Claudius luuli pretoriaanien surmaavan hänet, mutta nämä valitsivatkin hänet Rooman uudeksi keisariksi.

© ART Renewal
Sivilisaatiot - Rooman valtakunta

Keisarin pretoriaanikaarti oli hengenvaarallinen

Rooman pretoriaanikaartin tehtävä oli suojella keisaria. Jos keisari ei kuitenkaan palkinnut kaartilaisia riittävästi etuoikeuksilla ja rikkauksilla, kaarti saattoi kääntyä häntä vastaan eikä hänen henkensä silloin ollut paljonkaan arvoinen.

Keisari Caligula oli tulossa seurueineen teat­terista eräänä tammikuun iltana vuonna 41, kun häntä­ vastaan tuli hänen henkivartiokaartinsa, pretoriaanikaartin, upseeri Cassius Chaerea. Keisari tunsi pretoriaaniupseerit ulkonäöltä, ­eikä hän osannut pelätä vaaraa.

Chaerea kysyi Caligulalta kimeällä ­äänellään, ­jota tämä oli usein pilkannut, minkä tunnussanan keisari oli siksi illaksi valinnut.

Kukaan ei kuitenkaan kuullut vastausta, sillä yhtäkkiä Chaerea veti esiin miekkansa ja pisti sillä keisaria kaulaan. Sitten myös muut murhasalaliittoon kuuluneet upseerit riensivät paikalle ja kävivät keisarin kimppuun.

Samaan aikaan, kun Caligula veti viimeisen hengenvetonsa teatterin lähistöllä, yksi pretoriaanikaartin upseereista surmasi hänen vaimonsa ja tyttärensä keisarillisessa palatsissa. Uhrien huudot saivat pretoriaanikaartin rivijäsenet ryntäämään paikalle. He olivat ymmällään siitä, mitä oli tapahtunut, sillä he eivät ­olleet tietoisia salaliitosta.

Yhtäkkiä Gratus-niminen kaartilainen huomasi väliverhon takaa pilkottavat ­jalat ja riuhtaisi verhon sivuun valmiina tappamaan piileskelijän. Hänen yllätyksekseen verhon takaa paljastui Caligulan setä Claudius.

Claudius odotti kauhun lamauttamana tappavaa iskua, mutta ­sitä ei tullut. Sen sijaan Gratus kumarsi Claudiukselle ja puhutteli häntä Rooman ­uudeksi keisariksi. Sitten pretoriaanit kuljettivat hämmentyneen Claudiuksen kasarmilleen turvaan.

Pretoriaanit olivat murhanneet keisarin ja valinneet hänen tilalleen uuden. Viimeistään nyt roomalaiset tajusivat, että pretoriaanikaarti oli vaarallinen osapuoli kamppailussa Rooman valtiudesta.

Sotilaita ei päästetty Roomaan

Jo noin sata vuotta ennen Caligulan murhaa Rooman ollessa vielä tasavalta sotilaita pidettiin varteenotettavana ­uhkana valtaapitäville. Siksi legioonat ­eivät saaneet tulla Rooman kaupunkiin muulloin kuin suurten voittojen kunniaksi järjestettyjen voiton­paraatien eli triumfien yhteydessä.

Poliitikko Gaius Octavius rikkoikin tie­toisesti lakia, kun hän vuonna 43 eaa. toi legioonansa ja pretoriaanikohorttinsaRoomaan ilman senaatin lupaa.

Pretoriaanikohortit olivat antiikin Roomassa vaikutusvaltaisen poliitikon tai sotapäällikön turvakseen perustamia henkivartiokaarteja. ”Preetori” tarkoitti kenraalia tai sijaishallitsijaa ja ­kohortti aluksi viidensadan ja myöhemmin tuhannen miehen suuruista sotilaallista yksikköä.

Octavianuksella oli syytäkin turvata ­selustansa, sillä vuonna 43 eaa. Rooman valtiudesta käytiin kiivasta taistelua. ­Sotilaat olivat hänen henkivakuutuksensa kaupungissa, jossa mahtavakin mies saattoi milloin tahansa kuolla tikarin­iskuun. Lisäksi sotilasjoukot viestittivät Octavianuksen mahdista.

Octavianuksen pretoriaanit osallistuivat lukuisiin taisteluihin, kunnes tämän kaikki viholliset oli lopulta kukistettu. Vuonna 31 eaa. Octavianus sai senaa­tilta ”kunnianarvoisaa” tarkoittavan ­arvo­nimen Augustus ja hänestä tuli Rooman ensimmäinen keisari.

