Keisarin työ oli Rooman vaarallisin

Rooman keisarin virka oli ehkä maailman mahtavin, eikä valtakunnan hallitsijalta puuttunut mitään – mutta juuri se tekikin keisarina olemisesta hengenvaarallista. Juonittelut olivat yleensä täydessä käynnissä jo uuden keisarin noustessa valtaan, ja harva keisari eli eläkeikään asti.

Rooman keisarin virka oli ehkä maailman mahtavin, eikä valtakunnan hallitsijalta puuttunut mitään – mutta juuri se tekikin keisarina olemisesta hengenvaarallista. Juonittelut olivat yleensä täydessä käynnissä jo uuden keisarin noustessa valtaan, ja harva keisari eli eläkeikään asti.

Gyula Havancsák/Historia

Rooman nuori keisari Commodus oli loistavalla tuulella Hän oli viettänyt lämpimän kevätillan vuonna 182 valtakunnan suurimmassa amfiteatterissa, Rooman Colosseumilla, lempipuuhassaan katsomassa gladiaattorien ja villieläinten taisteluita.

Kun Commodus oli poistumassa areenan portista onnistuneen illan jälkeen, varjoista ilmestyi tumma hahmo tikari kohotettuna ja huusi:

”Terveisiä senaatilta!”

Huuto oli veitsimieheltä virhe, sillä se hälytti keisarillisen henkivartiokaartin, joka otti tilanteen haltuunsa ja taltutti miehen, ennen kuin tämä ehti iskeä keisaria.

Keisari Augustuksen kuolemasta lähtien vuonna 14 Rooman jakaantumiseen vuonna 395 vallassa ehti olla 70 keisaria. Heistä vain 20 kuoli luonnollisen kuoleman.

© HISTORIE

Hyökkääjä osoittautui yhdeksi senaatin jäseneksi, ja kuulusteluissa hän paljasti, että murhayrityksen takana oli keisarin oma sisar Lucilla.

Hyökkääjä teloitettiin ja Lucilla karkotettiin Caprin saarelle.

Murhayritys jätti kuitenkin pysyvät jäljet Commodukseen, eikä hän enää sen jälkeen luottanut kehenkään. Hän teloitutti satoja ihmisiä, joiden hän epäili juonittelevan päänsä menoksi, mutta mitä enemmän hän tappoi, sitä enemmän hän sai vihamiehiä.

Rooman ensimmäinen keisari, Augustus, nousi valtaan vuonna 27 eaa. verisen sisällissodan jälkeen, ja hänen kuoltuaan vuonna 14 asema maailman mahtavimman imperiumin hallitsijana oli tasapainottelua veitsenterällä.

Rooman 11 ensimmäisestä keisarista 7 murhattiin tai kuoli oman käden kautta: osa myrkytettiin, osa puukotettiin ja osa tappoi itsensä välttääkseen pahemman kohtalon.

Pelkästään vuonna 69 kolme keisaria menetti henkensä väkivaltaisesti muutaman kuukauden välein.

Commoduksesta alkoi kuitenkin ennennäkemätön väkivallan ja murhien kausi.

Raivostunut väkijoukko tappoi keisari Vitelliuksen vuonna 69.

© Sven Hauk/Georges-Antoine Rochegrosse

Vaarat uhkasivat hallitsijaa joka puolelta

Rooman keisari joutui olemaan koko ajan varuillaan, sillä murhaaja saattoi vaania missä tahansa.

Henkivartiokaarti

oli keisarin suurin päänsärky. Joukot olivat ahneita ja nousivat kapinaan, jolleivät saaneet haluamaansa.

Armeija

halusi tarmokkaan keisarin, joka johti sen voittoihin. Jos hallitsija oli sotimista kartteleva vätys, sotilaat saattoivat valita oman keisarin.

Senaatti

oli ikuinen ongelma, sillä moni senaattori kannatti tasavaltaa. Niinpä keisarit teloittivat niin monia senaattoreita, että vanhat senaattorisuvut käytännössä kuihtuivat.

Perhe

oli usein keisarillekin pahin. Erityisesti keisarin oli syytä varoa vallanhimoisia sisaruksiaan ja yrittää pitää heidät aisoissa.

