Neron äiti oli Rooman häikäilemättömin nainen

Agrippina oli kasvanut havittelemaan valtaa. Hän oli syntynyt yhteen Rooman hienoimmista ja vaikutusvaltaisimmista perheistä.

Hänen isoisoisänsä oli Rooman ensimmäinen keisari, Augustus, ja isänsä kenraali Germanicus, joka Agrippinan syntyessä vuonna 15 palveli armeijan päällikkönä nykyään Kölninä tunnetussa Ara Ubiorumissa.

Sotilaat jumaloivat Germanicusta, tämän vaimoa Agrippina vanhempaa sekä pariskunnan kuutta lasta.

Erityisesti perheen nuorin poika, josta tuli myöhemmin keisari Caligula, oli suosittu. Joukkojen mieliksi äiti puki hänet univormuun ja lähetti hänet kasarmille.

Miehet pelasivat hänen kanssaan ja kertoivat hänelle tarinoita sotakentiltä. Häntä alettiin kutsua nimellä Caligula, joka tarkoittaa pieniä sotilassaappaita.

Historioitsijoiden mukaan Agrippinan ensimmäiset elinvuodet olivat melko onnellisia, mutta vuonna 19 perhettä kohtasi tragedia, kun Germanicus kuoli 34-vuotiaana. Perhe palasi Roomaan.

Huhuttiin, että keisari Tiberius oli myrkyttänyt Germanicuksen, sillä hän piti kenraalin suosiota uhkana.

Kenraalin kuoleman jälkeen hänen ja hänen sukunsa palvonta kuitenkin vain yltyi.

Keisari Tiberiuksen kuoltua Germanicuksen ainoaa elossa ollutta poikaa Caligulaa pidettiinkin luonnollisena valintana uudeksi keisariksi.

Kun hänet murhattiin vuonna 41, hänen sisarensa sai vihdoin havittelemansa tilaisuuden.

Kaksi ensimmäistä aviomiestä

Naisena Agrippinalla ei ollut mahdollisuutta päästä julkiseen valta-asemaan, joten hänen piti solmia sopiva avioliitto.

Hän oli jo aiemmin ollut naimisissa, mutta hänen miehensä Gnaeus Domitius Ahenobarbus oli kuollut sairauteen vuonna 40 Agrippinan ollessa karkotettuna Ponzassa.

Heillä oli poika Lucius Domitius Ahenobarbus, joka myöhemmin alkoi käyttää nimeä Nero.

Agrippina valikoi tarkkaan uuden aviomiehensä ja Neron isäpuolen.

Hän flirttaili estottomasti rikkaan ja vaikutusvaltaisen ylimyksen Galban kanssa, josta tuli myöhemmin jopa keisari joksikin aikaa, ja flirttailu jatkui, vaikka Galba avioitui toisen naisen kanssa.

Suhde ei kuitenkaan ottanut tulta, ja Agrippina otti seuraavaksi kohteekseen rikkaan ja kunnioitetun Passienuksen, joka oli Asian provinssin käskynhaltija.

Muutaman aviovuoden jälkeen Passienus kuoli.

Hänen kuolemansa tarkkaa ajankohtaa tai syytä ei tiedetä, mutta Roomassa huhuttiin, että Agrippina oli myrkyttänyt hänet. Syytteitä ei voitu todistaa, mutta Passienuksen kuolemasta oli varmasti hyötyä Agrippinalle.

Hän sai mieheltään suuren perinnön, jonka turvin hän saattoi hankkia itselleen niin sanottuja klienttejä.

Nämä olivat tukijoita, jotka maksua ja apua vastaan auttoivat suojelijaansa esimerkiksi edistämällä tämän poliittista uraa äänestämällä ja propagoimalla. Käytäntö oli tavallinen tuon ajan Roomassa.

