Rooman imperiumin raja kulki Serbiassa

Tonava muodosti Rooman imperiumin vaarallisimman rajan, missä legioonalaiset ja laivasto kävivät yli 400 vuotta sotaa aina vain raa’istuvaa vihollista vastaan.

Tonava muodosti Rooman imperiumin vaarallisimman rajan, missä legioonalaiset ja laivasto kävivät yli 400 vuotta sotaa aina vain raa’istuvaa vihollista vastaan.

Per O. Jørgensen/Historie

Arkeologit tuskin uskoivat silmiään, kun heidät toukokuussa 2020 kutsuttiin yhteen Serbian suurimmista hiilikaivoksista Kostocalin lähelle noin 70 kilometriä itään maan pääkaupungista Belgradista. Drnmon kaivoksen suuret kaivinkoneet olivat törmänneet hyvin säilyneeseen puuveneen hylkyyn seitsemän metrin syvyydessä.

Melko pian selvisi, että alus oli maannut maassa pitkään – erittäin pitkään. Asiantuntijoiden mukaan se oli antiikin aikainen, sillä tuolloin Serbia oli ollut osa Rooman valtakunnan vankasti linnoitettua pohjoisrajaa barbaareja vastaan.

”Löytö on aivan ainutlaatuinen. Rungossa erottui korjausjälkiä, mikä kertoi, että alus oli ollut käytössä pitkään”, selitti puhelimitse arkeologi Nemanja Mrđić, joka osallistui hylyn kaivauksiin.

Mrđićin mukaan kyse on luultavasti Rooman jokilaivaston partioveneestä. Kaivinkone oli tuhonnut siitä kolmanneksen, mutta ehjänä se oli ollut 19 metriä pitkä ja siinä oli ollut tilaa noin 25 hengelle.

Partioalus kaivettiin esiin Viminaciumista

Yli 1 800 vuotta vanha hylky sijaitsi yhdessä Serbian suurimmista hiilikaivoksista lähellä roomalaisaikaisen Viminaciumin raunioita.

© Arheološki institut, Beograd

Viimeisen kerran kun alus oli vesillä – yli 1 800 vuotta sitten – se oli täynnä sotilaita, jotka tarkkailivat Tonavan rantoja vihollisen varalta.

Melko läheltä arkeologit löysivät myös kahden ruuhen jäännökset. Vihollisjoukot olivat todennäköisesti käyttäneet niitä joen ylittämiseen. Rooman viholliset elivät Tonavan toisella puolella, ja kymmenettuhannet alueelle sijoitetut roomalaissotilaat yrittivät pitää heidät kaikin keinoin pois imperiumin mailta.

Ruuhi kaivettu esiin Viminaciumista

Muutaman metrin päässä roomalaishylystä oli kahden puunrungosta koverretun ja ehkä Rooman vihollisille kuuluneen ruuhen jäännökset.

© Marko Djurica/Reuters/Ritzau Scanpix

Roomalaisalus on 100-luvulta, ja sen täytyy liittyä lähellä sijaitsevaan Viminaciumin linnoitukseen. Linnoituksessa sijaitsi laivaston osasto, joka yhdessä linnakkeiden, vartiotornien ja ison jalkaväen kanssa suojeli Tonavaa hyökkäyksiltä noin 400 vuoden ajan.

Tonavaa pitkin kulkeneesta yli 2 000 kilometriä pitkästä rajalinjasta 580 kilometriä sijaitsi nykyisen Serbian alueella, ja siitä muodostui Rooman valtakunnan rauhattomin, sillä Euroopan pohjoisosien tiheissä metsissä ja idässä aavoilla aroilla asuvat sotaisat kansat tekivät sinne lukemattomia hyökkäyksiä.

Rooman keisareille ja tavallisille kansalaisille kyse oli raa’asta eloonjäämistaistelusta, josta vastasivat rajajoukot maalla ja vesillä.

Roomalaisalusta siirretään.

Hlyky kaivettiin esiin, nostettiin rinteestä nostokurjella ja vietiin konservointiin.

