Heinäkuun 17. päivänä vuonna 64 Roomassa riehui kaupungin historian tuhoisin tulipalo.
Palon kokeneen historioitsija Tacituksen mukaan palo alkoi kaupungin keskustassa sijaitsevan kilparadan, Circus Maximuksen, varastoista ja levisi sieltä nopeasti kaupungin kapeita katuja pitkin laaksoon ja sieltä kukkuloille.
Tuhannet hätääntyneet roomalaiset yrittivät paeta roihuavasta pätsistä, Tacituksen mukaan usein turhaan:
”Kun ihmiset katsahtivat taakseen, lieskat leimahtivat heidän edessään tai saartoivat heidät. Kun he pääsivät pakenemaan viereiseen kortteliin, tuli seurasi perässä. Jotkut, jotka olivat menettäneet kaiken, olisivat voineet paeta, mutta valitsivat mieluummin kuoleman. Samoin ne, jotka eivät olleet kyenneet pelastamaan lähimpiään.”
Tuli raivosi Roomassa yhdeksän päivän ajan. Kaupungin 14 alueesta kolme tuhoutui täysin ja seitsemän muutakin niin pahoin, että suuria alueita täytyi rakentaa kokonaan uudestaan. Yli 200 000 roomalaista jäi kodittomaksi ja menetti kaiken omaisuutensa
Yli 200 000 roomalaista joutui kodittomaksi tulipalon raivottua kaupungissa yhdeksän päivän ajan vuonna 64.
Keisari lauloi ilosta
Kun tuhoisa palo alkoi, keisari Nero oli huvilallaan Antiumissa (nyk. Anzio) Rooman eteläpuolella. Hän palasi Roomaan vasta, kun tuli oli tuhonnut myös hänen oman vastavalmistuneen palatsinsa.
Saavuttuaan Roomaan keisari määräsi useita keisarillisia rakennuksia ja jopa oman puutarhansa avattavaksi pakeneville ihmisjoukoille. Lisäksi hän antoi rakentaa tilapäisiä suojia tuhansille kodittomille ja kuljetutti Roomaan ruokaa lähikaupungeista.
Keisarin toiminta herätti roomalaisissa suurta riemua, mutta pian kaupungissa alkoi kiertää huhu, jonka mukaan Nero olisi itse määrännyt tulipalon sytytettäväksi.
Roomalainen historioitsija Suetonius, joka syntyi kuusi vuotta tuhoisan tulipalon jälkeen, kirjoitti: ”Nero näki palon Maecenaksen tornista ja iloiten kauniista kokosta, kuten hän sitä kutsui, hän lauloi Troijan tuhosta.”
Huhua siivitti se, että Nero ei ollut vaivautunut salaamaan inhoaan Rooman rumuutta ja sekasortoisuutta kohtaan.
Lisäksi hän oli ilmaissut olevansa tyytymätön omaan palatsiinsa, joka oli hänelle aivan liian pieni. Keisari tarvitsi lisää tilaa – paljon lisää tilaa– kuten roomalaisille pian selvisi.
Yläluokka halveksi Neroa
27-vuotias Nero, joka oli nimitetty Rooman hallitsijaksi vain 17-vuotiaana, oli Julius-Claudius-hallitsijasuvun viimeinen keisari.
Sukuun oli kuulunut mm. mielipuolinen keisari Caligula, joka esimerkiksi oli nimittänyt hevosensa konsuliksi. Niinpä Nerolla oli suvussaan suuria ”esikuvia”. Hänen opettajansa oli filosofi Seneca, joten nuoren keisarin valmiudet hallitsijaksi olivat hyvät. Ensi alkuun kaikki sujuikin hyvin.
Neron mielisairaus ilmeni kuitenkin nopeasti. Keisari rakasti teatteria, tanssia ja musiikkia ja esiintyi itsekin näyttämöllä Rooman yläluokan kauhistukseksi – vain alempiin luokkiin kuuluvien oli soveliasta esiintyä julkisesti.
Nero pahensi hankalaa tilannetta entisestään osallistumalla erilaisiin urheilukilpailuihin, joissa hänet poikkeuksetta julistettiin voittajaksi. Hän voitti mm. olympiakisojen hevosvaunujen
kilpa-ajot.
Itse asiassa nuori keisari putosi vaunuistaan, eikä päässyt maaliin saakka. Siitä huolimatta hänet julistettiin voittajaksi. Tuhoisan tulipalon aikaan vuonna 64 Neroa pidettiin jo hieman vinksahtaneena.