Apurit

hoitivat likaiset työt keisarin puolesta. Mitä enemmän he saivat valtaa, sitä vaarallisempia heistä tuli myös keisarille itselleen.

Kansa

ei yleensä aiheuttanut ongelmia, kunhan keisari piti huolta sen tarpeista. Muussa tapauksessa kilpailijat saattoivat käyttää kansan tyytymättömyyttä hyväkseen.

Keisarista tuli vainoharhainen

Kun Commodus nousi keisariksi, Rooman valtakunnassa oli juuri koettu harvinaisen rauhallinen, niin sanottujen viiden hyvän keisarin kausi.

Heille oli yhteistä se, että heidän edeltäjänsä oli valinnut heidät tehtävään pätevyyden perusteella.

Viimeinen sarjasta oli Marcus Aurelius, joka – niin viisas kuin muuten olikin – päätti siirtää keisarinviran jälkeensä kelvottomalle pojalleen, Commodukselle.

Tämä inhosi sotilaselämää ja solmi Aureliuksen kuoltua heti rauhan germaaniheimojen kanssa, joita vastaan hänen isänsä oli taistellut koko ikänsä. Commodus vietti aikaansa sotimisen sijaan mieluummin juhlimalla Roomassa.

”Olen vielä elossa!” Keisari Caligulan viimeiset sanat pretoriaanikaartin upseerien iskettyä häntä useita kertoja tikareilla. Tikariniskuja sateli yhteensä 30.

Rauhansopimus kuitenkin närkästytti monia ja johti Commoduksen murhayritykseen vuonna 182.

Sen jälkeen vainoharhaiseksi muuttunut keisari teloitutti henkivartiokaartiansa eli pretoriaaneja komentavan prefektin ja jätti valtakuntansa johtamisen käytännössä kaartin uudelle prefektille Perennikselle.

Lisäksi hän raivasi varmuuden vuoksi tieltään muutaman muun potentiaalisen vihollisensa.

Perenniksen hallitessa valtakuntaa keisari riensi juhlasta juhlaan ja viihtyi gladiaattoritaisteluissa.

Commodus piti itseään jälleensyntyneenä Hercules-sankarina, ja hän esiintyi Colosseumilla leijonantaljaan pukeutuneena ja taisteli niin eläimiä kuin ihmisiäkin vastaan.

Commoduksen aikalaisen, senaattori Cassius Dion mukaan keisari muun muassa keräsi kerran Roomasta miehiä, jotka olivat menettäneet jalkansa sairauden tai onnettomuuden vuoksi, pani heidät ryömimään areenalla jalantyngät sidottuina ja hakkasi heidät sitten hengiltä nuijalla – kuin tarun Hercules jättiläiset.

Gladiaattoritaisteluita rakastanut Commodus taisteli itsekin – ja luonnollisesti voitti aina.

© Collection of Hermitage Museum & Gardens, Norfolk, Virginia

Commodus oli erittäin ylpeä lihaksikkaasta vartalostaan ja teetti lukuisia patsaita, joissa hän muistutti vihollisensa nuijalla murskannutta tarusankari Herkulesta.

© Getty Images

Kerran Commodus oli Cassius Dion mukaan ampunut strutsin, katkaissut sen pään ja esitellyt sitten päätä areenan katsomossa istuville senaattoreille:

”Hän ei sanonut sanaakaan vaan vain nyökytteli vain virnuillen antaen meidän siten ymmärtää, että me olisimme vuorossa seuraavana.”

Pian myös prefekti Perennis joutui epäsuosioon, ja hänet teloitettiin.

Keisarin vainoharhaisuus oli yltynyt sellaisiin mittoihin, että kuka tahansa saattoi joutua sen kohteeksi. Commodus murhautti satoja ja eliminoi vuorollaan jokaisen henkivartiokaartin komentajan.

Pretoriaanikaartin uudeksi prefektiksi nimetty Laetus päätti toimia, ennen kuin kokisi edeltäjiensä kohtalon.

