Roomalaislegioonat lyötiin Teutoburgin taistelussa

Tunnelma oli painostava. 18 000 roomalaista sotilasta, jotka kulkivat tuona sateisena syyskuun iltana vuonna 9 pitkin synkän, soisen metsän keskellä mutkittelevaa kapeaa tietä, olivat panneet merkille metsän pahaenteisen hiljaisuuden.

Kuului vain sateen ropina ja syksyisen tuulen humina puiden latvuksissa. Rooman armeija ei aiemmin ollut käynyt tässä osassa Germaniaa, ja kokeneimmatkin legioonalaiset pälyilivät pelokkaina synkän metsän uumeniin.

Metsätie oli niin kapea, etteivät sotilaat voineet marssia muodostelmassa. Sen sijaan legioonat etenivät hitaasti mutkittelevassa useiden kilometrien pituisessa jonossa.

Etummaisena kulki kenraali Publius Quinctilius Varus upseeriensa ympäröimänä. Hevosensa selästä Varus saattoi nähdä, kuinka pioneerijoukot raivasivat edempänä kaatuneita puunrunkoja sivuun tieltä.

Yhtäkkiä metsän hiljaisuuden rikkoi kovaääninen huuto, ja samassa jonon keskivaiheilla marssinut sotilas tarttui kouristuksenomaisesti rintakehäänsä iskeytyneeseen keihääseen.

Silmänräpäystä myöhemmin ilman halki lensi tuhansia keihäitä kohti suojattomia legioonalaisia, jotka säntäilivät kauhun vallassa sinne tänne kapealla tiellä.

Kun keihäsryöppy oli ohi, metsän siimeksestä rynnisti esiin tuhansia miekoin, keihäin ja nuijin aseistautuneita germaanisotureita, jotka kävivät raivokkaasti vihaamiensa roomalaisten kimppuun.

Legioonalaiset, jotka olivat avoimessa maastossa käytännössä voittamattomia, tapettiin lähes viimeiseen mieheen.

Nykyhistorioitsijat arvelevat Teutoburgin metsän taistelun alkaneen kutakuinkin edellä kuvatulla tavalla.

Kreikkalais-roomalaisen historioitsijan Dio Cassiuksen mukaan taistelu kesti kolme päivää, ja kun yhteenotto lopulta oli ohi, lähes kaikki 18 000 legioonalaista makasivat kuolleena roomalaisten Teutoburgiksi kutsumassa metsässä.

Rooman sotajoukkojen komentaja Publius Varus kuoli viimeisten joukossa. Kun hän tajusi pelin olevan pelattu, hän heittäytyi miekkaansa välttyäkseen joutumasta vihollisen käsiin.

Hieman myöhemmin Teutoburgista lähti matkaan germaanien sanansaattaja mukanaan Varuksen irtileikattu pää. Germaanien kapina oli alkanut.

Tappio järkytti Roomaa

Kun uutinen kolmen legioonan täydellisestä tuhosta Germaniassa saavutti Rooman, kaupunkilaiset järkyttyivät pahan kerran.

Kukaan ei voinut käsittää, miten alkukantaiset germaanit olivat pystyneet päihittämään kolme legioonallista karaistuneita roomalaisia sotilaita.

”Metsän ja suon keskellä [Rooman] armeijan tuhosi lähes viimeiseen mieheen sama vihollinen, jonka sotilaita se oli aiemmin teurastanut kuin karjaa”, kirjoitti Velleius Paterculus, joka oli aiemmin palvellut itsekin Rooman upseerina Germaniassa.

300 vuoden ajan Rooman hyvinkoulutettu ja kurinalainen sotakoneisto oli jyrännyt tieltään kaiken vastarinnan.

Rooma hallitsi suurinta osaa silloisesta tunnetusta maailmasta, ja sen sotajoukot olivat voittamattomia paitsi sen omasta, myös vihollisten mielestä.

Teutoburgin metsän verilöylyn myötä germaaniset heimosoturit osoittivat, että oikealla taktiikalla vahvinkin armeija oli voitettavissa.

Roomalaiset langettivat syyn järkyttävästä tappiosta germaanien kapinapäällikön, entisen Rooman armeijan sotilaan, Arminiuksen niskoille.

Olihan tämä pettänyt entiset taistelutoverinsa, houkutellut heidät marssimaan Teutoburgin metsän läpi ja vielä itse johtanut germaanien yllätyshyökkäystä.

”Petturi saartoi sotilaamme petolliseen paikkaan”, kirjoitti roomalainen runoilija Ovidius yhdestä Rooman historian kohtalokkaimmista tappioista.

