Rooma valtasi maan äären

Tuhannet kaledonialaissoturit kerääntyivät Mons Grapiuksen rinteille, ja vuoren juurella sotavaunut asettuivat asemiinsa. Kenraali Agricola oli saapunut armeijoineen valloittamaan Britannian viimeisenkin kolkan Roomalle.

Tuhannet kaledonialaissoturit kerääntyivät Mons Grapiuksen rinteille, ja vuoren juurella sotavaunut asettuivat asemiinsa. Kenraali Agricola oli saapunut armeijoineen valloittamaan Britannian viimeisenkin kolkan Roomalle.

Osprey Publishing

Tatuoidut heimosoturit rynnistivät raivokkaasti karjuen Mons Graupius -vuorta alas valmiina tuhoamaan vihollisen joukot raa’alla voimalla samalla, kun roomalaissotilaat etenivät heitä vastaan järkkymättömän varmasti.

Rooman joukot olivat jo tuhonneet heimosotureiden sotavaunut, ja pelästyneinä säntäilevät hevoset sekoittivat heidän rivejään entisestään. Pitkähiuksiset kaledonialaiset, kuten roomalaiset kutsuivat Britannian pohjoisimmassa kolkassa asuvia kelttiläisheimoja, jatkoivat silti edelleen pelottomina taistelua ilman haarniskoja ja monet vieläpä ylävartalo paljaana pohjoisen Skotlannin syksyssä vuonna 83.

30 000 kaledonialaissoturia taisteli yhä pohjoisempaan eteneviä roomalaisia vastaan vuonna 83.

© Osprey Publishing

Kaledonialaissoturit yrittivät murtaa roomalaisten rivit kerta toisensa jälkeen. Miekat kalisivat joka puolella, ja taisteluiden metelin läpi saattoi erottaa kelttien sotatorvien pahaenteisen syvän soinnin. Äänet sekoittuivat ylämaan koleassa syysilmassa korvia huumaavaksi kakofoniaksi.

Roomalaisjoukkojen päällikkö Gnaeus Julius Agricola seurasi taisteluiden etenemistä herkeämättä. Kyseessä oli käännekohta hänen urallaan – jos hän kukistaisi kaledonialaisheimojen joukot, hänen nimensä jäisi historiankirjoihin ja hänet muistettaisiin ikuisesti miehenä, joka teki Rooman Britannian valloituksesta täydellisen. Jos hän kuitenkin epäonnistuisi, hänen uransa olisi ohi ja Rooman mahtavan sivilisaation laajentuminen kärsisi nöyryyttävän takaiskun.

Agricolasta on säilynyt paljon tietoa hänen vävynsä, historioitsija Tacituksen ansiosta.

© Shutterstock

Mons Grapiuksen taistelu on yhä osin salaperäisyyden verhoama, sillä tapahtumista tunnetaan vain yksi kuvaus, jonka on laatinut roomalainen historioitsija Tacitus (56–120).

Agricolan Skotlannin sotaretken huipentanut taistelu olikin satumainen tilaisuus – jos se epäonnistuisi, roomalaisten olisi elettävä rinnan vihollisen kanssa ja oltava jatkuvassa valmiudessa puolustamaan valtakunnan pohjoisimman provinssin rauhaa rajanaapurin hyökkäykseltä.

Ura urkesi pohjoisessa

Gnaeus Julius Agricola syntyi vuonna 40 Välimeren rannalla sijaitsevassa Gallia Narbonensiksin provinssissa, nykyisen Ranskan Provencen alueella. Vauraaseen senaattoriluokan perheeseen syntyneellä Agricolalla oli varttuessaan erinomaiset lähtökohdat uran luomiseen, mutta hän osasi tuskin aavistaakaan palvelevansa vielä Roomaa sen kaukaisimmalla laidalla Britanniassa – ainoana roomalaisena jopa kolmeen otteeseen.