Laetus liittoutui Commoduksen jalkavaimon Marcian kanssa. Tällä oli vapaa pääsy keisarin asuintiloihin, ja hän onnistui myrkyttämään Commoduksen viinin. Myrkky sai kuitenkin keisarin vain oksentamaan sen sijaan että olisi tappanut tämän.

Silloin salaliittolaiset palkkasivat Narcissus-nimisen painijan viemään hankkeen loppuun.

”Narcissus heittäytyi myrkytetyn keisarin kimppuun, tarttui häntä kurkusta ja kuristi hänet kuoliaaksi”, kirjoitti roomalainen historioitsija Herodianos.

Uutinen vihatun keisarin kuolemasta sai monet henkäisemään helpotuksesta –paitsi sen onnettoman, josta oli tuleva seuraava keisari.

Rehtiyttä ei arvostettu

Commoduksen kuoltua murhaajat tarjosivat valtaistuinta Rooman kaupungin prefektille Publius Helvius Pertinaxille.

66-vuotias Pertinax esiteltiin pretoriaanikaartille, jotta hän saisi heidän tukensa.

Kaarti ei ollut järin ihastunut mutta lupasi puhua ehdokkaan puolesta maksua vastaan. Sitten Pertinax vietiin senaattiin, jossa hän Cassius Dion mukaan teki selväksi, että hän ei suinkaan halunnut mielellään keisariksi.

”Valtaistuin ei houkuta minua ikäni, heikon terveydentilani ja olosuhteiden sekavuuden vuoksi”, Pertinax selitti ja tarjosi asemaa muille senaattoreille, jotka viisaasti kieltäytyivät ja äänestivät Pertinaxin valinnan puolesta.

”Sillä hän ei ollut vain henkisesti ylevä vaan myös ruumiillisesti vahva – ainoastaan jalat vaivasivat häntä”, kirjoitti paikalla ollut Cassius Dio.

Perikunniallinen Pertinax ryhtyi tarmokkaasti korjaamaan edeltäjänsä virheitä. Vasta valittu keisari myi Commoduksen ostamia ylellisyysesineitä saadakseen rahaa valtion kassaan, lakkautti kalliit iltajuhlat ja tarjoili vierailleen artisokan puolikkaita kokonaisten sijaan.

Lisäksi Pertinax piti huolen siitä, että hänen vaimonsa ja poikansa elivät hänen yksityisvaroillaan, eivät valtion varoilla.

Kansa ja senaatti olivat tyytyväisiä, mutta Pertinax oli unohtanut Rooman keisarien vaarallisimman vihollisen: pretoriaanikaartin.
Se ei suinkaan ollut tyytyväinen, sillä Pertinax leikkasi myös sen palkkoja.

Vain vajaa kolme kuukautta vallanvaihdon jälkeen kolmesataa vihastunutta sotilasta marssi palatsiin.

Cassius Dion mukaan keisari olisi ehtinyt paeta, mutta rehtinä miehenä hän yritti puhua järkeä vihamieliselle joukolle.

Pretoriaanit kävivät Pertinaxin kimppuun, tappoivat hänet ja leikkasivat lopulta häneltä pään irti ja iskivät sen seipään nokkaan. Sitten tapahtui jotakin ennenkuulumatonta.

Keisarius huutokaupattiin

Muutama tunti Pertinaxin kuoleman jälkeen hänen murhaajansa panivat keisarinviran myyntiin.

”Kaupunkia ja sen imperiumia kaupiteltiin eniten tarjoavalle, aivan kuin markkinoilla tai huutokaupassa”, päivitteli Cassius Dio kirjoituksessaan.

Kaksi Rooman rikkainta miestä tarttui tilaisuuteen, sillä keisarius tiesi myös pääsyä käsiksi valtionkassaan ja tuottoisiin tuloihin.

Toinen miehistä oli Didius Julianus, joka voitti kuumeisen kilpahuudannan tarjottuaan jokaiselle henkivartiokaartin tuhansista jäsenistä 30 000 sestertiusta – mikä vastasi sotilaan noin kymmenen vuoden palkkaa.

