Roomalainen upseeri Aelius Proculinus laski 200-luvulla nuoren vaimonsa Ennian haudan lepoon Lambaesiksen sotilassiirtokunnassa, joka sijaitsi nykyisen Tunisian paikkeilla.
Hän kaiverrutti haudan marmorikiveen katkeran kirjoituksen:
”Hän ei ansainnut tuollaista kuolemaa – maata kirottuna pitkään mykkänä niin, että hänen elämänsä pikemminkin riistettiin häneltä väkivalloin kuin annettiin takaisin luonnolle. Rangaiskoot joko maanalaiset tai taivaan jumalat tästä hirveästä rikoksesta.”
Nykyihmisen silmin tarkasteltuna hautakirjoitus voi vaikuttaa aviomiehen epätoivoiselta yritykseltä käsitellä suruaan, mutta Aeliukselle kirjoitus oli täyttä totta.
Tuon ajan roomalaiset uskoivat vakaasti, että heidän vihamiehensä – pahantahtoiset naapurit, mustasukkaiset rakastajat tai kateelliset kilpailijat – saattoivat langettaa heidän päälleen onnettomuutta tuovan kirouksen.
”Totta puhuen ei ole ketään, joka ei pelkäisi tulevansa kirotuksi”, kirjoitti roomalainen kirjailija ja tiedemies Plinius vanhempi ajanlaskumme ensimmäisellä vuosisadalla.
Roomalaiset turvautuivat kiroustauluihin ja magiaan tuottaakseen epäonnea toisilleen.
Kiroustaulut olivat suosittuja
Roomalaiset pelkäsivät etenkin kiroustauluja (lat. defixio)_._ Ne oli valmistettu yleensä lyijystä, joka oli halpaa ja pehmeänä helppoa työstää.
Uskottiin, että toisen henkilön elämään ja onneen saattoi vaikuttaa raapustamalla kiroustaululle manauksia ja loitsuja ja pyytämällä kostoon apua kuoleman valtakunnan jumalilta tai vainajilta.
”Murskaa, surmaa senaattori Fistus. Heikentyköön ja kuihtukoon hän, ja irrotkoon kaikki hänen raajansa”, lukee eräässä kiroustaulussa 400-luvulta.
Arkeologit ovat löytäneet yli 1 500 antiikin ajan kiroustaulua. Suurin osa niistä on roomalaisia ja löydetty Italiasta ja Rooman monista provinsseista.
Suosittuja olivat valmiit kiroustaulut, joihin myyjä oli kaivertanut kirouksen ja joihin piti enää vain lisätä uhrin nimi.
Suuri osa löydetyistä kiroustauluista on laadittu roomalaisten innokkasti seuraamia hevoskilpailuja varten, ja niissä kirotaan niin vastustajan hevoset kuin vaunujen ajajatkin.
”Menkööt [hevoset] nurin ohjastajat mukanaan”, kuuluu eräs Karthagosta peräisin oleva kirous.
Taulu oli asetettu hautaan, mikä oli hyvin tavallinen käytäntö.
Roomalaiset nimittäin uskoivat, että ennenaikaisesti kuolleiden henki jäi harhailemaan aaveena.
Kiroustaulun laatija saattoi uskomuksen mukaan luvata levottomalle vainajalle rauhan sitä vastaan, että tämä auttoi häntä kirouksen toteutumisessa.
Niinpä hautausmailla saattoi öisin hiippailla väkeä, joka oli viemässä kirouksia hautoihin – salaa, sillä se oli ankarasti kielletty.
Kiroukset kaiverrettiin yleensä lyijytaululle. Sitten ne taitettiin ja vietiin haudalle, temppeliin tai uhrin kodin läheisyyteen.
Kirouksia joka lähtöön
Kiroustauluja käytettiin kaikkialla Rooman laajassa valtakunnassa, ja niissä pyydettiin apua mitä moninaisimmilla elämän alueilla.
Loitsuja lemmen nostattamiseksi
Myös rakkaus sai roomalaiset turvautumaan taikoihin. Lähes neljäsosassa löydetyistä tauluista toivotaan ratkaisua lemmenhuoliin.
Arkeologien Egyptistä löytämän kiroustaulun vieressä oli 13 neulalla lävistetty naisfiguuri. Anoja pyysi jumalilta apua Ptolemais-nimisen naisen suhteen:
”Kisko häntä hiuksista ja sydämestä, kunnes hän ei enää torju minua vaan täyttyy rakkaudesta minua kohtaan.”
Kirouksista tuli niin suosittuja ja yleisiä, että Rooman keisarit kerta toisensa jälkeen julistivat ne kielletyiksi ristiinnaulitsemisen tai petoeläimille heittämisen uhalla.
Siitä ei ollut apua.
Jopa varhaisilla kristityillä oli kiroustauluja, mutta 500-luvulla kirkko onnistui kitkemään seurakuntalaisista moisen pakanallisen vanhan tavan.