Koululaiset omaksuivat vain tärkeimmät asiat. He oppivat laskemaan, lukemaan, kirjoittamaan ja siteeraamaan klassikoita. © Bridgeman

Rooman koulut: Pänttäystä ja piiskaa päivittäin

Antiikin Rooman kouluissa päntättiin kuuluisien runoilijoiden kuten Vergiliuksen ja Statiuksen säkeitä.

tiistai 4. syyskuuta 2018 teksti Marianne Dalsgaard

”Kerran vielä alusta.” Opettaja korotti ääntään, mutta hänen puheensa hukkui viereiseltä kadulta kantautuvaan häli­nään. 

Ohikulkijat juttelivat vilkkaasti, vihanneskauppias mainosti tuotteitaan, ja läheisestä pajasta kuului sepän vasaran rytmikäs kalke.

Pylväskäytävän varjossa istuvat oppilaat kiemurtelivat pitkästyneinä jakkaroillaan, ja hei­dän opettajansa vilkaisi ohikulkevaa sotilasta. Jos sotilas ajaisi heidät pois pylväiköstä, opetus olisi siltä päivältä ohi.

Yllä kuvattu tilanne on kuvitteellinen, mutta se perustuu kertomuksiin rooma­laisten lasten opetuksesta ajanlaskumme alun aikaan.

Rooman valtakunnassa ei ollut oppivelvollisuutta, virallista koulujärjestelmää tai opetusta tai opettajien koulu­tusta ohjailevaa lainsäädäntöä. 

Erillisiä koulurakennuksia ei ollut, ja opetuksen laatu vaihteli suuresti. Usein se oli vain yksitoikkoista ulkolukua, jonka kurittomien oppilaiden piiskaaminen aina ajoittain keskeytti.

Rooma otti mallia Kreikasta

Se, että Roomassa oli edes jonkinlaisia kouluja, juonsi juurensa Rooman Krei­kan-valloituksesta 100-luvulla eaa. Sitä ennen lapsia oli opetettu kotona ja opettajana oli yleensä toiminut oma isä. 

Esimerkiksi senaattori ja virkamies Cato vanhempi (234–149 eaa.) oli itse opettanut poikansa lukemaan, kirjoittamaan ja laskemaan. 

Lisäksi opetussuunnitelmaan oli kuulunut ”ruumiinharjoitusta, keihäänheittoa, aseiden käyttöä, ratsas­tusta, nyrkkeilyä, kylmän- ja lämmön­sietoa sekä uintia”, kirjoitti kreikkalainen historioitsija Plutarkhos Caton elämäkerrassaan.

Kreikkalaisten koulujärjestelmäan oli kuulunut sekä julkisia että yksityisiä kouluja, ja se toimi esikuvana roomalaisille, jotka toivat Kreikasta runsaasti orjia opettajiksi lapsilleen. 

Myös Catolla oli ollut apunaan kreikkalainen orja, Chilon, joka oli Plutarkhoksen mukaan opettanut monia lapsia. 

Noin kolmasosa roomalaisista osasi lukea ja kirjoittaa, ja vain harvat lapset pääsivät kouluun. Palvelijoiden ja köyhien lapset eivät yleensä käyneet koulua, sillä tavallisesti he joutuivat töihin jo hyvin nuorella iällä.

© AKG Images

Opetusta annettiin kaduilla

Moni vapautettu kreikkalainen orja perusti koulun varakkaiden roomalaisten lapsille. Näissä kouluissa oli yleensä vain yksi opettaja, pari jakkaraa oppilaille sekä opettajan istuin, cathedra.

Roomassa ei ollut erillisiä koulurakennuksia, ja menestyneet opettajat saattoivat vuokrata opetustilaksi vaikkapa kaupan takahuoneen tai huoneen yksityis­asunnosta.

Useimmiten opetus tapahtui kuitenkin kadulla tai muussa julkisessa tilassa. Pylväskäytävät olivat suosittuja, ­sillä ne tarjosivat suojaa auringon paahteelta ja sateelta.

