Jokainen roomalainen mies unelmoi triumfikulkueesta

Triumfi oli yhtä vanha kuin Rooma

Rooman perustajana pidetty kuningas Romulus oli antiikin roomalaisten ­mukaan ensimmäinen voitonjuhlaa eli triumphusta viettänyt sotapäällikkö.

Hänen uskotaan viettäneen triumfiaan 1. maaliskuuta vuonna 1 Rooman kaupungin perustamisen (753 eaa.) jälkeen naapurikaupunki Caeninasta saavuttamansa voiton kunniaksi.

Roomalaisen papin ja historioitsijan Orosiuksen (375–418 jaa.) mukaan Roomassa järjestettiin ajanlaskumme alun ensimmäisiin vuosikymmeniin mennessä kaikkiaan 320 triumfia.

Se tarkoitti triumfia joka toinen tai kolmas vuosi ja osoittaa, että Rooman valtakunta todellakin luotiin miekalla.

Voitokkaan sotapäällikön ylistämisen lisäksi triumfilla oli toinen, vähintäänkin yhtä tärkeä tarkoitus: se oli kiitosjuhla ­ylijumala Juppiterille, sillä roomalaiset uskoivat, ettei yksikään taisteluvoitto ollut mahdollinen ilman Juppiterin apua.

Siksi triumfikulkueen päätepiste ja koko seremonian kohokohta oli saapuminen ­Juppiter Optimus Maximuksen eli ­”parhaan ja suurimman Juppiterin” temppelille Capitoliumkukkulalle.

Siellä triumfaat­tori uhrasi kaksi valkoista härkää ja lahjoitti ylijumalalle laakeriseppeleen, jota hän oli kantanut koko päivän.

Alun perin triumfi kesti vain yhden päivän, sillä tasavallan alkuaikoina Rooman vihollisilta ei herunut niin paljon ­sotasaalista, että sen esittelemiseen olisi tarvittu useita päiviä.

Varhaisissa triumfeissa kansalle esiteltiinkin lähinnä viholliselta voitettua nautakarjaa ja lampaita.

Ajan mittaan roomalaiset kukistivat yhä suurempia ja rikkaampia valtioita ja sotasaalista ja sotavankeja kertyi aina vain enemmän. Samalla triumfijuhlat ­venyivät useiden ­päivien mittaisiksi.

Aarteet tekivät yleisöön vaikutuksen

Yhtä Rooman historian loisteliaimmista triumfeista vietti konsuli Lucius Aemilius Paullus, joka oli vuonna 168 eaa. nimitetty armeijan ylipäälliköksi ja lähetetty Balkanille lopettamaan sota ­Makedonian kuningasta Perseusta vastaan.

Sotaa oli kestänyt kolme vuotta, kun Aemilius Paullus voitti Perseuksen Pydnassa, ja ­kukistettu Makedonia liitettiin osaksi vauhdilla kasvavaa Roomaa.

Paulluksen legioonalaiset tappoivat 20 000 makedonialaista ja vangitsivat 11 000 – myös itse kuninkaan. Aemilius Paullus sai voittonsa kunniaksi lisänimen Macedonicus sekä luvan järjestää triumfin Roomassa.

Kreikkalainen kirjailija Plutarkhos kuvaa Aemilius Paulluksen elämäkerrassa tämän triumfia, jota vietettiin kolme päivää 27.–29. marraskuuta 167 eaa.

”Kaikki temppelit olivat avoinna, ne oli koristeltu seppeleillä ja niissä poltettiin suitsukkeita, ja lukemattomat vartijat pitivät väkijoukot aisoissa. Triumfikulkue oli jaettu kolmelle eri päivälle. Ensin yleisölle esiteltiin sotasaaliiksi saatuja veistoksia ja maalauksia ja valtavia patsaita, jotka oli lastattu 250 kärryyn. Siinä ei kuitenkaan ollut vielä kaikki”, kirjoitti reilut 250 vuotta myöhemmin elänyt Plutarkhos, jonka kuvaus perustui täysin vanhoihin lähteisiin.

