koristeellisten roomalaisten saviruukkujen tilalle tulivat karkeatekoiset ja hauraat saviastiat.
Kaikilla ei kuitenkaan ollut mahdollisuutta hankkia edes heikkolaatuisia britannialaisia saviastioita.
Cadburyssä sijainneelta asuinpaikalta on löydetty kaivauksissa tuhkauurnia, jotka on aikoinaan kaivettu esiin läheiseltä roomalaiselta hautausmaalta. Uurnat oli tyhjennetty vainajien tuhkasta ja otettuun käyttöön astioina.
Elämänmuutos on varmasti ollut melkoinen järkytys roomalaisajan britannialaisille, jotka olivat tottuneet marmoriin, koristeellisiin mosaiikkeihin ja lämpimiin kylpyihin.
Kesti noin 700 vuotta, ennen kuin Britanniassa kyettiin rakentamaan roomalaisten basilikoja ja linnoituksia vastaavia rakennelmia. Roomalaisten lähdettyä Britannia näivettyi ja heikkeni, ja siitä tuli helppo valloituskohde germaanisille angleille ja sakseille, jotka vyöryivät saarelle Pohjois-Saksasta 400-luvun puolivälin tienoilla.
Veteraanit kieltäytyivät tunnustamasta Rooman tuhoa
Samaan aikaan, kun Britannia taantui lähes kivikaudelle, germaanisia heimoja vyöryi Reinin yli Galliaan nykyisen Ranskan alueelle aiheuttaen edetessään suurta tuhoa ja hävitystä.
Germaanit etenivät Galliasta vähitellen kohti Hispaniaa eli nykyistä Espanjaa ja perustivat valloittamilleen alueita useita pieniä kuningaskuntia.
Germaanit säilyttivät roomalaisia hallintorakenteita ja noudattivat roomalaista lainsäädäntöä. ”Barbaarit ovat laskeneet miekkansa ja tarttuneet auraan, ja he kohtelevat roomalaisia kuin tovereitaan”, pappi Paulus Orosius kirjoitti vuonna 417.
Aina valloittajien ja valloitettujen välit eivät kuitenkaan olleet tasa-arvoiset, kuten tämä 500-luvulta peräisin oleva frankkien lakiteksti osoittaa: ”Jos joku tappaa vapaan frankin, maksakoon hän sakkoa 200 solidusta. Mutta jos joku tappaa roomalaisen maanomistajan, maksakoon hän 100 solidusta.”
Valtaosalle valloitettujen alueiden väestöstä muutos entiseen ei ollut kovinkaan suuri.
Tavallinen kansa oli aina elänyt niukasti ja raatanut leipänsä eteen. Ylelliseen elämään tottuneelle yläluokalle Rooman vallan loppu oli kuitenkin järkytys. Monet heistä menettivät sekä asemansa että omaisuutensa.
Vallanvaihdoksesta huolimatta esimerkiksi Gallian asukkaiden enemmistö kieltäytyi uskomasta, että Rooman valtakunta oli mennyttä.
Itäroomalaisen historioitsijan Prokopiuksen mukaan Rooman armeijassa sotilaat opettivat yhä pojilleen roomalaisia sotataitoja: ”Vieläkin on selvästi nähtävissä, mihin legiooniin he olivat aikoinaan kuuluneet. He kantavat standaareja taisteluun lähtiessään ja pukeutuvat yhä roomalaiseen tapaan jalkineita myöten.”
Ihmiset olivat tuuliajolla Rooman tuhon jälkeen
Rooman vallan aikana valtio oli taannut kaikkien asukkaidensa turvallisuuden. Legioonien vetäydyttyä tai hajottua provinssien asukkaista tuli vapaata riistaa ryöväreille ja vihamielisille heimoille.
Noricumin provinssissa eli nykyisessä Itävallassa eläneen pyhän Severinuksen tarinassa kerrotaan, kuinka Severinus varoitti paikallisen luostarikirkon ovenvartijaa matkustamasta maanteillä.
