Öinen Rooma: Kaikki oli sallittua Rooman valtakunnassa
Muinaisen Rooman yö oli turvatonta aikaa. Pimeässä vaanivat varkaat, riidanhaastajat ja sekopäät. Siitä huolimatta roomalaiset lähtivät öisin kaupungille nauttimaan viinitupien ja bordellien iloista. Rooman yössä kaikki oli sallittua.
Yö suukaupungissa oli prostituoitujen aikaa, ja niin rikkaat kuin köyhätkin pelasivat rahojaan kaupungin kapakoissa. Rettelöitsijät liikkuivat pimeillä kaduilla – ja joskus myös pähkähullu keisari. Tervetuloa öiseen Roomaan!
Hämärä alkoi vaihtua pimeydeksi Rooman valtakunnan pääkaupungissa. Kello oli noin kuusi illalla, ja ihmiset olivat matkalla koteihinsa.
Rooman ahtailla ja mutkittelevilla kaduilla oli koko päivän vallinnut sellainen väentungos, että monilla oli tallomisesta jalat mustelmilla.
Nyt kadut alkoivat kuitenkin tyhjentyä, ja kauppiaat sulkivat ripeästi liikkeensä ja lähtivät sitten kotiin vilkuillen matkalla koko ajan pelokkaasti ympärilleen.
Antiikin ajan mahtavimmassa kaupungissa ei ollut katuvaloja, ja yön tullen Rooman alamaailma heräsi eloon. Varkaat, ryövärit ja huijarit olivat yön kruunaamattomia kuninkaita.
”Ihmistä pidetään erityisen huolimattomana, suorastaan hölmönä, jos hän uskaltautuu ulos illallisen jälkeen laatimatta ensin testamenttiaan”, kirjoitti roomalainen runoilija Juvenalis ajanlaskumme toisella vuosisadalla.
Kaikki roomalaiset eivät kuitenkaan karttaneet pimeitä katuja ja niiden varjoisia syvennyksiä.
Mahtava Rooman kaupunki ei koskaan nukkunut, ja jotkut kaupunkilaiset suorastaan odottivat yötä, joka päivänvaloa armeliaammin piilotti arkaluontoisimmat halut ja salaisuudet.
Roomaa alituisesti riivaavat tulipalot tuhosivat yhtä lailla köyhien vuokrakasarmeja kun rikkaiden huviloita
Meteli täytti kadut iltaisin
Suuri osa Rooman valtakunnan maaseudun ja lukuisten pikkukaupunkien asukkaista kävivät pimeän tullen vuoteeseen noustakseen askareisiinsa jo varhain auringon noustessa, mutta pääkaupungissa Roomassa meno oli toisenlaista.
Lähes miljoonan asukkaan kaupungin yössä oli monenlaista kuhinaa.
Antiikin lähteiden mukaan Roomassa vallitsi iltaisin ja öisin suorastaan helvetillinen meteli.
Se johtui siitä, että diktaattori Julius Caesar oli vuonna 44 eaa. kieltänyt lailla käytännössä kaiken kuorma- ja matkustajaliikenteen Roomassa auringonnoususta myöhäiseen iltapäivään kaupungin kapeille kaduille helposti syntyvien ruuhkien ehkäisemiseksi.
Seurauksena kaduilla kaikui iltaisin ja öisin tuhansien kavioiden kopina ja piiskaniskujen läiske, ja vaununpyörät kumisivat ja niiden metalliset päällysteet kirskuivat vaunujen kolistellessa kuhmuraisten katukivien yli.
Äänet kiirivät talojen välissä ja häiritsivät etenkin Rooman noin 50 000 vuokratalon pienten ja halpojen asuntojen asukkaita.
Juvenaliksen mukaan meteli oli niin hirvittävä, että se saattoi viedä hengen:
”Moni menettää henkensä sairastuttuaan unenpuutteesta. Näytä minulle asunto, jossa voi nukkua! Kapeilla kaduilla jylisevät vaunut ja liikenneruuhkaan juuttuneiden kuljettajien sadattelu herättäisivät itse keisarinkin tai hylkeet meren rannalla!”
