Orjat olivat Roomalle välttämättömyys – ja vaara

Orjat raatoivat kaivoksissa, taistelivat Colosseumilla ja harjasivat konsulin hampaat. Ilman orjia imperiumi romahtaisi, mutta vaarana oli aina myös alistettujen nouseminen kapinaan.

Orjat raatoivat kaivoksissa, taistelivat Colosseumilla ja harjasivat konsulin hampaat. Ilman orjia imperiumi romahtaisi, mutta vaarana oli aina myös alistettujen nouseminen kapinaan.

Album/Ritzau Scanpix

Kauhu paistoi Damofiloksen verisiksi piestyiltä kasvoilta, kun hän alkoi viimein tajuta, mistä oli kyse.

Hänen kotiinsa sisilialaisessa Ennan kaupungissa oli hyökätty, hänen ja hänen vaimonsa Megalliksen kädet oli sidottu ja heidät oli yön pimeydessä raahattu vanhaan teatteriin. Nyt kun hän katsoi satojen orjien vihasta ja verenjanosta vääntyneitä kasvoja, todellisuus valkeni hänelle kaikessa karmeudessaan, ja hän alkoi epätoivoissaan anoa armoa.

Damofiloksen ympärillä seisoi uhkaavan hiljaisina ja rähjäisinä likaisissa rääsyissään orjia, joita hän vaimonsa kanssa oli niin usein omaksi huvikseen kiusannut ja piinannut.

Orjat olivat aseistautuneet kirvein, hakuin ja sirpein, joiden terät välkehtivät soihtujen loimussa. Eräs orjista astui yhtäkkiä eteenpäin ja keskeytti Damofiloksen itkunsekaisen anelun iskemällä miekkansa kaikin voimin tämän ruumiiseen. Toinen päätti verityön katkaisemalla Damofiloksen kaulan kirveellä.

Sisilian orjakapinassa vuosina 135–132 eaa. surmattiin tuhansia roomalaisia orjanomistajia.

© Classic Image/Imageselect

Sitten orjat ryntäsivät ulos teatterista kaupungille, missä he tappoivat kaikki Rooman kansalaiset. Kapina levisi nopeasti kaikkialle Sisiliaan.

Kaupunkien roomalaisasukkaat kokivat karmean loppunsa niiden kymmenientuhansien orjien käsissä, jotka olivat vuosikausia raataneet vehreän saaren mittaamattoman laajoilla viljapelloilla.

Orjien armeijassa oli pian 60 000 miestä. Palavista roomalaistaloista nousi sankka savu kaikkialle. Rooman ensimmäinen orjakapina oli puhjennut.

Orjakapinaa Sisiliassa johti syyrialainen Eunus. Hän uskoi pystyvänsä kommunikoimaan entisen kotimaansa vanhojen jumalten kanssa.

© Shutterstock

Roomalaiset pelkäsivät orjiaan

Sisilian orjakapina alkoi vuonna 135 eaa. Toki orjia oli ennenkin noussut kapinaan, mutta ei koskaan tässä laajuudessa eikä näin mittavin seurauksin.

Kreikkalainen historioitsija Diodoros, joka kirjoitti tapahtumista 60 vuotta myöhemmin, arveli orjien nousun johtuneen siitä, että sisilialaiset orjanomistajat olivat vuosikausia kohdelleet orjiaan huonommin kuin eläimiä. ”Useimmille kapina tuli odottamatta ja täydellisenä yllätyksenä, mutta niille, jotka pystyivät arvioimaan tilannetta realistisesti, se ei todellakaan tapahtunut ilman perusteita”, Diodoros kirjoitti.

Orjat pitivät Sisiliaa otteessaan kaikkiaan kolme vuotta. Hätiin kutsutut Rooman joukot murskattiin kerta toisensa jälkeen. Lopulta erään roomalaisen sotapäällikön onnistui kuitenkin valloittaa saari, ja tuhansia orjia ristiinnaulittiin pelotukseksi ja opetukseksi muille.

Roomassa ristiinnaulitseminen oli yleinen rangaistus. Sen tarkoitus oli pelottaa. Spartacuksen epäonnistuneen kapinan jälkeen 6 000 hänen seuraajaansa ristiinnaulittiin.

