Mosaiikit: Antiikin upeat palapelit

Irvine oli häkeltynyt – miksi ihmeessä pellolla, kaukana asutuksesta, oli keramiikkaa? Irvine otti yhteyttä paikalliseen museoon ja päätti sitten alkaa tutkia löytöä tarkemmin.

”Kaivoin maata jonkin verran ja osuin juuri oikeaan paikkaan”, hän kertoi myöhemmin BBC:lle.

Kun Irvine alkoi kaivaa maata Rutlandin kreivikunnassa, reilu sata kilometriä Lontoosta pohjoiseen, vastassa oli jymy-yllätys. Noin metrin verran maapinnan alapuolella esiin tuli 1 700 vuotta vanha, Englannissa ainutlaatuinen mosaiikkilattia.

Koko 11 x 7 metrin kokoinen mosaiikki on vihdoin kaivettu esiin vuonna 2022, ja se kuvaa asiantuntijoiden mukaan kohtauksia Homeroksen klassisesta eepoksesta Iliaasta. Lattiamosaiikki on ollut sittemmin kadonneen roomalaisen huvilan keskipiste, ja omistajat ovat luultavasti halunneet esitellä sillä hienostunutta makuaan vierailleen.

Kun Rutlandin mosaiikki valmistui 200-luvulla, taidemuoto itsessään oli tunnettu jo tuhansia vuosia. Mosaiikkeja on kutsuttu myös ”ikuisiksi maalauksiksi”, koska toisin kuin antiikin aikaiset maalaukset yleensä, ne ovat usein säilyneet jokseenkin ehjinä nykypäivään asti.

Mosaiikkien tuhansilla pienillä kivi- ja lasipalasilla luotiin antiikin kiehtovimpia ja eloisimpia taideteoksia. Taidemuodon mestarit olivat suuria kuuluisuuksia, ja roomalaisten mukana mosaiikkitaide levisi Pohjois-Afrikasta aina valtakunnan pohjoisrajalle Englantiin asti.

Kivilattia oli käytännöllinen

Alun perin mosaiikkeja käytettiin jalkakäytävissä ja lattioissa. Esimerkiksi Kreetalla arkeologit ovat löytäneet minolaiselta ajalta, noin vuodelta 2 000 eaa., sisä- ja ulkotilojen mosaiikkeja, jotka on tehty kiinnittämällä pieniä sileitä kiviä tasaiseen kipsikerrokseen. Kivet on luultavasti kerätty rannoilta tai joista.

Mosaiikit eivät tuolloin vielä muodostaneet kuvia – kivet vain ladottiin niin, että sopivat muodoiltaan yhteen, ja ensisijainen tarkoitus oli luoda kestävä kiveys.

700-luvulla eaa. Vähässä-Aasiassa syntyi uusi, mullistava trendi, kun vauras väki alkoi rakennuttaa mosaiikkilattioita, joihin tehtiin pikkukivillä geometrisiä kuvioita.

Idea levisi Kreikan mantereelle, missä mosaiikeista jalostettiin entistä hienostuneempia latomalla mustia ja valkoisia kiviä salmiakkikuvioiksi, ruuduiksi ja aalloiksi. Yleensä valkoisilla kivillä luotiin kuviot tummista kivistä muodostetulle taustalle.

Varhaisimpia esimerkkejä tällaisista taidokkaista mosaiikeista on löydetty Pohjois-Kreikasta antiikin Olynthoksen kylästä porvariston yksityiskodeista, ja ne juontuvat 400-luvulta eaa.

Nämäkin mosaiikit oli koottu jokien sileistä pikkukivistä, mutta ne osoittivat, että kreikkalaiset osasivat jo luoda kivillä myös eläin- ja ihmishahmoja.

Pian tämän jälkeen Olynthoksesta pohjoiseen sijaitsevan Makedonian kuningas Arkhelaos alkoi vahvistaa valtakuntaansa sekä sotilaallisesti ja kulttuurisesti. Hän siirsi pääkaupungin Pellaan ja kutsui kuuluisan kreikkalaisen taidemaalarin Zeuksiksen koristelemaan uutta palatsia.

Kuninkaan sanottiinkin käyttäneen omaisuuksia palatsiin muttei niinkään itseensä:

”Niin väkeä tuli kaikkialta maailmasta Pellaan katsomaan palatsia, mutta kukaan ei tullut katsomaan Arkhelaosta.”

Kenties juuri Zeuksiksen seinämaalausten innoittamina Pellassa valmistettiin 300-luvulla myös aikansa kehittyneimpiä ja taidokkaimpia mosaiikkeja.

Palatsista ja sen lähirakennuksista on löydetty muun muassa peuran metsästystä kuvaava, yksityiskohtia pursuava mosaiikki, jossa on saatu aikaan kolmiulotteisuuden vaikutelma.

Pellan mosaiikeille on tyypillistä pienten, värjättyjen kivien käyttö. Taitavimmat taiteilijat osasivat myös tehdä mosaiikeista entistä elävämpiä luomalla niihin valoa ja varjoja vaaleamman ja tummemman sävyisiä kivillä.