Palatsialue oli valtavan suuri
Pian tulipalon jälkeen arkkitehdit Severus ja Celer saivat Nerolta määräyksen alkaa suunnitella palossa tuhoutuneen palatsin paikalle tämän unelmien taloa Domus Aureaa – kultaista palatsia.
Palatsin koosta ja palatsialueen pinta-alasta ei ole saatu varmuutta. Arkeologit ovat kuitenkin yksimielisiä siitä, että valtava palatsialue peitti pohjoisessa Esquilinus-, kaakossa Caelius- ja luoteessa Palatinus-kukkulan. Valtava alue oli pinta-alaltaan miljoona neliömetriä ja vastasi siten yli 200:ta jalkapallokenttää.
Vaikka Nero omistikin suurimman osan alueesta, hänen piti takavarikoida osia Palatinus-kukkulasta, joka oli tuolloin yksityisomistuksessa, sekä alueita myöhemmin rakennettavan Colosseumin itäpuolelta.
Palatsin valtavasta koosta huolimatta sen rakentaminen kesti vain neljä vuotta, sillä rakennustyömaalla rehki valtava joukko orjia ja muita työläisiä.
Nero ohjasi rakennusurakkaan päätähuimaavan suuria rahasummia, jotka ylittivät rikkaimpienkin roomalaisten käsityskyvyn.
Neron kultaisen palatsin nk. Oppia-paviljongista on säilynyt nykypäiviin 150 huonetta. Ne kärsivät kuitenkin kosteudesta, ja arkeologit uurastavatkin ahkerasti pelastaakseen niiden ainutlaatuiset freskot.
Palatsi oli koristeltu jalokivin
Nykyään ei tiedetä, miltä palatsi todellisuudessa näytti. Historioitsija Suetonius kuvasi Neron kultaista palatsia näin:
”Eteishalli oli niin korkea, että sinne mahtui valtava keisarin patsas, joka oli 120 jalkaa (n. 35 metriä) korkea. Hallia reunustivat pitkät pylväsrivistöt, ja sinne oli rakennettu tekojärvi, joka oli suuri kuin meri ja jota ympäröivät rakennukset kaupunkien tapaan. Muualla kaikki oli silattu kullalla ja koristeltu jalokivillä ja helmiäisellä.”
Suetoniuksen mukaan monissa palatsin ruokasaleista oli norsunluulla koristeltu katto, joka voitiin liu'uttaa sivuun niin, että orjat saattoivat heitellä vieraiden päälle kukkia. Katoissa oli myös putki, josta saliin voitiin pirskottaa hyväntuoksuisia hajusteita.
Roomalaisten historioitsijoiden mukaan palatsin muurit, katot ja lattiat oli koristeltu maalauksilla ja mosaiikkikuvilla sekä kalliilla marmori- ja kivilajeilla, jotka oli Neron käskystä tuotu Roomaan tuhansien kilometrien päässä Afrikassa, Kreikassa ja Vähässä-Aasiassa sijaitsevista louhoksista.
Neron arkkitehdit kokeilivat erilaisia kivilajeja ja huomasivat erityisesti Etelä-Turkista tuodulla valkoisella alabasterilla olevan ainutlaatuisia ominaisuuksia. Plinius kertoo: ”Vaikka ovet olivat kiinni, tämän kiven ansiosta huone ikään kuin hehkui valoa.”
Palatsin seinämaalaukset olivat tunnetun taidemaalari Fabulluksen käsialaa. Maineestaan huolimatta Fabullus oli Pliniuksen mukaan laiska mies:
”Hän maalasi vain muutaman tunnin päivässä, ja senkin juhlallisesti, telineilläkin toogaan pukeutuneena.”
Koristelu ei ollut ainoa asia, joka ylitti mielikuvituksen rajat; palatsin arkkitehtuuri oli sekin vertaansa vailla.
Arkkitehtuurin taidonnäyte
Roomalaisten talojen huoneet olivat yleensä suorakaiteen muotoisia, mutta kultaisessa palatsissa oli paljon monikulmaisia ja kaarevia muotoja. Estetiikka oli etusijalla, ja kullakin huoneella oli oma ainutlaatuinen luonteensa.
Paras esimerkki tästä on kahdeksankulmainen huone nk. Oppia-paviljongin itäsiivessä. Se oli monikulmainen rakennelma, jonka päällä lepäsi suuri betonikupoli.
Katossa oleva suuri aukko päästi sisään auringonvaloa, joka valaisi viittä ympäröivää huonetta kahdeksankulmion seiniin ja kupoliin nerokkaasti sijoitettujen ikkunoiden kautta.