Agricola oli vain kolmevuotias, kun keisari Claudiuksen sotilaat hyökkäsivät Britanniaan, perustivat Londiniumin kaupungin ja loivat nykyisen Englannin kaakkoiskulmaan roomalaisen provinssin.

Caesar teki ensimmäisenä roomalaisena sotapäällikkönä tutkimusmatkoja Britanniaan jalometallien toivossa.

© Pictorial Press Ltd/Imageselect

Claudius tarvitsi vuosien varrella jatkuvasti koulutettuja roomalaisia Britanniaan Rooman valtaa vakiinnuttamaan niin armeijan kuin hallinnon tehtäviin. Huhut uramahdollisuuksista valtakunnan pohjoislaidalla saavuttivat Massiliankin kaupungin (nykyisen Marseillen), missä nuori Agricola opiskeli, ja hän lähti vuonna 58, vasta 18-vuotiaana, Britanniaan palvelukseen saaren kuvernöörin alaiseksi sotatribuuniksi eli upseeriksi, jolla oli hallinnollisia velvollisuuksia.

Britannniaa asuttivat tuolloin yhä lukuisat kelttiläiset heimot, joista roomalaiset käyttivät latinankielisiä nimityksiä, kuten Durotriges, Trinovantes ja Catuvellauni. Monet saaren eteläosan heimoista olivat käyneet jo vuosia kauppaa Englannin kanaalin toisella puolella sijaitsevan Rooman provinssin Gallian kanssa, ja he hyväksyivät roomalaisten ylivallan vastineeksi suojelusta ja kauppasuhteiden jatkumisesta.

Walesin vuoristoissa ja nykyisen Yorkin ympäristössä asuneet heimot eivät kuitenkaan olleet yhtä mukautuvaisia, ja eivätkä roomalaiset ehtineet niitä taivutellessaan juuri pohtia provinssin laajentamista vielä pohjoisemmaksi. Historioitsija Tacitus tiivisti roomalaisten vähittäisen etenemisen toteamalla: ”Kansoja valloitettiin ja linnoituksia vahvistettiin.”

Caesar hyökkäsi Englantiin kahdesti, mutta ei onnistunut valloittamaan saarta Roomalle kummallakaan kerralla.

© Pictorial Press Ltd/Imageselect

Julius Caesar hyökkäsi Englantiin ensimmäisenä

Mons Grapiuksen taisteluun vuonna 83 kilpistyi vuosien valloitusprojekti, jossa Rooma tunkeutui yhä pidemmälle pohjoiseen.

Vuonna 55 eaa. Julius Caesar saapui joukkoineen Britanniaan ja eteni aina Thamesjoen pohjoispuolelle, mutta kääntyi lopulta kannoillaan, filosofi Ciceron mukaan pettyneenä saaren kulta- ja hopeatarjontaan. Kiinnostus saareen jäi kytemään, ja vuonna 43 keisari Claudius onnistui perustamaan Kaakkois-Englantiin pysyvän roomalaisen siirtokunnan.

Roomalaiset laajensivat ahnaasti siirtokuntaansa ja veivät pax romanaa eli Rooman rauhaa edelleen Walesiin ja Pohjois-Englantiin. Keisari Neron hallitsijakaudella (54–68) provinssi jäi kuitenkin vähemmälle huomiolle, ja brittiläinen kuningatar Boudicca nousi vuonna 61 veriseen kapinaan, jonka roomalaiset lopulta kukistivat.

Neron seuraaja Vespasianus jatkoi Britannian valloitusta. Vuonna 77 hänen sotapäällikkönsä Agricola hyökkäsi Kaledoniaan (nykyiseen Skotlantiin), ja kuusi vuotta myöhemmin hän löi heimopäällikkö Calgacuksen johtaman kaledonialaisliittouman.

Tutkijoilla on yhä eriäviä näkemyksiä Agricolan elämänvaiheiden yksityiskohdista, eikä vähiten siksi, että Agricolan elämäkerran De vita Iulii Agricolae (Julius Agricolan elämästä) kirjoittaja oli hänen vävynsä Tacitus. Vaikka tämä lienee värittänyt appensa saavutuksia, niiden kuvaukset perustuvat kuitenkin tositapahtumiin.