Agrippinan elämän merkittävin hetki oli kuitenkin se, kun avioliittomarkkinoille vapautui mies, joka voisi todella auttaa hänet valtaan. Rooman mahtavimmasta miehestä, keisari Claudiuksesta, tuli leski.

Agrippinasta oli hyötyä keisarille

Claudius oli valittu keisariksi Caligulan kuoltua vuonna 41, vaikka hän ei ollut ensimmäisenä mieleen tuleva ehdokas maailman mahtavimman valtakunnan johtajaksi.

Häntä oli pilkattu koko hänen ikänsä, ja jo hänen syntyessään hänen oma äitinsä oli todennut, että hän oli portentum hominis, ihmishirviö, jonka luonto oli aloittanut mutta ei ollut saanut valmiiksi.

Ei tiedetä, mikä Claudiusta vaivasi, mutta kirjallisten lähteiden mukaan hän laahasi oikeaa jalkaansa, hänen päänsä ja kätensä vapisivat ja hän änkytti puhuessaan.

Roomalainen kirjailija Seneca vertasi häntä merihirviöön.

Monet pitivät Claudiusta hänen fyysisten puutteidensa vuoksi idioottina, mutta hän osoittautui hyväksi keisariksi.

Hän onnistui nopeasti käynnistämään uudistuksia Rooman oikeuslaitoksessa ja parantamaan naisten ja orjien asemaa.

Kaikki eivät olleet häneen kuitenkaan tyytyväisiä. Vuonna 48 paljastui, että Claudiuksen vaimo Messalina oli liittoutunut rakastajansa kanssa keisaria vastaan. Claudius teloitutti Messalinan, ja keisarinnan paikka vapautui.

Agrippina alkoi heti liehitellä keisaria. Säilyneiden kuvausten perusteella hän oli viehättävä nainen vaikka ei mikään häikäisevä kaunotar.

Hänen kasvonsa olivat pyöreät ja hieman vinot ja leukansa leveä ja nenänsä voimakas.

Muinaisen kreikkalaisen Afrodisiaksen kaupungin raunioissa nykyisessä Turkissa on säilynyt Agrippinasta reliefi, jossa hänet on kuvattu pitkäksi ja arvokkaan näköiseksi.

Hänessä oli myös jotakin sellaista, mitä Claudius keisarina arvosti enemmän kuin naiskauneutta: syntyperä.

Keisarin henkilökohtainen henkivartiosto eli pretoriaanikaarti ihaili Agrippinan edesmennyttä isää Germanicusta ja oli hänelle uskollinen.

Pretoriaanikaartilla oli merkittävästi poliittista valtaa, joten sen kanssa kannatti olla väleissä. Sekä Caligula että Claudius olivat päässeet valtaan kaartin avulla, mutta kaarti oli vastuussa myös Caligulan murhasta.

Niinpä Claudius pelkäsi samaa kohtaloa mutta uskoi turvaavansa asemansa naimalla Agrippinan.

Agrippinan ote vallasta kiristyi

”Heti muutettuaan palatsiin Agrippina alisti Claudiuksen täysin valtaansa”, kertoo roomalainen historioitsija Dio Cassius.

Agrippina nautti avoimesti uudesta asemastaan. Hän näyttäytyi mielellään kultakirjailluissa vaatteissa ja sekaantui valtion asioihin.

Roomalainen senaattori ja historioitsija Tacitus kertoo, että kun suuri rakennushanke Fucinusjärven ja Lirisjoen yhdistämiseksi epäonnistui, Agrippina läksytti vastuullisen virkamiehen syyttäen tätä ahneudesta ja vilpistä.

Virkamies puolestaan puolustautui syyttämällä Agrippinaa tämän ”sukupuolelleen ominaisesta kiivaudesta ja yltiöpäisestä kunnianhimosta”.

Tacituksen mukaan Claudiuksesta tuli Agrippinan sätkynukke, joka myötäili vaimonsa tahtoa joka asiassa.

