Nykyään ”diktaattori”-sanaa käytetään kielteisessä sävyssä valtionjohtajasta, joka hallitsee maataan tiukalla otteella. Alun perin diktaattori tarkoitti Rooman tasavallan virkamiestä, jolle myönnettiin tietyksi ajaksi valtuudet tehdä päätöksiä yksin.
Ajatuksena oli, että yksinvaltainen johtaja pystyi toimimaan tehokkaasti poikkeustilanteissa, jotka edellyttivät nopeaa päätöksentekoa – esimerkiksi jos valtakunnassa puhkesi valtion turvallisuutta uhkaava kapina. Tällöin diktaattoriksi voitiin nimittää toinen Rooman vaaleilla valitusta kahdesta konsulista.
Diktaattorin kausi kesti puoli vuotta
Roomassa diktaattorilla oli yleensä tietty tehtävä, kuten käydä sotaa tai tukahduttaa kapina. Hänellä oli valta ohittaa muiden poliitikkojen päätökset ja muuttaa lakeja, jos hän piti sitä tarpeellisena. Toisaalta hän ei saanut poistua Italian alueelta ja hän sai käyttää vain senaatin hänelle myöntämiä julkisia varoja.
Yleensä diktaattori luopui tittelistä suoritettuaan tehtävänsä, vaikka kuusi kuukautta ei ollut vielä kulunut umpeen. Perimätiedon mukaan Rooman ensimmäinen diktaattori oli Titus Larcius, jonka tehtävänä oli puolustaa Roomaa uhkaavalta sodalta naapuriheimoja vastaan.
Monet historioitsijat pitävät Napoleonia ensimmäisenä nykyaikaisena diktaattorina. Hän oli suosittu kenraali, joka kipusi hitaasti vallan portaita, kunnes hän muutti perustuslakia, hajotti senaatin ja kruunasi itsensä elinikäiseksi ensimmäiseksi konsuliksi ja myöhemmin yksinvaltaiseksi keisariksi vuonna 1804.
