Tuskanhuudot kaikuivat Jerusalemin kaupunginmuurista takaisin suurille risteille, joita oli pystytetty lähes jokaiselle vapaalle neliömetrille kaupungin ympärillä.
Juutalainen historioitsija Flavius Josefus ei ollut koskaan nähnyt mitään vastaavaa. Tuhansilla risteillä roikkui hänen maanmiehiään henkitoreissaan lasittunein silmin ja verta vuotaen.
He olivat paenneet Jerusalemista, kuolemaantuomitusta kaupungista, jota roomalaiset olivat piirittäneet kuukausikaupalla. Legioonalaiset vangitsivat heitä armotta.
Josefus kirjoitti Jerusalemin piirityksestä vuonna 70: ”Joka päivä roomalaiset sotilaat vangitsivat 500 juutalaista tai enemmän.”
”Roomalaiset huvittelivat ristiinnaulitsemalla uhreja eri asentoihin.” Flavius Josefus kuvaili, kuinka roomalaiset teloittivat juutalaisia vankeja.
Juutalaisten sinnikäs vastarinta oli raivostuttanut roomalaissotilaat niin, että nämä kiduttivat vankejaan julmasti ja naulasivat lopuksi pahoinpidellyt uhrinsa puisiin risteihin.
”Roomalaiset huvittelivat ristiinnaulitsemalla uhreja eri asentoihin. Tilanteen jatkuessa heiltä loppui risteihin tarvittava puu, mutta vaikka puuta olisi vielä löytynytkin, tilaa uusille risteille ei enää ollut”, Josefus kauhisteli.
Näky oli niin hirvittävä, että jopa roomalainen sotapäällikkö Titus sääli uhreja. Silti hän antoi sotilaidensa jatkaa.
Titus toivoi, että vankien karmea kuolema säikäyttäisi piiritetyn Jerusalemin asukkaat antautumaan ja sotatoimet voitaisiin vihdoin lopettaa.
Ristiinnaulitseminen oli Rooman rangaistuksista tuskallisin. Pyövelit olivat kehittäneet sen jokaisesta vaiheesta mahdollisimman kivuliaan ja nöyryyttävän.
Sitä pidettiin niin julmana, että vuosisatojen ajan sitä ei saanut lainkaan määrätä Rooman omille kansalaisille.
Assyrialaiset olivat ensimmäisiä
Ristiinnaulitsemista ei keksitty Roomassa vaan todennäköisesti nykyisen Irakin alueella vuosisatoja ennen Rooman perustamista.
Assyrialaiset olivat luoneet mahtavan imperiumin 1300-luvulla eaa., mutta heidän alamaisillaan oli paha tapa nousta ajoittain kapinaan.
Kitkeäkseen moiset ajatukset alistamistaan kansoista assyrialaiset kehittivät hirvittäviä rangaistuksia. Yksi niistä oli varhainen ristiinnaulitsemisen muoto, jossa uhri seivästettiin yläruumiistaan maahan iskettyyn pylvääseen.
Assyrian hallitsijat olivat julmien teloitusten mestareita. Esimerkiksi kuningas Tiglatpileser III antoi 700-luvulla eaa. ikuistaa palatsiinsa kuvia sotilaistaan seivästämässä ihmisiä vastarintaa tekevissä kaupungeissa.
Ei tiedetä, kehittivätkö assyrialaiset ristiinnaulitsemista sen enempää, mutta jossain muodossa menetelmän ottivat käyttöön myös heidän seuraajansa persialaiset.
Kreikkalainen historioitsija Herodotos kertoo esimerkiksi Persian kuningas Dareios I:n käyttäneen sitä kapinallisessa Babylonissa noin vuonna 594 eaa.:
”Hän valitsi lähes 3 000 korkea-arvoista kaupunkilaista ja määräsi nämä ristiinnaulittavaksi.”
Todennäköisesti persialaisessa ristiinnaulitsemisessa uhri sidottiin käsistään puuhun tai paaluun niin, että hänen jalkansa eivät yltäneet maahan.
Persialaisten periviholliset kreikkalaiset pitivät persialaisia barbaareina, ja ehkä siksi kreikkalaiset eivät omaksuneet persialaisten käyttämää ristiinnaulitsemista teloitustavaksi.