Tutkijoiden mukaan Agricola todella oli tapahtumien polttopisteessä roomalaisten ja brittien mitellessä saaren herruudesta. Vuonna 61 kuningatar Boudicca ja hänen ikeeniheimonsa nousivat kapinaan Londiniumin pohjoispuolella. Tutkijat arvelevat, että Agricola oli itse paikalla verisissä yhteenotoissa, joissa kuoli 70 000 roomalaista ja brittiä.

Vespanius pani ystävänsä asialle

Rajut kokemukset eivät vaikuta Agricolaa kuitenkaan juuri säikäyttäneen. Kun hän palveluksensa päätyttyä palasi Roomaan, hän oli kaikesta päätellen valmis lähtemään takaisin Britanniaan heti uuden tilaisuuden tullen. Agricolan hetki koittikin vuonna 69, kun hänen perhetuttunsa Vespasianus nousi keisariksi tyranni Neron kuoleman jälkimainingeissa.

Kaoottisten vuosien jälkeen Vespasianuksen toivottiin vakauttavan valtakunnan olot – sekä valtaavan Britannian Rooman valtakunnalle lopullisesti.

Agricolan kaltaista kokenutta päällikköä siis tarvittiin. Vuonna 70 keisari lähettikin Agricolan, joka oli tällä välin mennyt naimisiin nuoren Domitian kanssa, Britanniaan johtamaan etenkin Walesissa taistellutta XX Valeria Victrix-legioonaa.

Tällä kertaa roomalaiset keskittyivät Pohjois-Englantiin, missä puhkesi vuonna 71 sisällissota brigantes-heimon keskuudessa. Heimon kuningatar Cartimandua oli liittoutunut roomalaisten kanssa, minkä vuoksi roomalaiset olivat pidättäytyneet valtaamasta brigantien alueita. Levottomuudet tarjosivat kuitenkin nyt roomalaiskuvernööri Petilius Cerialisille oivallisen tekosyyn käydä hyökkäykseen.

Roomalaiset valloittajat toivat mukanaan sivistystä: he rakensivat viemäreitä, kylpylöitä ja teattereita sekä loistokkaita huviloita.

© Historic England/Imageselect

Rooma loi Britannian

Britannia oli Rooman valtakunnan pohjoisin laita. Tacitus kuvasi saarta seuraavasti:

”Sää on inhottava jatkuvine sateineen ja sumuineen, mutta ei ole kovin kylmää.”

Tacituksen mukaan saarella asui eri heimoja, nykypäivän Walesin ”tummakasvoisista” silureista nykyisen Skotlannin kaledonialaisiin, joilla oli ”punertavat hiukset ja raskastekoiset raajat”.

Hän oli vaikuttunut etenkin brittien sotavaunuista: ”Jotkut heimot taistelevat sotavaunuilla. Aatelinen ohjaa ja alamaisensa taistelevat.”

Brittien poliittiset taidot eivät sen sijaan häntä vakuuttaneet:

”Kerran he tottelivat kuninkaita. Nyt he ovat hajautuneet kilpailevien päälliköiden klaaneihin. Mikään ei ole auttanut meitä enempää sodassa heitä vastaan kuin heidän kyvyttömyytensä toimia yhteistyössä.”

Tacituksen lyhyt kuvaus osoittaa, että Agricola oli kuvernööri Cerialisin apuna taistelussa briganteja vastaan:

”Cerialis jakoi usein joukkoja hänen kanssaan koetellakseen häntä, ja kun hän (Agricola, toim.) läpäisi testin, hän asetti hänet joskus suurempien joukkojen johtoon.”

Ei tiedetä varmasti, pääsikö sotapäällikkö kuitenkaan etenemään pohjoisessa aina nykyiseen Skotlantiin asti ennen sotaretken päättymistä. Kun kapinalliset oli kukistettu, briganttien alueet liitettiin Rooman valtakuntaan, ja Agricola lähti jälleen Britanniasta yhdessä perheensä kanssa.