Julianus ilmoitti häkeltyneille senaattoreille olevansa nyt imperiumin uusi keisari, ja hänet saatettiin palatsiin. Cassius Dion mukaan Julianusta huvitti se, että murhatun Pertinaxin illallinen oli edelleen esillä, ja hän heittäytyi iloisesti sen kimppuun juhlimaan voittoaan:

”Hän mässäili pöydässä edeltäjänsä ruumiin ollessa vielä rakennuksessa, ja sitten hän ryhtyi heittämään noppaa.”

Uusi keisari lähetti myös hakemaan vaimonsa ja nuoren tyttärensä palatsiin. Nämä saapuivat mutta pahoin aavistuksin, sillä ympäri Roomaa oli puhjennut levottomuuksia ihmisten kuultua häpeällisestä huutokaupasta. Kansan viha ei kuitenkaan huolettanut Julianusta, sillä hän oli varmistanut henkivartiokaartin uskollisuuden rahalla.

Senaatti tai kansa eivät voineet uhata Julianusta, mutta hän oli unohtanut, että elämää oli myös pääkaupungin ulkopuolella, ja hän oli itse osoittanut, että kuka tahansa saattoi nousta keisariksi, kunhan oli riittävästi rahaa ja sotilaita.

Kun provinssien kenraalit kuulivat Rooman skandaalista, moni alkoi hautoa kapinaa.

”Mitä pahaa olen tehnyt?!” Keisari Julianuksen viimeiset sanat, kun henkivartiokaarti hänen yllätyksekseen murhasi hänet.

Muun muassa Septimius Severus lähti armeijoineen kohti pääkaupunkia.

Siitä kuultuaan Julianus riensi välittömästi pretoriaanikaartin luo varmistaakseen selustansa. Kun hänellä ei ollut kuitenkaan varaa tarjota sotilaille enää lisää rahaa, kaarti suhtautui tehtäväänsä sangen vastentahtoisesti.

Seuraavina viikkoina Rooma kuhisi sotilaita. Cassius Dion mukaan koko kaupunki oli peloissaan, joskin monia myös huvitti, kun keisari telkeytyi palatsiinsa ja vaihtoi kaikki lukot, jottei vihollinen pääsisi sisään:

”Vaikkakaan sotilaat eivät varmasti olisi pystyneet murhaamaan Pertinaxia niin helposti, jos hän olisi lukinnut ovensa, Julianus uskoi vilpittömästi voivansa tappion hetkellä selvitä hengissä lukittautumalla sisälle piilottelemaan.”

Sillä aikaa Severus jatkoi marssiaan Roomaan. Muutaman päivänmatkan päästä hän lähetti kaartille viestin, jossa hän lupasi, ettei sitä rangaistaisi, jos se luovuttaisi Julianuksen.

Pretoriaanikaartilaiset, joilla ei ollut aikomustakaan kuolla keisarin puolesta, hylkäsivät heti herransa ja marssivat senaattiin keskustelemaan asiasta.

Julianus istui yksin palatsissaan, kun senaatti päätti riistää häneltä keisarin tittelin.

Pian sen jälkeen henkivartiokaarti rynnäköi palatsiin ja mestasi keisarin tämän kylpyhuoneessa. Rahalla keisariuden ostanut Julianus ehti olla vallassa vain 66 päivää.

Väitetään, että hänen viimeiset sanansa olivat:

”Mitä pahaa olen tehnyt? Kenet olen tappanut?”

Keisari Claudiuksen vaimo Messalina juonitteli miestään vastaan ja menetti siksi henkensä.

© Imageselect

Hovin naisetkin osasivat juonitella

Rooman keisarit pelkäsivät eniten vallan ytimen lähellä olevia miehiä. Monesti kuitenkin omat vaimot tai sisaret osoittautuivat miehisiä vihollisia vaarallisemmiksi.

Messalina

Keisari Claudiuksen kolmas vaimo, Messalina, oli vallanhimoinen nainen, joka sai väärillä syytöksillä hyväuskoisen aviomiehensä teloittamaan paljon vihollisia.

Murhajuonittelujensa lisäksi keisarinna tuli tunnetuksi lukuisista rakkaussuhteistaan.

Messalina petti Claudiusta siellä täällä, kunnes hän kerran keisarin ollessa matkoilla avioitui julkisesti senaattori Gaius Siliuksen kanssa.