Mosaiikki taidemuotona oli kuitenkin vasta kehittymässä, ja uusia ja entistä tarkempia menetelmiä oli jo tuloillaan. Pian vaikuttavimmat mosaiikit muistuttivat jo oikeita maalauksia.

Hirviöt ja kyyhkyt olivat muotia

200-luvulla eaa. mosaiikkimestarit muun muassa kreikkalaisella Deloksen saarella ja Egyptin Aleksandriassa keksivät uraauurtavan tekniikan. Terävillä vasaroilla kivet saatiin hakattua muutaman millimetrin kokoisiksi kuutioiksi, tesseroiksi.

Pikkuruisilla värjätyn kiven ja lasin palasilla mosaiikkimestarit pystyivät kuvaamaan aiheensa todella tarkasti, ja mosaiikit alkoivat muistuttaa yksityiskohtaisuudessaan ja värien käytöltään jo maalaustaidetta.

Kun Rooma valloitti Kreikan vuonna 146 eaa., koristeellisten kivilattioiden kysyntä kasvoikin rajusti, kun Välimeren uuden supervallan keskiluokka hullaantui kreikkalaisesta kulttuurista.

Äveriäiden roomalaisten kodeissa kreikkalaiset mosaiikit edustivat tyylin ja sivistyksen huipentumaa, etenkin, jos niiden aiheet perustuivat kreikkalaisiin näytelmiin tai taruihin.

Esimerkiksi tarusankari Theseus ja hänen taistelunsa Minotaurus-hirviötä vastaan oli tuttu näky roomalaishuviloiden mosaiikeissa Sisiliasta Reinin varrelle Kölniin asti.

Merkittävimmät mosaiikkitaitelijat tunnettiin kaikkialla valtakunnassa.

”Tässä taidemuodossa korkeimman tason on saavuttanut pergamonilainen Sosos”, roomalainen kirjailija Plinius vanhempi kirjoitti vuonna 77.

Etenkin vesialtaalle kerääntyneitä kyyhkyjä kuvaava mosaiikki oli Pliniuksen mukaan kuuluisa:

”Siinä on ihailtu kyyhky, joka juo ja jonka pää luo varjon veteen, kun muut linnut nauttivat auringosta ja sukivat itseään altaan reunalla.”

Sosoksen noin 100-luvulla kuvaamia kyyhkyjä kopioitiin ahkerasti. Taiteilijoita saapui Pergamoniin kaikkialta antiikin maailmasta katsomaan kuulua työtä ja kopioimaan kuvan pergamentille, tarjotakseen sitten aihetta omille asiakkailleen.

Muun muassa Rooman keisarin Hadrianuksen lähes 200 vuotta myöhemmin rakennetussa huvilassa onkin mosaiikki, joka on todennäköisesti kopio Sosoksen kuulusta kyyhkymosaiikista.

Caesar toi mosaiikit sotiin

Mosaiikkien kokoaminen pikkuruisista kivi- ja marmoripalasista oli pikkutarkkaa ja aikaavievää työtä. Jokaisen palasen tuli sopia kokonaisuuteen, ja jotkut palat olivat niin pieniä, että niitä oli käsiteltävä pinseteillä.

Oppipojat ja kisällit keskittyivät reunoihin, esimerkiksi mustista ja valkoisista palasista koostuviin aaltoihin ja kuutioihin, mestarit puolestaan kokosivat embleemoiksi kutsuttuja keskuskuvioita.

Embleemoissa mosaiikkimestarit saattoivat osoittaa osaamistaan. Pääteemaa ei koottu paikan päällä kuten muu mosaiikki vaan mestarin työpajassa, missä pienet kivet pilkottiin ja ladottiin puutarjottimelle levitetyn ja tasoitetun laastikerroksen päälle.

Valmis embleema kuljetettiin asiakkaan kotiin ja asetettiin mosaiikin keskelle kisällin valmistelemaan syvennykseen, jonka reunat oli tasoitettu. Suurimmat mestarit saattoivat luoda mosaiikkeihinsa ihmiskasvoja ja aiheita, jotka loivat illuusion maalauksesta.

”Olemme jopa alkaneet maalata kivillä”, Plinius vanhempi hämmästeli.

Jotkut mosaiikkien embleemat olivat niin pieniä ja hienoja, että niitä ei sijoitettu lattiaan vaan kuljetettiin mukana lyijykehyksissä, kuin nykyajan valokuvia. Muun muassa sotapäällikkö Julius Caesar toi embleemamosaiikkeja mukanaan sotaretkille ja pani ne esille teltassaan omaksi ilokseen – ja tehdäkseen vaikutuksen vierailijoihin.

Aleksanterin hevosilta puuttui jalkoja

Mestarin taidosta ja kokemuksesta huolimatta moni asia saattoi mennä vikaan mosaiikin valmistuksessa. Pohjatyöt oli tehtävä huolella, jotta perustasta saatiin tiivis ja tasainen. Epätasaisella pohjalla palaset saattoivat löystyä tai irrota.