© Arheološki institut, Beograd

Joet tarjosivat suojaa

Keisari Augustus oli päättänyt noin 100 vuotta aiemmin eli ajanlaskun alun tienoilla, että nykyinen Serbia ja alueet Tonavasta etelään oli liitettävä Rooman valtakuntaan, jotta alueelle saataisiin rauha.

Pohjoisen kansat olivat vuosikymmeniä hyökkäilleet Tonavan eteläpuolelle, missä asuvien kansojen kanssa roomalaiset olivat solmineet liittolaissuhteita. Aina, kun liittolaisten kimppuun hyökättiin, roomalaisten piti lähettää joukkonsa näiden tueksi. Etenkin nykyisen Romanian alueella asuneet niin sanotut daakialaiset aiheuttivat paljon ongelmia.

Keisari Augustuksen raha

Keisari Augustus tajusi, että Euroopan isot joet saattoivat suojella Roomaa pohjoisen barbaareilta.

© Kunsthistorisches Museum Wien, CC BY-NC-SA 4.0

Daakialaiset olivat sotaisia ja järjestäytyneitä. Roomalaishistorioitsijan Lucius Floruksen mukaan he eivät jättäneet käyttämättä tilaisuutta pistäytyä Tonavan toisella rannalla ryöstelemässä:

”Aina kun Tonava jäätyi ja muodosti sillan, he hyökkäsivät kuninkaansa Kotison johdolla ja tekivät tihutöitä.”

”He ovat niin barbaarisia, että he eivät tiedä, mitä rauha on!” Roomalainen Lucius Florus sarmaateista

Daakialaiset eivät olleet suinkaan ainoita. Roomalaiset taistelivat toistuvasti myös sarmaatteja vastaan. Sarmaatit olivat idän aroilta tullut sotaisa ratsastajakansa, joka oli valloittanut alueita nykyisen Moldovan seudulta. Heidän kanssaan oli liki mahdoton neuvotella.

”He ovat niin barbaarisia, että he eivät tiedä, mitä rauha on!” Florus äimisteli.

Ongelmat saivat keisari Augustuksen ajanlaskun alun jälkeen siirtämään rajan Tonavalle, jonka toivottiin tarjoavan suojaa barbaareja vastaan. Joen eteläpuolelle jäävä uusi alue jaettiin kahteen provinssiin.

Toinen sai nimekseen Pannonia, ja se käsitti muun muassa nykyisen Itävallan, Unkarin, Kroatin ja Serbian pohjoisosat, kun taas Moesiaan kuuluivat Serbian keskiosa ja osia Bulgariasta ja Romaniasta.

Uuden rajan etuna oli se, että sitä oli helpompi puolustaa ja toisaalta jokea pitkin oli kätevää kuljettaa varusteita ja elintarvikkeita. Ei ihme, että roomalaiset perustivat samoihin aikoihin ensimmäiset pysyvät jokilaivastot. Alusten piti huolehtia siitä, ettei kukaan ylittänyt jokea ilman lupaa.

Germanian sotaretket kartuttivat kokemusta

Roomalaiset olivat ennenkin käyttäneet Euroopan suuria jokia joukkojen ja varusteiden kuljettamiseen konfliktialueille. Ennen ajanlaskun alkua keisari Augustuksen ottopoika Tiberius lähetti laivaston Elbejokea pitkin Germaniaan yrittäessään laajentaa valtakuntaa pohjoiseen. Ja vuonna 15 sotapäällikkö Germanicus vei neljä legioonaa eli yli 20 000 miestä Emsjokea pitkin Germanian alueelle.

Roomalaisilla laivanrakentajilla oli paljon kokemusta Välimerelle tarkoitetuista sotalaivoista, mutta jokipurjehdus vaati toisentyyppisiä aluksia. Germanicuksen retkikunnalle rakennettiin ennätysajassa peräti tuhat alusta, jotka selvisivät sekä merellä että joissa.

”Toiset laivat olivat lyhyitä ja leveitä, kokasta ja keulasta kapeita jotta ne pysyisivät pystyssä myrskyävällä merellä, toiset taas tasapohjaisia jotta ne voisivat kulkea vahingoittumattomina maihin. Lukuisissa laivoissa oli peräsimet edessä ja takana jotta ne voisivat nopeasti muuttaa soutusuuntaa”, roomalainen kirjailija Tacitus selitti.