Augustus halusi alistaa Germanian

Julius Caesar oli reilut 60 vuotta aikaisemmin valloittanut Gallian eli nykyisen Ranskan ja siirtänyt Rooman valtakunnan rajan itään Reinjoelle.

Reinin itäpuolella levittäytyvää metsäistä maata roomalaiset kutsuivat Germaniaksi.

Gallian valloituksen jälkeen gallit olivat kapinoineet kerta toisensa jälkeen Roomaa vastaan – usein germaaniheimojen tuella.

Kun sitten Rooman 5 000 miehen legioona vuonna 16 eaa. kärsi tapion germaaneja vastaan, Caesarin seuraajan keisari Augustuksen mitta tuli täyteen.

Tappio oli Roomalle niin suuri nöyryytys, että Augustus suuntasi välittömästi Galliaan kokoamaan itse sotajoukkoja.

Hänen aikomuksenaan oli panna villit germaanit kerralla järjestykseen ja liittää Reinin itäpuoliset alueet osaksi Rooman valtakuntaa.

Poikapuolet joukkojen johtoon

Augustus nimitti poikapuolensa Drusuksen ja Tiberiuksen johtamaan germaanien vastaista sotaretkeä.

Drusus keräsi joukkoja Reinin alajuoksulle, jonne legioonalaiset perustivat 40 uutta linnoitusta. Vuonna 12 eaa. Rooman armeijat viimein lähtivät liikkeelle. Maajoukkoihin kuului noin 35 000 legioonalaista. He saivat tukea laivastolta, joka oli purjehtinut Pohjanmerelle ja sieltä alas Reiniä.

Roomalaiset aikoivat vallata ja asuttaa Reinin ja Weserjoen väliin jäävän alueen, ja he nitistivät armotta kaikki, jotka asettuivat heitä vastaan. Kyliä poltettiin, asekuntoiset miehet tapettiin ja naiset ja lapset myytiin orijksi.

Vuonna 9 eaa. Drusus joukkoineen saapui Weserjoelle ja jatkoi valloitusretkeään Elbelle.

Rooman armeija ei ollut aiemmin edennyt niin kauas pohjoiseen Germaniaan. Drusus ei kuitenkaan ylittänyt Elbeä.

Germaaniheimot yhdistyivät

Drusuksen kuoltua pudottuaan ratsailta Tiberius otti Rooman joukot komentoonsa.

Hän pakkosiirsi kokonaisia germaaniheimoja Reinin itäpuolelta länsirannalle, missä ne toimisivat luonnollisena puskurina itäisten vihollisten hyökkäyksiä vastaan.

Vuonna 7 eaa. roomalaiset olivat valloittaneet koko Reinin ja Elben välisen alueen ja perustaneet tulevaan Rooman provinssiin sotilasleirejä.

Germaanit eivät kuitenkaan tyytyneet seuraamaan roomalaisten toimia sivusta. Noin vuonna 1 eaa. roomalaisten valloittaman alueen heimot nousivat kapinaan, jonka taltuttamiseen tarvittiin 80 000 sotilasta.

Roomalaisten lähteiden mukaan taistelut kuuluivat Rooman sotahistorian kiivaimpiin, ja legioonilta vei kolme vuotta saada kapinoivat germaanit aisoihin.

Yhteenotot olivat olleet niin verisiä, että roomalaiset uskoivat kukistaneensa kapinoivat germaanit lopullisesti.

Vuonna 7 roomalaiset pitivät Germaniaa valmiina liitettäväksi imperiumiin ja Augustus nimitti sinne Rooman ensimmäisen käskynhaltijan. Käskynhaltija oli Publius Quinctilius Varus.

Germania pantiin verolle

53-vuotias Varus oli keisarin ystävä ja hän oli aiemmin toiminut käskynhaltijana Syyriassa.

Historioitsija Velleius Paterculus, joka luultavasti tunsi Varuksen henkilökohtaisesti, kirjoitti tämän olevan ennen kaikkea virkamies, ei sotapäällikkö: ”Hän uskoi voivansa kesyttää laeilla ne, joihin miekka ei tehonnut.”

Enimmän osan ajastaan Varus käyttikin ratkoen germaaniheimojen välisiä kiistoja.

Hän alkoi myös verottaa germaaneja, mikä on osoitti, että roomalaiset pitivät Germaniaa ja sen asukkaita täysin alistettuina ja käytännössä osana Rooman valtakuntaa.

