Rooman kelvoton legioona

Useita nöyryyttäviä tappioita kokenutta XIV legioonaa pidettiin Rooman armeijan kehnoimpana. Vuosikausien kova koulu Germaniassa teki 5 000 miehen legioonalle kuitenkin ihmeitä. Kun se vuonna 61 kohtasi 230  000 britannialaisen soturin armeijan, se oli valmis taistelemaan kuolemaan asti.

Useita nöyryyttäviä tappioita kokenutta XIV legioonaa pidettiin Rooman armeijan kehnoimpana. Vuosikausien kova koulu Germaniassa teki 5 000 miehen legioonalle kuitenkin ihmeitä. Kun se vuonna 61 kohtasi 230  000 britannialaisen soturin armeijan, se oli valmis taistelemaan kuolemaan asti.

Shutterstock

Näky, joka XIV legioonan sotilaiden eteen avautui keväisenä päivänä vuonna 61, oli mykistävä.

Legioona oli 18 vuoden ajan taistellut niin kurinalaisia armeijoita kuin heimosotureiden joukkioitakin vastaan Britanniassa, mutta aiemmat vastustajat eivät vetäneet vertoja sotajoukolle, joka legioonalla nyt oli vastassaan.

Historioitsija Tacituksen mukaan XIV legioona kohtasi taistelussa 230  000 britannialaisen soturin armeijan, joiden ylävartalo oli paljas ja keho maalattu siniharmaalla värillä.

XIV legioonassa oli vain 5 000 miestä, joilla oli tukenaan 2 000 sotilasta XX legioonasta sekä 3 000 auxiliasoturia ja ratsumiehiä Bataviasta (nyk. Hollanti).

joukot seisoivat vaitonaisina päällikkönsä Gaius Suetonius Paulinuksen kannustaessa sotilaitaan taisteluun.

”Näyttäkää noille alhaisille roistoille, että pystymme kukistamaan heidät alivoimaisinakin”, kenraali mylvi sotilailleen historioitsija Cassius Dion mukaan.

Pian maa alkoi täristä roomalaisten jalkojen alla, kun britannialaiset kävivät hyökkäykseen vertahyytävästi karjuen.

Gallit tekivät sinnikästä vastarintaa

Julius Caesar oli perustanut XIV legioonan Pohjois-Italiassa talvella 58 eaa.

Hän tarvitsi uskollisia sotajoukkoja toteuttaakseen kunnianhimoisen suunnitelmansa alistaa Gallia eli nykyisen Ranskan ja Belgian alueet Rooman valtaan.

XIV legioonaan värvätyt miehet olivat pääasiassa 17–20-vuotiaita nuorukaisia.

He olivat Rooman kansalaisia ja sitoutuivat palvelemaan legioonassa 16 vuotta ja tarvittaessa kuolemaan Rooman puolesta. Legioonasta tuli sotilaiden uusi perhe.

Ensimmäiset neljä vuotta uusi legioona keskittyi lähinnä vartioimaan sotilasleirejä, turvaamaan täydennyskuljetuksia ja korjaamaan vehnäsatoa Caesarin seitsemälle muulle legioonalle.

Noina vuosina Caesarin legioonat valloittivat suuria alueita Galliasta taisteluissa, jotka toivat hänelle mainetta ja kunniaa Roomassa.

Roomalaislegioonat olivat antiikin ajan mittapuulla hyvin kehittyneitä joukkoja. Sotaretkien aikana legioonat pystyttivät hyvin suunniteltuja, paaluaitojen ympäröimiä telttaleirejä.

© Shutterstock

Loppukesällä 54 eaa. Caesar määräsi legioonansa talvileiriin. XIV legioona lähetettiin nykyisen Belgian alueella sijainneeseen Atuatucaan Caesarin solmittua paikallisen heimokuninkaan Ambiorixin kanssa rauhansopimuksen.

Ambiorix oli kuitenkin saanut tarpeekseen roomalaisista, ja yhdessä muiden heimopäälliköiden kanssa hän oli suunnitellut kapinan häätääkseen roomalaiset Galliasta.