Vain hyvin toimeentulevat roomalaiset, jotka asuivat viileillä kukkuloilla suurissa puutarhojen ja muurien suojaamissa huviloissaan, saattoivat Juvenaliksen mukaan edes toivoa voivansa nukkua häiriöittä.
Melu ei kuitenkaan ollut ainoa roomalaisia öisin piinaava vitsaus. Tuulettomina päivinä kadut täytti Rooman valtavista kylpylöistä sekä tuhansista lämmittämiseen ja ruuan valmistamiseen käytetyistä hiiliastioista tulviva savu.
Varakkaimmat käyttivät polttoaineena puuhiiltä, kun taas köyhemmillä oli varaa vain kuivattuun eläimenlantaan, jonka palaessa syntyvä savu sai silmät vuotamaan vettä.
Avoimista tulisijoista lensi ympäristöön hehkuvia kekäleitä ja kipinöitä, jotka saattoivat sytyttää jonkin lähistön puutaloista palamaan. Koska rahvaan kerrostaloissa ei ollut paloportaita, tulipalot vaativat usein lukuisia ihmishenkiä.
Väki viihtyi viinituvissa
Rooma ei pimentynyt täysin auringon laskettua. Joillakin kaduilla öljylamput valaisivat tiettyjä ovia, joista väkeä virtasi sisään illan tullen. Lampuista tiesi,että paikassa oli viinitupa – popina – joita oli tiheään köyhissä kaupunginosissa.
Tutkijat eivät tiedä, paljonko muinaisessa Roomassa oli viinitupia ja muita ravitsemusliikkeitä, mutta vuonna 79 tuhkaan hautautuneesta Pompejista arkeologit ovat löytäneet niitä yli sata. Paljon suuremmassa Roomassa niitä on siis todennäköisesti ollut monta tuhatta.
Jo myöhäisiltapäivästä lähtien väki alkoi siirtyä nuhjuisiin kapakoihin syömään, juomaan ja viihtymään.
Vanhojen roomalaisten lähteiden mukaan nämä paikat houkuttelivat Rooman halveksituimpia ihmisryhmiä: merimiehiä, varkaita, arkuntekijöitä, karanneita orjia ja aasinajajia. Yksikään kunniallinen kansalainen ei siksi astunut jalallaankaan moisiin paikkoihin.
”Yhtä vähän kuin haluan asua pyövelin alakerrassa haluan elää viinituvan naapurissa”, kirjoitti kuuluisa filosofi Seneca noin vuonna 50.
Rahvaan kapakoille oli ominaista, että niissä ruoka oli halpaa ja yksinkertaista. Niissä myytiin esimerkiksi leipää, pataruokia ja puuroa, jota ammennettiin suurista baaritiskiin upotetuista saviastioista.
Toki myytiin myös viiniä, jota oli tarjolla monta eri laatua. Halvin maksoi yhden roomalaisen asin lasillinen, kun taas kallein, kuuluisa Falernum-viini Campaniasta, maksoi kokonaista neljä asia.
Roomalaiset joivat viininsä vedellä laimennettuna, muuta pidettiin barbaarisena. Oli kuitenkin hyvin tiedossa, että kapakoitsijat usein laimensivat viiniä liikaa helpon rahan toivossa. Siitä syystä Petronius Arbiterin Satyricon-näytelmän päähenkilö Trimalkio on varma siitä, että kaikki kapakoitsijat ovat syntyneet vesimiehen merkissä.
Roomalaiset keisarit suhtautuivat suurella epäilyksellä hämäriin viinitupiin, joissa saattoi pesiä yhteiskunnallista levottomuutta tai jopa itää kapinansiemen.
Niinpä keisarit yrittivät välillä saada kapakoiden määrän vähenemään kieltämällä joidenkin tuotteiden myynnin.