”Seuraavana päivänä esiteltiin vihol­lisen arvokkaimpia aseita. Kypärät oli heitetty kilpien sekaan, rintapanssarien joukossa oli säärisuojuksia ja kilpien ­keskeltä pisti esiin miekkoja ja keihäitä. Kaikki oli aseteltu siten, että kärryjen ­täristessä kulkueesta kuului kovaääninen ­kilinä ja kalina. Kärryjen perässä kolme­tuhatta miestä raahasi 750:tä astiaa täynnä hopeakolikoita.”

Esitelty sotasaalis oli arvoltaan mittaamaton, mutta luvassa oli vielä lisää:

”Kolmannen päivän aamuna kulkuetta johtivat torvensoittajat. He soittivat marsseja, joiden tahtiin roomalaiset olivat marssineet taisteluun. Heidän jäljessään tuli 120 suurta härkää, joiden kullatut sarvet oli koristeltu uhrinauhoilla ja seppeleillä. Seuraavaksi vuorossa oli 77 suurta astiaa täynnä kultakolikoita sekä suuri timantein koristeltu kultamalja ja Makedonian kuninkaan kulta- ja hopealautasia. Niiden perässä tulivat kuningas Perseuksen vaunut, joihin hänen haarniskansa ja otsaripansa oli pantu esille ­korokkeelle, jotta kaikki näkisivät ne.”

Triumfikulkueen päähenkilö oli luonnollisesti voitokas kenraali Aemilius Paullus, mutta myös hänen kuninkaallisilla vangeillaan, joita kuljetettiin kahleissa pitkin kaupungin katuja, oli tärkeä rooli.

Kuningas Perseus oli rukoillut Aemilius Paullusta säästämään hänet nöyryytyk­seltä, mihin kenraali oli vastannut, että ­kyseessä oli Perseuksen oma valinta – hän voisi välttää nöyryytyksen tekemällä itsemurhan.

Kuningas ei ollut kyennyt tappamaan itseään, ja nyt hän joutui kulke­maan voitettuna halki Rooman.

Kansan kävi sääli kuninkaan lapsia

Triumfaattorin oli vaikea aavistaa, miten yleisö reagoisi nähdessään sodan uhrit. Aemilius Paulluksen triumfissa show’n varastivat kuningas Perseuksen lapset.

Heidän kurja kohtalonsa herätti myötätuntoa yleensä paatuneissa roomalaisissa, jotka ­huvittelivat käymällä areenalla ­nähdäkseen, miten gladiaattorit tappoivat toisiaan ja leijonat raatelivat vankeja.

”Seuraavaksi tulivat kuninkaan lapset, kaksi poikaa ja yksi tyttö, jotka olivat nyt orjia. Heitä taluttivat heidän opettajansa, jotka ojentelivat ­itkien käsiään yleisöä kohti ja kehottivat lapsia tekemään ­samoin.

Lapset olivat aivan liian nuoria ymmärtämään tilanteensa kurjuutta, mikä vain lisäsi kansan myötätuntoa heitä kohtaan.

Ihmiset surivat lasten kohtaloa, ja moni miltei unohti heidän isänsä, kuningas Perseuksen, joka raahusti lastensa ­perässä mustiin vaatteisiin ja makedonialaisiin saappaisiin pukeutuneena. Hän ­tärisi kauttaaltaan ja muistutti mielipuolta, niin raskaasti tappio oli häneen vaikuttanut”, Plutarkhos selitti.

Triumfikulkueessa oli esillä myös neljäsataa kultaista seppelettä, jotka valloitetut makedonialais­kau­pungit olivat lähet­täneet voiton merkiksi Paullukselle.

­Kenraali seisoi ryhdikkäänä uljaan nelivaljakon ­vetämissä sotavaunuissaan.

Hän oli pukeutunut triumfaattorin purppuranpunaiseen, kullalla kirjail­tuun toogaan, ja hänen perässään marssivat hänen uskollisimmat legioonalaisensa laakeriseppele päässään.

Sotilaat lauloivat marssiessaan riehakkaita ja pilkallisiakin lauluja kenraalinsa kunniaksi.