Melko pian veronkannon alkamisen jälkeen Varuksen hoviin ilmestyi nuori mies nimeltä Arminius. Hän oli germaanipäällikön poika, joka oli saanut Roomassa sotilaskoulutuksen ja taistellut Rooman joukoissa.

Hänen taustansa ja asemansa Rooman ratsusotilaana miellyttivät Varusta. Nuorella germaanilla oli kuitenkin omat suunnitelmansa.

”Nuorukainen käytti käskynhaltijan varomattomuutta hyväkseen ja petti tämän. Hän oivalsi, että turvallisuuden tunne on usein suurin syy täydelliseen tuhoon”, kirjoitti Paterculus.

Teutoburgin verilöyly

Vuonna 9 Arminius viimein iski. Hän laati yhdessä useiden germaaniheimojen kanssa suunnitelman roomalaisten murskaamiseksi.

Ensiksi heimot pyysivät roomalaisilta suojelua vihamielisiä heimoja vastaan. Näin Arminius onnistui hajottamaan roomalaiset pieniin joukkoihin eri puolille laajaa ja harvaanasuttua maata.

Syyskuussa Varus sai tietoonsa, että kolmen päivämarssin päässä oli puhjennut väkivaltainen kapina. Hän päätti lähteä välittömästi itse alueelle tyynnyttämään kapinaa.

”Varuksen reitti suunniteltiin kulkemaan liittolaisheimojen maiden läpi. Hänen kimppuunsa oli näet helpompi hyökätä, kun hän luuli olevansa ystävällismielisten heimojen alueella eikä osannut siksi varautua hyökkäykseen”, Cassius Dio kirjoitti.

Varus lähti matkaan kolmen legioonan kanssa, joiden oli määrä jatkaa matkaa talvileiriin kapinan taltuttamisen jälkeen.

18 000 sotilaan lisäksi mukaan lähti runsaasti huoltojoukkoja sekä sotilaiden puolisoita lapsineen.

Alkumatkasta Arminius opasti pienehkön germaanisoturijoukon kanssa roomalaisia, mutta jonkin ajan kuluttua hän pyysi lupaa lähteä hakemaan vahvistuksia.

Todellisuudessa hän kohtasi jonkin matkan päässä hyökkäysvalmiit pääjoukkonsa. ”He ottivat joukot komentoonsa ja yllättivät Varuksen syvällä metsän siimeksessä”, kirjoitti Dio Cassius.

Kolme päivää kestäneiden taistelujen päätteeksi jäljellä olevat roomalaiset antautuivat, mutta aivan kuten roomalaiset eivät aikaisemmin olleet antaneet armoa vihollisilleen, eivät germaanitkaan jättäneet ketään eloon.

Velleius Paterculus, joka oli saattanut tavata metsään piiloutuneita ja hengissä selvinneitä sotilaita, kirjoitti että vangiksi joutuneet roomalaiset tappoivat mieluummin itsensä kuin kokivat tuskallisen kuoleman germaanien käsissä:

”Hän tarttui kettinkiin, jolla hänet oli kahlehdittu, ja iski sillä päähänsä niin suurella voimalla, että kuoli siihen paikkaan veren suihkutessa haavasta.”

Samaan aikaan kun Teutoburgin metsässä taisteltiin, paikalliset germaanit surmasivat heimoalueille turvaksi lähetetyt roomalaiset.

Arminiuksen voitto oli täydellinen – entinen Rooman armeijan ratsusotilas oli johtanut kapinajoukkonsa voittoon.

Arminius ei kuitenkaan tyytynyt Teutoburgissa saavuttamaansa voittoon, vaan hän ryhtyi kokoamaan germaaniheimoja suurhyökkäykseen mahtavaa Rooman valtakuntaa vastaan.

”Arminius oli kiistatta koko Germanian vapauttaja, joka haastoi Rooman sen ollessa mahtinsa huipulla”, kirjoitti roomalainen historioitsija Tacitus noin sata vuotta Teutoburgin metsässä käydyn taistelun jälkeen.

Roomalaiset vihasivat Arminiusta, jonka organisoimassa väijytyksessä kolme legioonaa tuhoutui lähes täysin, mutta he myös ihailivat germaanipäällikön rohkeutta.

Roomalaiset eivät kyenneet käsittämään, miten Arminiuksen ja hänen – roomalaisten silmissä – alkukantaisten ja kurittomien soturiensa onnistui murskata Rooman sotajoukot.

He eivät liioin ymmärtäneet, miksi Rooman armeijassa palvellut ja ratsusotilaan arvon saanut Arminius yllättäen kääntyi Roomaa vastaan.