Vuoden 77 alkupuolella Agricola ja hänen vaimonsa Domitia naittivat tyttärensä Julian sittemmin historioitsijana tunnetulle Tacitukselle. Agricola oli valmis palaamaan jälleen Rooman pohjoisimmalle rintamalle – nyt keisari Vespasianuksen kuvernöörinä.

Kaledonia oli vallattava vähin erin

Kun Agricola saapui Britanniaan kolmannen kerran kesällä 77, saaren roomalaissotilaat olivat Tacituksen mukaan tylsistyneitä. Edellinen kuvernööri, Frontinus, oli saanut vakiinnutettua rauhan Walesiin jo suurilta osin, ja kun Pohjois-Englannissakin vallitsi rauha, roomalaisjoukot saivat nyt enimmäkseen tappaa aikaa leirissään.

Agricolalle moinen lekottelu ei kuitenkaan käynyt. Heti ensi töikseen hän suuntasi armeijansa kanssa pohjoiseen Walesiin rankaisemaan kapinallisia ordovikkiheimolaisia. Agricolan sotilaat tappoivat lukuisia walesiläisiä ja ajoivat sitten loputkin pakosalle Angleseyn saarelle, jonka Agricola alisti roomalaisten hallintaan.

Roomalaisilla oli kaledonialaisiin nähden ylivoima, mutta alueen liittämisestä keisarikuntaan ei päätetty kuitenkaan taistelukentällä.

© Shutterstock

Vespasianus (9–79) – Rooman keisari

Vespasianus nousi Rooman keisariksi joulukuussa 69 verisen valtataistelun päätteeksi. Hän halusi palauttaa maahan järjestyksen edeltäjänsä Neron jäljiltä ja lähetti myös Agricolan Britanniaan lujittamaan valtaansa pohjoisessa provinssissa.

© World History Archive/Imageselect & Shutterstock

Agricola (40–93) – roomalainen sotapäällikkö

Komea sotilasura takasi senaattorin pojalle viran Britannian kuvernöörinä vuonna 77. Tacituksen mukaan keisari Domitianus tuli sittemmin kateelliseksi Agricolan menestyksestä ja määräsi hänet palaamaan Roomaan Kaledonian valloituksen jälkeen.

© The Pictorial History of Scotland: From the Roman Invasion to the Close of the Jacobite Rebellion & Shutterstock

Calgacus (kuoli 83?) – heimojohtaja

Calgacuksen nimi tarkoitti ”miekkailijaa”, ja Tacituksen mukaan hän johti kaledonialaisheimojen sotilasliittouman Mons Graupiuksen taisteluun. Ei kuitenkaan edelleen tiedetä, mitä Calgacukselle tapahtui taisteluiden jälkeen.

Keisari Vespasianus halusi koota koko saaren alueet Rooman valtakunnan vallan alle. Ei silti tiedetä toimiko Agricola keisarin suoran määräyksen perusteella, kun hän eteni Kaledoniaan vuonna 78. Joka tapauksessa hän kävi historioitsija Tacituksen mukaan varsin päättäväisesti toimeen eteläisessä Kaledoniassa, nykyisten Newcastlen ja Edinburghin kaupunkien välisellä vuoristoalueella:

”Kun kesä koitti ja hän oli koonnut armeijansa, hän osallistui marssin aikana kaikkeen. Hän valitsi leiripaikat ja tutki itse jokien suut ja metsiköt eikä antanut viholliselle hetken rauhaa vaan järjesti yllätyshyökkäyksiä. Ja kun hän oli tarpeeksi piinannut heitä, hän esitti rauhan houkuttelevana vaihtoehtona osoittamalla kohtuullisuutta. Sen seurauksena monet yhteisöt luopuivat väkivallasta ja toimittivat panttivankeja.”