© Victor Armand Poirson

Kapinan seurauksena päätettiin, että orjat eivät saisi koskaan eivätkä missään olosuhteissa kantaa asetta. Kun eräs orja muutamaa vuotta myöhemmin surmasi vaarallisen villisian, joka oli riehunut alueella, häntä ensin ylistettiin uroteostaan.

Sen jälkeen hänet teloitettiin, koska hän oli kantanut asetta. Roomalaisilla oli syytäkin pelätä uutta orjakapinaa. Nykyhistorioitsijoiden arvion mukaan jopa kolmannes Rooman asukkaista oli orjia, eli heitä oli todennäköisesti yli 300 000.

Lisäksi sadattuhannet orjat raatoivat kaivoksissa ja pelloilla muualla valtavassa imperiumissa. Jos kaikki orjat olisivat yhdistäneet voimansa, Rooman päivät olisivat olleet luetut.

Työpäivän päätteeksi orjat saivat leipää. Orjat heikensivät vapaiden talonpoikien asemaa, jotka joutuivat menemään levolle tyhjin vatsoin.

© Heinrich (1824-1905) Leutemann/Bridgeman Art Library/Ritzau Scanpix

Orjat tekivät talonpojista lähes tarpeettomia

Vapaat talonpojat eivät pystyneet kilpailemaan orjatyövoimaa käyttävien maatilojen kanssa, ja Roomaan syntyi uusi alaluokka.

Orjien valtava tuonti Roomaan osoittautui vähitellen tuhoisaksi talonpojille. Rikkaat roomalaiset ostivat tuhansia orjia raatamaan suurille tiloilleen, latifundiumeille, joilla nämä viljelivät ja tuottivat viljaa, oliiveja ja viinirypäleitä lähes teollisessa mittakaavassa.

Tuhannet talonpojat joutuivat jättämään tilansa, koska he eivät pystyneet kilpailemaan suurten orjatilojen kanssa. ”Näin joistakin mahtimiehistä tuli käsittämättömän rikkaita ja orjien määrä moninkertaistui kaikkialla maassa, kun taas Italian kansa kutistui määrältään ja voimaltaan”, kirjoitti roomalainen Appianus.

Työttömät talonpojat hakeutuivat Roomaan siinä toivossa, että siellä olisi tarjolla heille töitä, mutta yleensä tuloksetta. Sen seurauksena Rooman köyhä alaluokka kasvoi räjähdysmäisesti ja kaupungin slummialueet laajenivat moninkertaisiksi.

Köyhien maattomien roomalaisten vyöryminen kaupunkiin murensi Rooman yhteiskunnallista rakennetta. Poliitikkojen välille syntyi valtataisteluiksi paisuvia kiistoja siitä, miten kasvavaan köyhyysongelmaan pitäisi suhtautua.

Rooman tasavaltainen hallitusmuoto alkoi murentua, ja kehitys johti keisarivallan syntyyn.

Puoli miljoonaa uutta orjaa vuodessa

Orjia tuotettiin Roomaan jatkuvasti. Italiassa tarvittiin vuosina 65–30 eaa. arviolta noin 100 000 uutta orjaa vuodessa. Vuosina 50–150 jaa. koko Rooman valtakunnassa tarvittiin ällistyttävät 500 000 uutta orjaa vuodessa.

Määrän suuruuden käsittää vertaamalla sitä Uuden maailman orjiin. Amerikkaan vietiin Afrikasta keskimäärin ”vain” 28 000 orjaa vuodessa niiden 350 vuoden aikana, kun orjuus oli siellä sallittu.

Valtaosa Rooman orjista oli sotavankeja. Roomalaisten historioitsijoiden mukaan esimerkiksi Rooman vallattua Epiruksen alueen Luoteis-Kreikassa vuonna 167 eaa. se otti 150 000 sotavankia, jotka myytiin myöhemmin orjiksi.

Voitettuaan vuonna 102 eaa. kaksi germaaniheimoa, kimbrit ja teutonit, roomalainen sotapäällikkö Gaius Marius sai 140 000 orjaa, kun taas Julius Caesar kreikkalaisen historioitsijan Plutarkhoksen mukaan otti 50 vuotta myöhemmin miljoona vankia yhdeksän vuotta kestäneen Gallian-sotaretkensä aikana.