”2 000 kaupunkilaista, jotka olivat selvinneet taisteluista makedonialaisia vastaan, roikkui nyt risteillä koko rannan pituudelta.” Antiikin kuvaus satamakaupunki Tyroksen rankaisemisesta
Makedonialainen sotapäällikkö Aleksanteri Suuri ei piitannut moisista rajoitteista, kun hän 300-luvulla eaa. valloitti Persian. Tyroksen satamakaupunki nykyisen Libanonin alueella pani hänen joukoilleen kampoihin kuukausikaupalla niin, että kun kaupunki lopulta vallattiin, hän halusi kostaa.
”2 000 kansalaista, jotka olivat selvinneet taisteluista makedonialaisia vastaan, roikkui nyt naulattuina risteihin koko suuren rannan pituudelta”, kertoo eräs antiikin lähde.
Aleksanteri Suuren myötä ristiinnaulitseminen levisi Välimeren alueelle ja muun muassa Pohjois-Afrikan mahtavaan Karthagoon, missä roomalaiset tutustuivat siihen Karthagon ja Rooman taistellessa 200-luvulla eaa. Välimeren alueen herruudesta.
Tuhottuaan Karthagon vuonna 146 eaa. roomalaiset palasivat kotiin kaleerit täynnä sotasaalista – ja mukanaan antiikin tuskallisin teloitustapa.
”Häntä ruoskittiin niin, että hänen luunsa paljastuivat.” Flavius Josefus ristiinnaulittavaksi tuomitun miehen ruoskinnasta
Tärkeintä oli tuottaa kärsimystä
Rooman valtakunnan kasvaessa kasvoi myös kansannousujen riski valloitetuilla alueilla.
Roomalaiset päättivät tehdä ristiinnaulitsemisesta mahdollisimman pelottavan uhan pitääkseen kapinalliset kurissa, ja teloituksen jokainen vaihe vietiin äärimmäisyyksiin.
Ensimmäinen etappi kohti kuolemaa oli ruoskinta, jota varten tuomittu riisuttiin alasti ja sidottiin paaluun. Aseena käytettiin monisiimaista ruoskaa, jonka jokaisen punoksen päässä oli pieni lyijypaino tai metallin tai luun palanen.
Juutalainen historioitsija Flavius Josefus seurasi vuonna 62, kuinka roomalaiset aloittivat ristiinnaulittavan henkilön käsittelyn Jerusalemissa:
”Häntä ruoskittiin niin, että hänen luunsa paljastuivat.”
Veren virratessa uhrin silvotusta selästä hänen kätensä sidottiin ristin poikkipuuksi tarkoitettuun puupalkkiin, patibulumiin, joka saattoi painaa jopa 60 kiloa. Sitten alaston uhri pakotettiin raahustamaan palkki niskassaan teloituspaikalle.
Tuomitun piti lisänöyryytykseksi itse kantaa ristinsä poikkipuu, patibulum, kaupungin katujen halki teloituspaikalle.
Roomalainen näytelmäkirjailija Plautus kirjoitti rangaistuksesta:
”Kantakoon hän patibulumin kaupungin halki, ja naulittakoon hänet sitten ristille.”
Tämä oli tärkeä osa rangaistusta, koska alasti ja verissään ihmisten edessä kulkeminen oli äärimmäinen nöyryytys.
Kirjailija Khariton kuvasi ajanlaskun alun tienoilla kirjoitetussa romaanissaan, kuinka tuomitut lähetettiin teloituspaikalle kahlehdittuina yhteen kaulasta ja jaloista.
”Jokainen kantoi omaa ristiään. Pyövelit lisäsivät tämän julman näyn rangaistukseen lisäpelotteeksi kaikille, jotka saattaisivat saada päähänsä tehdä saman rikoksen.”
Vasta sitten alkoi varsinainen ristiinnaulitseminen.
Tuomittu naulattiin ristiin
Teloituksissa käytettyjen ristien muoto ja rakenne vaihtelivat, mutta yleensä jopa 2,4 metriä korkea paalu, stipes oli jo etukäteen pystytetty teloituspaikalle.
