Karthago vastaan Rooma – supervaltojen kaksintaistelu
200-luvulla eaa. asettui vastakkain kaksi suurvaltaa – Rooma ja Karthago. Sen lisäksi Rooma vedettiin taisteluihin myös Kreikassa. Välimeren herruus oli pelissä kahdella rintamalla.
Cannaen taistelu oli Rooman armeijalle katastrofi.
Se on eräs kuuluisimmista hetkistä sotahistoriassa, ehkä jopa maailmanhistoriassa. 2. elokuuta 216 eKr. Cannaessa, lähellä nykyistä San Ferdinando di Pugliaa, Etelä-Italiassa, ovat vastakkain jättimäinen Rooman armeija ja huomattavasti pienempi Karthagon joukko, jota johtaa Hannibal Barkas. Roomalaiset ovat voitonvarmoja. Koskaan aiemmin Rooma ei ole lähettänyt yhtä suurta sotajoukkoa taisteluun. Karthagon joukot ovat kaukana kotoa, piiritettyjä, ja heidän pitäisi olla peloissaan. Kun roomalaisten jalkaväki käy hyökkäykseen, ei kestä kauaa, kun karthagolaiset alkavat perääntyä. Mutta he tekevät sen järjestyksessä ja vain keskustassa. He perääntyvät, ja roomalaiset seuraavat jo tulevasta voitosta päihtyneinä perässä.
Karthagon ratsuväki saartoi roomalaiset
Pian käy ilmi, että roomalaiskomentajat ovat tehneet kohtalokkaan virheen. He ovat antaneet joukkojensa edetä liian pitkälle varmistamatta sivustoja. Sinne iskee Hannibalin raskas jalkaväki täydellä voimalla, eikä kestä kauaa, kun karthagolaisten ratsuväki onnistuu saartamaan roomalaiset.
Koko roomalaisten jättimäinen armeija on vihollisten ympäröimä. He seisovat niin liki toisiaan, että voivat tuskin kääntyä. Päivästä tulee varsinainen verilöyly. Taistelussa toistuvat samat kammottavat näyt, joissa epätoivoista vastarintaa tekevät roomalaiset hakataan ja pistellään palasiksi. Taistelun jälkeen kentältä löydetään muun muassa roomalainen sotilas, joka on viimeisillä voimillaan purrut viholliseltaan korvan ja nenän irti.
Kaksi puunilaissotien päähenkilöä: vasemmalla roomalainen Quintus Fabius Maximus, oikealla karthagolainen Hannibal.
Cannaen taistelu oli Rooman pahin tappio
Cannaen taistelu vaati lopulta 50 000 Rooman sotilaan hengen, jos uskotaan mahdollisesti liioiteltuja antiikin lähteitä. Joukossa oli useita senaattoreita ja toinen konsuleista. Rooman tasavallan 300-vuotisen historian aikana valtakunta oli monesti kokenut takaiskuja mutta noussut aina jaloilleen. Tämä oli kuitenkin pahin takaisku koskaan.
Hannibal oli tullut armeijansa kanssa nykyisen Espanjan läpi, ylittänyt Alpit ja tunkeutunut Rooman valtakunnan ydin-alueelle – ja ottanut ratkaisevan voiton.
Hannibal uhkasi Roomaa
Tie Roomaan, valtakunnan sydämeen vaikutti olevan auki. Hannibalin tarvitsi vain marssia Roomaan, vallata se ja julistaa itsensä sodan voittajaksi.
Rooman kaupungissa vallitsi pa-niikki. Armeija oli käytännössä lakaistu olemattomiin, ja upseereita oli jäljellä
vain muutama. Mistä saataisiin nopeasti uusia sotilaita? Armeijaan nostettiin 16- ja 17-vuotiaita nuoria sekä 8 000 orjaa, joille luvattiin vapaus asepalveluksen vastineeksi.
Lisäksi annettiin ihmisuhreja jumalten lepyttämiseksi. Kaksi kreikkalaista ja kaksi gallialaista orjaa haudattiin elävältä Forum Boarium -torille. Kriisin aikaan oli turvauduttava äärimmäisiin keinoihin.
Yleiseksi hämmästykseksi Hannibal ei koskaan marssinut kohti Roomaa. Kaupunki sai mahdollisuuden koota voimansa. Monet ovat pohtineet, miksi Hannibal ei hyökännyt. Erään roomalaisen historioitsijan mukaan yksi Hannibalin upseereista arvosteli tätä virheestä sanoen: ”Sinä, Hannibal, tiedät, miten taistelu voitetaan, mutta et sitä, miten voittoa käytetään”.