Esimerkiksi keisari Tiberius kielsi leivän ja leivonnaisten myynnin kuppiloissa, mutta keisari Claudius meni vieläkin pidemmälle. Roomalainen historioitsija Dio Cassius kirjoitti: ”Hän sulki kapakat, joihin ihmisillä oli tapana kokoontua juomaan.”
Kapakat eivät kuitenkaan olleet kiinni pitkään. Kaikesta päätellen Claudiuksen oli lopulta myönnettävä, että suosittuja kansanjuottoloita oli mahdotonta kieltää. Halpa viini ja ruoka eivät nimittäin olleet kapakoiden ainoita vetonauloja, vaan niihin tultiin myös muista syistä.
Uhkapelit olivat suosittuja
Käytännössä kaikkien kapakoitten takahuoneissa, piilossa uteliaiden katseilta, oli laittomia peliluolia. Uhkapeli oli laissa kielletty, mutta siitä useimmat vähät välittivät.
”Rahvasta istuu koko yön viinituvissa. He pelaavat noppaa innokkaasti ja riitelevät siitä yhtä innokkaasti. Riidellessään he puristavat sieraimensa yhteen ja päästelevät sitten mitä kummallisimpia ääniä nenänsä kautta”, kertoi historioitsija Ammianus Marcellinus, joka vieraili Roomassa 300-luvulla.
Noppapelejä harrastivat innokkaasti kaikki kansanryhmät tuloista riippumatta, ja suuret summat vaihtoivat omistajaa iltaisin viinitupien takahuoneissa.
Jokainen pöytään panokseksi lyöty denaari vastasi työläisen keskimääräistä päiväpalkkaa. Jopa orjat pelasivat, ja joskus he törsäsivät uhkapeleihin jopa isäntänsä haltuunsa uskomat rahat.
Roomalainen poliitikko Marcus Cicero kysyikin, eikö orjakauppiaan pitäisi kertoa, onko hänen kauppatavaransa huijari, peluri, juoppo tai varas.
”Juopunut peluri, joka on lumoutunut noppien petollisesta kalinasta sekoitusmukissa, anelee viranomaisilta armoa”, kirjotti runoilija Martialis ratsiasta peliluolaan.
Ratsioita tehtiin näön vuoksi
Viranomaiset olivat täysin tietoisia siitä, miten yleisiä viinitupien laittomat peliluolat olivat, ja silloin tällöin niihin tehtiin ratsioita. Roomalainen runoilija Martialis kuvaili tunnelmia erään ratsian jälkeen:
”Juopunut peluri, joka on lumoutunut noppien petollisesta kalinasta sekoitusmukissa, anelee viranomaisilta armoa, kun hänet on raahattu ulos jostakin hämärästä viinituvasta.”
Ratsiat olivat kuitenkin harvinaisia, eikä uhkapelien kielto ollut ensimmäisenä yhdenkään roomalaiskeisarin asialistalla, ehkä siksi, että monet heistä pelasivat itsekin.
Esimerkiksi keisari Augustus kertoo kirjeessään iloisesti ja vailla kiukun häivääkään vävylleen Tiberiukselle hävinneensä uskonnollisten juhlien aikaan noppapelissä 20 000 sestertiusta – eli pienen omaisuuden:
”Pelasimme kaiket päivät, eikä pelilauta ehtinyt hetkeäkään jäähtyä.”
Myös hulluudestaan tunnettu keisari Caligula oli roomalaisten lähteiden mukaan innokas peluri, ja hänen kerrotaan huijanneen noppapeleissä voittaakseen.
Dio Cassiuksen mukaan Caligula ei kuitenkaan koskaan voittanut, ja kun häneltä kerran loppuivat rahat kesken pelin, hän pyysi tuomaan Gallian veroluettelon.