Rooma kihisi uteliaisuudesta

Tavallisille roomalaisille triumfikulkueet olivat tervetullut tilaisuus irtautua arjesta, juhlia ja nähdä eläimiä, ihmisiä ja esineitä eksoottisilta seuduilta, joista he olivat ehkä kuulleet vain kerrottavan.

Katujen varrelle kerääntyi tuhansia uteliaita, jotka halusivat nähdä, miten vihollinen oli lyöty. Siihenkin roomalaiset olivat keksineet ratkaisun.

Triumfia edeltävien viikkojen aikana kenraali tilasi taiteilijoilta suuria maa­lauksia, jotka kuvasivat taistelun ratkaisevia vaiheita, valloitettuja kaupunkeja ja legioonien ylittämiä vuoristoja ja jokia.

Triumfissa legioonalaiset kantoivat maalauksia pitkin Rooman katuja, ja ne olivat usein koko kulkueen suosituinta antia.

Tunnelma yleisön keskuudessa kohosi päivän mittaan, kun ihmiset söivät, joivat ja kohottelivat maljoja urheille legioonalaisille.

Roomalainen runoilija Ovidius (43 eaa.–18 jaa.), kirjoitti teoksessaan Ars amatoria eli Rakastamisen taito, että triumfit olivat myös oivallinen tilaisuus vokotella naisia.

Tiedot voitetusta vihollisesta, näiden kaupungeista ja joista sekä ylhäisistä sotavan­geista auttoivat hänen mukaansa raivaamaan tien naisten sydämiin ja makuukamareihin.

”Vastaa naisen kaikkiin kysymyksiin. Jos et tiedä vastausta, keksi jotakin”, Ovidius neuvoi lukijoitaan.

Suurmiehet saivat useita triumfeja

Triumfi oli harvinainen kunnianosoitus, mutta se ei silti ollut kunnianhimoisen ­kenraalin elämässä välttämättä ainut­kertainen tapahtuma.

Jos sotapäällikkö oli kunnostautunut taistelukentillä poikkeuksella tavalla ja valtataistelut Rooman naapurivaltioiden kanssa sen mahdollis­tivat, hän saattoi päästä viettämään useita triumfeja.

Esimerkiksi Pompeius Suuri palkittiin tasavallan ajan lopulla peräti kolmella triumfilla.

Vuonna 83 eaa. Pompeius johti legioonansa voittoon Sisiliassa ja Pohjois-Afrikassa Rooman sisällissotaan liittyvissä taistelussa.

Hänen kaksi vuotta myöhemmin järjestetty triumfinsa herätti pahennusta Rooman vanhoillisissa piireissä, sillä Pompeius ei ollut senaatin jäsen ja ­lisäksi hän oli hyvin nuori.

”Hän sai triumfin ennen kuin hänelle kasvoi parta”, Plutarkhos näpäytti Pompeiuksen elämäkerrassaan.

Eri lähteiden mukaan Pompeius oli tuolloin joko 24, 25 tai 26 vuotta vanha, ja hänen nuoruutensa jakoi senaattorit kahteen leiriin: Jotkut pitivät Pompeiuksen triumfia hienona saavutuksena ja osoituksena nuorukaisen sotilaallisesta neroudesta, jotkut taas kokivat hänen nuoruutensa uhkaksi Rooman valtakunnan ylväille perinteille.

Pompeiuksen triumfia varjosti epäonni, mistä monet vanhoilliset roomalaiset riemuitsivat. Pompeius oli tuonut mukanaan lauman norsuja ja keksi valjastaa neljä norsua vetämään sotavaunujaan.

Norsut eivät kuitenkaan mahtuneet kulkemaan kaupunginmuurin porteista. Monien senaattorien kauhuksi ja kansan riemuksi Pompeius yritti silti kahdesti ujuttaa norsunsa portista, ennen kuin antoi periksi ja vaihtoi ne hevosiin.

Kymmenen vuotta myöhemmin Pompeius vietti triumfia otettuaan kunnian Spartacuksen johtaman orjakapinan ­kukistamisesta, ja vuonna 61 eaa. oli hänen kolmannen ja viimeisen triumfinsa vuoro hänen saavutettuaan useita voittoja Rooman vihollisista Lähi-idässä.

