Roomassa asiat olivat huonolla tolalla vuonna 59 eaa.
Ahneet liikemiehet olivat ostaneet kaiken viljelysmaan, eikä kaupungin köyhillä ollut toivoa tulevaisuudesta. Voitokkaat legioonalaiset eivät saaneet kotiin palatessaan kiitosta, vaan moni joutui kadulle kerjäämään almuja.
Joka päivä oli tavalliselle kansalle taistelua eloonjäämisestä, mutta apua ei ollut luvassa. Valtaapitävät poliitikot olivat kaupungin rikkaiden talutusnuorassa, ja korruptoituneet viranomaiset ummistivat silmänsä väärinkäytöksiltä.
Monella roomalaisella ei ollut enää muuta kuin äänioikeutensa. Mutta jos he luulivat sillä saavansa päättäjiksi miehiä, jotka korjaisivat kaikki vääryydet, he olivat pahasti väärässä.
Äänistä oli tullut kauppatavaraa, ja niitä oli liian kallista tuhlata toiveisiin. Sen sijaan perheenpäät myivät demokraattiset oikeutensa rahasta, jotta heidän perheensä saisi syötävää.
Sen seurauksena Rooman valtion virkoihin valittiin korruptoituneita ja kyvyttömiä miehiä, jotka pitivät huolen siitä, että mikään ei muuttunut.
Filosofitkin valittivat tasavallassa vallitsevaa moraalista rappiota. Jotkut näkivät kuitenkin tilanteessa ainutlaatuisen mahdollisuuden ajaa omia etujaan ja tavoitteitaan, jotka eivät rajoittuneet pelkästään rikkauksien kahmimiseen ja ylelliseen elämään.
Kolme miestä sysäsi keskinäiset erimielisyytensä syrjään ja liittoutui muuttaakseen Rooman haluamakseen. He esiintyivät kansan suojelijoina, jotka pakottaisivat korruptoituneet poliitikot parantamaan tapansa ja palvelemaan taas kansaa. Samalla he ottaisivat vallan Roomassa ja jakaisivat valtakunnan keskenään.
Nuori mies halusi kaiken
Gaius Julius Caesar, Marcus Crassus ja Gnaeus Pompeius olivat itsetietoisia ja kunnianhimoisia miehiä.
Yhteistä heille oli myös syvä halveksunta roomalaisen politiikan pelisääntöihin, jotka pitivät huolen siitä, että mikään ei koskaan muuttuisi. Niinpä he solmivat vuonna 60 eaa. liiton, joka tunnetaan historiassa ”triumviraattina”.
Uuden liittouman pääarkkitehti oli 40-vuotias Caesar. Hänen perheensä kuului roomalaiseen aateliin, mutta suvulla ei ollut poliittista vaikutusvaltaa eikä yksikään sen jäsen ollut päässyt konsulin virkaan moniin sukupolviin.
Caesarista tuli perheensä pää jo 16-vuotiaana, kun hänen isänsä kuoli, ja kolme vuotta myöhemmin hän lähti ensimmäistä kertaa sotaan. Hän taisteli upseerina Kreikassa kapinallisia vastaan ja sai tunnustusta rohkeudestaan.
Caesar oli jo tuolloin kunnianhimoinen, mutta hänellä oli edessään pitkä tie Rooman vallan huipulle. Palattuaan sodasta hän toimi asianajajana, ja hän niitti mainetta hyvänä puhujana. Se siivitti hänen toiveitaan tulla valituksi tasavallan julkisiin virkoihin.
Caesar nousi tasaista tahtia vallan hierarkiassa, kunnes myös konsulinvirka oli hänen ulottuvillaan. Määrätietoinen Caesar oli valmis jyräämään tiensä Rooman ehdottomaan eliittiin.
Senaatti kokoontui Forum Romanumilla Roomassa.
Raha oli Caesarin heikko kohta
Uranousunsa aikana Caesarin esikuvia olivat sellaiset mahtimiehet kuin Gnaeus Pompeius ja Marcus Crassus.
Pompeius oli johtanut legioonia jo varhaisesta nuoruudestaan lähtien, ja hän oli saanut lisänimen ”nuori teurastaja” julmuutensa tähden. Hän oli itse röyhkeys, ja voittojensa jälkeen hän marssi joukkoineen Roomaan, jossa hän vaati kunniakseen triumfia kaupungin halki.