”Claudius syyllistyi Agrippinan juonittelujen seurauksena mitä kauheimpiin julmuuksiin”, Tacitus kirjoitti.

Hänen mukaansa keisari teloitutti tai karkotti maasta naisia ja miehiä, joista Agrippina halusi päästä eroon ahneuttaan, vallanhimosta tai, kuten Tacitus kuvaili, naisellisen mustasukkaisuuden vuoksi.

Vain juopuneena keisari tunnusti, että ”oli hänen kohtalonsa sietää vaimonsa pahuutta”.

Agrippinalle avioliitto Claudiuksen kanssa ei riittänyt. Keisarin terveys horjui, ja varmistaakseen valta-asemansa myös jatkossa Agrippina halusi huolehtia siitä, että hänen poikansa Nero hänen ensimmäisestä avioliitostaan nousisi seuraavaksi keisariksi.

Claudiuksella oli kuitenkin omakin poika, Britannicus, ja vaikka keisarin valta ei Rooman valtakunnassa välttämättä periytynyt automaattisesti isältä pojalle, lähes kaikki olettivat, että Britannicus seuraisi isäänsä valtaistuimelle.

Agrippina alkoi toteuttaa suunnitelmaansa häikäilemättömällä viekkaudella. Hän päätti, että Nero avioituisi Claudiuksen tyttären Octavian kanssa.

Näin kaksi perhettä yhdistyisi, ja Neron asema valtataistelussa vahvistuisi.

Octavia oli tuolloin 8–9-vuotias ja Neroa pari vuotta nuorempi. Rooman lakien mukaan hän olisi täysi-ikäinen ja voisi avioitua neljän vuoden kuluttua.

Octavia oli kuitenkin jo luvattu toiselle, ja Claudius oli tyytyväinen tulevaan vävyynsä Lucius Junius Silanus Torquatukseen.

Tämä oli edennyt urallaan nopeasti ja oli jo 22-vuotiaana noussut preetoriksi, Rooman valtakunnan toiseksi korkeimpaan virkaan ja asemaan, johon ani harva pääsi alle 40-vuotiaana.

Silanus oli Agrippinalle siis ongelma, mutta hän keksi siihen ratkaisun. Hän alkoi levittää huhua, että Silanuksella oli suhde omaan sisareensa, jolla oli villikon maine.

Syytösten todenperäisyyttä ei tiedetä, mutta ne joka tapauksessa ajoivat Silanuksen epätoivoon.

Tapahtumien kulku on historioitsijoille hieman epäselvä, mutta joka tapauksessa Roomassa alettiin huhuta, että Silanus aikoi murhata Claudiuksen.

Silanus erotettiin senaatista, ja häneltä riistettiin hänen asemansa. Näin häväistynä hän tappoi itsensä, eikä Octavian avioliitolle Neron kanssa ollut enää mitään estettä.

Salamurhasuunnitelma kehittyi

Agrippina todennäköisesti riemuitsi Silanuksen itsemurhasta, ja vuonna 51, oltuaan kaksi vuotta naimisissa Claudiuksen kanssa, hän sai lisää riemuitsemisen aihetta.

Tuolloin Nero täytti 13 vuotta, ja hänestä tuli roomalaisen perinteen mukaan mies. Sen merkkinä hän osallistui julkiseen seremoniaan pukeutuneena aikuisen miehen valkoiseen toogaan, kun taas purppuraraidat Britannicuksen toogassa kertoivat siitä, että tämä ei ollut vielä tullut mieheksi.

Viesti oli selvä: Nero, jonka Claudius oli jo adoptoinut pojakseen, oli aikuinen ja siten kypsä keisariksi, mutta Claudiuksen neljä vuotta nuorempi biologinen poika Britannicus oli vielä lapsi.