Sen he kuitenkin ymmärsivät, että germaanien kapinapäällikkö oli pysäytettävä hinnalla millä hyvänsä.

Nuoruus Roomassa

Arminius syntyi vuoden 17 eaa. tienoilla. Hänen isänsä oli nimeltään Segimer, ja hänen sukunsa kuului keruskeihin, yhteen Germanian suurimmista heimoista, jossa oli noin 200 000 jäsentä.

Arminiuksen ollessa noin viisivuotias roomalaiset tunkeutuivat keisari Augustuksen määräyksestä Germaniaan ja tekivät useita väkivaltaisia sotaretkiä Reinin ja Weserin välisellä alueella asuvia heimoja vastaan.

Valloitusretkien tavoitteena oli liittää Germania osaksi Rooman valtakuntaa.

Roomalaisten kovat otteet tuottivat tulosta, ja monet heimot liittoutuivat miehitysvallan kanssa saaden osittaisen itsehallinnon vastineeksi alistumisestaan.

Myös keruskit liittoutuivat Rooman kanssa, ja luultavasti Arminius ja hänen veljensä Flavus lähetettiin jo nuorella iällä Roomaan pantiksi ja takeeksi keruskien uskollisuudesta.

Noin parikymmenvuotiaina Arminius ja Flavus pääsivät Rooman armeijan palvelukseen.

Legiooniin hyväksyttiin vain Rooman kansalaisia, mutta joukkoja täydennettiin provinsseista ja jopa vielä valloittamattomilta alueilta värvätyillä miehillä. Heistä koottiin apujoukkoja eli niin sanottuja auxilioita.

Roomalaisten lähteiden mukaan Arminiuksesta tuli germaanisista palkkasotureista koostuvan yksikön päällikkö.

Upseeriksi pääseminen tarjosi nuorelle keruskille oivan tilaisuuden perehtyä Rooman sotastrategioihin. Tarkkaavaisesti hän painoi mieleensä kaiken, mitä sai tietää hyökkäämisestä ja piirityksestä.

Hän pani merkille myös jalkaväen taktiikan käydä vihollisen kimppuun ensiksi raskailla keihäillä, jotka tunkeutuivat näiden kilpien läpi ja tekivät niistä käyttökelvottomia.

Sen jälkeen jalkaväki kävi varsinaiseen hyökkäykseen miekoin. Tärkein asia, jonka Arminius Rooman armeijassa oppi, oli kuitenkin kuri: siihen perustui Rooman sotilaallinen ylivalta.

Älykäs ja ovela soturi

Roomalainen upseeri ja historioitsija Velleius Paterculus tapasi Arminiuksen luultavasti tämän palvellessa Rooman sotajoukoissa.

Paterculus pani nopeasti merkille, ettei Arminius ollut mikään aivan tavallinen rivisotilas:

”Hän oli paljon älykkäämpi kuin barbaarit yleensä (--), hänen silmänsä paljastivat ajatusten tulen”, Paterculus kirjoitti nuoresta germaanista, joka osoittautui niin taitavaksi taistelijaksi, että hän sai palkkioksi Rooman kansalaisuuden ja ratsusotilaan arvon.

Vuonna 7 Arminius erosi Rooman armeijan palveluksesta ja palasi Germaniaan, jonka käskynhaltijana toimi tuolloin Publius Quinctilius Varus.

Arminius oli alkanut hautoa mielessään ajatusta germaaniheimojen yhdistämisestä ja roomalaisten karkottamisesta takaisin Reinin eteläpuolelle.

Tavattuaan heikkona johtajan pitämänsä Varuksen Arminius oivalsi hetkensä koittaneen.

Arminiuksen Roomassa viettämät vuodet olivat opettaneet hänelle, että legioonia ei voinut voittaa perinteisessä taistelussa, jossa roomalaisilla oli aikaa ja tilaa järjestää sotilaansa taistelumuodostelmiin.

Yhdessä useiden muiden heimopäälliköiden kanssa hän päätti iskeä roomalaisten kimppuun vaikeakulkuisessa metsässä, jonka germaanit tunsivat kuin omat taskunsa. Arminius valitsi väijytyspaikaksi sankan ja soisen Teutoburgin metsän.

Kaksi vuotta kotiinpaluunsa jälkeen Arminius johti germaanit Teutoburgissa taisteluun, jossa Varuksen komentamat kolme legioonaa tuhoutuivat lähes viimeistä miestä myöten.

Arminius yhdisti germaanit

Teutoburgin metsän taistelun jälkeen Arminius käski miestensä katkaista Varuksen kaulan ja lähetti soturinsa viemään irtileikatun pään nykyiseen Tšekinmaahan.