Siinä missä muut raivasivat tietään virkakoneistossa juonittelemalla ja petoksilla, Pompeius turvautui avoimeen pelotteluun.
Senaatti pelkäsi hänen legiooniaan niin paljon että antoi hänelle viran Espanjan kuvernöörinä, vaikka hänellä ei ollut aiempaa kokemusta poliittisista viroista. Caesar ihaili Pompeiuksen uhkarohkeutta ja kuului hänen harvoihin tukijoihinsa senaatissa.
Vallanhimoisella sotapäälliköllä ei ollut lainkaan käytännön kokemusta politiikan arjesta, ja kun hänestä vuonna 70 eaa. tuli konsuli ja Rooman valtias vuodeksi, hänen piti pyytää ystäväänsä laatimaan itselleen toimintaohjeet.
Pompeiuksen kanssakonsuli oli rikas Crassus, joka oli myös noussut valtaan epätavallisin keinoin. Hän oli luonut omaisuuden kiinteistökeinottelulla, ja hän käytti rahojaan roomalaisten senaattorien ja upseerien lahjontaan.
Crassus perusti myös yksityisen palolaitoksen, jonka epäiltiin sytyttävän itse tulipaloja vaatiakseen sitten kohtuuttomia summia niiden sammuttamisesta. Crassus ”ansaitsi suuria summia ihmisten onnettomuudella”, kirjoitti kreikkalais-roomalainen historioitsija Plutarkhos noin 150 vuotta myöhemmin.
Caesar tarvitsi kipeästi rahaa, sillä velka uhkasi tuhota hänen urahaaveensa vuonna 62 eaa. Senaatti oli nimittänyt hänet johtamaan armeijaa, jonka piti lähteä kukistamaan kapinaa Espanjaan, mutta Caesar ei päässyt lähtemään Roomasta.
Hän oli ottanut lainaa lahjoakseen tiensä huipulle, ja velkojat vaativat jo rahojaan takaisin.
15 vuotta vanhempi Crassus riensi apuun ja maksoi kaikki Caesarin velat. Hän tunnisti tämän lahjakkuuden ja aikoi hyödyntää Caesaria myöhemmin ajaakseen omia etujaan.
Liiton piti nujertaa senaatti
Espanjan sotaretki teki Caesarista varakkaan miehen. Hän ryösteli kapinallisia heimoja, ja palattuaan Roomaan hän osti keräämällään sotasaaliilla ääniä, sillä päättänyt tulla valituksi konsuliksi vuonna 59 eaa.
Vaalikampanjan aikaan Roomassa oli käynnissä vakava poliittinen kiista.
Toisella puolella oli Pompeius, joka oli palannut kotiin voittoisalta valloitusretkeltä Lähi-idästä ja vaati tunnustusta.
Hän halusi, että senaatti antaisi hänen legioonalaisilleen maata ja hyväksyisi sopimukset, joita hän oli solminut vieraiden valtojen hallitsijoiden kanssa.
Enemmistö poliitikoista kuitenkin vastusti vaadittuja myönnytyksiä. He pelkäsivät, että Pompeiuksen suosio kansan keskuudessa kasvaisi niin suureksi, että hän saattaisi vastaisuudessa tehdä, mitä lystäsi.
Myös Crassuksella oli ongelmia. Hän yritti saada etuja joukolle yksityisiä veronkerääjiä, mutta senaatti epäili hänen yrittävän petosta ja äänesti ehdotusta vastaan.
Konsuliksi pyrkivä Caesar tajusi saavansa pettyneistä miehistä oivia liittolaisia. Ensin hänen täytyi kuitenkin murtaa Pompeiuksen ja Crassuksen toisiaan kohtaan vuosikausia tuntema syvä epäluulo.
Caesar kutsui miehet tapaamiseen, jossa hän puhui innostavasti siitä, millainen tulevaisuus heitä odottaisi, jos he unohtaisivat menneet ja tekisivät yhteistyötä.
”Hän solmi kummankin kanssa sopimuksen, jonka mukaan kukaan heistä ei saisi ryhtyä sellaisiin poliittisiin toimiin, joka voisi vahingoittaa yhtäkään heistä”, kirjoitti roomalainen historioitsija Suetonius noin vuoden 100 paikkeilla.
Käytännössä Caesar nostettaisiin konsuliksi Crassuksen rahoilla ja Pompeiuksen maineella. Sitten hän käyttäisi valtaansa ajaakseen liittolaistensa etuja senaatissa.