Sitten hän käski teloittamaan luettelon rikkaimmat ja takavarikoimaan heidän omaisuutensa. Sen jälkeen hän kääntyi vastapeluriensa puoleen ja sanoi: ”Te pelaatte muutamasta kurjasta denaarista, ja minä taas olen sillä välin tienannut 150 miljoonaa denaaria.”
Pelihulluihin keisareihin kuului myös äveriäs Didius Julianus, joka osti itselleen keisarinviran vuonna 193. Samana yönä kun hänestä tuli keisari, hän ryntäsi Palatinuskukkulalle keisarinpalatsiin ja alkoi, Dio Cassiuksen mukaan, ”pelata ja heittää noppaa kumppaniensa kanssa edeltäjänsä Pertinaxin ruumiin vielä maatessa palatsissa”.
Vihjailevat öljylamput
Yön tullen alkoivat myös prostituoitujen työt. Roomalaisten arvoasteikossa ilotytöt kuuluivat samaan kunniattomana pidettyyn ihmisluokkaan kuin gladiaattorit ja näyttelijät.
Heidän palvelujensa käyttöä ei kuitenkaan paheksuttu.
Roomalaisen satiirisen kirjoituksen mukaan kuuluisa ja vaikutusvaltainen konservatiivinen roomalaispoliitiikko Cato näki eräänä päivänä erään arvostetun miehen astuvan ulos bordellista.
Cato antoi miehelle kehuja, sillä hän piti seksuaalisten tarpeiden tyydyttämistä terveellisenä. Kun hän sittemmin näki kyseisen miehen tulevan samasta bordellista yhä uudelleen, hän kuitenkin totesi paheksuen: ”Nuori mies, kehuin sinua siitä, että käyt täällä joskus, en siitä, että asut täällä!”
Rooman tunnetuin ”punaisten lyhtyjen alue” oli pahamaineisessa Suburan kaupunginosassa, jossa asui kaupungin pohjasakkaa.
Sieltä prostituoidun saattoi hankkia kahdella asilla – hinta vastasi lasillista halvahkoa viiniä kapakassa.
Naiset odottelivat asiakkaita seisoskelemalla tai istuskelemalla bordellien ulkopuolella usein falloksen muotoisten öljylamppujen valossa. Yllään heillä oli lyhyt tunika ja läpikuultavat vaatteet. He olivat usein vahvasti meikattuja, ja heidän halvan hajuvetensä tuoksu kantautui kauas.
Roomalaisten lähteiden mukaan prostituoidut houkuttelivat potentiaalisia asiakkaita ”esittelemällä reisiään ja keinuttamalla lanteitaan”. Jos hintaneuvotteluissa päästiin yksimielisyyteen, asiakas ohjattiin sisälle.
Bordelleissa käyminen oli hyvin yleistä, sillä miehen seksiä prostituoidun kanssa ei pidetty aviorikoksena.
Prostituutio pantiin verolle
Suurin osa Rooman prostituoiduista oli orjia, jotka heidän omistajansa olivat pakottaneet ansaitsemaan ruumiillaan.
Filosofi Seneca kuvailee orjamarkkinoita, joilla naisorjaa esiteltiin parittajalle: ”Hän seisoi aivan alasti rannalla ostajan mieliksi. Jokainen hänen ruumiinosansa tutkittiin ja tunnusteltiin.”
Myös vapaat roomalaisnaiset saattoivat joskus joutua myymään itseään saadakseen rahaa. Se edellytti kuitenkin, että heidän piti ilmoittautua kaupungin rauhasta ja järjestyksestä vastaavalle virkamiehelle.
Hän kirjasi naisen nimen viralliseen rekisteriin, jotta tätä ei voitaisi syyttää haureudesta tai avioliiton rikkomisesta, jos hänet löydettäisiin sängystä naimisissa olevan miehen kanssa.
Vuonna 40 keisari Caligula määräsi prostituution verolle. Prostituoitu maksoi päivän ansioistaan veroa yhdestä asiakkaasta saamansa tulon verran.