Aluetta hallitsi tuolloin germaaniruhtinas Maroboduus, jolla oli lähes 70 000 soturin armeija. Kun Arminiuksen lähetti pääsi Maroboduuksen puheille, hän laski Varuksen pään tämän jalkojen juureen.

Viestiä ei voinut tulkita väärin: Arminius ehdotti liittoa. Mikäli Maroboduus olisi vastannut myöntävästi, Rooma olisi joutunut kohtaamaan yhdistyneen suur-Germanian satojen tuhensien soturien joukot.

Maroboduus kuitenkin kieltäytyi liitosta Arminiuksen kanssa. Sen sijaan hän liittoutui roomalaisten kanssa ja lähetti oman sanansaattajansa viemään Varuksen pään keisarille Roomaan.

Arminius oli ottanut riskin ja hävinnyt. Ilman Maroboduuksen tukea hän ei kykenisi estämään roomalaisia yrittämästä valloittaa Germaniaa uudelleen. Hänen oli valmistauduttava Rooman kostoon.

Germaanit oppivat taistelemaan

Arminius alkoi välittömästi kouluttaa sotureitaan, joita hän oli koonnut komentoonsa ainakin 11:sta eri heimosta.

Germaanien yleensä suosimien summittaisten hyökkäysten sijasta Arminius opetti soturinsa hyökkäämään suunnitelmallisesti, noudattamaan upseerien käskyjä ja hyödyntämään Germanian valtavia metsiä sissisodassa.

Sillä välin keisari Augustus oli nimittänyt poikapuolensa Tiberiuksen Rooman sotajoukkojen komentajaksi.

Kaksi vuotta Teutoburgin metsän teurastuksen jälkeen Rooman sotajoukot tunkeutuivat kostoa janoten Germaniaan.

Velleius Paterculuksen mukaan Tiberius ”tunkeutui maan sydämeen, raivasi joukoille teitä, tuhosi pellot, poltti talot ja pakotti kaikki vastarintaa tekevät pakenemaan henkensä edestä”.

Tiberius ei kuitenkaan onnistunut vangitsemaan Arminiusta, joka piileksi sotureineen metsien uumenissa.

Kun keisari Augustus vuonna 14 kuoli, Tiberius kutsuttiin Roomaan, missä hänet nimitettiin uudeksi keisariksi. Hän lähetti veljenpoikansa Germanicuksen jatkamaan kostoretkeä Germaniassa.

Vuoden 15 kesällä Germanicus saapui kapina-alueelle 40 000 sotilaan kanssa. Roomalaiset surmasivat kaikki, jotka vain käsiinsä saivat.

Tacitus kuvasi erästä raakaa yöllistä hyökkäystä länsigermaanisia marseja vastaan näin: ”Hurjistuneet legioonalaiset autioittivat maan tulella ja miekalla noin 55 peninkulman [80 kilometrin] säteellä. He surmasivat armoa tuntematta kaikki ikään tai sukupuoleen katsomatta.”

Roomalaisten tuhoamissota kääntyi pian heitä itseään vastaan. Sen sijaan että raakuudet olisivat saaneet germaanit alistumaan, yhä useampi heimo siirtyi tukemaan Arminiusta, joka teki sotureineen jatkuvasti metsän kätköistä sissi-iskuja roomalaisia vastaan.

Vuoden 15 loppupuolella roomalaiset saavuttivat viimein pienen mutta tärkeän voiton Arminiuksesta. Germanicuksen sotilaat ottivat vangikseen Arminiuksen raskaana olevan vaimon Thusneldan.

Hänet vietiin Ravennaan, missä hän synnytti poikalapsen. Arminius ei koskaan enää nähnyt vaimoaan.

Kun hän sai tietää vaimonsa vangitsemisesta, hän Tacituksen mukaan raivostui ja solvasi Germanicusta: ”Suuri kenraali! Urhea sotajoukko! Niin paljon miehiä tarvittiin viemään yksi ainoa naisparka!”

Arminius totesi katkerana käyvänsä sotaa aseistettuja miehiä vastaan ja murskanneensa kolme legioonaa reilussa taistelussa, kun taas roomalaisten sodankäynti näytti kohdistuvan raskaana oleviin naisiin.

Sitten hän vaati maanmiehiään liittymään kapina-armeijaan, jotta roomalaiset saataisiin lopullisesti karkotettua Germaniasta. Oli ratkaisevan kohtaamisen aika.