Hänen kerrotaan hautoneen Claudiuksen murhaa, mutta kun keisari palasi kotiin, tämän henkivartijat tappoivat petollisen Messalinan.

Agrippina nuorempi

Messalinan kuoltua Claudius avioitui veljentyttärensä, Agrippina nuoremman, kanssa.

Agrippina oli aiemmin osallistunut veljensä, keisari Caligulan, vastaiseen salaliittoon.

Hänellä oli poika, Nero, jonka Claudius adoptoi. Keisarilla oli ennestään jo oma poika, josta oli määrä tulla joskus keisari.

Agrippina halusi varmistaa vallan omalle pojalleen ja tarjoili Claudiukselle myrkkysieniä. Keisari söi ne hyvällä halulla ja kuoli.

Nero nousi keisariksi, mutta hän murhasi oman äitinsä myöhemmin.

Annia Lucilla

Keisari Commoduksella oli neljä sisarta, joiden aviomiehet olivat hänen mahdollisia kilpailijoitaan.

Vanhin sisar Annia Lucilla halusi hovissa korkeamman aseman, jota veli ei kuitenkaan hänelle suonut.

Commodus oli epäsuosittu, ja Lucilla solmi liiton joidenkin senaattorien sekä henkivartiokaartin päällikön kanssa tarkoituksena tappaa Commodus ja nousta itse valtaan miehensä rinnalla. Murhayritys epäonnistui surkeasti, ja Lucilla karkotettiin Caprille vuonna 182.

Myöhemmin samana vuonna Commodus teloitutti hänet.

Caracalla tappoi pikkuveljensä

Julianuksen kuoltua senaatti huusi kenraali Septimius Severuksen keisariksi.

Hän hallitsi 18 vuotta, ennen kuin hän kuoli sairauteen sotaretkellä Britanniassa vuonna 211. Ennen kuolemaansa hän jakoi keisarinviran jälkeensä kahdelle pojalleen ja neuvoi näitä, että menestyäkseen vallassa heidän tuli vältellä keskinäisiä kiistoja ja ennen kaikkea huolehtia sotilaidensa hyvinvoinnista ja tyytyväisyydestä.

Se oli hyvä neuvo, sillä keisari oli vahva vain, jos hänellä oli armeijan tuki takanaan.

Valitettavasti pojat, Caracalla ja Geta, keskittyivät muihin asioihin. He vihasivat toisiaan, ja vanhempi veli Caracalla oli jo monta kertaa suunnitellut armeijan keskuudessa suositumman pikkuveljensä murhaa. Kun uudet keisarit isänsä kuoltua saapuivat Britanniasta Roomaan, he jakoivat ensi töikseen palatsin kahtia.

”He telkesivät kaikki sisäovet, ja molemmat hankkivat omat yksityisvartijansa”, kertoi roomalainen Herodianos.

Cassius Dion mukaan Caracallan murhasuunnitelmat esti vain se, että pikkuveli oli aina ystävien ja sotilaiden ympäröimä.

Niinpä Caracalla suostutteli äitinsä Julia Domnan kutsumaan veljekset sovitteluaterialle asuntoonsa. Geta saapui ilman henkivartijoitaan, ja samassa Caracalla apureineen hyökkäsi hänen kimppuunsa tikarien kanssa.

Cassius Dion mukaan Geta juoksi lamaantuneen äitinsä luo ja ripustautui tämän kaulaan, kun tikariniskuja sateli hänen ruumiiseensa. ”Äitini, äitini, minut murhataan”, olivat hänen viimeiset sanansa.

Caracalla houkutteli veljensä ja kanssahallitsijansa Getan tapaamiseen äitinsä luo ja murhasi hänet kylmäverisesti.

© AKG-Images

Kun Julia Domna purskahti itkuun, Caracalla pakotti hänet nielemään surunsa ja hymyilemään.

Sitten keisari riensi pretoriaanikaartin luo väittäen, että Geta oli hyökännyt hänen kimppuunsa ja että hän oli joutunut tappamaan tämän itsepuolustukseksi. Joukot suhtautuivat tarinaan hieman epäillen mutta hyväksyivät selityksen saatuaan lupauksen palkankorotuksesta.