XIV legioona marssi Atuatucaan autuaan tietämättömänä kapina-aikeista.

Roomalaiset olivat hädin tuskin ehtineet pystyttää paaluaidan leirinsä suojaksi, kun 10 000 gallia jo hyökkäsi Ambiorixin johdolla heidän kimppuunsa.

”Mikä voisi olla hullumpaa kuin noudattaa vihollisen neuvoa?” XIV:n varakomentaja Marcus Cotta

Legioonalaiset ehtivät viime hetkellä sulkea linnakkeen portin gallien nenän edestä.

Yritettyään muutaman kerran turhaan tunkeutua leiriin Ambiorix ilmoitti roomalaisille haluavansa neuvotella rauhasta.

Ambiorix väitti neuvottelemaan lähetetyille roomalaisupseereille, että hänet oli pakotettu hyökkäämään ja että suuri germaanien armeija lähestyi parhaillaan Atuatucaa.

Ambiorix lupasi roomalaisille esteettömän pääsyn pois Atuatucasta, mikäli nämä lähtisivät heti.

Legioonalainen saattoi etsiä puolison vasta palvelusaikansa päätyttyä.

© DEA/A. Daglo Orti/Getty Images

Legioonalaiset eivät saaneet avioitua

Kun nuorukaiset värväytyivät legioonaan, he joutuivat jättämään hyvästit siihenastiselle elämälleen.

Rooman siviililait eivät enää suojelleet heitä, vaan heihin sovellettiin ankaria sotilassäädöksiä.

Keisari Augustuksen aikana legioonalaisten palvelusaikaa pidennettiin 16:sta 20 vuoteen.

Avioliitto oli ankaran rangaistuksen uhalla kielletty tavallisilta sotilailta, ja sotilaat saivat vain harvoin niin pitkiä lomia, että he saattoivat matkustaa kotiinsa tapaamaan perhettään, joka asui usein viikkojenkin matkan päässä.

Legioonalaiset marssivat, nukkuivat, söivät ja taistelivat yhdessä, ja heidän välilleen syntyi lujia siteitä.

Jotkut historioitsijat uskovat, että sotilaiden väliset vankat ystävyyssiteet saattoivat olla osasyy Rooman legioonien menestykseen.

Kun 20 vuoden palvelusaika oli kulunut, jotkut sotilaat värväytyivät vielä toiseksi 20 vuodeksi. Jotkut taas jäivät eläkkeelle ja saivat palkkioksi palveluksestaan palan maata jostakin päin laajaa valtakuntaa.

Eläkkeelle jäävät sotilaat joutuivat kuitenkin allekirjoittamaan sitoumuksen palvella evocati militia -joukoissa, jotka kutsuttiin kokoon tarpeen tullen.

He eivät liioin saaneet myydä saamaansa maapalaa 20 vuoteen.

Legioona tuhottiin

Ambiorixin ehdotus jakoi roomalaisten mielipiteet.

Jotkut olivat sitä mieltä, että legioonan piti heti lähteä Atuatucasta. Legioonan varakomentaja Marcus Cotta puolestaan oli toista mieltä.

”Mikä voisi olla hullumpaa kuin noudattaa vihollisen neuvoa?” hän protestoi.

Cottaa ei kuitenkaan kuunneltu, ja roomalaiset lähtivät vetäytymään leiristään.

Vähän matkan päässä legioona joutui Ambiorixin joukkojen väijytykseen.

Legioonalaiset taistelivat urheasti puoli päivää, mutta lopulta heidän linjansa murtuivat.

Gallit surmasivat suurimman osan roomalaisista, ja vain pieni joukko onnistui pakenemaan leiriin.

Pakenijoiden joukossa oli standaarinkantaja, joka huolehti legioonan arvokkaimmasta tunnuksesta, hopeisesta kotkasta.

”Kun gallit olivat käymäisillään hänen kimppuunsa, hän heitti kotkastandaarin leirin paaluvarustuksen yli ja kuoli taistellen urheasti”, Caesar kirjoitti Gallian sodassa.