Kun tuomittu saapui paikalle, hänen kätensä naulattiin poikkipuuhun eli patibulumiin, jonka hän oli itse kantanut paikalle. Tutkijat ovat erimielisiä siitä, iskettiinkö rautanaulat uhrin kämmeniin vai ranteisiin.
Tuomitut naulattiin ristiin jopa 18 senttiä pitkillä nauloilla. Tämä naula on löytynyt Israelista.
Voi olla, että molempia tapoja käytettiin. Jos uhri olisi naulattu ristille roikkumaan keskeltä kämmentä, hänen painonsa olisi tutkimusten mukaan repinyt kämmenet rikki ja hän olisi pudonnut ristiltä.
Sen sijaan jos naulat lyötiin kämmenen tyven luiden läpi läheltä rannetta, tätä ongelmaa ei ollut.
Kämmenen tyvessä on kahdeksan vahvojen nivelsiteiden tiukasti yhteen sitomaa luuta.
Roomalaiset saattoivat hyvinkin tietää, että tämän kohdan vahingoittaminen aiheutti hirvittävää kipua, koska siinä kulkee muun muassa kyynärhermo. Kämmenen tyveen lyöty naula osui hermoon aina uhrin liikahtaessa ja aiheutti suurta tuskaa.
Samoin kävi silloin, jos naula iskettiin ranteeseen, koska siinä taas kulkee muun muassa keskihermo.
Kun uhrin kädet oli naulattu patibulumiin, se ja uhri kohotettiin ilmaan niin, että poikkipuu saatiin kiinnitettyä korkealle paaluun. Sitten siirryttiin tuomitun jalkoihin.
Tutkijoiden mukaan tuomitun jalat naulattiin paalun kahden puolen iskemällä rautanaula jalkaterän takaosan ja suuren kantaluun läpi. Joskus taas molemmat jalat naulattiin paalun etupuolelle iskemällä naula kummankin jalkaterän keskelle jalkapöydän luiden välistä.
Myös jalkapöydässä kulkee hermoja, jotka pahensivat tuomitun kipuja.
Uhreja naulittiin ristiin mm. kantaluun läpi. Tämä lävistetty kantaluu on löydetty Jerusalemista.
Roomalaisen filosofin Senecan mukaan pyövelit vaihtelivat ristiinnaulitsemisen tapoja: ”Jotkut ripustavat uhrit pää alaspäin, jotkut taas lävistävät näiden sukuelimet.”
Naulat eivät kuitenkaan olleet kuolemaantuomituille tuskallisin asia. Pahinta oli hengittäminen.
Ristiinnaulittu tukehtui hitaasti
Nykyaikana tehtyjen kokeiden mukaan kaikkein pahinta ristillä roikkuvalle uhrille oli ulos hengittäminen.
Kokeissa, joissa vapaaehtoisia roikotettiin käsivarsista, sisäänhengitys ei ollut ongelma, vaan elimistön tärkein hengityslihas pallea painui helposti ja normaalisti alaspäin, jolloin keuhkot laajentuivat ja täyttyivät ilmalla.
Sen sijaan uloshengitys, jossa elimistö poistaa hiilidioksidia, oli yhtä tuskaa. Ulos hengittäminen vaatii pallean puristamista ylöspäin, jotta keuhkojen tilavuus pienenee. Kokeiden perusteella ristiinnaulitut ovat voineet aktivoida palleansa vain tukeutumalla paaluun naulittuihin jalkoihinsa ja siten vähentämällä painetta ylävartalossa.
Kipu on siis ollut sanoin kuvaamaton joka kerta, kun uhrin on ollut pakko hengittää ulos. Kokeet osoittivat, että jo kuudessa minuutissa hengityskapasiteetti pieneni 70 prosentilla ja verenpaine romahti puoleen. Tilanne vain paheni kärsimysten jatkuessa.
Ristillä kuolemaa joutui odottamaan
Roomalaiset kehittivät ristiinnaulitsemisesta julman rituaalin, jonka tarkoitus oli tuottaa uhrille mahdollisimman paljon kipua. Teloitus saattoi kestää ensi hetkestä viimeiseen sydämenlyöntiin jopa neljä päivää, ja sen jokainen vaihe oli sanoin kuvaamatonta kärsimystä.