Opettajien tauoton äänekäs puhe häiritsi naapureita, ja oppilaat olivat ­usein kadulla kulkevien ­ihmisten tiellä. 

Siksi opettajat oppilaineen häädettiin usein muualle, jolloin opetus joko keskeytyi hetkeksi tai päättyi siltä erää kokonaan.

Vanhemmat panostivat poikiinsa

Lapset aloittivat koulunkäynnin yleensä kuuden tai seitsemän vuoden ikäisinä, mutta samassa opetusryhmässä saattoi olla hyvinkin eri-ikäisiä oppilaita, sillä heitä ei ryhmitelty iän vaan osaamisen perusteella. 

Niinpä neljän vuoden ikä­jakaumakaan ei ollut samalla koulu­asteella mikään poikkeus.

Yleensä 6–12-vuotiaat lapset kävivät alakoulua eli ludusta, 13–15-vuotiaat nuoret keskikoulua eli grammaticusta ja 15–20-vuotiaat opiskelivat retoriikkaa. Vain harvat kuitenkaan jatkoivat opintojaan niin pitkälle.

Opetus oli usein yhtä alkeellista kuin olosuhteetkin, ainakin luduksessa, jossa opiskeltiin vain lukemista, kirjoitusta ja laskentoa. Grammaticus oli periaatteessa tarkoitettu sekä tytöille että pojille, mutta käytännössä yleensä vain pojat saivat jatkaa opintojaan.

Osa oppilaista oli lähtöisin vauras­tuneista kauppias- tai käsityöläisperheistä. 

Tällöin vanhemmat yleensä panostivat poikansa koulutukseen siinä toivossa, että tämä saisi hankittua itsel­leen ­hyvän ammatin ”käsityöläisenä, parturina tai kenties huutokauppamek­larina; ammatin, jonka vasta kuolema voisi ­häneltä ­riistää”, kuten muuan roomalainen isä kirjoitti.

Koululaiset saivat usein kuulla pilkkaa niiltä lapsilta ja nuorilta, joilla ei ­ollut ­varaa käydä koulua.

”Pian tajuat, että isäsi opetukseesi käyttämät rahat ovat valuneet hiekkaan, vaikka kuinka olisit opiskellut retoriikkaa”, eräs hahmo letkauttaa satiirikko Petroniuksen kome­diassa, joka aiheena on muun muassa alempiin yhteiskuntaluokkiin kuuluvien ihmisten epä­luu­loinen suhtautuminen opiskeluun.

Koulu alkoi varhain aamulla

Vain ani harva käsityöläisperheen vesa jatkoi opintojaan niin pitkälle, että olisi päässyt opiskelemaan retoriikkaa eli puhetaitoa. 

Kolmannelle ja viimeiselle kouluasteelle jatkoivat yleensä vain Rooman ylimpään eliittiin kuuluvat nuoret. Kes­kikoulu grammaticus ei sekään ollut tarkoitettu tavalliselle kansalle, mutta se oli hyvin suosittu ylemmän keskiluokan keskuudessa.

Keskikoulussa ei opiskeltu käytännön taitoja, vaan siellä opetus kes­kittyi lähinnä klassisten teosten sekä ­latinan ja kreikan kielen opiskeluun. Taito sitee­rata klassikkoja teki arvokkaan ja sivistyneen vaikutelman, mistä saattoi olla hyötyä myöhemmin työuralla.

Opiskeluolosuhteet olivat kaikilla kouluasteilla kurjat, ja opettajat pitivät oppilailleen kovaa kuria. Kaiken kukkuraksi opetus alkoi jo aamuvarhaisella.

”Herään jo ennen aamunkoittoa. Nousen, riisun yövaatteeni ja pukeudun tunikaani”, eräs antiikin aikainen oppikirja opastaa oppilaita. Kouluaikaiset varhaiset aamuherätykset olivat mitä ilmei­simmin roomalaisille kova paikka, ­sillä monet antiikinaikaiset kirjailijat viittaavat niihin teoksissaan.