Poltetun maan taktiikka
Ehkä asia ei kuitenkaan ollut niin yksinkertainen. Cannaen taistelu oli verottanut myös Hannibalin joukkoja. Lisäksi hän tiesi, että Roomaa ympäröi korkea ja jykevä muuri, minkä vuoksi kaupunki olisi vaikea vallata.
Hänen omat joukkonsa tarvitsivat ruokaa ja huoltoa, mikä oli suuri haaste erityisesti sen vuoksi, että roomalaiset olivat jo hyvän aikaa käyttäneet poltetun maan taktiikkaa. Siinä sotajoukot tuhosivat oman maan, jotta vihollisen olisi vaikea järjestää joukkojensa huoltoa.
Syystä riippumatta Hannibalin tekemättä jäänyt hyökkäys tarkoitti sitä, että jälleen kerran Rooma selvisi syvästä kriisistä ja kykeni myöhemmin tekemään vastahyökkäyksen.
Hannibal hävisi Zaman taistelun vuonna 202 eaa., eikä Karthago enää ollut suurvalta.
Kaksintaistelu Karthago vastaan Rooma
Cannaen taistelun aikaan oli valtataistelu Italian niemimaata jo pitkään hallinneen Rooman ja suuria osia läntisestä Välimerestä hallinneen kauppakaupunki Karthagon välillä jatkunut yli 50 vuoden ajan. Molemmat olivat aikansa supervaltoja. Ne olivat pitkään vältelleet sotaa, koska olivat niin tasaväkisiä. Lopulta taistelut kuitenkin alkoivat vuonna 264 eKr., ja molemmat valtakunnat heiluivat perustuksiaan myöten.
Roomalla oli poliittisen rakenteensa tuoma etu, tasavallan instituutiot, joilla osoittautui olevan ilmiömäinen kyky kestää pahimmatkin vaikeudet. Rooma hallitsi myös suuria maa-alueita, joilta voitiin jatkuvasti hankkia lisää sotilaita.
Karthagolla ei ollut omaa armeijaa. Sen sijaan se luotti palkkasotilaisiin, jotka palkattiin Pohjois-Afrikasta, Iberian niemimaalta ja Alppien pohjoispuolella asuneiden kelttien joukosta. Taustalla olivat Karthagon jättimäiset taloudelliset resurssit. Johtavana kauppavaltiona ja kauppareittien solmukohtana karthagolaisilla oli suunnattomat varat, joita saattoi tarpeen tullen muuttaa sotilasmahdiksi.
Puunilaissodat
Pitkien ja veristen taisteluiden jälkeen roomalaiset olivat voittaneet ensimmäisen puunilaissodan (roomalaiset kutsuivat foinikialaisia puunilaisiksi, ja karthagolaiset olivat foinikialaista alkuperää, heidän juurensa olivat nykyisen Libanonin seudulla). Rooman voitto ei ollut ratkaiseva, ja rauhanehdot olivat hävinneille verrattain kevyet.
Toisen sodan puhjetessa Karthagon vahvin johtaja Hannibal päätti yllätykseen perustuvasta hyökkäystaktiikasta. Sen avulla hän teki hämmästystä herättäneen sotaretkensä ja marssitti armeijansa – jonka mukana oli peräti 37 sotanorsua, jotka kaikki ilmeisesti selvisivät Alppien ylityksestä – kanssa -syvälle roomalaisten alueelle. Mutta samaisella sotaretkellä osoittautui myös, että Hannibalin oli vaikea kääntää sotilaallisia voittojaan pitkäikäisiksi poliittisiksi voitoiksi.
Hän voitti kaikki roomalaisia -vastaan käymänsä avoimet taistelut mutta epäonnistui perimmäisessä tavoitteessaan saada Rooman liittolaiset omalle puolelleen.
Rooman valta Apenniinien niemimaalla oli jo niin vakiintunut ja Rooman vallasta niin paljon etuja liittolaisille, että tilannetta oli vaikea muuttaa.
Quintus Fabius Maximuksen hidas vastarinta
Roomalaisten kova vastarinta jatkui. Vaikka Hannibalia pidettiin voittamattomana komentajana, roomalaiset eivät halunneet neuvotella rauhasta. Päinvastoin Rooman johto vaati, että taistelun on jatkuttava.
Roomalaiskomentaja Quintus Fabius Maximuksen käyttämä hidas ja varovainen puolustusstrategia tuli tunnetuksi, kun hänestä tehtiin diktaattori, tilapäinen yksinvaltias. Hänen menetelmässään tehtiin jatkuvia pieniä hyökkäyksiä karthagolaisia vastaan, mutta ei missään vaiheessa antauduttu avoimeen taisteluun. Hannibalin etenemistä pyrittiin näin jatkuvasti häiritsemään ja tekemään eteenpäin jatkaminen yhä vaikeammaksi. Strategiansa vuoksi Fabius Maximus sai lisänimen Cunctator, ”vitkastelija”. Monien roomalaisten mielestä hänen tapansa käydä sotaa oli kunniaton, mutta se vaikutti toimivan.