Useimmissa huoneissa oli puolitynnyrin muotoinen holvikatto, mutta kahdeksankulmaiseen huoneeseen arkkitehdit olivat suunnitelleet yhden arkkitehtuurin historian ensimmäisistä ristiholvikatoista, jossa kaksi tynnyriholvia leikkaa toisensa kohtisuoraan.
Kahdeksankulmaisen huoneen rakentaminen ei olisi ollut mahdollista ilman betonia. Betonia käytettiin jo 200-luvulla eaa., mutta vasta Neron palatsissa roomalaiset arkkitehdit alkoivat hyödyntää sitä laajemmin.
Palatsin arkkitehtuuri oli tarkkaan suunniteltu korostamaan sisäpuolen koristeluja. Seinissä ja holvikatoissa olevat ikkunat päästivät sisään auringonvaloa, joka valaisi marmorikoristeita ja sai kullatut freskot, norsunluukoristeet ja jalokivet hohtamaan.
Auringonvalon hallitsevaan rooliin palatsissa oli kuitenkin vielä toinenkin merkittävä syy.
Neron kultaisen talon seinien ja kattojen koristemaalaukset kuuluvat antiikin upeimpiin, ja niiden kauneus innoitti muun muassa renessanssiajan taiteilijoita.
Palatsi oli kulta-ajan symboli
Nero, jonka mielisairaus kävi Rooman paloa seuranneina vuosina yhä ilmeisemmäksi, oli ajan mittaan ruvennut samastumaan auringonjumala Heliokseen.
Niinpä kultainen talo ei ollut sen vähempää kuin auringonjumalan palatsi, ja sekä arkkitehtuurin että koristelujen oli tarkoitus viestiä keisarin jumalallisuudesta.
Kun vieraat kulkivat Via Sacraa pitkin Forum Romanumilta päin, he näkivät ensiksi Neron kullatun patsaan, joka kohosi sisäänkäynnin luona osoittamassa siirtymää ihmisten maailmasta auringonjumalan valtakuntaan.
Suurelta sisäpihalta vieras näki paitsi palatsin, myös avaran maiseman kaupunkeineen, huviloineen ja metsikköineen. Itse kultainen talo oli suuri maaseutuhuvila aivan Rooman sydämessä.
Palatsialueen oli määrä symboloida Rooman uutta kulta-aikaa, jota Nero piti omana ansionaan. Kun keisari vihki valtavan palatsinsa käyttöön, hänen kerrotaan todenneen huojentuneena: ”Nyt voin vihdoinkin asua kuin ihminen.”
Lyhyt loiston kausi
Nero ehti asua palatsissaan vain vähän aikaa ennen kuolemaansa vuonna 68. Vain 40 vuotta myöhemmin hänen kultainen palatsinsa oli hävitetty jäljettömiin.
Nero oli niin vihattu, että häntä seuranneiden keisareiden oli tuhottava kaikki hänestä muistuttava. Siksi kaikki jäljet loisteliaasta palatsista tuhottiin ennätysajassa Neron kuoleman jälkeen.
Suuri tekojärvi kuivatettiin ja sen paikalle rakennettiin Colosseum. Yksi Neron seuraajista, keisari Otho, otti käyttöönsä Oppia-paviljongin ja maksoi sen koristelun viimeistelystä huimat 50 miljoonaa sestertiusta, mikä vastasi yli kolmikymmentuhatkertaisesti roomalaisen käsityöläisen vuosipalkkaa.
Tulipalo kuitenkin tuhosi vuonna 104 suuria osia rakennuksesta, ja hieman myöhemmin keisari Trajanus alkoi rakennuttaa sen paikalle omaa kylpyläänsä.
Palatsin alaosa vahvistettiin paksuilla muureilla ja peitettiin maalla, ja siitä tuli kylpylän perusta. Näin Neron palatsin alaosa ja sen 150 huonetta säilyivät jälkipolville.
Palatsin suuren esipihan paikalle kohosi myöhemmin keisari Hadrianuksen rakennuttama Venuksen ja Rooman temppeli.
Neron Caelius-kukkulalle rakennuttamien suihkulähteiden paikalle kohosi Claudiuksen temppeli, ja Neron kylpylät avattiin myöhemmin suurelle yleisölle keisari Tituksen kylpylöiden nimellä.
Vaikka Domus Aurean olemassaoloaika jäi lyhyeksi, sen loisto muistetaan yhä ja sen arkkitehtoniset ratkaisut ovat tulleet tunnetuksi Colosseumin ja Pantheonin kaltaisissa ainutkertaisissa rakennustaiteen mestariteoksissa.