Triumviraatti oli syntynyt, ja se onnistuikin keplottelemaan konsulinviran Caesarille. Sen sijaan se ei onnistunut nostamaan erästä Pompeiuksen ystävää toiseksi konsuliksi, sillä joukko aatelisia roomalaisia liittoutui ja osti ääniä toiselle ehdokkaalle.
Suetoniuksen mukaan jopa Cato, Rooman moraalinvartija, oli mukana tässä hankkeessa. ”Catonkin oli tunnustettava, että tällaisessa tilanteessa lahjonta koituisi yhteisön hyväksi.”
Patriisit yrittivät kaikin keinoin estää muutokset ja pitää plebeijit kurissa. He muun muassa jakoivat vaalipiirit niin, että yläluokalla oli enemmistö yli puolessa niistä ja se sai useimmat paikat senaatissa.
Triumviraatti sai tahtonsa läpi
Rooman toinen konsulinvirka meni Marcus Calpurnius Bibulukselle, joka tunnettiin patavanhoillisena poliitikkona ja triumviraatin kiivaana vastustajana.
Hän vannoi estävänsä kaikki Caesarin suunnitelmat. Roomaan syntyi kaksi vastakkaista rintamaa, jotka pystyivät oman konsulinsa avulla tyrmäämään kaikki toistensa ideat.
Jottei uusi allianssi kuihtuisi heti alkuunsa, Caesarin oli kuitenkin pakko juntata läpi maauudistus, joka takaisi maata Pompeiuksen legioonalaisille.
Cato vastasi pitämällä senaatissa niin sanotun filibusterin eli jarrutuspuheen, jonka oli tarkoitus kestää niin pitkään, että kaikki kyllästyisivät ja lähtisivät kotiin ennen äänestystä.
Caesar keskeytti Caton puheen käskemällä vartijoiden pidättää tämän. Silloin kuitenkin muutkin senaattori nousivat yksi toisensa jälkeen ja poistuivat. Jopa yksi Pompeiuksen tukija osallistui mielenilmaukseen.
”Olen mieluummin vankilassa Caton kanssa kuin senaatissa sinun kanssasi”, mies sanoi kulkiessaan Caesarin ohi.
Caesar ei kuitenkaan jättänyt asiaa siihen. Hän päätti Crassuksen ja Pompeiuksen kanssa ohittaa senaatin ja viedä maareformiehdotuksensa Rooman kansankokouksen äänestettäväksi.
Cato iski itseään miekalla ja veti lopuksi vielä sisälmyksensä ulos.
Kolmikko käytti kaikki mahdolliset keinot saadakseen kansan äänet puolelleen, ja Pompeius piti kiihkeän puheen.
”Jos joku nostaa miekkansa tätä lakia vastaan, minä puolestani nostan kilpeni”, hän vannoi historioitsija Cassius Dion mukaan, ja kuulijat puhkesivat suosionosoituksiin.
”Aatelisto oli syvästi järkyttynyt Pompeiuksen impulsiivisesta ja mielipuolisesta puheesta, joka ei sopinut hänen asemassaan olevalle miehelle ja osoitti syvää halveksuntaa senaattia kohtaan”, kirjoitti historioitsija Plutarkhos. ”Kansa oli kuitenkin tyytyväinen.”
Laki hyväksyttiin, ja jälkeenpäin Caesar vaati takuut siitä, ettei senaatti muuttaisi sen pykäliä hänen konsulinkautensa päätyttyä. Kukaan ei ollut koskaan aiemmin pyytänyt mitään vastaavaa, mutta poliitikot pelkäsivät triumviraattia liikaa kieltäytyäkseen.
”Siitä lähtien Caesar hallitsi valtiota yksin, siten kuin hänelle itselleen sopi”, Suetonius kirjoitti. Bibulus jäi syrjään päätöksenteosta, ja vääräleuat kuvasivat vallan jakautumista Roomassa osuvasti kirjoituksissaan:
”Konsuleita eivät ole Caesar ja Bibulus vaan Julius ja Caesar.”
Liitto varmisti valtansa
Vuoden 59 eaa. lopulla Rooman kolme vahvaa miestä saattoivat olla tyytyväisiä voittoihinsa.