”Hän Agrippina piti huolen siitä, että Britannicus kasvatettiin ikään kuin tämä ei olisi ollut mitään. Neron asema vahvistui koko ajan, mutta Britannicus ei saanut osakseen minkäänlaista kunniaa saati huolenpitoa. Agrippina joko karkotti tai jopa murhautti ne, jotka osoittivat hänelle kiintymystä”, kirjoitti Dio Cassius. Hänen mukaansa keisarinna levitti lisäksi huhuja, joiden mukaan Britannicus oli mielenvikainen.

Agrippinalle oli kuitenkin piinallisen selvää, että tilanne voisi muuttua nopeastikin.

Jos Claudius eläisi riittävän pitkään ja Britannicus ehtisi miehen ikään ennen vallanvaihtoa, keisarin biologinen poika voisi olla vakava uhka Nerolle. Sitä riskiä ei Agrippina halunnut ottaa.

Agrippina päätti myrkyttää Claudiuksen, ja Tacituksen mukaan hän pohti pitkään, minkälaista ainetta käyttäisi.

Claudiusta ei olisi helppo tappaa. Keisarilliseen tapaan hän nautti säännöllisesti vastalääkkeitä monille tunnetuille myrkyille, ja Dio Cassiuksen mukaan hänen elimistönsä oli runsaan alkoholinkäytön vuoksi niin tottunut myrkkyihin, että häntä ei hevin saisi hengiltä.

Myrkky ei saisi vaikuttaa niin nopeasti, että se herättäisi huomiota, eikä niin hitaasti, että Claudius ehtisi tajuta, mitä oli tekeillä. Agrippina kääntyi ongelmineen yrtit ja myrkyt tuntevan Locusta-nimisen naisen puoleen.

He tekivät kokeita orjilla ja löysivät lopulta haluamansa myrkyn. Suunnitelma päätettiin toteuttaa juhlaillallisilla.

Agrippina tarjoili myrkyn miehelleen tämän lempiruoassa, sienissä. Pian keisari menetti puhekykynsä, sitten tajuntansa, ja hänet kannettiin vuoteeseensa.

Tapahtuma ei sinänsä herättänyt epäilyjä, sillä Claudiuksen tiedettiin juovan itsensä usein humalaan, mutta tällä kertaa hän ei enää toipunutkaan. Joidenkin lähteiden mukaan hän kuoli heti, mutta Tacitus kertoo, että keisari tuli välillä tajuihinsa.

Hän kutsui luokseen lääkärin, joka oli kuitenkin Agrippinan juonessa mukana. ”Hän oli auttavinaan keisaria oksentamaan, ja kerrotaan, että hän kutitti tämän kurkkua höyhenellä, joka oli kastettu nopeasti tappavaan myrkkyyn”, Tacitus kirjoitti.

Uutinen keisarin kuolemasta ennätti Roomaan seuraavana päivänä hieman puolenpäivän jälkeen.

Agrippina oli varmistanut, että kaikki oli valmista Neron valtaannousua varten ja että kukaan ei pystyisi hyödyntämään Claudiuksen kuolemaa seuranneita sekasorron tunteja yrittääkseen vallankaappausta.

Voittaakseen aikaa hän antoi kääriä ruumiin lämpimiin peitteisiin, jottei kuolonkankeus paljastaisi oikeaa kuolinaikaa.

Hän kutsui hauskuuttajia hoviin muka viihdyttämään sairastunutta keisaria. Näin hän sai näyttämään siltä kuin keisari olisi ollut vielä elossa ja toipumassa.

Kun keisarin kuolema tuli seuraavana päivänä julki ja Nero lopulta astui palatsin portista kansan nähtäville, pretoriaanikaarti otti hänet riemuiten vastaan ja tervehti häntä uutena keisarina.

Agrippinan valta kasvoi

Agrippina ei voinut silti vieläkään hengähtää. Kuiskailtiin, että uusi keisari oli liian nuori niin vaativaan ja tärkeään tehtävään. Mahdollisia kilpailijoita oli monta. Yksi heistä oli Marcus Junius
Silanus, Asian provinssin kuvernööri.