”Kestävyyden takaamiseksi on noudatettava erityistä huolellisuutta ja varotoimia. Jos mosaiikki ladotaan maan tasolle, varmista, että maa on kaikkialta tiivistä”, roomalainen arkkitehti Vitruvius kirjoitti noin vuonna 25 eaa.

Oppipoika tai kisälli tiivisti maapohjan juntalla – raskaalla puupaalulla, jonka pohja oli lyijyä. Seuraavat kerrokset, joissa oli muun muassa kivimursketta ja laastia, saivat saman käsittelyn.

Jos mosaiikki tuli esimerkiksi talon toiseen kerrokseen, Vitruviuksen mukaan lattian alla ei saanut olla kantavaa seinää. Pienikin seinän tai lattian liike saattoi aiheuttaa mosaiikkiin halkeaman.

Ulos sijoitetut huolimattomasti valmistetut mosaiikit olivat arkkitehdin mukaan myös vaarassa ”kutistua kuivuudesta tai painua notkolle. Lisäksi kuura ja routa jättävät jälkensä”.

Jotkut mosaiikkimestarit kaiversivat varmuuden vuoksi kuvan ensin laastiin saadakseen kivet asetettua tarkasti paikoilleen. Jotkut myös tilasivat taiteilijoilta piirroksen aiheesta etukäteen.

Virheiltä ei silti vältytty. Aleksanteri Suurta kuvaavassa, vuodelta 100 eaa. peräisin olevassa mosaiikissa näkyy neljä hevosta mutta vain kolmen hevosen jalat. Kenties tekijältä on jäänyt piirroksesta huomaamatta moinen yksityiskohta.

Kaikki mosaiikkitaiteilijat eivät kuitenkaan suinkaan kaivanneet apua työhönsä.

”Ilman maalaria”, mainostaa mosaiikkitaitelija Sabinianus eräässä Rooman Afrikan provinssista löytyneessä naista kuvaavassa mosaiikissaan.

Kovakätisessä korjaustyössä noin 400-luvulla mosaiikista on kadonnut muun muassa puolet naisen vaatteista, ja muotokuva muistuttaa lapsen piirustusta. Sabinianuksen mosaiikkiin pienin kivin lisäämä kehaisu on säilynyt kuitenkin virheettömänä.

Verohelpotus elvytti taidemuodon

Keisari Trajanuksen aikana 100-luvulla Rooman valtakunta laajeni suurimmilleen Pohjois-Afrikan, Euroopan ja Lähi-idän provinssien myötä. Roomalaisten mukana myös kiinnostus mosaiikkeihin levisi uusiin provinsseihin.

Mosaiikeista tehtiin yhä suurempia, ja monimutkaiset, mustilla ja valkoisilla kivillä luodut geometriset kuviot olivat suosittuja muun muassa kirjastojen, kylpylöiden ja hallintorakennusten lattioissa.

Maineikkailta mestareilta tilattiin teoksia valtakunnan laidoille asti. Tutkijat ovat löytäneet Pohjois-Ranskasta Lillebonnen kaupungista ”T. Sennius Felixin” signeeraaman mosaiikin, jonka tekijä on mosaiikin mukaan Pozzuolista Napolin läheltä – 1 800 kilometrin päästä.

Marmaranmeren pohjoisrannalla sijainneesta Perinthoksen kaupungista löytynyt hautakaiverrus osoittaa, että taitelijoiden välinen kilpailu oli kovaa.

”Monissa kaupungeissa olen voittanut kaikki muut mosaiikintekijät taiteellisilla kyvyilläni, Pallas Athenen suomien lahjojen avulla”, kuului mestarille tehty kaiverrus.

Tutkijat eivät tiedä, paljonko mosaiikit maksoivat. Keisari Diocletianuksen vuonna 301 antama määräys kertoo, että tekijät saivat veloittaa enintään 50 denaaria päivässä sekä ateriat. Palkkio vastasi vaununtekijän tai sepän ansioita.

Asiakkaan oli lisäksi maksettava mestarin kisällin, oppipojan ja kivenhakkaajan palkat sekä mosaiikin materiaalit.

Vaikka mosaiikkitaiteilijat ansaitsivat töillään vain puolet siitä mitä muotokuvamaalarit, taidemuoto oli hyvin arvostettu. Vuosikymmenten tuhoisan sisällissodan jälkeen keisari Konstantinus Suuri päätti puhaltaa uutta eloa roomalaiseen taiteeseen ja kulttuuriin.

Vuonna 337 keisari vapautti niin mosaiikintekijät, arkkitehdit, maalarit kuin kuvanveistäjätkin veroista. Verovapaus nosti taidemuodon kukoistukseen, ja mosaiikit alkoivat yleistyä myös valtakunnan kristillisissä kirkoissa, joita koristeltiin pyhimyksiä ja raamatullisia aiheita kuvaavilla mosaiikeilla.

Jossain vaiheessa 300-luvulla Keski-Englannissa myös eräs vauras roomalainen päätti koristella huvilansa lattiaa mosaiikilla. Lopputulos oli niin kestävä, että se ällistyttää tutkijoita edelleen – 1 700 vuotta myöhemmin.