Agricola perusti miehitettyjä asemia pitääkseen Rooman uudet alamaiset kurissa. Tacituksen kuvaakin, miten koko alue ”ympäröitiin niin huolellisesti linnoituksilla ja kasarmeilla, ettei koskaan ennen ollut uutta osaa Britanniasta alistettu niin rauhalliseen tapaan.”

Roomalaisten linnoituksista tehdyt arkeologiset löydöt tukevat Tacituksen kuvausta, ja jotkut tutkijat arvelevat Agricolan perustaneen linnoituksia 50 kilometrin välein Pohjois-Englannissa sijaitsevien Chesterin ja Yorkin kaupungeista aina Etelä-Kaledoniaan asti pohjustaakseen suurimittaista hyökkäystä ylämaille.

Keisarit vaihtuivat, sotaretki jatkui

Valtaosa Kaledoniasta oli roomalaisille edelleen tuntematonta seutua. Roomalaisten valloitusretket sijoittuvat yleensä kevätpäivän- ja syyspäiväntasauksen väliseen aikaan, eikä se riittänyt kerralla koko pohjoisen Britannian valloittamiseen Agricolan kunnianhimoisen suunnitelman mukaisesti.

Keisari Vespasianus kuoli heinäkuussa 79, mutta tämä ei hidastanut Agricolaa, joka eteni samana vuonna edelleen yhä pohjoisemmaksi. Tacituksen kuvauksen mukaan Agricola ”piinasi kansoja aina Tausille (Tayjoelle toim.) asti” eli nykyisesta Edinburghista pohjoiseen.

Agricolan joukot kohtasivat Tacituksen mukaan vain vähäistä vastarintaa. 1970-luvulla otetut ilmakuvat paljastavat kaksi väliaikaista leiriä Agricolan sotaretkeltä, ja toisesta leiristä löytyneiden ruukunsirpaleiden päiväykset vahvistavat ajankohdan.

”Kaikkialla oli aseita, ruhjottuja ruumiinosia ja veristä maata.” – Tacituksen kuvaus Mons Graupiuksen taisteluiden jäljistä.

Agricolan sotatoimet jatkuivat Etelä-Kaledoniassa edelleen Vespaniuksen pojan Tituksen noustua keisariksi, ja vuonna 80 Agricola rakennutti linnoituksia nykyisen Glasgow’n pohjoispuolelle.

Seuraavana vuonna Tituksen yllättäen kuoltua keisariksi tuli hänen veljensä Domitianus, ja Britannian valloitus jatkui edelleen hänen tuellaan. Vuonna 82 Agricola valmistautui valloittamaan kerralla loputkin Kaledoniasta.

Kuvernööri toi nyt mukanaan myös sotalaivaston, joka purjehti rannikkoa pitkin seuraten pohjoiseen marssivia roomalaissotilaita. Tacitus kertoo kaledonialaisten ”hämmästyneen laivaston nähdessään”.

Agricolan Kaledonian (nykyisen Skotlannin) valloitus kesti kuusi vuotta vuodesta 77 vuoteen 83.

© Wayne Southwell/HISTORIE

Agricola lähetti joukkonsa vielä kerran Tayjoelle. Arkeologit ovat löytäneet alueelta 120 kenttäuunia, joiden arvellaan olevan Agricolan joukkojen jäljiltä. Paikalliset heimot alkoivat kuitenkin myös lopulta nousta liikekannalle, ja roomalaisten pohjoisia linnoituksia vastaan hyökättiin useasti. Tacituksen mukaan jotkut Agricolan alaiset yrittivät saada häntä luopumaan sotaretkestä, mutta päällikkö marssitti joukkojaan päättäväisesti pohjoiseen.

Kaledonialaiset hyökkäsivät roomalaisleiriin kerran yönkin suojin, mutta joutuivat ankaran, lyhyen taistelun jälkeen pakenemaan. Oli enää ajan kysymys, kun osapuolet kohtaisivat viimeisessä, ratkaisevassa taistelussa.