Sankarillisen standaarinkantajan sotilastoverit onnistuivat sulkemaan leirin portin ja pitämään pintansa yöhön saakka.

Kun gallit seuraavana aamuna taas hyökkäsivät leiriin, he eivät kokeneet lainkaan vastarintaa. Kaikki leirissä olleet legioonalaiset olivat surmanneet itsensä.

Legioonan tärkein standaari oli kultainen tai hopeinen kotkastandaari.

© Shutterstock

Standaaria puolustettiin viimeiseen asti

Jokaisella roomalaisella legioonalla oli useita standaareja.

Niistä tärkein oli hopeinen tai kultainen kotkastandaari.

Standaareilla oli suuri symbolinen merkitys, eivätkä ne saaneet missään tapauksessa joutua vihollisen käsiin.

Papit voitelivat standaarit keväisin hajustetuilla öljyillä ennen kuin legioonat lähtivät taisteluun.

Tieto XIV legioonan tuhosta kantautui Roomaan asti. Silloin harvoin, kun kokonainen legioona oli tuhoutunut, sen tilalle ei yleensä perustettu uutta samannumeroista legioonaa.

Caesar ei kuitenkaan halunnut muistella Atuatucan tappiota ja perusti välittömästi uuden XIV legioonan hävitetyn tilalle.

Caesar ei unohtanut Ambiorixin petosta. Hän kukisti gallien kapinan ja ryhtyi sitten järjestelmällisesti hävittämään Ambiorixin heimon asuinalueita.

Gallien kylät poltettiin, viljavarastot tuhottiin, kotieläimet teurastettiin ja kaikki vangeiksi saadut gallit joko surmattiin tai myytiin orjakauppiaille.

”Jos joku oli onnistunut piiloutumaan, hän kuoli luultavasti nälkään sotilaideni vetäydyttyä”, Caesar kirjoitti kylmästi.

Uuden XIV legioonan syntyhistoria oli synkkä, mutta Caesar ei antanut sen lannistaa itseään. Hänen legioonaan kohdistamansa suuret toiveet murskautuivat kuitenkin pian.

Hieman perustamisensa jälkeen uusi XIV legioona määrättiin vartioimaan alkuperäisen XIV legioonan Ambiorixin maille perustamaa linnoitusta.

Pian linnoitukseen hyökkäsi joukko germaaneja, ja taistelussa kuoli lähes tuhat legioonalaista, jotka eivät taistelun tuoksinassa olleet noudattaneet päälliköidensä määräyksiä.

Sellaisesta tottelemattomuudesta saattoi olla seurauksena jopa kuolemanrangaistus.

Pahimmat niskuroijat olivat kuitenkin saaneet surmansa taistelussa, ja Caesar jätti tapauksen sikseen.

Kenellekään ei kuitenkaan jäänyt epäselväksi, että hän oli raivoissaan XIV legioonalle.

Uusi nöyryytys Espanjassa

Vuonna 49 eaa. Caesarin ja Rooman senaatin välille syttyi sisällissota. Varmistettuaan Italian niemimaan hallinnan Caesar lähetti osan legioonistaan kukistamaan Espanjassa olevat senaatin joukot.

XIV legioona sai vihdoin uuden tilaisuuden todistaa kykynsä, kun Caesarin legioonat kohtasivat Pohjois-Espanjassa viisi senaatin legioonaa.

Joukkojen välissä oli pieni kukkula, ja Caesar määräsi XIV legioonan valtaamaan sen.

Vihollinen oli ennakoinut Caesarin suunnitelman, ja XIV legioonan marssiessa ylös kukkulan rinnettä senaatin legioonat valtasivat kukkulan laen.

XIV legioona ei halunnut tuottaa Caesarille taas pettymystä ja rynnäköi kohti kukkulan lakea.

Etu oli kuitenkin senaatin joukkojen puolella, ja vääjäämättä ne painoivat XIV legioonan rinnettä alas.

Kun senaatin apujoukot sitten hyökkäsivät perääntyvän XIV legioonan sivustoihin, sen sotilaat joutuivat paniikkiin ja pakenivat rinnettä alas.