Roomalaiset ylittivät Weserin

Arminiuksen tilaisuus koitti seuraavana vuonna, kun Germanicus johti kahdeksan legioonaa ja tuhansia auxilia-sotilaita Emsjoen vartta pohjoiseen.

Yleensä germaanit pyrkivät kaikin keinoin välttämään suuria yhteenottoja, mutta nyt Arminius uskoi kapina-armeijansa olevan niin harjaantunut taisteluun, että se pystyisi kohtaamaan legioonat avoimessa taistelussa.

Tacituksen mukaan roomalaiset tulivat Weserille lännestä ja Arminius joukkoineen idästä.

Rooman sotilaiden joukossa oli myös Arminiuksen veli Flavus, joka oli jäänyt Rooman armeijan palvelukseen. Veljekset huomasivat toisensa joen vastarannalla ja alkoivat puhella.

”Toinen puhui Rooman suuruudesta, toinen velvollisuudesta isänmaata kohtaan sekä äidistä, joka myös rukoili Flavusta olemaan pettämättä omaa kansaansa”, Tacitus kirjoitti.

Keskustelu muuttui riidaksi, jonka päätteeksi Flavus pyysi saada hevosensa ja aseensa, jotta hän voisi ylittää joen ja ratkaista asian kerralla.

Roomalainen upseeri sai hänet kuitenkin taivuteltua luopumaan tuumasta. Hieman ennen aamunkoittoa 50 000 roomalaista ylitti Weserin.

Ensimmäisenä vastarannalle ehätti ratsuväki, joka sai heti germaanit kimppuunsa. Lyhyen taistelun jälkeen germaanisoturit pakenivat joen rannan tuntumassa kasvavan metsän suojiin.

Rooman ratsuväki lähti heti ajamaan germaaneja takaa. Saatuaan merkin upseereiltaan nämä kuitenkin kääntyivät kannoillaan ja muodostivat tiiviin rintaman roomalaisia vastaan samalla kun metsästä rynnisti esiin tuhansia muita germaanisotureita.

Vastahyökkäys yllätti roomalaiset täysin, ja he pääsivät vain vaivoin perääntymään joelle, jonka jalkaväki oli sillä välin ehtinyt ylittää.

Taistelu päättyi tasapeliin

Pian roomalaiset ja germaanit iskivät yhteen rajusti. Sotilaat molemmilla puolilla tiesivät taistelun lopputuloksen ratkaisevan Germanian tulevaisuuden.

”Taistelu jatkui viidennestä tunnista yöhön asti, ja vihollisten ruumiit ja aseet peittivät maan 11 peninkulman (16 kilometrin) alueella”, Tacitus kirjoitti.

Arminius haavoittui vakavasti mutta pääsi silti viime tingassa livahtamaan pakoon. Germaanien raskaista tappioista huolimatta taistelu ei tuonut ratkaisua kiistaan Germanian hallinnasta.

Roomalaiset eivät onnistuneet murskaamaan germaaneja avoimessa taistelussa, ja Arminius puolestaan osoitti kykenevänsä haastamaan roomalaiset näiden omilla ehdoilla.

Germanian sotaretket olivat vaatineet jo 30 000 roomalaisen sotilaan hengen, ja keisari Tiberius oli niin tympääntynyt kalliiseen sotaan, että hän määräsi Germanicuksen keskeyttämään sotaretken. Rooma tunnusti tappionsa.

Arminiuksen kuolema

Arminius ei tuhlannut aikaa voitonjuhliin vaan marssi joukkoineen itään ruhtinas Maroboduuksen kimppuun.

Mittavasta lähes 80 000 sotilaan armeijastaan huolimatta Maroboduus hävisi taistelun ja joutui pakenemaan salaa linnastaan.

Arminius oli nyt kiistatta Germanian mahtavin mies. Hänen korkea asemansa sai kuitenkin monet hänen kannattajistaan pelkäämään, että hän halusi hallita kuninkaana kaikkia heimoja.

Keisari Tiberius näki tilaisuuden kostaa ja lähetti Germaniaan vakoojiaan lietsomaan heimojen välille eripuraa.

Vuonna 18 markomanneja edelleen hallinneen Maroboduuksen syrjäytti hänen kilpailijansa Catualda, jonka huhuttiin ottaneen Roomasta lahjuksia palkaksi teostaan.

Vuonna 21 oli Arminiuksen vuoro kokea kohtalonsa. Tacitus kirjoitti, että 37-vuotias kapinapäällikkö kuoli omiensa pettämänä, mutta hyvin todennäköistä on, että myös Rooma oli tavalla tai toisella sekaantunut juoneen.