Sama tarina kerrottiin senaatille, minkä jälkeen Getan lukuisia ystäviä pelkäävä Caracalla lähetti joukkoja etsimään veljensä kannattajia.

Senaattoreita, upseereita ja hoviväkeä murhattiin verilöylyssä, jossa kuoli jopa 20 000 ihmistä.

Seuraavina vuosina Caracalla muuttui yhä brutaalimmaksi. Hän murhautti jokaisen, joka osoittautui päteväksi jossakin asiassa, sillä hän piti heitä itselleen uhkana. Hän muisti myös isänsä neuvon pitää sotilaat tyytyväisinä ja nosti näiden palkkaa niin runsaasti, että valtion kassasta alkoi paistaa pohja.

Lopulta vainoharhaisuus koitui Caracallan kohtaloksi. Palatsiin saapui kirje, joka mukaan oli ennustettu, että henkivartiokaartin johtaja Macrinus havitteli keisarin virkaa.

Valitettavasti Macrinuksen tehtäviin kuului myös avata keisarin kirjeet, ja luettuaan ennustuksesta hän pelkäsi Caracallan reaktiota, ja niinpä hän päätti palkata sotilaan murhaamaan keisarin.

Caracalla oli sotaretkellä Vähässä-Aasiassa, kun murhaaja iski hänen kimppuunsa. Keisarin pysähdyttyä tarpeilleen sotilas löi tikarin hänen sydämeensä.

Pian sen jälkeen Macrinus julistautui keisariksi, mutta vain kaksi kuukautta myöhemmin hän sai surmansa taistelussa Caracallan sukulaista Elagabalusta vastaan.

Nyt tästä tuli puolestaan keisari – ja yksi omituisimmista koko Rooman omituisten keisarien historiassa.

Pretoriaanikaarti murhasi monia keisareita, joita sen piti suojella.

© Imageselect

Henkivartijat olivat kuninkaantekijöitä

Keisarin henkilökohtainen pretoriaanikaarti koostui tuhansista valiosotilaista, joiden tärkein tehtävä oli suojella hallitsijaa.

Usein kuitenkin pretoriaanikaarti oli keisarin pahin vihollinen. Vain kaarti sai kantaa aseita Roomassa, ja jos keisari oli heikko tai maksoi kaartille liian vähän, se tiesi hengenlähtöä.

Keisari Konstantinus kyllästyi pretoriaanikaartin juonitteluihin ja turvasi selustansa lakkauttamalla kaartin vuonna 312.

Elagabalus murhattiin kaappiin

Elagabalus oli kotimaassaan Syyriassa auringonjumala Elah-Gabalin ylipappi ja vasta 14-vuotias saadessaan hallintaansa suuren Rooman imperiumin.

Hän oli kaukaista sukua Caracallalle, mutta hänen äitinsä väitti, että Caracalla oli itse asiassa hänen isänsä ja että hän oli siksi oikeutettu keisariksi. Elagabalus tiesi hyvin, että Roomassa oli 25 vuoden aikana ollut kuusi keisaria, joista vain yhtä ei ollut murhattu.

Hän ei kuitenkaan vaivannut itseään moisella, sillä häntä kiinnosti vain keisarin virkaan liittyvä ylellinen elämä ja mahdollisuus toteuttaa kaikki mielihalunsa.

Cassius Dio kertoo nuoren keisarin naisellisten tapojen hämmentäneen monia: ”Hän kehräsi villaa, käytti hiusverkkoa ja maalasi silmiään”.

Lisäksi Elagabalus antoi nyppiä parta- ja ihokarvansa muistuttaakseen enemmän naista.

”Äiti, minut murhataan” Keisari Getan viimeiset sanat, kun hänen veljensä tappoi hänet heidän äitinsä silmien edessä.

Elagabalus värväsi henkivartiokaartin päälliköksi tanssijan, ja muut korkeat virat hän täytti miehillä, joiden merkittävin ansio oli suuri sukupuolielin. Keisari avioitui miespuolisen orjansa kanssa mutta makasi auliisti myös muiden kanssa. Cassius Dio kirjoittaa:

”Hän jäi tahallaan kiinni, jolloin hänen ’aviomiehensä’ usein rankaisi häntä ruumiillisesti ja antoi hänelle mustan silmän.”