Julius Caesar (100–44 eaa.) perusti XIV legioonan. Vuosikymmeniä sitä pidettiin legioonista surkeimpana.

© Shutterstock

Caesar, joka oli seurannut nöyryyttävää perääntymistä ja pakoa sivusta, määräsi yhden kokeneimmista legioonistaan hyökkäämään.

Caesar voitti lopulta taistelun, mutta XIV legioona oli jo kolmannen kerran tuottanut päällikölleen pettymyksen.

Caesar päätti siirtää kelvottoman legioonan tehtäviin, joissa se ei voisi aiheuttaa enempää vahinkoa.

Kun hän vähän myöhemmin suuntasi sotaretkelle Pohjois-Afrikkaan, XIV legioona jätettiin nykyiseen Tunisiaan.

XIV legioonan toiveet saavuttaa Caesarin luottamus olivat murskana.

He kuulivat, kuinka muut legioonat saavuttivat suuria voittoja samaan aikaan, kun he olivat toimettomina Tunisiassa.

Legioonia yhdistettiin

Caesar murhattiin vuonna 44 eaa., ja vähän myöhemmin Octavianus, tuleva keisari Augustus, kaappasi vallan. Hän ryhtyi järjestämään Rooman armeijaa uudelleen.

Sisällissodan aikana legioonien määrä oli kasvanut 59:ään. Augustus vähensi legioonia 28:aan siirtämällä kymmeniätuhansia sotilaita eläkkeelle ja yhdistelemällä legioonia toisiinsa.

XIV legioona vapautettiin häpeällisestä karkotuksestaan Pohjois-Afrikasta, ja siihen liitettiin sotilaita toisesta yksiköstä.

”Heidän aseensa ja ruumiinsa peittivät kymmenen roomalaisen peninkulman (noin 16 kilometrin) laajuisen alueen.” Roomalainen historioitsija Tacitus

XIV legioona sai taas tilaisuuden puhdistaa maineensa, kun Augustus vuonna 12 eaa. lähetti joukkonsa valloittamaan Germaniaa.

Kesällä 12 eaa. noin 35  000 legioonalaista ylitti rajajoki Reinin.

Seuraavat 28 vuotta XIV legioona kävi Germaniassa veristä sotaa germaaniheimoja vastaan.

Taistelut kärjistyivät vuonna 15 jaa., kun noin satatuhatta roomalaista ja germaania otti rajusti yhteen.

Germaaneja johti päällikkö Arminius, joka oli kuusi vuotta aikaisemmin nöyryyttänyt Roomaa tuhoamalla kolme legioonaa Teutoburgin metsässä.

”Vihollisia surmattiin päivän viidennestä hetkestä yöhön asti, ja heidän aseensa ja ruumiinsa peittivät kymmenen roomalaisen peninkulman (noin 16 kilometrin) laajuisen alueen”, Tacitus kirjoitti vuoden 15 taistelusta, jonka
roomalaiset voittivat.

XIV legioonalle pitkä Germanian sotaretki merkitsi kovaa koulua, jonka myötä siitä hioutui yksi Rooman tehokkaimmista legioonista.

Riemuvoitto Britanniassa

Vuonna 41 keisariksi valittiin Claudius, joka tarvitsi valtansa pönkittämiseksi helppoa mutta näyttävää sotilaallista voittoa.

Reilut 90 vuotta aikaisemmin Caesar oli lähettänyt laivaston valloittamaan Britanniaa, mutta sittemmin roomalaiset olivat unohtaneet pohjoisen saaren.

Claudius päätti Britannian olevan juuri sopiva valloituskohde, ja keväällä 43 hän lähetti XIV legioonan ja kolme muuta legioonaa kohti Englannin etelärannikkoa.

Pohjois-Ranskan keltit olivat varoittaneet Britannian heimoja roomalaisten valloitusaikeista, ja britit odottivat valloittajia rannikolla.