Marcus Silanus oli 40-vuotias ja keisari Augustuksen jälkeläinen suoraan alenevassa polvessa. Hän oli maineeltaan tahraton mies, jonka roomalaiset voisivat hyvinkin kelpuuttaa keisarikseen. Agrippina ei aikaillut.

Kahden Silanuksen uskotun miehen avulla hän myrkytti Silanuksen samalla aineella, jolla hän oli tappanut Claudiuksen. Varmistaakseen Neron vallan hän heitti Claudiuksen lähimpiin neuvontantajiin kuuluneen Narcissuksen tyrmään, jossa hänet joko tapettiin tai hän teki itsemurhan.

Agrippinan häikäilemättömyys on todennäköisesti saanut hänen ja Neron vastustajat pelästymään ainakin joksikin aikaa, sillä uuden keisarin ensimmäinen hallitusvuosi sujui rauhanomaisesti.

Agrippina sekaantui valtakunnan hallintoon siekailematta. Hän lähetti kirjeitä ja kirjelmiä niin Rooman edustajille ulkomailla kuin ulkomaisille diplomaateillekin. Näin hän pyrki puuttumaan valtion ulkopolitiikkaan ja samalla tekemään itsestään korvaamattoman.

Nero edesauttoi kaikin tavoin äitinsä pyrkimyksiä. Hän muun muassa järjesti niin, että kaikki tärkeät kokoukset pidettiin hänen palatsissaan, jotta Agrippina pääsi helposti osallistumaan niihin.

Koska vanhoilliset roomalaiset eivät katsoneet hyvällä sitä, että nainen puuttui avoimesti valtion asioihin, Nero rakennutti salaisen oven huoneeseen, jossa kokoukset pidettiin. Agrippina saattoi huomaamatta livahtaa ovesta kokous-saliin ja seurata kokousta verhon takaa.

Kenellekään ei jäänyt epäselväksi, millainen valta Agrippinalla oli Neroon. Nero valitsi pretoriaanikaartin ensimmäiseksi tunnussanaksi sanat optima mater – ”äideistä parhain” – ja osoitti usein kunnioitustaan Agrippinalle antamalla tämän istua vieressään kantotuolissa tai kulkemalla itse jalan tämän kantotuolin vierellä.

Lisäksi Nero antoi äitinsä käyttöön henkilökohtaisen henkivartijakaartin. Se koostui osaksi germaanijoukoista, joiden odotettiin Agrippinan syntyperän takia osoittavan hänelle erityistä uskollisuutta. Lisäksi Agrippina sai ensimmäisenä naisena Rooman historiassa kuvansa keisarilliseen kolikkoon.

Neron ensimmäisen hallintovuoden aikana liikkeelle lasketuissa kulta- ja hopeakolikoissa Agrippina ja Nero on kuvattu vastakkain, ikään kuin tasa-arvoisina hallitsijoina. Jotta Agrippinan korkea asema ei jäisi kenellekään epäselväksi, Nero nimesi hänelle vielä kaksi liktoria.

He olivat Agrippinan henkilökohtaisia palvelijoita, jotka kulkivat hänen edellään pidellen kädessään perinteistä roomalaista vallan symbolia, niin sanottua fasces-vitsakimppua.

Agrippinan ote alkoi kirvota

Vähitellen äidin ja pojan välit alkoivat kuitenkin kiristyä. Keisari Nero oli perinyt Agrippinan kyltymättömän vallanhimon, ja tämän jatkuva asioihin sekaantuminen ja muistutukset Neron nuoruudesta ja kokemattomuudesta alkoivat käydä keisarin hermoille.

Jo loppuvuonna 54 eli vain pari kuukautta Claudiuksen kuoleman jälkeen Agrippinan julkeus meni kuitenkin liian pitkälle ja sai Neronkin kääntymään lopullisesti äitiään vastaan.

