Rooman keisarien riski kuolla väkivaltaisesti oli suurempi kuin areenalla hengestään taistelevilla gladiaattoreilla.
Keisarien henkiinjäämisen todennäköisyys oli yhtä suuri kuin jos he olisivat pelanneet venäläistä rulettia neljällä patruunalla. Jos keisari kuitenkin onnistui pysymään hengissä ensimmäiset virkavuotensa, hän saattoi huokaista helpotuksesta – hetken aikaa.
Kuusi kymmenestä kuoli väkivaltaisen kuoleman
Keisarien karuista tulevaisuuden näkymistä kertoo yhdysvaltalaisen Georgian teknillisen yliopiston professorin Joseph Salehin johtama tutkimus keisarien ”kestävyydestä”.
”Ammatin riskit on tiedetty pitkään – ainakin kvalitatiivisesti”, Saleh kertoi HISTORIA-lehdelle ja huomatti, että yli 60 prosenttia Rooman ensimmäisistä 70 keisarista murhattiin, teki itsemurhan tai kuoli sodassa.
Saleh halusi tutkia, liittyikö keisarien murhiin jonkinlainen tietty kaava. Hän käytti tutkimuksessaan tilastollista menetelmää, jolla testataan koneiden ja niiden osien kestävyyttä – niin sanottua luotettavuustekniikkaa.
Keisarin henkiinjäämisen mahdollisuus ajan mittaan
Näin kaaviota luetaan:
Y-akseli = Eloonjäämismahdollisuus prosentteina
X-akseli = Vuosia keisarin virassa
Keisarin henkiinjäämisen mahdollisuus ajan mittaan
Ensimmäinen vuosi oli keisareille hyvin vaarallinen. Riski pysyi korkeana mutta laski vähitellen seitsemän vuoden aikana.
Keisarin henkiinjäämisen mahdollisuus ajan mittaan
- virkavuodesta lähtien vaara tasapainottui. Keisari oli saanut tyynnytettyä pahimmat vihollisensa ja luonut vakaan perustan hallinnolleen.
Keisarin henkiinjäämisen mahdollisuus ajan mittaan
- vuoden jälkeen kuolemanriski jälleen kasvoi. Se saattoi johtua yhteiskunnan muutoksista tai nuoremmista kilpailijoista, jotka haastoivat istuvan keisarin.
Keisari saattoi kärsiä ”suunnitteluvirheestä”
Tutkimuksessa ilmeni, että kaksi kolmesta tapetuista keisareista kuoli ensimmäisen vallassaolovuotensa aikana. Ilmiö tunnetaan myös uusista koneista, joissa todetaan ”suunnitteluvirhe”.
Kuolemanriski tasaantui keisarin 8. vallassaolovuotena, mutta se kasvoi jälleen 12. vuoden jälkeen – missä on jälleen yhtäläisyys koneisiin ja laitteisiin, jotka hajoavat ajan mittaan kulumisen tai metallin väsymisen vuoksi.
Mitä vainoharhaisen keisarin pitäisi tietää
Salehin mukaan ei ole olemassa mitään yleisneuvoa, jota noudattamalla keisari olisi voinut säästää henkensä – muuttujat olivat kuitenkin niin erilaisia jokaisen kohdalla. Yksi yleinen virhe oli kuitenkin suututtaa useita eri yhteiskuntaryhmiä, jotka saattoivat sitten muodostaa yhteisen rintaman.
”Neuvoni olisi siis: hyvä tilannetaju on tärkeä, ja on syytä välttää asettumasta kahta tai useampaa vaikutusvaltaista ryhmää vastaan yhtä aikaa. Pidä silmällä upseereitasi ja huomaa, milloin sinun on syytä taipua”, Joseph Saleh toteaa.
Yksi elämää pidentävä keino olisi voinut hänen mukaansa olla se, että keisari ollsi vaihtanut armeijan kenraalien palveluspaikat joka vuosi uudelle maantieteelliselle alueelle – kenraalit kun olivat usein vallankaappausyritysten takana.
Näin keisari olisi saanut paremmin hallintaansa Rooman voimakkaan sotilaskoneiston ja sen johdon, ylennykset ja muut tärkeät tekijät.
Keisaria oli mahdoton pelastaa
Salehin mukaan oli kuitenkin yksi keisari, jota olisi ollut oikeastaan mahdoton pelastaa: keisari Elagabalus, joka nousi keisariksi vain 14-vuotiaana sen jälkeen, kun hänen isoäitinsä oli murhauttanut edellisen keisarin.
Omalaatuinen keisari muun muassa avioitui miespuolisen orjansa kanssa, ja hänen väitettiin antaneen joitain imperiumin korkeimmista viroista miehille pääasiassa heidän sukuelimensä epätavallisen suuren koon perusteella.
Elagabalus hankki itselleen runsaasti vihollisia lyhyessä ajassa ja oli kaikin puolin niin äärimmäisen epäkelpo keisariksi, että hänen isoäitinsä näki ainoaksi ratkaisuksi hänen murhaamisensa – ja myös piti huolen, että niin tapahtui.
”En usko, että mikään olisi voinut pelastaa Elagabalusta”, Joseph Saleh sanoo.
”Paras neuvo hänelle olisi ollut: Älä ota sitä virkaa vastaan!”