Jatkuvat valloitussodat takasivat sotavankien päättymättömän virran Rooman orjamarkkinoille.

© Scala Archives

Sota ei toki ollut ainoa keino hankkia orjia. Idässä, muun muassa nykyisen Georgian alueella, roomalaiset kauppiaat ostivat orjia suolalla ja viljalla. Tutkijat ovat löytäneet todisteita siitä, että kauppiaat toivat orjia myös nykyisestä Somaliasta asti.

Kaikki orjat eivät olleet muukalaisia, vaan köyhät roomalaisetkin myivät joskus lapsiaan orjiksi, ja heitteille jätetyillä pikkulapsilla oli usein sama kohtalo.

Myös toivottomasti velkaantuneet roomalaiset saattoivat hätätapauksessa myydä itsensä orjaksi.

© Shutterstock, Historie

Orjia kaikkialta tunnetusta maailmasta

Valtava orjien tarve voitiin tyydyttää sodilla, minkä roomalaiset poliitikot ja sotaherrat tiesivät. Julius Caesar otti esimerkiksi Gallian sotaretkellään miljoona sotavankia, joiden ansiosta hän rikastui.

Orjat olivat arvokasta sotasaalista. Augustuksen aikaan miespuolinen orja maksoi noin 500 denaaria ja kauniista naisorjasta saattoi joutua pulittamaan 6 000 denaaria. Kouluttamaton käsityöläinen ansaitsi noin denaarin päivässä. Seuraavat arviot orjien määrästä perustuvat roomalaisten historioitsijoiden kertomaan:

1: 20 000 – Puunilaisen Apsiksen (Pohjois-Afrikka) valloitus 256 eaa.

2: 20 000 – Sardinian sota vuonna 216 eaa.

3: 44 000 – Sota salasseja vastaan Alpeilla (Pohjois-Italia) 25 eaa.

4: 55 000 – Karthago kukistuu 146 eaa.

5: 100 000 – Nykyisen Irakin alueella sijainneen Ktesifonin valloitus vuonna 198.

6: 130 000 – Juudean sota vuosina 66–70:

7: 140 000 – Taistelu kimbrejä ja teutoneita vastaan vuonna 104 eaa. Etelä-Ranskassa.

8: 150 000 – Epiruksen valloitus Pohjois-Kreikassa vuonna 167 eaa.

9: Noin 1 miljoona – Caesarin gallialaissodat 58–50 eaa.

Talous perustui orjiin

Ennen kuin Rooma aloitti järjestelmälliset valloitusretkensä Välimeren alueella 200-luvulla eaa. ja varmisti samalla valtakuntaan päättymättömän orjien virran, vain yläluokalla oli orjia.

Tarjonnan lisääntyessä myös köyhemmillä oli varaa pitää muutamaa orjaa.

Orjakaupan keskus oli Rooman sydämessä sijaitseva Forum Romanum. Myytävänä olevat orjat olivat esillä korokkeella, jossa ostajaehdokkaat saattoivat tarkastella ja tutkia heitä mielin määrin.

Äveriäillä roomalaisilla oli usein 300–400 kotiorjaa yksityisessä käytössään. Rooman konsulilla Domitius Tulluksella oli esimerkiksi orja, jonka ainoa tehtävä oli harjata hänen hampaansa. Tuhannet orjat työskentelivät ruukuntekijöinä, myivät tavaroita torilla tai vetivät jokiproomuja Tiberillä.

Jotkut toimivat rikkaiden roomalaisten lasten kotiopettajina tai vauraiden liikemiesten sihteereinä.

Hyvän koulutuksen saanut orja saattoi päästä siisteihin sisätöihin, mutta suurin osa Italian alueelle tuoduista sadoistatuhansista orjista päätyi töihin latifundiumeille, valtaville maatiloille. Yhdellä maatilalla saattoi raataa samanaikaisesti jopa 20 000 orjaa säälimättömän ankarissa olosuhteissa.