Keisarin välit armeijaan olivat huonot, ja vieraillessaan armeijan leirissä hän joutui ottamaan turvakseen isoäitinsä, jota sotilaat sentään kunnioittivat.

Elagabaluksen perhe ymmärsi kuitenkin, että hyvät suhteet armeijaan olivat välttämättömät, ja päätti siksi tehdä Elagabaluksen nuoresta serkusta Aleksanteri Severuksesta hänen kanssahallitsijansa.

Myös Aleksanteri oli teini-ikäinen, mutta sotilaat pitivät hänestä. Nimitys kuitenkin raivostutti Elagabaluksen, joka yritti murhata serkkunsa.

Yritys epäonnistui ja nostatti armeijassa niin suurta suuttumusta, että Elagabalus alkoi pelätä oman henkensä puolesta.

Pelkoon oli syytäkin. Elagabaluksen täti, Aleksanterin äiti Julia Mamaea, solmi salaliiton upseerien kanssa, ja nämä hyökkäsivät palatsiin ja murhasivat Elagabaluksen äidin.

Keisarin he löysivät vapisevana kaapista. Upseerit tappoivat hänet ja heittivät hänen ruumiinsa viemäriin, mutta kun hänen ruumiinsa juuttui, se nostettiin ja viskattiin Tiberiin.

Severus menetti armeijan tuen

Aleksanteri Severuksesta tuli keisari vuonna 222 vain 13-vuotiaana, ja hän osoittautui täysin edeltäjänsä vastakohdaksi.

Hän oli työteliäs, hillitty ja rohkea, ja hän ymmärsi niin sotataidon kuin filosofiankin päälle. Äitinsä ohjauksessa Severus hääti kaikki Elagabaluksen entiset hännystelijät palatsista ja palkkasi vain henkilöitä, joilla oli näyttöä pätevyydestään.

Armeija oli Severukselle sydämenasia. Hän kävi henkilökohtaisesti haavoittuneiden luona ja saattoi valvoa yökaudet suunnittelemassa sotaretkiä. Sotilaat rakastivat häntä. Herodianoksen mukaan Severuksen äiti aiheutti hänelle kuitenkin ongelmia:

”Hän moitti äitiään tämän rahanahneudesta ja ärtyi tämän kullanhimosta.”

Armeijan sotilaat murhasivat Severuksen ja tämän äidin.

© AKG-Images

Severus hallitsi kolmetoista vuotta lujasti mutta lempeästi, mutta lopulta kokemattomuus ja raha-asiat koituivat hänen kohtalokseen.

Vuonna 232 germaanit uhkasivat taas Rooman rajoja. Sotilaiden suureksi pettymykseksi Severus päätti ostaa germaaneilta rauhan taistelemisen sijaan.

Samaan aikaan keisarin äiti päätti laskea armeijan palkkoja säästösyistä, ja se oli jo liikaa. Armeija ei halunnut hallitsijakseen miestä, joka laisti taistelusta eikä maksanut kunnon palkkoja.

Maaliskuisena yönä vuonna 235 sotilaat tunkeutuivat Severuksen telttaan sotilasleirissä miekat esiin vedettyinä. Keisari tajusi heti, mistä oli kysymys.

”Huutaen, että äiti oli syypää hänen kuolemaansa, 26-vuotias nuorukainen peitti päänsä viitalla ja paljasti kaulansa murhaajilleen”, kirjoitti Herodianos.

Gordianus hirttäytyi kuultuaan, että hänen poikansa oli kuollut ja armeijansa häviämässä.

© Scala Archives

Moni keisari kuoli oman käden kautta

Roomalaiset pitivät itsemurhaa kunniakkaampana tapana kuolla kuin antaa vihollisen päättää kohtalostaan, ja moni keisari tappoikin itsensä.

Esimerkiksi Nero teki itsemurhan kuultuaan, että senaatti oli langettanut hänelle kuolemantuomion.