Armeijan joukot eivät edelleenkään saaneet tulla Roomaan, mutta Augustuksen henkilökohtaista kaartia kielto ei koskenut.

Uusi hallitsija tarvitsi ympärilleen luotettavia miehiä, jotka pystyivät turvaamaan hänen valta-asemansa, ja hän kasvatti pretoriaanikaartin kokoa yhdeksään kohorttiin.

Pretoriaanit kääntyivät tunnontuskitta keisaria vastaan, jos tämä ei palkinnut heitä etuoikeuksilla ja rikkauksilla.

© Bridgeman

Alkuun kaarti oli uskollinen keisarille

Augustuksen pretoriaanikaarti ei ollut valiosotilaista koostuva erikoisyksikkö. Sen jäsenet eivät olleet legioonissa ­karaistuneita sotaveteraaneja, ­eivätkä he olleet saaneet sen parempaa sotilaallista koulutusta kuin tavallisetkaan legioonalaiset. Augustuksen pretoriaanien tärkein ominaisuus ei ollutkaan taistelu­kyky vaan uskollisuus.

Kaartilaiset olivat Rooman omia poikia, joita pidettiin provinssien asukkaita ­uskollisempina. Kaartilaiset saivat palveluksestaan noin puolet parempaa palkkaa kuin tavalliset sotilaat, ja heidän palvelusaikansa oli vain 16 vuotta, kun se legioonissa oli peräti 25 vuotta.

Kaartilaisille myönnettiin myös monenlaisia etuoikeuksia, eikä heidän kaartin alku­aikoina tarvinnut taistella vuosikausiin.

Augustuksen lähimmät henkivartijat olivat germaanisyntyisiä palkkasotureita, mutta heidän lisäkseen Augustuksen Palatinuskuk­kulalle rakennettua ­palatsia vartioi aina ­vähintään yksi pretoriaanikohortti. Loput pretoriaanit oli sijoitettu eri puolille Roomaa ja sen lähialueille.

Yksi pretoriaanien tehtävistä oli valvoa rauhaa ja järjestystä suurten yleisö­tapahtumien aikana. Gladiaattoritais­telut, hevoskilpailut ja teatteriesitykset saivat usein roomalaisten tunteet käymään niin kuumina, että pieninkin provokaatio saattoi saada eri esiintyjien ihailijat käymään toistensa kimppuun. Pahimmassa tapauksessa kannattajajoukkojen välisissä tappeluissa saattoi kuolla useita ihmisiä.

Vähän ennen kuolemaansa vuonna 14 Augustus perusti pretoriaanikaartin rinnalle kolme kaupunkikohorttia, jotka toimivat myös Rooman poliisivoimina.

Näiden Cohortes Urbanis -yksikköjen sotilaat värvättiin Roomasta ja sen ­lähialueilta aivan kuten pretoriaanit, ja he saivat lähes yhtä paljon erioikeuksia. Kaupunkikohorttien centuriot eli sadanpäämiehet olivat aina pretoriaaneja.

Siinä missä kaupunkikohortit valvoivat järjestystä, pretoriaanikaartin tehtävä oli edelleen suojella keisaria ja valtiota.

Esimerkiksi Augustuksen seuraaja ­Tiberius lähetti pretoriaanit vuonna 24 Etelä-­Italiaan vangitsemaan miehen, joka yllytti sikäläisiä orjia nousemaan kapinaan. Pretoriaanit onnistuivat nopeasti löytämään ja vaientamaan agitaattorin, sillä hän oli entinen pretoriaani ja ­siten vangitsijoilleen tuttu.

Aivan kaikki pretoriaanien tehtävät ­eivät kuitenkaan kestäneet päivänvaloa, sillä he toimivat myös keisarin salaisina ­poliiseina ja murhasivat tämän laskuun.

Pretoriaanit pääsivät vallan makuun

Vuonna 16 erästä roomalaista syytettiin noituudesta keisaria vastaan. Oikeudenkäyntiä lykättiin syytetyn sairastumisen vuoksi, ja hänet määrättiin toipumisen ajaksi pretoriaanien valvontaan.

”Sotilaat saartoivat hänen talonsa ja pitivät sisäänkäynnin luona kauheaa elämää, jotta hän varmasti kuulisi heidän olevan siellä”, roomalainen historioitsija Tacitus kirjoitti.