”Veit nuorukaisilta heidän yöunensa”, kirjoitti runoilija Ovidius (43 eaa.–17 jaa.) kouluaikojaan muistellen.

Muuan roomalainen leipuri puoles­taan totesi lasten lähtevän kouluun niin varhain aamulla, etteivät he ehtineet syödä aamiaista kotona vaan ostivat leipää hänen puodistaan ”jo ennen kuin varikset olivat ehtineet raakkua aamun sarastuksen merkiksi”.

Helmitaulu: Laskutehtävissä apuna käytettiin metallista abacus­-laskukonetta. Se oli eräänlainen kehittynyt helmitaulu, ja sen avulla oli helppo hahmottaa suuria lukuja ja suorittaa monimutkaisiakin ­laskutoimituksia. 

© Bridgeman


Opetus keskittyi olennaiseen

Opetus Rooman kouluissa oli kaa­va­maista ja yksitoikkoista. Kreikassa, jos­ta roo­ma­laiset olivat ottaneet mallia, opetukseen sisältyi laulua, soittoa ja liikuntaa, mutta Roomassa keskityttiin asioihin, joista oppilaille oli konkreettista hyötyä elämässään.

Jos ­halusi edetä urallaan, oli hyvä tuntea kirjalli­suuden klassikot. Niinpä oppilaat joutuivat opettelemaan ulkoa pitkiä ­pätkiä klassisista teksteistä, jotta he vartut­tuaan pys­tyisivät tilanteessa kuin tilanteessa heittämään keskusteluun ­sivistyneen sitaatin tai pari.

Sisällön ymmärtäminen ei ollut yhtä tärkeää, ja opetus olikin pitkälti sitä, että opettaja kysyi ja oppilas vastasi joko ­lyhyellä lauseella tai yksittäisillä sanoilla. 

Tyypillisesti opettaja kuulusteli kirjalli­suusläksyä kysymällä, montako riimiä tai erilaista taivutusmuotoa kulloinkin käsiteltävässä säkeessä oli.

Harva opettaja pyrki motivoimaan ­oppilaitaan. Siinä suhteessa poikkeuksen teki Marcus Verrius Flaccus (55 eaa.–20 jaa.). Hän muun muassa pani oppilaansa kilpailemaan keskenään ja ­lupasi voittajalle palkinnoksi kirjan.

Kuolemakin päihitti koulunkäynnin

Oppilaiden palkit­seminen oli Roomassa harvi­naista, mutta rangaistukset olivat arkipäivää. Satiirikko Martialis (40–103 jaa.) kirjoitti, kuinka ”hullu koulu­mestari karjui oppilailleen ja pieksi heitä kukon ensi kiekaisusta alkaen”.

Jos oppilas ei muistanut ulkoläksyä, seurauksena saattoi olla korvapuusti tai piiskaamista vitsalla tai jopa opettajan san­daalilla. ­Pahimmissa tapauksissa opettaja saattoi löydä oppilasta kepillä tai scuticalla eli hapsullisella nahkaremmillä.

Runoilija Ausonius (310–395 jaa.) yritti lohduttaa koululaisia:

”Ole kuin et pelkäisi mitään. Älä ­anna huutamisen, lyöntien tai aamulla mielesi valtaavan ahdistuksen lannis­taa – isäsi ja äitisi ovat kokeneet saman.”

Monet oppilaat kuitenkin pelkäsivät opettajiaan tai pitivät opiskelua pitkäs­tyttävänä ja yrittivät siksi laistaa koulunkäynnin. Runoilija Persius (34–62 jaa.) kirjoitti, kuinka hän oli lapsena sumentanut silmänsä, jottei joutuisi lukemaan:

”Hieroin poikasena silmiini öljyä, jos minua ei huvittanut lukea Caton mahti­pontisia puheita, joita opettajani ylisti.”