Keisari Elagabalus hankki myrkkyjä ja kultamiekan siltä varalta, että vihollinen olisi tulossa tappamaan häntä. Hän jopa rakennutti tornin, josta voisi heittäytyä alas tarpeen tullen.

Kun hänen murhaajansa lopulta saapuivat, hänet löydettiin vapisevana kaappiin piiloutuneena.

Thraxia pidettiin puolibarbaarina

Aleksanteri Severuksen murhan oli järjestänyt sotapäällikkö Maximinus Thrax. Hän oli maanviljelijän poika Traakiasta ja oli edennyt armeijan arvoasteikossa omilla ansioillaan. Aikalaiset pitivät Thraxia ”puolibarbaarina”.

Valtavan kokoinen mies oli kerran lyönyt hevoselta hampaat sisään yhdellä nyrkiniskulla, ja hänen kerrottiin pystyvän juomaan 25 litraa olutta päivässä.

Herodianoksen mukaan Thrax syöksyi keisarin murhan jälkeen heti germaanien kimppuun:

”Näin hän yritti osoittaa, että syytökset Severuksen päättämättömyydestä sotilaallisissa asioissa olivat oikeutettuja.”

Thrax löi germaanit ja lähti heti sen jälkeen uudelle sotaretkelle. Samaan aikaan hän alkoi jahdata ja teloituttaa myös vihollisiaan.

Kalliin sotaretkensä hän rahoitti muun muassa takavarikoimalla rikkaiden omaisuutta.

Vuonna 238 roomalaiset maanomistajat Pohjois-Afrikassa nousivat kuitenkin kapinaan ja huusivat 80-vuotiaan kuvernöörin Gordianuksen keisariksi tämän vastusteluista huolimatta.

Gordianus otti samannimisen poikansa hallitsijakumppanikseen ja lähetti tämän armeijan kanssa kukistamaan Thraxin tukijoiden vastakapinaa. Poika kuoli taistelussa, ja saatuaan siitä tiedon Gordianus tappoi itsensä.

”Hän meni yksin makuuhuoneeseensa muka lepäämään ja hirttäytyi siellä huiviinsa”, Herodianos kirjoitti.

Gordianuksen keisarius oli kestänyt vain 21 päivää. Häntä tukenut senaatti nimitti hänen seuraajakseen kaksi keisaria, Balbinuksen ja Pupienuksen.

He puolestaan ottivat Gordianuksen 13-vuotiaan lapsenlapsen Gordianus III:n kanssahallitsijakseen.

Keisarit lähtivät armeijan kanssa nujertamaan Thraxia, joka lymyili germaanien rajalla. Thraxia piiritettiin kuukausikaupalla, kunnes lopulta hänen omat joukkonsa murhasivat hänet.

Keisarien murhat jatkuivat

Balbinus ja Pupienus eivät ehtineet nauttia voitostaan pitkään. He ajautuivat keskinäisiin kiistoihin, ja lopulta pretoriaanikaarti murhasi heidät molemmat.

Gordianus III pysyi muutaman vuoden hengissä ja taisteli muun muassa gootteja vastaan pohjoisessa ja parthialaisia vastaan etelässä, mutta sitten hänetkin murhattiin hänen ollessaan sotaretkellä. Murhan takana oli todennäköisesti henkivartiokaartin päällikkö Filippus Arabs, josta tuli keisari vuonna 244.

Roomalaiset olivat tottuneet keisarien murhiin ja hallitsijan tiheään vaihtumiseen puoli vuosisataa aiemmin tapahtuneesta keisari Commoduksen murhasta lähtien. Vuosina 235–284 teurastus oli kuitenkin huipussaan: viidenkymmenen vuoden aikana hallitsi 26 keisaria, joista varmuudella vain kolme kuoli luonnollisen kuoleman.

Loput joutuivat omien joukkojensa tai henkivartiokaartin murhaamiksi tai he kaatuivat taistelussa jossakin päin imperiumia keisariksi julistautunutta kilpailijaansa vastaan.

Murhat loppuivat – joksikin aikaa – vasta Diocletianuksen noustua keisariksi vuonna 284. Diocletianus oli myös ainoa, joka luopui Rooman vaarallisimmasta ammatista, keisariudesta, vapaaehtoisesti.