Tacituksen mukaan monissa aluksista oli lisäksi tasainen kansi, jotta niissä voitiin kuljettaa sotakoneita ja hevosia.

”Koko armada, valmiina etenemään purjein tai airoin, oli uskomaton näky”, Tacitus kirjoitti.

Germanian kokemusta käytettiin hyväksi yli 2 000 kilometrin pituisella ja Mustallemerelle asti ulottuvalla Tonavalla, minne roomalaiset saivat nopeasti perustettua laivaston.

Serbialaisen arkeologin Nemanja Mrđićin mukaan useimmat roomalaisten jokiveneistä olivat suurin piirtein saman mallisia kuin nyt löydetty hylky, vaikka se todennäköisesti rakennettiin vähintään 100 vuotta Germanicuksen Emsjoelle tekemään sotaretken jälkeen.

”Syväys oli vain puoli metriä tai sinne päin, joten ne sopivat hyvin mataliin uomiin, ja lisäksi niissä oli usein tasainen pohja, joten ne voitiin ajaa aivan rantaan”, hän selittää.

Tonavalle perustetusta laivastosta tuli heti ajanlaskun alun jälkeen rajan pääasiallinen vartija, mutta siinä ei vielä ollut kylliksi.

Joki linnoitettiin

Vuonna 69 Roomassa puhkesi levottomuuksia. Mielenvikainen keisari Nero oli tehnyt itsemurhan, ja neljä keisariksi pyrkivää taisteli vallasta. Daakialaiset käyttivät verisiä levottomuuksia heti hyväkseen, sillä he haistoivat mahdollisuuden saada sotasaalista roomalaisten taistellessa keskenään ja jätettyä Moesian provinssin apujoukoiksi kutsuttujen ulkomaisten palkkasoturien huostaan.

”Kun he huomasivat Italian olevan liekeissä ja valtakunnan jakautuneen vihamielisiin leireihin, he hyökkäsivät talvilerissä olleiden kohorttien ja ratsuväenosastojen kimppuun ja valloittivat Tonavan molemmat rannat”, Tacitus kirjoitti.

Roomalainen legioona ehätti kuitenkin apuun ja sai lopetettua daakialaisten riehumisen. Vain vuotta myöhemmin myös sarmaatit ylittivät Tonavan ja seuranneessa taistelussa tappoivat Moesian roomalaisen kuvernöörin. Vaikka myös sarmaatit ajettiin pakosalle, Rooman uusi keisari Vespasianus oli saanut tilanteesta tarpeekseen.

Vespasianus määräsi turvaamaan joen laajalla linnoitusketjulla. Legioonalaisten tehtävänä ei enää ollut vain ylläpitää Tonavan eteläpuolen provinssien rauhaa vaan heidän piti nyt myös alkaa puolustaa niitä ulkoa tulevia vihollisia vastaan.

Vartiotorni Tonavalla

Keisari Vespasianus määräsi pystyttämään linnoituksia ja vartiotorneja Tonavan varrelle suojaksi pohjoisen vihollisia vastaan.

© Akg-Images/Ritzau Scanpix

Tonavan Rooman puolelle rakennettiin valtavia linnoituksia, ja niiden välille pystytettiin vartiotorneja, joista roomalaiset pystyivät pitämään vihollisen liikkeitä silmällä. Yksi näistä linnoituksista oli Viminacium, josta roomalaisalus löydettiin yli 1 900 vuotta myöhemmin. Toinen oli Singidunum, josta kehittyi nykyinen Belgrad.

Arkeologi Nemanja Mrđićin mukaan Viminacium sijoitettiin lähelle Mlavajokea, joka laskee Tonavaan. Tuolloin joki oli muutaman sadan metrin päässä, mutta sittemmin sen suu on siirtynyt kolmisen kilometriä yläjuoksulle päin, mikä selittää sitä, että partioalus oli nyt niin kaukana vedestä.

Rooman linnoitukset eivät karkottaneet daakialaisia, jotka jatkoivat hyökkäyksiä. Imperiumin oli pakko ottaa kovemmat keinot käyttöön.