Myrsky kuitenkin viivästytti roomalaisia, ja britannialaiset palasivat koteihinsa siinä uskossa, että roomalaiset olivat luopuneet valloitusaikeistaan.

Niinpä legioonat saattoivat nousta esteettä maihin Britanniaan. Kokeneet legioonat valloittivat muutamassa kuukaudessa suuren osan eteläisestä Englannista.

XIV legioonan nuorimmillakin sotilailla oli 12 vuoden taistelukokemus Germaniasta, ja kokeneimmat olivat taistelleet jopa 32 vuotta.

Kiivaat yhteenotot olivat hioneet XIV legioonasta iskukykyisen valiojoukon, eikä kurittomilla heimosotureilla ei ollut mitään mahdollisuuksia sitä vastaan.

Kahden kiivaan taistelun jälkeen suurimmat ja vahvimmat heimot oli murskattu, ja eteläisen Britannian muut heimot katsoivat parhaaksi lakata uhmaamasta roomalaisia.

Vain Walesissa heimot jatkoivat yhä sitkeätä vastarintaa. Yhdeksän vuotta maihinnousun jälkeen XIV legioona murskasi sielläkin kapinallisjoukot.

Britannian taistelusta tuli XIV legioonalle jälleen yksi riemuvoitto.

Pian kauppa kukoisti. Londiniumista (nykyinen Lontoo) kehittyi vilkas kauppapaikka, ja provinssin pääkaupungista Camulodunumista (nyk. Colchester) kasvoi vähitellen suurkaupunki kylpylöineen, teattereineen ja keisari Claudiukselle pyhitettyine temppeleineen.

Britit nousivat kapinaan

Rooman vasallina palvellut ikeenien heimon kuningas Prasutagus kuoli vuonna 60.

Hän oli määrännyt testamentissaan, että puolet hänen valtakunnastaan kuuluisi roomalaisille ja toinen puoli hänen puolisolleen Boudiccalle.

Rooman lakien mukaan naiset eivät kuitenkaan voineet periä miehen omaisuutta, ja roomalaiset hallintovirkamiehet lähettivät sotilaita ikeenien maille vaatimaan koko valtakuntaa Roomalle.

Boudicca torjui vaatimukset, jolloin sotilaat ruoskivat hänet ja raiskasivat hänen kaksi tytärtään.

Kuolleen kuninkaan miespuoliset sukulaiset vangittiin ja vietiin kahlittuina pois. Boudicca vannoi kostavansa roomalaisille itsensä, tyttäriensä ja kansansa puolesta.

Boudicca sai taivuteltua muita heimopäälliköitä kapinaan roomalaisia vastaan.

”Näytämme, että he ovat jäniksiä ja kettuja, jotka yrittävät hallita koiria ja susia!” Brittiläinen heimokuningatar Boudicca ennen taistelua roomalaisia vastaan

Britit varustautuivat sotaan kuukausia, ja kun Britannian roomalainen käskynhaltija kenraali Paulinus kesällä 61 marssi XIV legioonan kanssa Walesiin kukistamaan viimeisiä kapinan rippeitä, Boudicca liittolaisineen iski.

Heimosoturit valtasivat helposti Camulodunumin ja aloittivat kaupungissa verilöylyn. Tuhansia miehiä, naisia ja lapsia – niin roomalaisia kuin britannialaisiakin – kidutettiin ja surmattiin.

”He hirttivät ylhäisimmät naiset, leikkasivat heiltä rinnat ja ompelivat ne heidän suuhunsa ikään kuin he olisivat syöneet niitä”, kirjoitti Cassius Dio.

Sytytettyään kaupungin palamaan Boudiccan soturit jatkoivat matkaa.

Joukot ottivat yhteen nimettömällä tasangolla Ankerjoen partaalla. Joki sijaitsee nykyisen Midlandsin alueen länsireunalla.

© Shutterstock

Camulodunumin koillispuolella britannialaiset kohtasivat IX legioonan ja tuhosivat puolet legioonasta väijytyksessä.

Kun Paulinus kuuli kapinasta, hän määräsi XIV legioonan kääntymään ja marssimaan kaakkoon.