”Kun he näkivät toivon olevan mennyttä, he menettivät myös elämänhalunsa. Toiset sytyttivät linnoituksensa tuleen ja leikkasivat kurkkunsa auki, toiset jäivät liekkeihin.” Historioitsija Dio Cassius cantabriheimon kapinasta 22 eaa.

Myös Rooman valtakunnan lukuisat hopea-, kulta- ja suolakaivokset pyörivät orjien voimin. On säilynyt asiakirjoja, joiden mukaan esimerkiksi espanjalaisen Cartagenan kaupungin kaivoksissa peräti 40 000 orjaa louhi hopeaa vuorokauden ympäri, kuolemaansa asti.

Roomalaiset saivat huomata useaan otteeseen, että heidän vihollisensa mieluummin kuolivat kuin päätyisivät orjiksi. Roomalainen kirjailija Dio Cassius kertoo, mitä tapahtui, kun Rooman armeija vuonna 22 eaa. kukisti espanjalaisen cantabriheimon kapinan alkutekijöihinsä.

”Kun he näkivät, että kaikki toivo vapaudesta oli mennyttä, he menettivät myös elämänhalunsa. Toiset sytyttivät linnoituksensa tuleen ja leikkasivat kurkkunsa auki, ja toiset jäivät kuolemaan liekkeihin.”

Vaikka kaupungeissa orjilla oli usein paremmat olot kuin maaseudulla, ei äveriäiden roomalaisten henkilökohtaisena palvelijanakaan oleminen välttämättä ollut ruusuilla tanssimista. Rooman orjilla ei ollut juuri mitään oikeuksia, vaan he olivat täysin isäntänsä armoilla.

Orjien omistaja sai tehdä orjilleen, mitä huvitti: kurittaa tai halutessaan vaikkapa tappaa.

Myös lapsia myytiin orjiksi, mutta he olivat aikuisia halvempia, koska eivät kyenneet niin raskaaseen työhön.

© www.artpaintingartist.org

Kuuluisa lääkäri Galenos, joka eli Roomassa vuoden 170 tietämillä, kirjoitti isänsä monesti joutuneen moittimaan isäntiä, jotka olivat venähdyttäneet lihaksiaan lyötyään orjiaan äkillisessä raivonpuuskassa.

”Olisivat hetken odottaneet”, isä oli tuuminut, ”ja sitten lyöneet harkiten piiskalla tai kepillä...”

Jos orja karkasi, omistaja saattoi palkata ammattimaisen orjanmetsästäjän etsimään tottelemattoman alaisensa, jota kiinni jäätyään odotti ankara rangaistus ja usein polttomerkintä.

Joitakin yksittäisiä orjia onnistui livahtamaan pakoon, ja osa pääsi pakenemaan kotiseudulleen asti. Rooman katuvilinässä ei nimittäin ollut helppoa erottaa orjia isännistään ja emännistään, sillä he eivät välttämättä eronneet näistä mitenkään vaatetukseltaan tai ulkomuodoltaan.

Lainlaatijat ehdottivatkin, että orjille tulisi saada yhtenäinen asu. Ehdotus kumottiin, kun lainlaatijat tajusivat itsekin, että yhtenäinen pukeutuminen paljastaisi orjille heidän todellisen määränsä. Se voisi rohkaista orjia liittoutumaan, mitä ei saisi päästää tapahtumaan.

Suurimmilla maatiloilla oli jopa 20 000 orjaa, jotka tuottivat viljaa ja viinejä lähes teollisessa mittakaavassa.

© Dennis Jarvis

Jos omistaja epäili orjaansa varkaudesta, taas oli tarjolla yksityisyrittäjiä, jotka olivat erikoistuneet kiskomaan orjasta tunnustuksen kiduttamalla. Tavallisia kidutuskeinoja olivat raipaniskut tai ristiinnaulitseminen, joka maksoi vaivaiset neljä sestertiusta eli roomalaisen sotilaan kahden päivän palkan verran.

Käytössä oli myös piinapenkki, jossa voitiin murtaa orjan selkäranka tai repiä hänen jäsenensä irti yksi kerrallaan. Kun orja oli tunnustanut, sama yrittäjä hoiti luonnollisesti myös hänen teloittamisensa.