Rooma kosti

Kun daakialaiset olivat hyökänneet useasti Tonavan yli, Rooman uusi vahva johtaja, Trajanus, kokosi vuonna 105 ison armeijan, jonka oli määrä tehdä loppu levottomuuksista. Tätä varten Trajanus määräsi Apollodoros Damaskolaisen rakentamaan imperiumin historian pisimmän eli kilometrin mittaisen sillan Tonavan yli.

Sarmaatteihin lukeutuvan jazygien heimon avulla roomalaiset tunkeutuivat Daakiaan ja piirittivät sen linnoitetun pääkaupungin Sarmizegethusan noin 1 200-metrisen vuoren huipulla. Kovan vastarinnan jälkeen daakialaiset antautuivat, ja heidän kuninkaansa Decebalus teki itsemurhan.

Roomalaiset legioonalaiset taistelevat daakialaisia vastaan

Roomalaiset taistelivat ankarasti kukistaakseen daakialaiset, jotka käyttivät falxeja - jopa roomalaisten kypärät lävistäviä teräaseita.

© Akg-Images/Ritzau Scanpix

Daakiasta, jossa oli paljon kultaa, tuli tämän jälkeen Rooman provinssi. Tällöin Moesian pohjoisosa, jossa Viminacium sijaitsi, sai hengähdystauon. Roomalaiset käyttivät epätavallista rauhaa hyväkseen ja perustivat Viminaciumin kylkeen kaupungin, jonne pian alkoi virrata kauppiaita koko imperiumista.

”Tunnemme useita kaiverruksia, etenkin hautakaiverruksia, joissa mainitaan kreikkalaiset ja syyrialaiset kauppiaat. He muuttivat Viminaciumiin ja kuolivatkin täällä”, Nemanja Mrđić kertoo.

Arkeologit ovat vuodesta 1882 kaivaneet linnoituskaupungin raunioita. Kaupungista kasvoi yksi Balkanin suurimmista, sillä siellä asui yli 40 000 ihmistä. Tähän mennessä sen hautausmaalta on löydetty 14 000 roomalaisajan hautaa eli eniten koko Rooman valtakunnan alueelta.

Kaivaukset osoittavat, että Viminacium rikastui raaka-aineilla ja kauppatavaroilla, joita Daakian valloituksen jälkeen tulvi kaupunkiin. Rikkaudet muuntuivat siellä kivetyiksi kaduiksi, pylväsrivistöiksi, viemäröintijärjestelmäksi ja amfiteatteriksi.

Rauha ei ikävä kyllä kestänyt.

Liittolaiset pettivät

Aina keisari Augustuksen ajoista asti Rooman puolustukselle olivat olleet ratkaisevan tärkeitä liittolaissopimukset lähinnä rajaa asuvien kansojen kanssa. Sopimukset velvoittivat osapuolet auttamaan toisiaan ulkopuolisten hyökkäysten uhatessa.

Roomalaiset sekaantuivat kuitenkin melko harvoin rajakahakoihin ja tyytyivät maksamaan liittolaisilleen rauhan ylläpitämisestä. 100- ja 200-lukujen kuluessa ensimmäiset kansat alkoivat vaeltaa uusille asuinpaikoille enteillen kansainvaelluksia, ja Rooman liittolaiset jäivät ahtaalle.

”Sota peittosi kaikki sodat miesmuistiin.” Historia Augusta -teos, kirjoittaja tuntematon

Germaaneihin kuuluvien markomannien lähettiläät yrittivät vuonna 167 saada roomalaisilta apua gootteja vastaan, jotka olivat tunkeutuneet markomannien alueelle. He halusivat Roomalta joko luvan asettua Rooman puolelle Tonavaa tai sen liittävän heidän maansa Roomaan niin, että he saisivat imperiumilta suojaa.

Kun Rooma kieltäytyi, markomannit kävivät epätoivoisiksi. Yhdessä muiden Rooman liittolaisten kanssa he hyökkäsivät Tonavan varrella oleviin Rooman provinsseihin, ja pian hyökkäyksiin osallistuivat myös jazygit ja muut liittolaiset.

”Sota peittosi kaikki sodat miesmuistiin”, totesi nimetön aikalaislähde.