Ovenvartija ja eräs pappi lähtivät varoituksista huolimatta matkaan, ja joutuivat oitis barbaarien vangiksi.
Kyliä ja kaupunkeja tuhoutui tai hylättiin, kunnes suuri osa Noricumin provinssista oli autioitunut.
Myös lännessä oli rauhatonta.
Germaanit perustivat valloittamilleen alueille kuningaskuntia, mutta ne olivat heikkoja eikä niillä ollut varaa ylläpitää suuria sotajoukkoja.
Ryövärit piinasivat erityisesti maaseutua. Suurmaanomistajat kokosivat omia pienoisarmeijoitaan, joiden avulla he hallitsivat lähiseutuja.
Ajan mittaan Euroopan hallitsijat joutuivatkin kääntymään maanomistajien puoleen, kun he tarvitsivat joukkoja sotaa varten.
Rooman keisareiden tuho
Germaanien valloittaessa provinssin toisensa jälkeen Roomassa istuva keisari yritti epätoivoisesti pitää murenevaa imperiumia koossa.
Italiassakin todellinen valta oli kuitenkin keisarin germaanisten palkkasotureiden ja sotapäälliköiden käsissä. Valtakunta eli laina-ajalla.
Länsi-Rooman lopullinen kuolinisku tuli vuonna 476, kun germaanipäällikkö Odovakar syrjäytti valtaistuimelta Länsi-Rooman viimeisen keisarin Romulus Augustuksen.

Germaanikuninkaista voitokkain oli Klodovig, joka vuonna 509 perusti Frankkien valtakunnan nykyisen Ranskan alueelle.
Germaanit saivat lännen
Germaaniheimot valloittivat entisen Länsi-Rooman alueita ja perustivat valloittamilleen alueille useita valtakuntia.
Rooman rajapuolustuksen heikennyttyä 400-luvun alussa valtakuntaan vyöryi pohjoisesta germaanisia heimoja. Germaanit taistelivat sekä roomalaisia että toisiaan vastaan pyrkiessään valloittamaan maata asuinalueikseen, ja suurimmat ja vahvimmat heimot perustivat valloittamilleen alueille kuningaskuntia.
Germaanien vaellusten seurauksena Länsi-Eurooppaan syntyi useita pieniä valtakuntia, aivan kuten siellä oli ollut ennen roomalaisten valloituksia. 500-luvulla Euroopassa oli ainakin 200 kuningasta, jotka hallitsivat omia pikkuvaltioitaan.
Katolisia frankkeja lukuun ottamatta useimmat germaaniheimot harjoittivat niin sanottua areiolaista kristinuskoa, jota katolinen kirkko ei hyväksynyt.
Itä- ja länsigootit olivat niin ikään areiolaisia, minkä vuoksi etenkin Espanjan ja Italian katoliset asukkaat pitivät heitä harhaoppisina ja suhtautuivat heihin epäluuloisesti.
Vuonna 493 goottipäällikkö Teoderik Suuri kukisti Odovakarin ja nousi valtaan Italian alueella.
Odovakarin tavoin hän oli ollut Rooman armeijan kenraali, ja vaikka hän ei osannut lukea eikä kirjoittaa, hän oli Prokopiuksen mukaan hyvä hallitsija: ”Sekä gootit että roomalaiset oppivat pian rakastamaan häntä.”
Vaikka Teoderik noudatti paljossa roomalaisia perinteitä, hän ei suosunut lähettämään lapsiaan kouluun, kuten Rooman keisareilla oli ollut tapana.
”Hän sanoi, että jos lapset oppisivat pelkäämään vitsaa, he eivät ehkä myöhemmin uskaltaisi kohdata miekkaa ja keihästä”, Prokopius kirjoitti.