Useimmat asiakkaat tiesivät hyvin, mistä ilolintuja löytyi. Halvimmilla ammatinharjoittajilla ei ollut erityistä paikkaa, minne viedä asiakkaansa, vaan he oleskelivat teattereiden, temppelien ja kilparatojen liepeillä.
Prostituoituja oli kapakoissa ja majataloissa, ja osa työskenteli bordelleissa, joissa asiakas vietiin pieneen, usein vain olkipatjalla kalustettuun kamariin.
Runoilija Juvenalis kuvailee satiirissaan, miten keisari Claudiuksen pahamaineinen vaimo Messalina hiipi öisin ulos työskentelemään bordelliin:
”Päässään vaalea peruukki, joka peitti hänen omien hiustensa värin, hän riensi bordelliin, joka haisi vanhoilta saastaisilta lakanoilta. Hän varasi tyhjän kamarin itselleen ja alkoi myydä itseään. Myöhemmin, kun sutenööri päästi tyttönsä kotiin, hän lähti vastentahtoisesti – inhottava olento kasvot lampun mustan noen tahrimina.”
Tarina on epäilemättä Juvenaliksen itsensä sepittämä, mutta siitä saa kuitenkin käsityksen niistä olosuhteista, joissa suurin osa Rooman prostituoiduista työskenteli.
Pompejilaisessa bordellissa oli pieniä huoneita, joissa prostituoidut ottivat vastaan asiakkaitaan.
Tappelupukarit vaanivat kulkijoita
Keskiyön jälkeen Rooman yöelämän monet kulkijat alkoivat vähitellen siirtyä koteihinsa, usein melko tolkuttomassa kunnossa.
Kotimatka saattoi olla vaarallinen. Roomalaisten lähteiden mukaan nuorten, usein aatelisten miesten jengeillä oli tapana kierrellä Rooman kaduilla etsien puolustuskyvyttömiä uhreja, joita he hakkasivat huvin vuoksi.
Yksi pahamaineisimmista jenginjohtajista ei ollut sen vähäpätöisempi mies kuin keisari Nero, joka historioitsija Tacituksen mukaan piti suurena huvina pukeutua orjaksi ja lähteä tovereidensa kanssa pieksemään ja ryöstämään yksinäisiä yön vaeltajia.
”Senaattori Julius Montanus kohtasi kerran prinssin [Neron] pimeässä ja torjui tämän hyökkäyksen. Kun Montanus tunnisti päällekävijän, hän pyysi armoa, mutta Nero pakotti hänet tappamaan itsensä”, kirjoitti Tacitus. Hän kertoo myös, että Nero piti myöhemmin mukanaan sotilaita ja gladiaattoreita, jotka kävivät uhrin kimppuun, jos tämä puolustautui liian innokkaasti.
Kun Nero muutaman vuoden päästä teki itsemurhan, suuri osa Roomasta huokaisi helpottuneena, etenkin ne monet, jotka rakastivat kaupungin yöelämää. Helpotus oli kuitenkin vain hetkellistä.
Neron tappeluporukka sai jäljittelijöitä; hänen seuraajansa keisari Otho otti myös tavakseen lähteä kaduille pieksemään ihmisiä. Hän pakotti jenginsä kanssa uhrinsa makuulle levitetyn viitan päälle, ja sitten he huvittelivat heittelemällä tätä ilmaan.
Juvenaliksen tarinoiden perusteella mikään ei ollut muuttunut 50 vuotta myöhemmin, vaan ylimysjoukkiot saalistivat edelleen uhreja Rooman yössä:
”Mitä on köyhän miehen vapaus?
Sitä, että kun hänet on hakattu henkihieveriin, hänellä on vapaus kerjätä
lupaa lähteä kotiin muutamaa hammasta köyhempänä!”
Väkivallan uhasta huolimatta Rooman yöelämä jatkui vilkkaana. Se oli hinta, jonka monet olivat valmiit maksamaan öisistä huvitteluista.