Crassus ja Pompeius olivat saaneet kaiken haluamansa, ja senaatissa vanhoillisten siipi oli näivettynyt pelkiksi statisteiksi. 20 000 köyhää roomalaista rakasti Caesaria, koska hän oli antanut heille maata.
Caesar oli vahvistanut sidettään Pompeiukseen antamalla tälle vaimoksi tyttärensä Julian, joka oli 30 vuotta sotapäällikköä nuorempi.
Triumviraatti ei aikonut menettää otettaan vallasta Caesarin konsulinkauden päätyttyäkään. Kun oli aika valita uudet konsulit, Caesar tuki Piso-nimistä poliitikkoa ja nai tämän tyttären. Lahjuksilla ja uhkauksilla toinen konsulinvirka junailtiin yhdelle Pompeiuksen uskollisimmista upseereista.
Kun valta oli näin varmistettu, Caesar saattoi turvallisin mielin jättää Crassuksen ja Pompeiuksen Roomaan ja lähteä itse sotimaan pohjoiseen Galliaan vuonna 58 eaa.
”Kaikista lukuisista provinsseista hän valitsi Gallian, jossa oli parhaat mahdollisuudet haalia rikkauksia ja sotilaallisia voittoja”, kirjoitti Suetonius. Caesar tarvitsi runsaasti
rahaa, ja sitä sai nopeimmin ryöstämällä vihollisilta.
Neljä kurinalaista legioonaa ja sotilaallinen kyvykkyys toivat Caesarille voiton toisensa jälkeen. Rooman valtakunta laajeni Atlantille, Englannin kanaalille ja Reinille asti, ja Caesar itse hankki itselleen omaisuuden keräämällä sotasaalista ja myymällä gallialaisia orjiksi.
Caesar lähetti osan saaliistaan Roomaan, jossa hän vahvisti anteliailla lahjoilla vanhoja suhteitaaan ja hankki uusia. Hän esimerkiksi lahjoitti yhdeksän miljoonaa denaaria Lucius Paullus
-nimiselle poliitikolle varmistaakseen tämän tuen itselleen tulevaisuudessa.
Triumviraatti hajosi
Triumviraatti jatkoi yhteistyösopimustaan viidellä vuodella vuonna 56 eaa., jolloin miehet sopivat, että seuraavana vuonna oli Crassuksen ja Pompeiuksen vuoro päästä konsuliksi.
Sen jälkeen Crassus lähti kuvernööriksi Syyriaan, jossa hän aikoi rikastua entisestään ryöstelemällä idässä olevaa Parthiaa.
Triumviraatin perustukset alkoivat kuitenkin rakoilla traagisten sattumusten vuoksi. Vuonna 54 eaa. Julia kuoli synnytykseen, ja Pompeius vaipui syvään suruun.
Caesar tarjosi heti hänelle sisarentytärtään uudeksi vaimoksi, mutta Pompeius kieltäytyi.
Seuraavana vuonna Crassus kuoli yllättäen. Crassus oli aliarvioinut parthialaiset, ja hän kärsi heille katastrofaalisen tappion, jossa hän itse sekä 20 000 legioonalaista menettivät henkensä. Vihollinen pilkkasi hänen tunnettua ahneuttaan kaatamalla sulaa kultaa hänen ruumiinsa kurkusta alas.
Roomaa kuusi vuotta hallinnut triumviraatti oli nyt hajonnut, ja sen kahden viimeisen jäljellä olevan jäsenen välinen luottamus rapisi nopeasti.
Pompeius oli syvästi kateellinen nuorelle Caesarille, jonka voitot Galliassa olivat nostaneet hänen suosiotaan.
Konservatiiviset senaattorit panivat heti merkille muuttuneen tilanteen ja alkoivat houkutella Pompeiusta puolelleen, ja lopulta vuonna 52 eaa. senaatti antoi hänelle käytännössä diktaattorin valtuudet, jotta hän panisi kuriin Rooman kaduilla riehuvat katujengit. Caesar katkeroitui entisen liittolaisensa petoksesta.
”Pompeius antoi Caesarin vihollisten vaikuttaa itseensä, sillä hän ei sietänyt sitä, että joku toinen saisi yhtä suurta arvostusta kuin hän itse”, kirjoitti Caesar myöhemmin.
”Hän torjui sumeilematta Caesarin ystävyyden ja liittoutui heidän yhteisten vihollistensa kanssa.”
Kun Caesarilla oli nyt vastassaan sekä senaatti että Pompeius, hän päätti jäädä Galliaan jatkamaan valloituksiaan.