”Varus, anna minulle legioonani takaisin!” keisari Augustuksen kerrotaan huutaneen, kun hänelle näytettiin Publius Quinctilius Varuksen irtileikattu pää pian Teutoburgin taistelun jälkeen.

72-vuotias keisari näki selvästi Rooman kärsimän tappion laajemmat seuraukset: imperiumin pohjoisraja oli nyt suojaton ja Reinillä yhä olleet joukot eivät mitenkään kykenisi estämään germaaneja, mikäli nämä päättäisivät lähteä etenemään kohti Roomaa.

Augustus erotti välittömästi germaanista syntyperää olevat henkivartijansa ja karkotti heidät Roomasta. Sitten hän ryhtyi värväämään uusia sotilaita korvaamaan Teutoburgin taistelussa menetetyt legioonat.

Roomassa vallitsi käytännöllisesti katsoen poikkeustila. Germaanien hyökkäyksen uhka ei kuitenkaan ollut suurin syy iäkkään keisarin järkytykseen.

Germanian valloitus ja roomalaistaminen olivat olleet Augustukselle tärkeitä hankkeita, ja Rooman valtio oli investoinut valtavia summia kunnianhimoisen suunnitelman toteuttamiseen.

Arkeologit uskoivat pitkään Rooman olleen vasta Augustuksen käynnistämän ”Germania-hankkeen” alkuvaiheessa, kun Varus legioonineen koki kohtalonsa Teutoburgissa ja Rooman sotajoukot vetäytyivät Germaniasta.

Tuoreet arkeologiset löydöt viittaavat kuitenkin siihen, että Germanian roomalaistamissuunnitelmat olivat paljon pidemmällä kuin tähän asti on uskottu.

Linnakkeet valloituksen tukikohtina

Kun roomalaiset vuonna 12 eaa. tunkeutuivat Germaniaan, he perustivat tukikohdikseen joukon merkittäviä sotilasleirejä Reinin itäpuolelle.

Linnoitukset ja niihin kuuluvat vartiotornit rakennettiin puusta, ja niitä ympäröi vallihauta sekä terävistä puuseipäistä rakennettu aita.

Tutkijat ovat tienneet linnoitusten olemassaolosta jo pitkään, mutta 1990-luvulla arkeologit tekivät varsin yllättävän löydön: Waldgirmesin kylän lähistöltä läntisestä Saksasta löydettiin Augustuksen aikaisia roomalaisia raunioita, joita tutkijat pitivät ensi alkuun roomalaisen sotilasleirin jäänteinä.

Arkeologit kokivat kuitenkin mojovan yllätyksen, kun maan uumenista paljastuikin rakennuksen kivisiä perustuksia, jollaisia sotilasleireissä ei yleensä ollut.

Pian selvisi, että perustukset olivat osa roomalaista forumia eli roomalaisen kaupungin keskusaukiota.

Roomalaisen kaupungin löytyminen keskeltä Germaniaa osoittaa, että Teutoburgin taistelun aikaan noin vuonna 9 Germaniaa oltiin jo täyttä päätä muokkaamassa aidoksi Rooman valtakunnan provinssiksi.

Waldgirmesissä tehdyissä kaivauksissa paljastui, että aukion keskelle oli pystytetty suuri Augustusta esittävä pronssinen ratsastajapatsas, joka symboloi uuden ajan alkua Germaniassa.

Kaivauksissa löydettiin myös runsaasti lyijyputkia, joilla oli olut tarkoitus johtaa kaupunkiin puhdasta vettä. Lisäksi arkeologit ovat löytäneet espanjalaista oliiviöljyä sekä kreikkalaista viiniä sisältäneitä ruukkuja.

Tutkijoiden mukaan roomalaiskaupungissa on luultavasti asunut niin roomalaisia, germaaneja kuin kelttejäkin.

Houkutuksena raaka-aineet

Waldgirmes ei kuitenkaan ole ainoa tutkijoita viime vuosina ällistyttänyt löytö.

Muualla tehdyissä kaivauksissa on löytynyt muun muassa runsaasti lyijyharkkoja, joihin on leimattu sanat ”Plumbum Germanicum”, ’germanialaista lyijyä’ ja jotka osoittavat roomalaisten alkaneen hyödyntää Germanian luonnonvaroja pian saapumisensa jälkeen.