Kolmannessa triumfikulkueessaan Pompeius antoi kantaa Rooman halki voitonmerkkiä, johon kaiverrettu teksti ­julisti sen olevan ”osoitus koko maailman kukistamisesta”.

Myöhemmin senaatti pystytti yhteen Rooman lukuisista temppeleistä marmoritaulun, jossa oli lueteltu Pompeiuksen saavutuksia politiikassa ja taisteluissa.

Taulusta roomalaiset saivat lukea myös jokseenkin liioitellun väitteen, jonka ­mukaan Pompeius oli ”siirtänyt Rooman rajoja niin, että ne ulottuivat maailman ääriin saakka”.

Kenraali oli päivän ajan jumala

Antiikin lähteiden perusteella triumfaattori maalasi triumfia varten kasvonsa ­punaisiksi ja pukeutui punaiseen, kullalla kirjailtuun toogaan – kuten Rooman ­pyhimmässä temppelissä oleva ylijumala Juppiterin patsas.

Jotta moinen itsensä ylentäminen ei suututtaisi jumalia, triumfi huipentui siihen, että kenraali uhrasi nöyrästi kaksi härkää Juppiterille tämän temppelissä ja laski laakeriseppeleensä ylijumalan ­patsaan jalkoihin.

Historia osoittaa, ettei ulkoinen nöyryys välttämättä kuvastanut kenraalien todellisia aikeita.

Julius Caesar oli hyvä esimerkki siitä, että kunnianhimoisten triumfaat­torien vallan­himon pitäminen kurissa oli vaikeaa tai jopa mahdotonta.

Toki Caesarilla oli myös useimpia muita paremmat perusteet suuruudenhulluudelleen.

Senaatti myönsi hänelle luvan neljään triumfiin palkinnoksi voitetuista sodista Galliassa, Egyptissä, Pontoksessa [nykyisessä Turkissa] ja Numidiassa [nykyisten Algerian ja Tunisian alueella].

Yhdessä neljästä triumfistaan Caesar antoi sotilaidensa kantaa taulua, johon oli kirjoitettu kuuluisat sanat: ”Tulin, näin, voitin.”

Joidenkin edeltäjiensä tavoin Caesar ei empinyt kerskailla voitoillaan maan­miehistään.

Yhdessä triumfissa Caesarin ­sotilaat kantoivat kuvaa, jossa poliitikko Cato nuorempi kiskoi mahastaan omia suoliaan välttyäkseen Caesarin kostolta.

Loukkaava kuva herätti roomalaisissa suuttumusta, ja Caesarin kunnianhimo ja Rooman perinteitä kohtaan osoittama piittaamattomuus alkoivat arveluttaa monia.

Huoli siitä, että Caesar yrittäisi tehdä väliaikai­sesta diktaattorin asemastaan ­pysyvän, kasvoi, vaikka Caesar miten yritti rauhoitella kansaa jakamalla köyhille rahaa, viljaa, öljyä ja lihaa.

Caesar järjesti kansalle myös gladiaattoritaisteluja, urheilukilpailija, teatteri­esityksiä ja meritaistelunäytöksiä teko-järvillä.

Lahjat ja viihde olivatkin antiikin aikana tärkeimpiä keinoja, joilla polii­tikot pyrkivät voittamaan kansan tuen.

Kirjailija Suetonius (70–130 jaa.) ymmärsi edeltävien sukupolvien huolta ja kirjoitti Caesarin elämäkerrassaan:

”Hän sai osakseen suuria kunnianosoituksia, kuten pysyvän konsulin arvon ja elin­ikäisen diktaattorin arvon, moraalinvartijan oikeuden, imperator-arvonimen ­nimensä eteen, ’isänmaan isä’-lisä­nimen, patsaan kuninkaiden joukkoon ja oman aition teatterissa – ja antoi lisäksi ylistää itseään sellaisistakin saavutuk­sista, joihin ihminen ei kykene.”

Caesar leikitteli kenties ajatuksella monarkiasta, jossa hallitsija kohotettiin lähes jumalan asemaan, kuten hänen idolinsa Makedonian kuningas Aleksanteri Suuri.

Aleksanteria oli pidetty yli­jumala Zeuksen poikana, ja Caesar pyrki ehkä Rooman Aleksanteri Suureksi.