1. Ruoskinta
Ennen ristiinnaulitsemista tuomitun iho silvottiin ruoskimalla. Ruoskaan oli kiinnitetty metallin, luiden tai lasin paloja, jotka rikkoivat ihoa ja raatelivat lihaksia.
2. Käsien naulaaminen
Tuomittu naulattiin kiinni ristin poikkipuuhun joko kämmenen tyven tai ranteen kohdalta. Roomalaiset varoivat puhkomasta suuria valtimoita mutta iskivät rautanaulat lähelle isoja hermoja, mikä aiheutti valtavaa tuskaa.
3. Jalkojen naulaaminen
Teloitettavan jalat naulattiin joko pystytolpan etupuolelle iskemällä naula jalkojen päältä jalkapöydän läpi tai jalat naulattiin tolpan kahden puolen iskemällä naula jalan sivulta suuren kantaluun läpi.
4. Hengittäminen oli helvetillistä
Kun uhri roikkui ristillä, hengittäminen oli erittäin tuskallista. Ulos hengittämistä varten tuomitun oli tukeuduttava naulattuihin raajoihinsa voidakseen liikuttaa ylävartaloaan, joten hänen oli joka uloshengityksellä kidutettava itse itseään.
Sisäänhengitys
Kun keho roikkuu sivulla olevien käsien varassa, rintakehä ja siten keuhkot leviävät itsestään, jolloin keuhkoihin imeytyy ilmaa. Sisäänhengitys ei siis ollut ristiinnaulitulle mikään ongelma.
Uloshengitys
Uloshengityksessä on painettava keuhkoja kasaan pallealla. Se on mahdotonta käsien varassa roikkuessa, joten uhrin oli tukeuduttava jalkoihinsa keventääkseen painetta ylävartalossa.
Kun kuolema koitti useiden tuntien tai ehkä jopa vasta päivien kuluttua, syinä olivat tukehtuminen ja sydämen pysähtyminen.
Tie vapauttavaan kuolemaan oli kuitenkin pitkä ja sanomattoman kivulias, eivätkä roomalaiset aina jaksaneet odottaa niin pitkään. Siksi he murskasivat joskus uhreiltaan sääriluut.
Se esti uhreja käyttämästä jalkojaan tukena uloshengityksessä ja joudutti siten kuolemaa.
Filosofi Senecan mielestä ristiinnaulitseminen oli pahin mahdollinen kuolema.
”Uhri oli ruoskinnan jälkeen kuolettavan heikkona, kouristunut ja hartioissaan ja rintakehässään olevien helvetillisten haavojen turvottama, ja hän taisteli jokaisesta tuskallisesta hengenvedosta”, Seneca kauhisteli.
Ristiinnaulitseminen oli psykologinen ase
Kuvaus todistaa ristiinnaulitsemisen tehosta: sen tärkein tehtävä oli herättää pelkoa. Siksi ristit myös pystytettiin niin, että ne olivat mahdollisimman monen nähtävillä.
Kun roomalainen sotapäällikkö Marcus Crassus vuonna 71 eaa. voitti Spartacuksen orja-armeijan, hän varmisti kaikkien näkevän, mitä kapinasta seurasi.
Sotapäällikkö Crassus ristiinnaulitsi vuonna 71 eaa. 6 000 orjaa, jotka olivat osallistuneet Spartacuksen orjakapinaan.
”Enää 6 000 oli hengissä, ja heidät vangittiin ja ristiinnaulittiin Rooman ja Capuan välisen tien varrelle koko matkalle”, kertoo roomalainen historioitsija Appianos.
Ristiinnaulitseminen oli niin julma rangaistus, että sitä ei saanut määrätä Rooman kansalaiselle, vaan se oli varattu orjille, kapinallisille, merirosvoille ja pettureille.
”Silti lähetit hänet julmimpaan ja häpeällisimpään mahdolliseen kuolemaan!” Asianajaja Marcus Cicero oikeudenkäynnissä Gaius Verrestä vastaan
Siksi Roomassa syntyi valtava kohu, kun vuonna 70 eaa. paljastui, että Sisilian maaherra Gaius Verres oli antanut ristiinnaulita Rooman kansalaisen. Verres joutui oikeuteen kuuluisan Ciceron toimiessa syyttäjänä.