Marcus Aureliuksen pylväässä kuvataan markomannien sotaa

Sota markomanneja vastaan, jota kuvataan muun muassa Gladiaattori-elokuvan avauskohtauksessa, oli erittäin verinen. Voittonsa jälkeen keisari Marcus Aurelius antoi pystyttää Roomaan muistopylvään, jossa on kuvattu sodan taisteluja.

© Västergötlands museum, Creative Commons

13 vuoden ajan Tonavan varren provinsseissa käytiin taisteluja, kunnes keisari Marcus Aurelius vähän ennen kuolemaansa vuonna 180 pystyi lopulta julistamaan Rooman voittajaksi. Sodan verisyyttä ja laajuutta kuvaa muun muassa se, että jazygit vapauttivat rauhanneuvotteluissa yli satatuhatta roomalaisvankia.

Uusien levottomuuksien ja hyökkäysten pelossa Tonavalle siirrettiin suuria joukkoja sotilaita ja sen puolustusta vahvistettiin entisestään. Todenäköisesti juuri tuohon aikaan Viminaciumin partioaluskin otettiin käyttöön. Rooman valtakunnan rajojen ulkopuolella Euroopassa vallitsi kuitenkin kaaos, sillä barbaarit olivat lähteneet liikkeelle.

Veri virtasi Tonavalla

200-luvun kuluessa useat eri kansat iskivät hyökyaallon lailla Rooman valtakunnan pohjoisrajalle. Vuonna 251 germaaneihin kuuluvat gootit tunkeutuivat Moesiaan, missä heitä oli vastassa Rooman keisari Decius poikansa ja ison armeijan kanssa.

”Hän poikineen sekä suuri määrä roomalaisia upposivat suohon, ja kaikki kuolivat.” Kirjailija Lucius Lactantius keisari Deciuksen kuolemasta

Aluksi roomalaisten onnistui ajaa gootit pakosalle, mutta kun keisari poikineen lähti ajamaan gootteja takaa, nämä onnistuivat houkuttelemaan takaa-ajajat suolle, ja heidät surmattiin piilosta satavilla nuolilla ja keihäillä.

”Hän poikineen sekä suuri määrä roomalaisia upposivat suohon, ja kaikki kuolivat. Heidän ruumitaan ei löydetty koskaan, koska ne katosivat mutaan”, tapahtumaa kuvaili itäroomalainen kirjailija Lucius Lactantius.

Decius oli ensimmäinen roomalainen keisari, joka oli kotoisin nykyisen Serbian alueelta, mutta rajaseudun taistelujen muuttuminen yhä ankarammaksi sai alueen joukot pakottamaan Rooman nostamaan usein juuri niiden ehdokkaat valtaistuimelle. Serbian alueelta olikin peräisin peräti 17 Rooman keisaria.

Barbaarit vyöryivät Tonavan yli

Sotaisat kansat yrittivät toistuvasti murtautua Roomaan Tonavan yli. Pahin tilanne oli 200-luvun jälkipuoliskolla, jolloin hyökkäyksiä oli niin usein ja ne olivat niin verisiä, että imperiumi oli romahtaa.

Gootit, vandaalit, sarmaatit ja gepidit olivat vain muutamia niistä kansoista ja heimoista, jotka 200-luvun jälkipuolella rynnistivät Tonavan muodostaman rajan yli Rooman puolelle. Huolimatta mahtavista linnoituksista, sadoista vartiotorneista ja suurista laivastoista Rooman armeija ei pystynyt pitämään barbaareja loitolla.

Kaoottinen tilanne sai epätoivoiset joukot etenkin uhanalaisella Tonavan rajalla valitsemaan valtakunnalle keisareita omista riveistään. Yhteistä näille keisareille oli se, että he olivat osoittaneet rohkeutta ja tehokkuutta taistelussa.

Hieman alle 50 vuodessa rajajoukot ehtivät valita 30 sotilaskeisaria, joista valtaosa kaatui taistelussa – toisiaan vastaan.