Joillekin orjille jatkuvat rangaistukset ja nöyryytykset kävivät lopulta niin kestämättömiksi, että he hyökkäsivät omistajansa kimppuun ja tappoivat tämän.

Roomalaiset olivat hyvin selvillä riskistä, ja rangaistus tällaisesta rikoksesta olikin kiduttaminen, jonka jälkeen orja poltettiin elävältä. Lisäksi Rooman lakien mukaan orjien tuli aina suojella herraansa hyökkäyksiltä.

Kun eräs roomalainen ritari noin vuonna 50 joutui orjansa murhaamaksi, joka ikinen hänen 400 orjastaan poltettiin, vaikka valtaosalla ei ollut mitään tekemistä murhan kanssa. Heidän ainoa rikoksensa oli se, että he eivät olleet estäneet surmatyötä.

Saturnalia-juhlassa osat vaihtuivat ja orjat saivat muutaman päivän leikkiä omistajiaan.

© Look and Learn/Bridgeman Images

Isännät ja orjat vaihtoivat rooleja

Kerran vuodessa Rooman valtakunnan orjat ja isännät vaihtoivat rooleja. Tämä tapahtui loppuvuodesta Saturnalia-juhlan aikaan. 17. joulukuuta alkanutta juhlaa vietettiin sadonkorjuun ja maanviljelyn jumalan Saturnuksen kunniaksi.

Juhlapäivinä yhteiskunnallinen hierarkia kääntyi päälaelleen. Orjat eivät työskennelleet, vaan heitä kohdeltiin kuin talon herraa.

Orjat saattoivat pukeutua isäntiensä vaatteisiin, ja heidän isäntänsä palvelivat heitä ja tarjoilivat heille ruokaa – ainakin symbolisesti. Useimmiten orjat olivat nimittäin itse valmistaneet sen ruuan, joka heille tarjoiltiin.

Saturnalia-juhla tarjosi roomalaisille kerran vuodessa tilaisuuden nähdä välähdyksen orjien elämästä, mutta arjen tultua kaikki palasi entiselleen.

Roomalaisen satiirikon Petroniuksen mukaan muuhun aikaan vuodesta isäntä saattoi kysyä tottelemattomalta orjaltaan, ”joko todellakin on jälleen joulukuu?”

Mahdollisuus vapauteen

Kaikki roomalaiset eivät suinkaan kohdelleet orjiaan kaltoin. Monien henkilökohtaisina palvelijoina työskentelevien orjien ja heidän isäntiensä välille syntyi molemminpuolinen kiintymys-, jopa ystävyyssuhde. Kiitokseksi isäntä saattoi antaa orjalleen vapauden.

Rooman laki ei periaatteessa sallinut orjien omistaa mitään, mutta omistajansa luvalla orjilla oli mahdollisuus ansaita omaa rahaa, jos he tekivät sen omalla vähäisellä vapaa-ajallaan.

Niinpä useita vuosia säästettyään orja saattoi ostaa vapautensa käyvällä hinnalla. Sattuipa joskus niinkin, että orjien omistaja määräsi testamentissaan orjansa vapautettaviksi.

Joukkovapautusten välttämiseksi lakiin kirjattiin kuitenkin tarkat rajoitukset sille, montako orjaa kerralla sai vapauttaa. Myös vapautettavien orjien ikää rajoitettiin: heidän tuli olla yli kaksikymmentävuotiaita.

”Olen paennut. Ottakaa minut kiinni. Kun palautatte minut herralleni Zoninukselle, hän maksaa siitä soliduksen”, luki orjan laatassa.

© Scala & Shutterstock

Virallisessa vapautuksessa orja sai vapauduttuaan Rooman kansalaisuuden kaikkine oikeuksineen. Epävirallisessa vapautuksessa, mikä oli tavallisin, orja vapautettiin, mutta hän ei saanut kansalaisoikeuksia.

Keisari Augustuksen aikana myös nämä orjat saattoivat saada kansalaisuuden tiettyjen vaatimusten täytyttyä: heidän piti muun muassa mennä naimisiin ja saada lapsia. Epäviralliseen vapautukseen riitti omistajan kirje tai sanallinen lupaus.