Roomalaiset louhivat lyijyä yli sadan kilometrin päästä Reinjoesta sijaitsevista kaivoksista. Kalkriesen museon johtajan Heidrun Derksin mukaan Waldgirmesin roomalaisen kaupungin ja kaivosten löytyminen yllätti tutkijat täysin:

”Germania ei tuolloin ollut Rooman provinssi, eivätkä tutkijat siksi odottaneet löytävänsä Reinin pohjoispuoliselta alueelta roomalaisia kaupunkeja tai merkkejä luonnonvarojen hyödyntämisestä”, Derks kertoo HISTORIA-lehden haastattelussa.

Yllättävät löydöt osoittavat Rooman olleen ilmeisen vakuuttunut siitä, että Germanian liittäminen imperiumin provinssien joukkoon oli vain ajan kysymys.

Rooman sotajoukot, joista Germanian roomalaistamisprosessin onnistuminen pitkälti oli kiinni, tekivät töitä hartiavoimin.

Sotilaat raivasivat kovalla vauhdilla laajoja metsäalueita ja rakensivat erämaahan teitä ja kaupunkeja.

Keisari Augustukselle uusi provinssi oli monella tapaa tärkeä. Germaniasta oli määrä tulla puskuri Rooman valtakunnan ja kauempana idässä asuvien barbaarikansojen välille.

Lisäksi keisari tarvitsi kipeästi maata jaettavaksi sotilailleen palkkioksi vuosien sotilaspalveluksesta. Rooman vakinaisessa sotaväessä palveli noin 150 000 miestä, joten maan tarve oli valtava.

Sotilasleirit autioituivat

Keisarin unelma murskautui germaanien kapinan myötä, ja samalla Rooman valtio menetti Germaniaan syytämänsä varat.

Rooman sotajoukot saivat Teutoburgin taistelun jälkeen määräyksen vetäytyä Reinin länsipuolelle, jolloin roomalaisten Germaniaan rakentamat sotilasleirit ja linnakkeet autioituivat.

Hylättyjen leirien joukossa oli myös Halternin suuri tukikohta. Leirissä tehdyt kaivaukset osoittavat, että sotilaat poistuivat tukikohdasta kovalla kiireellä, ja kaikki arvokas, jota sotilaat eivät voineet ottaa mukaansa, haudattiin maahan.

Halternista onkin löytynyt runsaasti aseita, kolikoita ja keramiikkaa. Myös Waldgirmesin asukkaat poistuivat kodeistaan kiireellä.

Kaivausten perusteella vaikuttaa siltä, että he polttivat kaupungin tuhkaksi ennen lähtöään.

Valtava Augustuksen pronssipatsas leikattiin kappaleiksi ja kappaleet haudattiin maahan eri puolille kaupunkia, jotta germaanit eivät voisi esitellä patsasta voitonmerkkinä heimoveljilleen.

Patsaan kappaleiden hautaaminen on voinut olla myös symbolinen tapa jättää hyvästit kaupungille, josta uskottiin kehittyvän yksi Rooman vallan keskuksista Germaniassa.

Roomalaiset eivät koskaan palanneet Waldgirmesiin, ja vuosisatojen saatossa metsän vähitellen valtaama kaupunki unohdettiin kokonaan.

Pääsyynä roomalaisten epäonnistumiseen Germaniassa pidetään nykyään sitä, että he aliarvioivat germaanit pahan kerran.

Kaivaukset ovat osoittaneet, että germaanien aseet ja yhteiskunta olivat huomattavasti kehittyneempiä kuin roomalaiset uskoivat.

Keisari Augustus kuoli vuonna 14. Hän kielsi testamentissaan seuraajaansa Tiberiusta jatkamasta valtakunnan laajentamista, ja seuraavien 400 vuoden ajan Rein olikin raja mahtavan Rooman valtakunnan ja idän villien germaanien välillä.

Valloitusten sijasta Augustuksen seuraajat keskittyivät vahvistamaan Germanian rajalle rakennettuja puolustuslinnoituksia.

Gootit hävittivät Rooman

Germanian menetys joudutti Rooman valtakunnan romahtamista.

Huolimatta roomalaisten yrityksistä pitää pohjoisessa asuvat viholliset poissa Roomasta, gootit onnistuivat johtajansa Alarikin johdolla tunkeutumaan roomalaisten rajalinnoitusten läpi, ja etenemään Roomaan asti.

Goottien ryöstöretki käynnisti Rooman valtakunnan syöksykierteen, ja 66 vuotta myöhemmin Länsi-Rooman valtakunta lakkasi olemasta, kun germaanipäällikkö Odovakar valloitti Rooman ja pakotti keisari Romulus Augustuksen luopumaan vallasta.

Germaanit voittivat lopulta 400 vuotta kestäneen kamppailunsa mahtavaa Roomaa vastaan.