Yhteenveto: Tonavan rajan kehitys

Kun Tonavan provinsseissa oli käyty sotaa 18 vuotta lähes keskeytymättä, Roomalla oli vuonna 268 edessään vielä suurempi uhka: gootit yhdessä muiden barbaarikansojen kanssa valloittivat Mustallamerellä viisisataa laivaa ja pääsivät ensi kertaa merille. Tuhannet barbaarit purjehtivat Välimerelle ja ryöstivät Kreikan rannikoita, minkä jälkeen he nousivat maihin ja hyökkäsivät Moesiaan etelästä. Rooman joukot onnistuivat kuitenkin lyömään heidät.

Sekä Moesia että Pannonia kärsivät pahasti jatkuvista hyökkäyksistä, mutta pahin tilanne oli Daakian provinssissa Tonavan pohjoispuolella, minne vihollinen iski pohjoisesta, idästä ja lännestä. Vuonna 275 keisari Aurelianus päätti vetää kaikki sotilaat joukot ja siviilit sieltä pois. Kun viimeinen roomalainen oli ylittänyt Apollodoros Damaskolaisen sillan, keisari käski purkaa sen, jotta siitä ei olisi hyötyä viholliselle.

Nyt Viminacium muodosti jälleen uloimman puolustuslinjan.

Viminacium – linnoitus ja kaupunki

Viminacium oli aluksi vain linnoitus (1), mutta ajan mittaan linnoituksen viereen kasvoi kokonainen kaupunki (2), jossa oli enimmillään 45 000 asukasta. Kulta-aikana Viminaciumissa oli myös kylpylöitä ja amfiteatteri (3).

© Akg-Images/Ritzau Scanpix 

Viminacium on Serbian Pompeji

Noin 45 000 asukkaan Viminacium oli paljon suurempi kuin kuuluisa Pompeji. Viminaciumin rauniot ovatkin antiikin tiedon kultakaivos – kun ne joskus saadaan tutkittua.

Vaikka Viminaciumissa on tehty arkeologisia tutkimuksia yli sata vuotta, suurin osa sen arkeologisista aarteista on yhä piilossa. Kaupungin paikalla on nykyisin peltoa, eikä sen raunioiden päälle ole rakennettu uusia rakennuksia, kuten on käynyt useimmissa muissa roomalaiskaupungeissa.

Arkeologien arvioiden mukaan rauniot ovatkin suurin piirtein siinä kunnossa, mihin ne jäivät, kun kaupunki hylättiin 600-luvulla vihollisten tuhottua sen linnoituksesta huolimatta. Toistaiseksi kaupungin alueesta on kaivettu esiin vain reilut kaksi prosenttia.

Uusimpien löytöjen joukossa on armeijan päämaja, joka sijaitsi linnoituksen keskellä. Rakennuksen pinta-ala on 3 500 neliömetriä, ja siinä oli peräti 40 huonetta. Lisäksi hautausmaan kaivauksissa on paikannettu 14 000 hautaa. Nykytahdilla Serbian Pompejin kaivaukset kestävät noin 300 vuotta.

Attila autioitti Viminaciumin

Goottien laivastohyökkäys kylvi pelkoa roomalaisiin, jotka seuraavina vuosina vahvistivat imperiumin laivastoa. Keisari Diocletianus perusti jo pelkästään Tonavan ja sen sivujokien suojaksi 300-luvun alussa 15 uutta laivastoyksikköä, joista yksi sijoitettiin Viminaciumiin.

Yksiköt koordinoivat joen puolustusta yhteistyössä jalkaväen kanssa ja tekivät hyökkäyksiä alati liikkeellä olevien vihollisten kimppuun. 300-luvun puolivälin tietojen perusteella keisari Julianus lähetti aluksia yllätyshyökkäyksiin esimerkiksi Reinin toiselle puolelle:

”Keisari käski illalla 800 sotilaan nousta pieniin nopeisiin veneisiin ja purjehtia ylös Reiniä, nousta rannalle ja tuhota tulella ja miekalla kaikki tielle osuva.”

Jonkin aikaa näytti siltä, että Rooma oli saanut Tonavan rajan taas hallintaansa muun muassa liittoutumalla goottien kanssa ja värväämällä tuhansia goottisotureita, mikä tosin suututti monia roomalaisia.