Syytetty tajusi tuomionsa olevan ennalta päätetty ja teki itsemurhan. Antiikin aikaisista lähteistä löytyy muitakin esimerkkejä tapauksista, joissa rikoksesta epäiltyjä painostettiin itsemurhaan tai pretoriaanit murhasivat heidät.

Jotkut maanpetossyytteet etenivät kuitenkin oikeuteen asti, ja pretoriaaniprefekti toimi niissä tuomarina. Kun kaartille vuonna 23 rakennettiin Rooman ­ulkopuolelle pysyvä kasarmi, Castra Praetoria, sinne perustettiin myös tuomio­istuin, ja pretoriaanit teloittivat siellä kuolemantuomittuja.

Pretoriaanit olivat siis jo tottuneet käyttämään valtaa ja tappamaan, kun muutamat kaartin upseerit päättivät murhata vihatun keisari Caligulan.

Kaarti pääsi vallan makuun

Kun keisari Augustus oli kuollut ja hänelle etsittiin seuraajaa, pretoriaanikaarti turvasi Roomassa rauhaa ja varmisti, että valta vaihtui verettömästi. Caligulan murha vuonna 41 oli kuitenkin jo selvä merkki siitä, että pretoriaanien rooli rauhan ja vakauden takuumiehinä kuului menneisyyteen.

Vaikka vain harva kaartin jäsen oli mukana murhasalaliitossa, he eivät jääneet epäröimään Caligulan kuoltua ja kiidättivät tämän sedän Claudiuksen ­kasarmilleen, missä he valitsivat tämän keisariksi. Claudius tiesi, että pretoriaanit saattaisivat kääntyä häntäkin vastaan, ja lupasi heille muhkean palkkion.

”Hän oli ensimmäinen keisari, joka osti sotilaiden uskollisuuden”, kirjoitti roomalainen historioitsija Suetonius noin sata vuotta myöhemmin.

Seuraavana päivänä myös kaupunkikohortit ja palokunnan Vigiles-joukot vannoivat Claudiukselle uskollisuutta palkkion toivossa.

Pretoriaanikaarti oli keneltäkään ­kysymättä valinnut maailman mahtavimmalle valtakunnalle uuden keisarin, ja Caligulan äkillinen kuolema oli tehnyt heistä pelättyjä, vaikutusvaltaisia ja varakkaita miehiä.

Pretoriaanikaartin tarina päättyi vuonna 312 käytyyn Mulviuksen sillan taisteluun. Pretoriaanit olivat ylittämässä Tiberjokea Maxentiuksen joukkojen mukana, kun Konstantinuksen joukot pakottivat ne peräänty­mään, ja kapealla ponttonisillalla syntyi verilöyly.

© AKG Images

Sekasorto valtasi Rooman

Rooman valtakunnan poliittisella huipulla oli aina tuulista, mutta neljän keisarin vuosi 69 oli vielä tavanomaistakin kaoottisempi.

Vuoden alussa valtakuntaa hallitsi Galba, jonka legioonat ­olivat marssineet Espanjasta Italiaan ja nimittäneet hänet keisariksi. Galba ­kuvitteli ­legioonien tuen riittävän ja kieltäytyi lahjomasta pretoriaaneja. Ei kestänyt kauankaan, kun pretoriaanit murhasivat hänet.

Galban jälkeen keisariksi nousi Otho, joka oli luvannut pretoriaaneille, että ­nämä saisivat itse valita komentajansa. Pian Roomaan kantautui kuitenkin tieto siitä, että provinsseihin sijoitetut legioonat lähestyivät Roomaa mukanaan toinen keisariehdokas, Vitellius.

Pretoriaanikaarti lähti ­legioonia vastaan, ja seurauksena oli useita kiivaita taisteluita. Legioonilla oli kuitenkin niin selkeä määrällinen ylivoima, että Otho tajusi menettäneensä ­pelin ja teki itsemurhan. Osa pretoriaaneista seurasi ­hänen esimerkkiään, ja loput ­antautuivat Vitelliuksen joukoille.

Vitellius ei halunnut ympärilleen vanhoja vihollisiaan, joten hän erotti kaikki entiset pretoriaanit ja nimitti tilalle omia sotilaitaan. Uudet pretoriaanikaartilaiset eivät kuitenkaan ehtineet nauttia asemastaan pitkään, sillä myös Vespasianus-­niminen sota­päällikkö halusi keisariksi.