Kirkkoisä Augustinus (354–430 jaa.) puki ­sanoiksi monen aikuisen ajatukset:

”Jos pitäisi valita, kuollako vai ollako taas lapsi, kukapa ei valitsisi kuolemaa?” 

Ruumiillinen kuritus oli osa koulunkäyntiä antiikin Roomassa. Joskus lapset joutuivat pitelemään kuritettavaa opettajan piiskatessa häntä vitsalla tai vaikka sandaalillaan.

© AKG Images

Opettajia ei arvostettu

Opettajilla ei ollut sen helpompaa. Heidän yhteiskunnallinen asemansa oli suunnilleen yhtä ­alhainen kuin katukauppiaiden, mikä johtui osaltaan siitä, ­että moni opettaja oli entinen orja tai sotavanki. 

Oppilaiden vanhemmatkaan eivät useinkaan ­arvostaneet opettajia, joilla ei ollut muodollista pätevyyttä tai koulutusta.

Opettajien palkka oli yleensä huono, etenkin alakoulussa, jossa he ansaitsivat 200-luvulla noin 50 denaaria ­oppilasta kohti. Jotta alakoulun opettaja olisi päässyt käsityöläisen palkoille, hänellä olisi pitänyt olla 30–50 oppilasta kerrallaan. 

Niin suuren luokan kokoaminen ja opettaminen oli kuitenkin vaikeaa, ja niinpä opettajat joutuivat usein hankkimaan ­lisätuloja muun muassa laatimalla testamentteja, kirjeitä ja muita asiakirjoja.

Ylempien kouluasteiden opettajat ­ansaitsivat paremmin ja heitä arvostettiin enemmän, mutta kovin ­suurta opettajien arvostus ei ­silti koskaan ollut.

”Opettaminen oli yhtä häpeällistä kuin oppiminen kunniakasta”, kirjoitti roomalainen kirjailija ja puhuja Seneca vanhempi (54 eaa.–39 jaa.).

Kaiken lisäksi monet perheet jättivät opettajien palkan maksamatta, jos rahasta oli puutetta, mutta lähettivät silti joka aamu poikansa kouluun.

Retoriikka oli silkkaa show’ta

Rooman koululaitoksen korkeimmalla asteella opiskeltiin vain puhetaitoa eli retoriikkaa, jonka tavoitteena oli opettaa oppilaita puhumaan vaikuttavasti ja hienoin sanakääntein.

Retoriikka oli syntynyt Kreikassa, ja alkuun sitä opetet­tiin Roomassakin kreikaksi. Vähitellen opetus­kieleksi ­vakiintui latina konservatiivisen aatelin vastustuksesta huolimatta. 

He pelkäsivät, että seurauksena olisi sekasorto, jos oppilaat oppisivat tuomaan omia näkökantojaan julki selkeästi äidinkielellään sen sijaan, että vain toistaisivat vanhoja tekstejä ulkomuistista.

Pelko oli perusteeton, sillä vaikka Kreikassa retoriikan tavoitteena oli ollut opettaa puhujia argumentoimaan loogisesti ja rationaalisesti, roomalaisille tärkeintä oli edelleen kaunopuheisuus.

Rooman parhaana puhujana pidetty Cicero arvostelikin retoriikan opetusta siitä, että se tuotti vain taitavia tyhjän­puhujia. 

Hänen mielestään oppilaille olisi pitänyt opettaa historiaa, lakitiedettä ja filosofiaa. Cicerokaan ei saanut roomalaisten päätä käännettyä, ja retoriikka pysyi pitkälti pelkkänä teatterina. 

Lue lisää

W. Martin Bloomer: The School of Rome, University of California Press, 2011. Christian Laes: Children in the Roman Empire, Cambridge University Press, 2006. Karl-Wilhelm Weeber: Lernen und leiden, Theiss, 2014. 

Ehkä sinua kiinnostaa...