”Heidän ulkomuotonsa herätti halveksuntaa meissä kaikissa, jotka näimme heidät, sillä he olivat liian isoja ja painavia, jotta heidän jalkansa olisivat kannattaneet heitä”, aikalaiskirjailija totesi.

Pian ilmaantui uusi ja voimakkaampi vihollinen: idän aroilla kauhua herättäneet hunnit ehättivät 300-luvun lopulla Tonavalle, eikä heille ollut vastusta sen paremmin Rooman jokilaivastosta kuin rotevista gooteistakaan.

400-luvulla hunnipäällikkö Attila otti haltuunsa Pannonian provinssin, ja vuonna 441 hänen soturinsa suuntasivat myös Moesiaan, missä he valtasivat muun muassa Viminaciumin.

”Kun hunnit saapuivat, he tuhosivat kaiken. Kirjallisista lähteistä tiedetään, että Attila otti Tonavan varren linnoituksista ja kaupungeista ainakin satatuhatta orjaa”, Nemanja Mrđić selittää.

Hunnit ottivat roomalaisia orjiksi.

Hunnit ottivat Tonavan varren provinsseista sotaretkiensä aikana yli satatuhatta orjaa.

© Giancarlo Costa/Bridgeman Images

Hunnit ottivat kauppiaat orjiksi

Kun hunnit valtasivat Viminaciumin vuonna 441, he ottivat tuhansia kaupunkilaisia orjiksi. Kun itäroomalainen diplomaatti nimeltä Priscus kahdeksan vuotta myöhemmin vieraili hunnipäällikkö Attilan hovissa, hän järkyttyi pahasti.

Priscus nimittäin tapasi miehen, joka oli pukeutunut kuin hunni mutta joka puhui Priscuksen kieltä. Priscus sai selville, että mies oli ollut kauppiaana Viminaciumissa ja päätynyt hunnien orjaksi.

Taisteltuaan hunnien rinnalla roomalaisia vastaan mies oli vapautettu, ja hän oli kotiin paluun sijaan päättänyt jäädä hunnien pariin. Kun Priscus kysyi mieheltä syytä tähän, mies vastasi:

”Sodan jälkeen hunnit elävät rauhassa nauttien siitä, mitä heillä on. Ja heitä ei häiritse juuri kukaan. Roomalaiset sen sijaan ovat alituisessa vaarassa kuolla sodassa, koska he joutuvat jättämään omasta turvallisuudestaan huolehtimisen muiden käsiin.”

Kaivaukset ovat paljastaneet hunnien hyökkäyksen jäljiltä palokerroksen sekä lukemattomia aarrekätköjä, joita roomalaiset olivat paetessaan tehneet siinä toivossa, että he pääsisivät jonain päivänä palaamaan takaisin hakemaan hautaamansa arvoesineet.

”Kukaan ei kuitenkaan päässyt takaisin noutamaan niitä”, Nemanja Mrđić selittää.

Kirjallisten lähteiden mukaan taistelukentillä lojui vuosia tuhansien roomalaisotilaiden luita, koska ketään ei ollut hautaamassa vainajia.

Viminaciumista löydetty luu, jossa on nuolenkärki

Viminaciumin taistelujen raakuuden voi aavistaa nuoren roomalaisen sotilaan reisiluun päästä, joka löytyi kaupungin hautausmaalta. Luun on lävistänyt nuolenkärki, ja vamma on ollut kuolettava.

© Arheološki institut, Beograd

Vasta lähes sata vuotta myöhemmin Itä-Rooman keisari Justinianuksen onnistui vallata Moesia takaisin, minkä jälkeen hän rakennutti uudestaan monet linnoituksista, muun muassa Viminaciumin.

”Hän käytti kaikki varat linnoituksiin, eikä rahaa jäänyt täyttää niitä sotilailla. Ja linnoitukset ilman joukkoja olivat vain hyödytöntä kiveä”, Nemanja Mrđić huomauttaa.

Siksi ketään ei ollut pysäyttämässä slaavilaisia kansoja, jotka 500-luvun lopulla valtasivat suuria osia Balkanista ja tuhosivat Viminaciumin lopullisesti. Aikanaan niin mahtavasta linnoituskaupungista, Rooman ulkorajan vartijasta, jäivät jäljelle vain rauniot.