Hän värväsi noin 5  000 legioonalaisensa avuksi noin 2  000 jo eläkkeelle jäänyttä XX legioonan veteraania, 3  000 auxiliasotilasta sekä joukon batavialaisia ratsumiehiä.

Sillä välin Boudiccan heimoarmeija oli Cassius Dion mukaan kasvanut peräti 230  000 soturiin, joskin myöhemmät historioitsijat ovat arvioineet heimosotureita olleen paljon vähemmän.

Heimoarmeija vyöryi eteläisen Britannian yli kuin hyökyaalto tuhoten kolme tärkeintä roomalaiskaupunkia ja surmaten noin 70 000 siviiliä.

Kuningatar lietsoi taisteluintoa

Ratkaiseva taistelu käytiin Paulinuksen tarkoin valitsemassa paikassa Ankerjoen rannalla.

Armeijat ryhmittyivät V:n muotoisesti kapenevaan laaksoon, jota reunustivat kolmelta suunnalta kukkulat ja metsät.

Paulinus järjesti joukkonsa laakson kapeimpaan kohtaan niin, että Boudiccan valtava sotajoukko ei voinut saartaa legioonia. Sitten Paulinus rohkaisi sotilaitaan taisteluun.

”Toverit, nyt on tullut aika olla päättäväinen ja urhoollinen. Jos voitamme tämän vihollisen, kukaan ei voi meitä enää vastustaa!” kenraali pauhasi Cassius Dion mukaan.

Boudicca, legion, romere

Roomalaisen historioitsijan Cassius Dion kuvauksen mukaan Boudicca oli pitkä nainen, jonka ruskeat hiukset ylsivät vyötärölle asti. Hänellä oli myös kantava ääni ja terävä katse.

© Walker Art Library/Imageselect

Legioonalaiset seurasivat tyyninä, kun sotavaunuissa seisova Boudicca kannusti omiaan:

”Tässä taistelussa te joko voitatte tai kuolette! Se on naisen päätös. Te miehet voitte myös valita elämän orjuudessa, jos niin haluatte!”

Boudicca antoi hyökkäyskäskyn, jolloin britannialaiset kajauttivat ilmoille hurjan sotahuudon ja lähtivät ryntäämään kohti alivoimaisia roomalaisia.

Legioonalaiset pysyivät järkähtämättä paikoillaan. Kun etummaiset britannialaiset heittivät keihäänsä, kajahti roomalaisten sotatorven ääni.

Legioonan tunnus oli alppikauris, jolla oli kalan pyrstö.

© Shutterstock

XIV legioona lähti etenemään kolmessa kiilamuodostelmassa. Taktiikka oli tuntematon briteille, eivätkä he kyenneet torjumaan hyökkäystä.

Joka puolelta kilpien suojaamat roomalaiset tunkeutuivat kiilamuodostelmassa britannialaisten keskelle kuin aurat.

Samaan aikaan roomalaisten ratsujoukot iskivät britannialaisten sivustoihin. Heimosoturit yrittivät epätoivoisesti puolustautua, mutta roomalaisia ei pysäyttänyt mikään.

Jopa Nero oli legioonasta ylpeä

Etummaiset brittijoukkojen soturit yrittivät perääntyä, mutta takana vellova soturijoukko esti pakenemisen.

Britannialaisten keskuuteen levisi pakokauhu, ja tuhannet perääntymään pyrkivät soturit tallautuivat takaa tulevien jalkoihin.

Legioonat puskivat vääjäämättä eteenpäin, ja britannialaiset joutuivat loukkuun etenevän vihollisen ja taistelua paikan päälle seuraamaan tulleiden perheidensä kärryjen väliin.

XIV legioona ei antanut viholliselle armoa, ja sen sotilaat tappoivat kaikki kohdalle sattuneet naisia ja lapsia säästämättä.

Taistelu kesti kaikkiaan noin kaksi tuntia, ja siinä kuoli arviolta 80 000 britannialaista.