Huhut velloivat Roomassa. Moni uskoi, että Caesar julistettaisiin seuraavassa senaatin istunnossa kuninkaaksi, vaikka perinteet kielsivät monarkian.

Joukko roomalaisia mahtimiehiä liittoutui Caesaria vastaan, ja vuonna 44 eaa. eli kaksi vuotta viimeisen triumfinsa ­jälkeen hänet murhattiin senaatissa.

Caesarin vastustajat huokasivat helpotuksesta ja uskoivat ehkä välttäneensä triumfin ­pahimman seurauksen: monarkian, jossa hallitsijaa palvottiin jumalana.

Keisarit omivat triumfin

Caesarin murha senaatissa kuitenkin vain lykkäsi väistämätöntä. 17 vuotta ­myöhemmin Rooman tasavallasta ja sen ­rikkaan eliitin ylivallasta tuli historiaa, ja tilalle nousi yksinvaltias keisari, joka keskitti kaiken määräysvallan itselleen.

Keisariajalla triumfien luonne muuttui: niillä ei enää juhlittu voitokkaita kenraaleita vaan ylistettiin keisaria.

Etenkin Caesarin ­perillinen, keisarina Augustus-­nimeä käyttänyt Octavianus, hyödynsi ovelasti triumfeja oman valta-asemansa pönkittä­miseen ja Rooman ylhäisten ­sukujen vaikutusvallan murentamiseen.

Saavutuksistaan kertovassa Res Gestae -teoksessa Augustus rehenteli kolmella triumfillaan, joilla hän juhlisti muun muassa voittoaan Marcus Antoniuksesta ja Kleopatrasta Aktionin taistelussa ­vuonna 31 eaa.

Laajalle levinneen huhun mukaan Kleopatra teki itsemurhan ­antamalla myrkkykäärmeen purra ­itseään nimenomaan ­välttääkseen vangittuna Augustuksen triumfiin osallistumisen ­aiheuttaman nöyryytyksen.

Itsemurhakaan ei kuitenkaan pelastanut Kleopatraa täysin nöyryytykseltä, sillä ­Augustus teetätti hänestä luonnollista kokoa olevan patsaan esiteltäväksi yleisölle triumfikulkueessaan.

Roomalainen runoilija Propertius oli seuraamassa triumfia, ja hänen mukaansa patsas kuvasi Kleopatraa tekemässä itsemurhaa – myrkkykäärmeineen kaikkineen.

Viimeinen triumfikulkue

Länsi-Rooman sorruttua triumfiperinne jatkui vielä Itä-Rooman pääkaupungissa ­Konstantinopolissa.

Vandaalit ryöstivät ­Rooman vuonna 455 jaa., mutta historioitsija Prokopioksen mukaan kenraali Beli­sarius palautti osan ryöstösaaliista Itä-­Rooman vuosikymmeniä myöhemmin ja kiitokseksi keisari myönsi hänelle luvan juhlia saavutustaan triumfilla.

Triumfissa kansa sai ihailla juutalaisten temppelien aarteita, joita kenraali Tituksen ja hänen isänsä, keisari Vespasianuksen, sotilaat olivat kantaneet triumfissa pitkin Rooman katuja vuonna 71. Sen ­jälkeen vandaalit olivat vieneet aarteet ­mukanaan Pohjois-Afrikkaan, mutta nyt Belisarius oli tuonut ne taas ”kotiin”.

Belisariuksen triumfi vuonna 534 jaa. jäi Rooman valtakunnan viimeiseksi, ja se poikkesi aiemmista muun muassa siten, että se pidettiin Rooman sijasta Konstantinopolissa.

Belisa­rius ei myöskään ­ajanut triumfissaan sotavaunuilla, vaan hän kulki jalan, eikä kulkue päättynyt perinteiseen tapaan uhraamiseen ­ylijumala Juppiterille.

Rooma oli tuolloin ollut jo pitkään kristitty valtio, ja Belisariuksen triumfi päättyikin pakanallisen uhrauksen sijasta siihen, että kenraali heittäytyi maahan valtiaansa, kristityn keisari Justinianuksen eteen.