Heimot yhdistyivät sotilasliittoumaksi

Pohjois-Kaledoniassa kelttiheimot ymmärsivät olevansa vaarassa. Kun Agricola vuonna 82 oli aloittanut alueen valloituksen, heimopäälliköt olivat vastaavasti alkaneet koota sotakelpoisia miehiä lopulliseen kohtaamiseen roomalaisten armeijan kanssa. Agricolan joukkojen vastapuolesta ei muuten tiedetä paljoakaan, sillä Tacitus puhuu vain ”Kaledonian asukkaista”.

Länsi-Euroopan kelttien tavoin kaledonialaisetkin olivat taitavia käsityöläisiä. Arkeologiset löydöt ovat osoittaneet, että he myös viljelivät aidatuilla palstoilla, säilyttivät ruokaa kellareissa, asuivat pyöreissä, olkikattoisissa savitaloissa ja rakensivat kivilinnoituksia.

Kaledonialaisjoukot järjestäytyivät taisteluihin vuoren rinteellä.

© Osprey Publishing

Heimoarmeija murskattiin

Rooman ammattisotilaat kohtasivat kaledonialaiset heimosoturit Mons Graupiuksen vuorella, ja kelttien taistelutahto jäi lopulta toiseksi roomalaisten kurinalaisen ja aseiltaan ylivoimaisen armeijan edessä.

Tacituksen mukaan jopa 30 000 kaledonialaista oli Agricolan armeijaa vastassa Mons Graupiuksen vuorella. Vuoren juurella tasangolla kaarteli kaledonialaisten sotavaunuja. Agricola pysytteli legioonansa kanssa taka-alalla, kun 8 000 roomalaista tukijoukkojen sotilasta marssi tasangolle ja roomalaisten nopeat ratsukot hyökkäsivät tuhoamaan kaledonialaisten sotavaunuja.

Kun joukot olivat edenneet ampumaetäisyydelle, sinkosi molemmilta puolilta nuolisade kohti vihollista. Nuolihyökkäystä seurasi lähitaistelu, jossa koulutetut, tehokkaasti aseistetut roomalaiset tappoivat kasapäin kaledonialaisia.

Heimosoturien päällikkö Calgacus lähetti hädissään viimeiset ryhmänsä vuoren rinnettä alas saartaakseen roomalaiset. Agricola lähetti ratsuväkensä vastaan torjumaan hyökkäyksen, jolloin kaledonialaiset luopuivat taistelusta ja pakenivat paniikissa roomalaisratsukot perässään.

Kaledonian eri klaanit ja heimot eivät olleet tottuneet taistelemaan rinnakkain yhteistä vihollista vastaan, mutta he olivat valmiit unohtamaan erimielisyytensä lyödäkseen roomalaiset. Tacituksen mukaan 30 000 soturin heimoliittouman päällikkö Calgagus oli ”monien johtajien joukossa merkittävä mies niin rohkeudeltaan kuin syntyperältään.”

Kaledonialaisten heimoliitto sai kaikesta päätellen apua yllättävältä taholta. Ennen taisteluita Agricola joutui nimittäin vuonna 82 luopumaan osasta armeijaansa, kun keisari Domitianus tarvitsi vahvistuksia omille joukoilleen valtakunnan kaikilta rintamilta sotimaan germaaniheimo khatteja vastaan Reinin pohjoispuolella. Agricola joutuikin valmistautumaan Calgacuksen armeijan kohtaamiseen vahvuudeltaan heikentynein joukoin.

Veri virtasi vieraalla vuorella

Agricola marssi rannikkoa pitkin pohjoiseen kaleeriensa purjehtiessa rinnalla. Roomalaisten joukot käsittivät 8 000 mantereelta saapunutta tukijoukkojen sotilasta, 3 000 ratsumiestä sekä tuntemattoman määrän roomalaisia legioonalaisia, jotka muodostivat arviolta 15 kilometrin pituisen letkan. Päiväkausien marssin jälkeen Agricola saavutti Mons Graupiuksen, jota Tacituksen mukaan ”vihollinen jo miehitti”.