”Vespasianuksen upseerit lupasivat Vitelliuksen erottamille entisille pretoriaaneille pääsyn takaisin palvelukseen”, Tacitus kirjoitti.

Erotetut pretoriaanit olivatkin siten mukana Vespasianuksen joukoissa, kun tämän ja Vitelliuksen armeijat ottivat yhteen Pohjois-­Italiassa Cremonan lähellä.

Kun Vespa­sianuksen linjat olivat ­vähällä murtua ­vihollisen hyö­kätessä ­rajusti, hän lähetti taisteluun ­entiset pretoriaanit, jotka onnistuivatkin pysäyttämään ­Vitelliuksen joukot.

Muutamaa päivää myöhemmin Vitellius vangittiin Roomassa ja surmattiin. Pretoriaanit saivat kostonsa ja entisen asemansa takaisin.

Valtakunta kaupan

Pretoriaanit olivat vuonna 69 osoittaneet tehokkuutensa taistelussa. Muutos palatsikaartista valiosotilaiden yksiköksi jatkui Roomaa ensimmäisen vuosisadan lopulla hallinneiden sotilaskei­sarien ­aikana. Vuonna 105 pretoriaanit olivat valloittamassa muun muassa nykyisen Romanian alueella sijainnutta Daakiaa.

Pretoriaanit osallistuivat silti yhä ­aktiivisesti myös Rooman poliittiseen juonitteluun, ja vuonna 193 kaarti osoitti jälleen voimansa.

Edellinen keisari oli tapettu, ja pretoriaanit nimittivät uudeksi hallitsijaksi Pertinax-nimisen miehen. Pertinax ei kuitenkaan palkinnutkaan kaartilaisia avokätisesti, kuten nämä olivat uskoneet, vaan yritti alistaa omapäisen kaartin valtaansa.

Pertinaxin hallittua kolmisen kuukautta palatsin muurien taakse kokoontui kolmisensataa vihaista pretoriaania. Keisarien elämäkertateoksen Historia Augustan mukaan Pertinax yritti rauhoitella kaartilaisia, mutta nämä vastasivat tappamalla hänet keihäällä.

Kuultuaan Pertinaxin kuolemasta keisariksi halajava Didius Julianus suuntasi pretoriaanien kasarmille kalastelemaan kaartin suosiota. Eräs toinen keisariehdokas oli kuitenkin ehtinyt sinne ensin.

”Julianus huusi, että hän antaisi pretoriaaneille mitä nämä ikinä haluaisivat ja vakuutti, että hänellä oli kasapäin kultaa ja hopeaa”, historioitsija Herodianos kirjoitti. Pretoriaanit päästivät Julianuksen kasarmiinsa, valitsivat hänet keisariksi ja heittivät kilpailijan ulos.

Siitä sai alkunsa katkera ­sisällissota, ja ennen vuoden 193 loppua valta vaihtui Roomassa viidesti. Valtataistelu kävi kalliiksi myös pretoriaaneille.

Kaartiin alettiin hyväksyä myös muita kuin roomalaisia, ja lisäksi kaartilaisilta vaadittiin sotilastaustaa legioonissa. Muutos rapautti kaartilaisten uskollisuutta entisestään.

Kaarti oli petollinen loppuun saakka

Monet keisarit yrittivät saada pretoniaanikaartin kuriin erilaisin uudistuksin ja ankarin rangaistuksin, sillä kaartista oli tullut uhka keisarille, jota se oli aikoinaan perustettu suojelemaan.

Pretoriaanikaarti oli keisarien pahin vihollinen 250 vuoden ajan, kunnes Konstantinus Suuri tuhosi sen Mulviuksen sillan taistelussa vuonna 312 ja ­hajotti sen rippeet.

Tuolloin kaarti oli jo ­sinetöinyt maineensa historian epäluotettavimpana sotilasyksikkönä.

Lue myös:

Rooman valtakunta

Kuolaavasta hylkiöstä tuli Rooman keisari

13 minuuttia
Rooman valtakunta

Neron äiti oli Rooman häikäilemättömin nainen

17 minuuttia
Rooman valtakunta

Öinen Rooma: kaikki oli sallittua

14 minuuttia
Suosituimmat

Kirjaudu sisään

Virhe: Tarkista sähköpostiosoite
Salasana vaaditaan
NäytäPiilota

Oletko jo tilaaja? Oletko jo lehden tilaaja? Napsauta tästä

Uusi käyttäjä? Näin saat käyttöoikeuden!