Vuonna 50 eaa. hänen komennuksensa Galliassa kuitenkin päättyi, ja vastustajat Roomassa päättivät panna hänet tilille vallan väärinkäytöstä. Cato ja senaatti käskivät Caesarin hajottamaan legioonansa ja palaamaan kotiin.
”Jollei hän tottele, se katsotaan petokseksi tasavaltaa vastaan.”
Ratkaiseva päätös Rubikonjoella
Caesar oli päässyt liian pitkälle antaakseen periksi. Hän lähti Roomaan mutta otti joukkonsa mukaan.
Huhut siitä, että Caesar oli matkalla armeijoineen, saavuttivat nopeasti pääkaupungin. Konsuli ojensi symbolisesti Pompeiukselle miekan ja antoi tälle näin valtuutuksen suojella valtiota asevoimin. Pompeiuksella ei kuitenkaan ollut riittävästi joukkoja, sillä hänen armeijansa oli Espanjassa.
Caesar saapui Gallian ja Rooman rajajoelle Rubikonille 11. tammikuuta 49 eaa. Siellä, 350 kilometrin päässä Roomasta, hän viivytteli hetken pohtiessaan, rohkenisiko hän ottaa seuraavan peruuttamattoman askelen.
Rooman lain mukaan sotapäälliköt eivät saaneet ylittää Rubikonia armeijan kanssa. Jos Caesar jatkaisi marssiaan, se tarkoittaisi sitä, että hän olisi noussut kapinaan tasavaltaa vastaan eikä sisällissotaa voinut välttää.
Caesar ei kuitenkaan empinyt kauan. Mahdollisuus helppoon ja nopeaan voittoon oli liian houkutteleva.
”Arpa on heitetty”, Caesar julisti ennen kuin hän ylitti Rubikonin. Sitten hän kiirehti etelään kohti Roomaa mukanaan yksi ainoa legioona ja sen 4 800 uskollista sotaveteraania.
Saavuttuaan Roomaan Caesar kuuli, että Pompeius oli paennut Caton ja monen muun senaattorin kanssa Kreikkaan. Caesar sai kaikessa rauhassa tyhjentää Rooman rikkauksista niin, että pystyi maksamaan edessä olevan sisällissodan.
Caesar vei voiton
Pompeius oli ottanut lähes jokaisen merikelpoisen aluksen purjehtiakseen joukkoineen Kreikkaan, joten Caesar saattoi seurata perässä vasta yli vuoden päästä.
Armeijat kohtasivat Dyrrachiumissa nykyisessä Albaniassa heinäkuussa 48 eaa. Pompeiuksella oli suurempi armeija, 50 000 miestä, ja sen lähdettyä hyökkäykseen Caesarin 15 000 legioonalaista pakenivat.
Pompeius ei kuitenkaan uskaltanut lähteä vihollisen perään, sillä hän pelkäsi joutuvansa suoraan väijytykseen.
”Vihollinen olisi voittanut tuona päivänä, jos sen johtaja olisi ollut voittaja”, pilkkasi Caesar, joka sai aikaa koota uudelleen armeijansa.
- elokuuta 48 eaa. käytiin sodan ratkaiseva taistelu Farsaloksessa, ja tällä kertaa Caesar voitti. Hän nujersi vanhan liittolaisensa niin ylivoimaisesti, että hänellä oli jopa varaa armeliaisuuteen.
”Osoittakaa armoa kansalaisillemme”, hän huusi legioonalaisilleen.
Auringon laskiessa sota oli ohi.
”He saivat, mitä halusivat”, Caesar kirjoitti myöhemmin vihollisistaan. ”Kaikkien suurten voittojeni jälkeen minä, Gaius Caesar, olisin ollut kuoleman oma, jollen olisi pyytänyt armeijaani apuun.”
Pompeius jätti lyödyn armeijansa ja pakeni Egyptiin toivoen saavansa sieltä turvapaikan. Farao ei kuitenkaan halunnut suututtaa Caesaria, joten hän antoi tappaa Pompeiuksen jo satamassa.
Vain yksi triumviraatin jäsenistä oli enää hengissä, ja vuonna 44 eaa. Caesar sinetöi rajattoman valtansa, kun hän antoi huudattaa itsensä elinikäiseksi diktaattoriksi. Kuukautta myöhemmin hänet murhattiin.