Teoderikin tiukassa mutta tehokkaassa hallinnassa Italiassa koitti uusi kukoistuksen aika.
Teoderik korjautti teitä ja akvedukteja ja järjesti kansalle huvituksia keisarien tapaan. Goottien valtakausi Italiassa olisi voinut jatkua auvoisena, elleivät Itä-Rooman keisarit olisi päättäneet toisin.
Rooman tuho: Lopullinen romahdus
Teoderikin yrittäessä pitää romahtamaisillaan olevaa Länsi-Roomaa pystyssä Itä-Rooman keisari Justinianus I solmi rauhan perivihollisensa Persian kuninkaan kanssa.
Rauhan ansiosta Justinianus saattoi nyt keskittyä sotimaan Italiaan asettuneita germaaneja vastaan.

Myös Itä-Roomaa koettelivat monet valloittajat, kuten sotaisat bulgaarit.
Itä-Rooma piti pintansa
Barbaarit valloittivat myös monia Itä-Rooman provinsseja, mutta mahtava Konstantinopoli säilytti valta-asemansa.
Rooman valtakunnan itäraja oli vahvasti linnoitettu ja vartioitu. 400-luvulla Länsi-Rooman keisari ei kuitenkaan enää kyennyt maksamaan rajaa vartioivien sotilaiden palkkoja, jolloin legioonat hajosivat ja germaanit pääsivät tunkeutumaan valtakuntaan.
Tarinassa pyhästä Severinuksesta, joka asui Noricumissa nykyisen Itävallan alueella, kerrotaan, miten Batavisin kaupunkiin sijoitettu joukko-osasto päätti itse periä keisarilta palkkojaan: ”Joukko sotilaita lähti Roomaan perimään omia ja tovereidensa palkkasaatavia, mutta barbaarit surmasivat heidät matkan varrella.”
Surmatyö havaittiin vasta, kun legioonalaisten ruumiit löydettiin kellumasta läheisestä joesta. Yleisesti ottaen Itä-Rooman valtakunta kuitenkin selvisi 400-luvun kaaoksesta vähin vaurioin.
Itägoottien vallattua Rooman kaupungin vuonna 476 Konstantinopolissa hovia pitänyt Itä-Rooman keisari jäi yksin hallitsemaan mahtavan Rooman valtakunnan rippeitä.
Justinianus halusi yhdistää koko entisen Rooman alueet valtansa alle.
Vuonna 535 hän lähetti taitavimman kenraalinsa Flavius Belisariuksen valloittamaan Italiaa gooteilta.
Valloitusretki ei kuitenkaan sujunut niin nopeasti ja helposti kuin keisari oli kaavaillut, ja Belisariuksen joukot joutuivat taistelemaan kiivaasti goottien kanssa.
Pahiten taisteluissa kärsi Rooma, jonka sodan osapuolet vuoroin valtasivat.
Akveduktit tuhottiin, eivätkä ne enää tuoneet raikasta vettä kaupunkiin.
Ne muutamat tuhannet kaupunkilaiset, jotka eivät olleet paenneet taisteluja, joutuivat ottamaan vetensä Tiberistä.
Roomassa puhkesi lisäksi nälänhätä, ja kaupunkilaiset joutuivat syömään raunioissa kasvavia nokkosia, mutta sekään ei auttanut.
”Moni kuoli syötyään pelkkiä nokkosia. Sen jälkeen ihmiset alkoivat syödä omaa ulostettaan”, Prokopius kirjoitti.
Gootit saatiin kukistettua 550-luvun alussa. Sota oli kuitenkin jättänyt jälkensä Italiaan: laajoja alueita oli hävitetty maan tasalle ja pääkaupunki Rooma oli raunioina. Länsi-Rooman valtakunta oli lopullisesti tuhottu. Itä-Rooman sotajoukot olivat tehneet sen, mihin sotaisat germaaniheimotkaan eivät olleet pystyneet.