Roomalaisten tappiot jäivät neljäänsataan mieheen. Boudicca selvisi taistelusta hengissä mutta tappoi myöhemmin itsensä myrkyllä.

© Mikkel Juul Jensen/Historie & Shutterstock

Metsä ja kukkulat selustassa

Roomalaiset asettuivat kapeaan puiden reunustamaan laaksoon. Sotilaat kävivät muodostelmaan XIV legioona keskellä ja auxilia-apujoukot sivuilla.

© Mikkel Juul Jensen/Historie & Shutterstock

Sotavaunut aloittivat

Britit yrittivät rynnäkköä. Ensimmäisenä olivat sotavaunut, joista heitettiin keihäitä roomalaisia kohti, ja seuraavana tuli ratsu- ja jalkaväki.

© Mikkel Juul Jensen/Historie & Shutterstock

Keihäät niittivät brittejä

Roomalaiset vastasivat heittämällä keihäänsä etummaisiin brittijoukkoihin. Tuhannet keihäät surmasivat lukuisia brittejä, ja epävarmuus alkoi levitä eteenpäin rynnäköivien heimosoturien keskuuteen.

© Mikkel Juul Jensen/Historie & Shutterstock

Kiilamuodostelma tehosi

Roomalaiset muodostivat kolme kiilaa ja lähtivät vastahyökkäykseen. Briteille taktiikka oli uusi, ja he alkoivat panikoida. Heidät lyötiin yksi toisensa jälkeen heidän yrittäessään paeta Rooman eteneviä kilpimuodostelmia.

Voiton ansiosta XIV legioonasta tuli yksi Rooman historian maineikkaimmista legioonista.

Toreilla ja turuilla ylistettiin voittamatonta legioonaa, joka oli murskannut monin kerroin suuremman vihollisen sotajoukon ja pelastanut provinssin.

Jopa keisari Nero ylisti XIV legioonaa ja antoi sille komean lisänimen Martia victrix, ”Marsin oma, voitokas”.

XIV legioonan sotilaat ottivat kunnian ilolla vastaan – Atuatucan häviön aiheuttama häpeä oli iäksi pois pyyhitty.

XIV legioona tuhoutui todennäköisesti kansainvaellusaikana taistelussa roomalaisten barbaareiksi kutsumia heimoja vastaan.

© AKG-Images/Osprey

Kansainvaellukset tuhosivat legioonan

XIV legioona vartioi 500 vuotta Rooman etuja, kunnes sotaisat heimot tuhosivat sekä mahtavan valtakunnan että kuuluisan legioonan.

Britanniassa vietettyjen vuosien jälkeen XIV legioona sijoitettiin vuonna 92 Pannonian provinssiin (nyk. Itävalta, Unkari ja Kroatia), ja sen päämaja oli Carnuntumissa (Wienistä itään).

Siellä legioona valvoi Rooman rajoja seuraavat 300 vuotta lukuun ottamatta viiden vuoden sotaretkeä Daciaan (nyk. Romania).

Tehtävä osoittautui vaikeammaksi vuosi vuodelta, ja vuonna 395 keisari Honorius joutui luovuttamaan Pannonian barbaareille länsigoottien ylitettyä Tonavan.

XIV legioona vedettiin takaisin Italiaan.

Heikentyneen Rooman legioonat joutuivat taistelemaan valtakunnan pohjoisilla rajoilla mellastavia barbaariheimoja, kuten vandaaleja, länsigootteja, langobardeja ja hunneja vastaan.

Vuonna 406 Rooma veti viimeisenkin legioonansa Britanniasta puolustamaan valtakunnan ydinaluetta Apenniinien niemimaalla.

Legioonatkaan eivät pystyneet estämään uhkaavaa tuhoa, ja vuonna 430 Rooman pohjoiset rajat romahtivat.

XIV legioona ilmeisesti tuhoutui taisteluissa pohjoisesta hyökkääviä barbaariheimoja vastaan, tai ainakaan sitä ei enää mainita lähteissä.

Vuonna 476 Länsi-Rooman viimeinen keisari syrjäytettiin ja mahtava valtakunta lakkasi olemasta.