Rooma oli joutunut tuolloin vakavaan ulkopoliittiseen kriisiin, kun nykyisen Iranin alueella sijainnut suurvalta Parthia uhkasi Rooman jo noin sata vuotta kestänyttä valtaa Armeniassa.

Nero oli kutsunut Armeniasta delegaation Roomaan neuvottelemaan tulenarasta tilanteesta.

Neuvottelut olivat jo alkaneet, kun Agrippina yhtäkkiä lähestyi keisarillista koroketta ilmeisenä aikeenaan nousta sille käymään neuvotteluja poikansa rinnalla.

Se oli kuitenkin ennenkuulumatonta, minkä myös Nero ymmärsi, ja sekä hän että hänen neuvonantajansa jähmettyivät.

Yksi neuvonantaja oli kuitenkin tilanteen tasalla, ja hän antoi nopeasti Nerolle ohjeet, miten selviytyä tukalasta tilanteesta.

Nero meni kohteliaasti äitiään vastaan ikään kuin tervehtimään tätä ja ohjasi tämän hienovaraisesti muualle istumaan. ”Näin vältyttiin skandaalimaiselta välikohtaukselta”, Tacitus kirjoitti.

Agrippinan käytös oli pikku hiljaa selvästi ylittämässä Neron ja tavallisten roomalaisten hyväksynnän rajan.

”Juoruilua rakastavat roomalaiset alkoivat spekuloida, pystyisikö tuskin 17-vuotias keisari kohtaamaan sodan uhan ja joutuisivatko he perikatoon naisen ohjaileman keisarin vuoksi”, Tacitus kirjoitti.

Nero käsitti, että Agrippinan kasvava valta uhkasi hänen arvovaltaansa keisarina, ja alkoi erkaantua äidistään.

Agrippinassa muutos aiheutti katkeruutta. Tacitus kertoo, että hän käyttäytyi poikaansa kohtaan usein synkästi ja uhkaavasti.

Kun Nero otti itselleen rakastajattaren, Acte-nimisen vapautetun orjan, äidin ja pojan välit tulehtuivat entisestään.

Neron läheinen suhde Acteen uhkasi Neron avioliittoa Octavian kanssa ja Agrippinan huolellisesti punomia suunnitelmia.

Agrippina oli suunniltaan. ”Agrippina pauhasi naisen raivolla, että hänellä oli kilpailijanaan nyt vapautettu orja; miniänään orjatyttö”, Tacitus kirjoitti.

Agrippinan raivolla tai pelottelulla ei ollut vaikutusta. Lopulta hän vaihtoi taktiikkaa ja yritti mielistellä Neroa tarjoamalla omaa huonettaan Neron ja Acten lemmenkohtausten tapahtumapaikaksi, mutta siitäkään ei ollut apua.

Silloin Agrippina alkoi vainota ja nöyryyttää Neron ystäviä. Dio Cassiuksen mukaan hän antoi joko piestä heidät tai lähetytti heidät pois poikansa luota.

Nero houkutteli äitinsä ansaan

Tacituksen mukaan äidin ja pojan välinen vihamielisyys kasvoi vähitellen niin suureksi, että Agrippina alkoi uhkailla tekevänsä Britannicuksesta keisarin.

Britannicuksesta ei kuitenkaan ollut Nerolle kauan huolta, sillä hän kuoli äkillisesti 11. helmikuuta 55. Aivan kuten isänsä Claudius, hänkin sai jonkinlaisen kohtauksen juhlaillallisilla.

Nero vähätteli koko asiaa väittämällä, että Britannicus oli kärsinyt epilepsiasta lapsesta lähtien ja että nytkin kyseessä oli vain epilepsiakohtaus, joka menisi pian ohi. Nero, Agrippina ja muut arvovieraat jatkoivat syömistään ja juomistaan, ja sillä välin Britannicus kuoli.