Tacitus arvioi vihollisjoukoissa olleen yli 30 000 soturia, jotka olivat ”erinomaisia taistelijoita ja kaikki koristeltuja” (tatuoituja, toim.).

Mons Graupiuksen taistelu tunnetaan vain Tacituksen kuvauksista, ja eikä siitä ole löytynyt fyysisiä jälkiä. Valtaosa tutkijoista arvioi, että taistelu käytiin vuoden 83 jälkipuoliskolla, mutta joidenkin mielestä ajankohta oli vasta seuraavana vuonna. Kaledonialaiset soturit käyttivät hevosten vetämiä sotavaunuja, joten vuoren edessä on täytynyt olla tasaista maata. Erään teorian mukaan Mons Graupius olisikin todellisuudessa Bennachievuori lähellä nykyistä Aberdeenia.

Sekä Tacituksen kuvauksen perusteella että kaledonialaisten ja roomalaisten varusteista päätellen taistelut olivat varsin veriset. Taisteluiden alkaessa kaledonialaiset olivat ryhmittyneet vuoren rinteille, ja heidän sotavaununsa sahasivat edestakaisin tasangolla vuoren juurella.

Kaledonialaiset eivät mahtaneet mitään roomalaisten ratsuväelle.

© Osprey Publishing

Taistelut käynnistyivät, kun roomalaisten ratsuväki iski järjestelmällisesti kaledonialaisten sotavaunujen kimppuun, ja molemmilta puolilta ammuttiin nuolisade vihollista kohti. Agricola lähetti jalkaväkensä liikkeelle, ja pian roomalainen sotakoneisto eteni jo rinnettä ylös.

Tätä seuranneessä lähitaistelussa ilman varusteita ja vain pienet kilvet suojanaan – monet vieläpä ylävartalo paljaana – taistelleet kaledonialaiset joutuivat lujille. Roomalaisilla oli lyhyemmät miekat, mutta myös haarniskat, ja he taistelivat yhtenäisenä, kokemuksen huippuunsa hiomana yksikkönä. Etenkin saksalaiset apujoukot tappoivat joukoittain kaledonialaisia.

Calgacus lähetti epätoivoissaan loputkin soturinsa rinnettä alas pyrkimyksenään hyökätä roomalaisten sivustoihin, mutta Agricola näki tämän aikeet ja komensi ratsuväkensä vastahyökkäykseen. Roomalaisratsukot kohdatessaan kaledonialaisten jalkaväki lähti pakenemaan.

Lopputuloksena oli raaka ja säälimätön verilöyly. Tacituksen mukaan taistelu päättyi pimeän tullen, jolloin 360 roomalaista ja 10 000 kaledonialaista oli kuollut:

”Kaikkialla oli aseita, ruumiita, ruhjottuja ruumiinosia ja verta.”

Varusteet ratkaisivat

Valloittaja sai patsaan

Kun taistelukenttä oli tyhjentynyt, Agricola johti joukkonsa pohjoiseen Moray Firthin lahden (nykyisen Pohjois-Skotlannin Invernessin pohjoispuolella) ohi voittonsa merkiksi. Tacituksen mukaan ”hän marssi hitaasti, jotta kukistettu kansa saisi hämmästellä hänen verkkaista etenemistään.”

Agricola lähetti lisäksi laivastonsa pohjoiseen tutkimaan valloitettuja alueita. Roomalaiseen tapaan hän otti myös ohi kulkiessaan kylistä mukaan panttivankeja.

Sotapäällikkö antoi pian useille väsyneille miehilleen luvan lähteä etelään viettämään talvea linnoituksiin. Pohjois-Englannin Carlislesta löydetyt pienet musteella kirjoitetut puutaulut osoittavat, että linnoitetussa kaupungissa asui marraskuussa 83 roomalaisia sotilaita. Monet heistä saattoivat olla palaamassa Mons Grapiuksen taisteluista.