”Sanaakaan ei kuultu miesraukalta hänen tuskiensa ja iskujen keskeltä lukuun ottamatta lausetta ’Olen Rooman kansalainen’”, Cicero jylisi.
Ciceron mukaan mies uskoi, että Verres keskeyttäisi ristiinnaulitsemisen kuullessaan hänen olevan Rooman kansalainen.
”Silti lähetit hänet julmimpaan ja häpeällisimpään mahdolliseen kuolemaan!” Cicero huusi. Verres karkotettiin maasta.
Keisari ristiinnaulitsi vastustajat
Rooman keisarit alkoivat määrätä yhä enemmän ristiinnaulitsemisia, ja sillä saatettiin rangaista niin väkivaltaisesta ryöstöstä kuin keisariperheen mustamaalaamisesta.
Rooma oli aiemmin ollut suvaitsevainen muita uskontoja kohtaan, mutta keisariajalla myös uskonnollisten vähemmistöjen edustajat saattoivat päätyä ristille.
Rangaistusten kovenemiseen vaikutti muun muassa se, että keisareita oli alettu pitää elävinä jumalina. Jos ei tunnustanut hallitsijan jumaluutta, sai maksaa siitä hengellään.
Esimerkiksi vuonna 38 juutalaiset kieltäytyivät Egyptin Aleksandriassa rukoilemasta keisari Caligulaa jumalana, ja kuvernööri langetti heille ankarimman rangaistuksen.
”Hän määräsi eläviä miehiä ristiinnaulittavaksi”, kertoi juutalainen kirjailija Filon kauhuissaan.
Viisi vuotta aiemmin Rooman Juudean maaherra Pontius Pilatus oli ristiinnaulinnut juutalaisen puusepän, joka myös oli kyseenalaistanut keisarin vallan.
Rooman julmimpia rangaistuksia
Polttaminen
Roomassa crematio eli polttaminen oli melko harvinainen rangaistus, joka virallistettiin vasta keisariajalla. Sen käytöstä tiedetään vain harvoja historiallisia tapauksia, mutta ainakin keisari Nero antoi polttaa ristillä roikkuvia kristittyjä.
Heittäminen leijonille
Tuomittuja voitiin heittää viihteen nimissä villieläinten raadeltaviksi. Esimerkiksi Colosseumin areenalla pyöveleinä toimivat leijonat, tiikerit tai karhut. Roomalaislähteiden mukaan näin kävi monille kristityille.
Säkkirangaistus
Vanhempiensa murhasta saattoi saada erittäin oudon rangaistuksen: ensin tuomittu ruoskittiin, ja sitten hänet suljettiin säkkiin, jossa oli myös käärme, kukko, apina ja koira. Lopuksi säkin suu ommeltiin kiinni ja säkki heitettiin jokeen.
Elävältä hautaaminen
Jumalatar Vestalla oli kuusi papitarta, joiden piti elää selibaatissa. Jos papitar rikkoi selibaattinsa, hänen kumppaninaan ollut mies ruoskittiin kuoliaaksi ja papitar itse suljettiin maanalaiseen kammioon nääntymään nälkään. Näin jumalat eivät voisi rangaista ketään suoraan papittaren tappamisesta.
Puusepän nimi oli ollut Jeesus. Rooman julmimman rangaistuksen käyttö päättyi lopulta hänen seuraajiensa ansiosta.
Jeesuksen seuraajien määrä kasvoi Rooman valtakunnassa vääjäämättä. Vaikka keisari toisensa jälkeen antoi ristiinnaulita tuhansia kristittyjä, lahko voimistui ja otti lopulta ristin omaksi symbolikseen.
300 vuotta Jeesuksen ristiinnaulitsemisen jälkeen keisari Konstantinus Suuri kääntyi kristinuskoon, ja seitsemän vuotta myöhemmin hän kielsi ristiinnaulitsemisen käytön rangaistuksena.
Sen jälkeen kristittyjen vallanpitäjien uudeksi suosikkiteloitustavaksi tuli hirttäminen.