Nero järjesti hautajaiset vielä samana yönä huolimatta rajusti raivonneesta myrskystä. Pahat kielet juorusivat, että hautajaisilla oli kiire, sillä Nero halusi hävittää kaikki todisteet murhasta.

Kun Nero oli saanut Britannicuksen raivattua tieltään, hän alkoi kiristää silmukkaa Agrippinan ympärillä.

Hän lahjoi Agrippinalle uskollisuutta vannoneen pretoriaanikaartin puolelleen ja veti pois Agrippinan germaanikaartin. Tärkeät neuvottelut, jotka oli pidetty palatsissa, jotta Agrippina oli päässyt seuraamaan niitä, siirrettiin muualle.

Siitä, mitä äidin ja pojan välillä tapahtui vuosina 55–59, ei paljon tiedetä, sillä lähteet eivät juurikaan edes mainitse Agrippinaa tuona ajanjaksona.

Vuonna 59 alkoi kuitenkin tapahtua. Nerolla oli tuolloin suhde Poppaea Sabina -nimisen naisen kanssa, ja tämä halusi päästä keisarin vaimoksi.

Agrippinan huolellisesti punomat suunnitelmat olivat jälleen uhattuna, ja hän ryhtyi epätoivoisiin tekoihin.

Huhujen mukaan hän esimerkiksi meni iltapäivisin juopuneen poikansa luo ja yritti vietellä tämän. Mikään ei kuitenkaan auttanut, vaan Nero piti äitiään riesana ja päätti tappaa tämän.

Murhan toteutus aiheutti Nerolle päänvaivaa. Myrkky ei käynyt laatuun, sillä Britannicuksen kuolemasta puhuttiin edelleen.

Väkivaltainen kuolema herättäisi heti epäilykset. Nero päätti, että Agrippina kuolisi veneonnettomuudessa.

Maaliskuussa 59 Nero kutsui äitinsä Baiaeen juhliin, joiden jälkeen hän saattoi tämän satamassa odottavaan veneeseen.

”Sinulle elän, sinun avullasi hallitsen”, hän huudahti äitinsä astuessa alukseen.

Sää oli tyyni ja yö pimeä, kun vene lähti liikkeelle. Kaikki vaikutti rauhalliselta, kunnes katto yhtäkkiä putosi sohvalla makailevan Agrippinan päälle.

Miehistö juoksenteli hätääntyneenä ympäriinsä, ja kaaoksen keskellä Agrippina putosi veteen. Hän ei kuitenkaan aikonut antaa periksi.

Vaikka hän oli loukannut olkapäänsä onnettomuudessa, hän ui sinnikkäästi maihin. Sitten hän meni Neron hänelle rakennuttamaan ylelliseen huvilaan ja käpertyi lämpimien peittojen alle.

Kun Nero kuuli, että Agrippina oli jäänyt henkiin, hän lähetti heti sotilaita tämän huvilalle. Sotilaat tunkeutuivat sisään ja hyökkäsivät Agrippinan kimppuun.

Yksi sotilaista iski häntä päähän, minkä jälkeen toinen veti miekkansa surmatakseen hänet. Agrippinan kerrotaan huutaneen ennen kuolettavaa miekaniskua: ”Iske kohtuun, joka antoi elämän Nerolle!”

Uutinen Agrippinan kuolemasta otettiin Roomassa vastaan helpottuneena. Nero armahti monia syyttömänä tuomittuja kansalaisia, jotka Agrippina oli heitättänyt vankilaan, mutta hänen äitinsä ei jättänyt häntä rauhaan.

Nero kertoi, miten Agrippinan haamu vainosi häntä, ja miten raivottaret ahdistelivat häntä piiskoineen ja palavine soihtuineen hänen tekonsa takia. Agrippinan ote pojastaan ei hellittänyt.