Kartago murtui
Hitaasti karthagolaisten joukot heikkenivät, ja ajan myötä roomalaiset ottivat aloitteen. 12 vuotta Cannaen tappion jälkeen roomalaiskenraali Cornelius Scipio kävi hyökkäykseen. Hän nousi maihin Pohjois-Afrikassa melko lähellä Karthagon kaupunkia. Hannibalin oli sen vuoksi lähdettävä Italiasta puolustamaan kotikontujaan. Ratkaisevassa taistelussa vuonna eKr. 202 hänet kukistettiin lopullisesti. Rooma oli voittanut toisen puunilaissodan. Karthagon suurvalta-asema oli murrettu ainiaaksi.
Silti edessä oli vielä kolmas puunilaissota.
Vuonna 149 eKr. Rooma hyökkäsi Karthagoon tavoitteenaan murskata vihollisensa totaalisesti. Pitkän piirityksen jälkeen kaupunki vallattiin ja koko väestö tapettiin tai myytiin orjiksi.
Rooma soti kreikkalaisia vastaan
Voitto Hannibalista ei tuonut Rooman tasavallalle rauhaa. Samaan aikaan kun sota Hannibalia vastaan oli pahimmillaan, roomalaiset ajautuivat useisiin konflikteihin kreikkalaisessa maailmassa. Aleksanteri Suuren kuolemasta alkaen hänen valloittamansa valtava alue oli hajonnut palasiksi imperiumin osien ajautuessa sotimaan keskenään. Suuri joukko hallitsijoita oli yrittänyt vuosien varrella luoda uudelleen valtakuntaa, jonka nuori Aleksanteri oli luonut lyhyessä ajassa 300-luvulla.
Rooman joukot ryöstivät Korintin.
Filip V halusi roomalaiset ulos Balkanilta
Koska Aleksanteri oli ollut kotoisin Makedoniasta, se esitti vaatimuksia koko alueelle. Tämä johti siihen, että kerta toisensa jälkeen jouduttiin konflikteihin kasvavan Rooman valtakunnan kanssa. Makedonian Filip V yritti käyttää toista puunilaissotaa hyväkseen ja ajaa roomalaiset Balkanilta. Sen vuoksi hän liittoutui Hannibalin kanssa. Samaan aikaan, kun roomalaiset taistelivat omalla niemimaallaan, heidän oli lähetettävä joukkoja Filipiä vastaan.
Ensimmäinen sota päättyi ratkaisemattomana vuonna 205 eKr. Kun Filip jatkoi etenemistään vuonna 200, kaksi vuotta Hannibalista otetun voiton jälkeen, Rooma lähti uuteen sotaan Makedoniassa. Sotaväsymyksestä huolimatta Rooman senaatti päätti hyökätä, mikä johti toiseen kaikkiaan neljästä makedonialaissodasta.
Makedonian tappio
Edessä oli jälleen pitkä sota. Vasta vuonna 168 eKr., yli 20 vuoden taisteluiden jälkeen käytiin ratkaiseva taistelu. Koillisessa Kreikassa käydyssä Pydnan taistelussa makedonialaiset murskattiin. Voitto oli täydellinen. Samaan tapaan kuin myöhemmin Karthagon valloituksen yhteydessä roomalaiset olivat ennenkuulumattoman julmia antautunutta vihollista kohtaan. Sotavankeja teloitettiin samoin kuin suuri osa Makedonian aatelista. Maasta ryöstettiin arvoesineet, veistokset, taideteokset, kirjat, kulta ja hopea.
Välimeri päätyi Rooman alaisuuteen
Neljännen makedonialaissodan jälkeen kreikkalaiset kaupunkivaltiot muodostivat liiton ja nousivat kapinaan Roomaa vastaan. Rooma otti murskaavan voiton ja vuonna 146 eKr., jolloin myös Karthago murskattiin, roomalaiset ryöstivät ja polttivat liittoa johtaneen Korintin kaupungin, surmasivat miehet ja orjuuttivat naiset ja lapset.
Nämä veriset ja julmat voitot tarkoittivat sitä, että Välimeren ympärillä ei ollut enää vastarintaa. Välimerestä oli tullut Rooman oma meri, Mare Nostrum kuten sitä latinaksi kutsuttiin. Rooma hallitsi joko suoraan tai vasallien kautta aluetta, joka kulki lännestä Iberian niemimaalta idän Mesopotamiaan asti.