Virallinen vapautus edellytti sen sijaan muodollista tilaisuutta ja tiettyjä rituaaleja. Myös tietty virasto tai maakunnan kuvernööri saattoi muodollistaa vapautuksen.

Oppineet orjat saattoivat luoda uran virkamiehinä tai yksityissihteereinä.

© Look and Learn/Bridgeman Images

Orjan tie vaurauteen

Kaikki Rooman orjat eivät joutuneet elämään koko elämäänsä yhteiskunnan alimmassa kastissa. Esimerkiksi keisarien orjat saattoivat yletä merkittävään asemaan keisarillisessa hallinnossa. Edettyään virkamiesjärjestelmässä he saattoivat lopulta jopa ansaita vapautensa.

Roomalaiset lähteet kertovat tällaisesta orjasta, joka palveli kaikkiaan viittä keisaria. Hänen henkilöllisyydestään tiedetään kuitenkin vain se, että hän oli Claudius Etruscus -nimisen miehen isä.

Ensin hän palveli nuorena virkamiehenä keisari Tiberiusta, joka vapautti hänet. Tiberiuksen kuoltua hän toimi aluksi keisari Caligulan alaisuudessa, ja myöhemmin Claudiuksen ja Neron aikana hän eteni virkamieheksi, jonka vastuulla oli Rooman maakuntien talous.

Keisari Vespasianuksen hallintokaudella hänet ylennettiin vastaamaan valtion taloudesta ja hän pääsi roomalaiseen ritariluokkaan, vain yhtä askelta senaattoriluokkaa alemmaksi.

Keisari Domitianuksen aikana tämä nimettömäksi jäänyt entinen orja joutui epäsuosioon ja maanpakoon, mutta ennen kuolemaansa hän sai palata Roomaan, jossa hän eli vauraana miehenä 90-vuotiaaksi.

Orja-armeija taisteli sitkeästi

Vaikka roomalaiset kukistivat ensimmäisen orjakapinan äärimmäisen raa’asti, se ei tukahduttanut orjien vapaudenkaipuuta. Vain 31 vuotta myöhemmin vuonna 104 eaa. Sisilian orjat nousivat uudelleen kapinaan, jonka Rooman armeija jälleen kukisti.

Vuonna 73 eaa. alkoi viimeinen ja laajin kolmesta suuresta orjakapinasta, kun Spartacus-niminen orja pakeni 70 muun orjan kanssa Capuan gladiaattorikoulusta ja kokosi armeijan, johon kuului lopulta 70 000 miestä.

Kolmen vuoden aikana orja-armeija kukisti roomalaisjoukot toisensa jälkeen yrittäessään paeta Italiasta. Vuonna 71 eaa. roomalainen sotapäällikkö Marcus Crassus nujersi Spartacuksen joukkoineen.

Roomalaiset olivat kuitenkin saaneet pelottavan opetuksen, ja aina vaani vaara, että Rooman orjien joukosta nousisi uusi Spartacus. Pelko oli kuitenkin turha, ja Spartacuksen lietsoma kapina jäi viimeiseksi.

Arviolta yli 60 000 ihmistä kuoli Spartacuksen johtamassa suuressa orjakapinassa vuosina 73–71 eaa.

© Hermann Vogel

Kun Rooman hyökkäyssodat 200-luvulla vaihtuivat puolustussodiksi valtion rajojen yli tunkeutuvia barbaareja vastaan, orjien määrä laski, mutta orjuus ei lakannut kokonaan edes kristinuskon levittyä valtakuntaan.

Varhaiskristillisen ajattelun mukaan orjat olivat ansainneet kohtalonsa, koska he olivat tehneet syntiä ja orjuus oli Jumalan tahto. Kristinuskon valtaantulo ei siis ensi alkuun tuonut orjien asemaan parannusta, vaan orjat raatoivat nyt vain uuden uskonnon alaisuudessa.

Orjuus päättyi Roomassa lopullisesti vasta, kun valtakunta hajosi ja valta siirtyi keisarilta lukuisille paikallisille maanomistajille ja kuninkaille. Nämä vaativat maitaan viljeleviltä talonpojilta sekä veroja että pyyteetöntä uskollisuutta. Perinteinen orjuus vaihtui vuokratilallisten maaorjuudeksi.