Pohjois-Englannin Carlislesta löydetyt musteella kirjoitetut pienet puutaulut osoittavat, että Agricolan joukot saattoivat talvehtia siellä voittonsa jälkeen.

© The British Museum

Ei tiedetä, missä Agricola itse vietti talven, mutta suuri tavoite oli nyt saavutettu. Kun tieto hänen saavutuksestaan saavutti Rooman, keisari määräsi hänet palaamaan, Tacituksen mukaan kateellisena menestyksestä:

”Domitianus ei pelännyt mitään enempää kuin että alamaisen nimi ylittäisi prinssin nimen (hänen omansa, toim.)”.

Keisari jakeli Agricolalle kunnianosoituksia ja pystytti hänelle patsaan. Jälkipolvien suureksi hämmästykseksi Domitianus ei kuitenkaan turvannut Agricolan valloittamia alueita määräämällä sinne joukkoja tai perustamalla kaupunkeja. Tacituksen lyhyen kuvauksen mukaan pohjoiset alueet ”valloitettiin ja heti hylättiin.”

Keisari kutsui joukot takaisin

Historioitsijat ovat arvelleet, ettei keisari Domitianus todellisuudessa ollut kiinnostunut kylmästä Britanniasta eikä sateisella saarella ollut hänelle yhtä suurta merkitystä kuin manner-Euroopalla, missä hän pyrki valloittamaan uusia alueita Tonavan pohjoispuolelta. Rooman resurssit olivat myös valtakunnan mahtavuudesta huolimatta rajalliset, ja Domitianus panosti mieluummin Tonavan rintamaan kuin Britanniaan, jolla ei ollut juurikaan taloudellista arvoa Roomalle.

Roomalaislegioonat rakensivat kuusi vuotta Englannin halkaisevaa muuria, jonka jäännökset ovat näkyvissä edelleen.

© Shutterstock

Hadrianuksen muurista raja

Vuoden 85 tienoilla keisari Domitianus (81–96) vetäytyi valloitetusta Kaledoniasta ja luovutti vastuun pohjoisrajan turvaamisesta Pohjois-Englannin roomalaisjoukoille.

Vuonna 122 kaledonialaisten alituisen uhan vuoksi keisari Hadrianus (117–138) määräsi rakennettavaksi rajamuurin. Muuri valmistui kuusi vuotta myöhemmin, ja se oli 118 kilometriä pitkä, 5–6 metriä korkea ja 2,5–3 metriä leveä. Muuria vartioi 12 000 miestä rajan varrella perustetuissa linnakkeissa.

Vakiinnuttaakseen Rooman valtaa raja-alueella keisari Antoninus Pius (138–161) lähetti vuosiksi 142–154 armeijan Kaledoniaan. Roomalaisjoukot rakensivat 63 kilometriä pitkän vartioidun, paaluaidalla vahvistetun maavallin Skotlannin halki Firth of Forthin ja Firth of Clyden joensuiden väliin noin 160 kilometriä Hadrianuksen muurista pohjoiseen.

Antoninuksen valli hylättiin jo kahdeksan vuoden kuluttua, ja roomalaisjoukot vetäytyivät etelämmäs Hadrianuksen muurille. Roomalaisten lähdettyä Britanniasta muuri toimi valtakunnan pohjoisrajana.

Vuoteen 90 mennessä Rooman joukot olivat jättäneet Kaledonian, ja alueen heimot saattoivat jatkaa elämäänsä kuin aiemminkin. Agricola kuoli vuonna 93, todennäköisesti johonkin sairauteen.

Viisi vuotta myöhemmin hänen vävynsä ryhtyi kirjaamaan Agricolan urotekoja. Tacitus halusi jälkipolvienkin muistavan sotapäällikön, joka valloitti nykyisen Skotlannin ja laajensi lyhyeksi aikaa Rooman mahtavan valtakunnan aina tuolloin tunnetun maailman ääriin asti.