Roomalaisilla oli valtavasti teollisuutta jalometallien louhintaan, eikä vähiten hopean, joka oli tärkein ainesosa roomalaisissa denareissa eli valtakunnan yleisimmässä kolikossa. Tuotantoprosessi edellytti hopean sulattamista malmista ja myöhempää jalostamista rahapajoissa, ja se johti lyijysaasteen leviämiseen laajalle.
Jo antiikin aikana tämä saastuminen oli niin merkittävää, että saastetta kulkeutui ilmakehän kautta Atlantin valtameren yli jättäen lyijylaskeumia Grönlannin jääpeitteeseen.
Lumi kerrostui joka vuosi jääkerrokseksi, ja yli 2 000 vuotta myöhemmin tutkijat ovat pystyneet tutkimaan kerroksia ja havaitsemaan jään lyijysaasteen merkittävän vähenemisen, joka ajoittuu Rooman tasavallan loppuvuosiin. Saastuminen väheni, vaikka historioitsijat tietävät, että kolikoiden valmistus jatkui tuona aikana.
Jonathan Wood ja Matthew Ponting ovat arkeologisen metallurgian asiantuntijoita, ja heidän tuore Liverpoolin yliopiston tukema tutkimuksensa viittaa siihen, että saastumisen väheneminen johtui kierrätyksestä.
Kriisi johti hopeapulaan
Rooman valtakunnalla oli suuria ongelmia vuosina 139–33 eaa. Tämä ajanjakso tunnetaan myös ”myöhäisen tasavallan kriisinä”, ja sitä leimasivat sisällissodat sekä kapinat. Yhteenotot olivat niin väkivaltaisia, että ne johtivat lopulta tasavallan kaatumiseen. Julius Caesar julistettiin diktaattoriksi, ja sitten keisari Augustus muutti valtakunnan monarkiaksi.
Kriisi merkitsi sitä, että roomalaisten pääsy hopeakaivoksiin Iberian niemimaalla ja Etelä-Ranskassa estettiin. Siksi Rooman valtakunnan oli käytettävä kolikoissa, kuten denareissa, vähemmän hopeaa esimerkiksi sekoittamalla metalliin kuparia.
Hopeakolikoiden puhtauden heikkeneminen tunnetaan hyvin aiemmin analysoitujen kolikoiden perusteella, mutta hopeapitoisuuden väheneminen ei kuitenkaan täysin selitä Grönlannin jäätiköllä havaittua lyijysaasteen vähenemistä.
Arkeologit Jonathan Wood ja Matthew Ponting analysoivat hopeakolikoiden sisältämää toista metallia kultaa. Kaikki muinaisina aikoina tuotettu hopea sisältää pieniä määriä kultaa, jota louhittiin samaan aikaan hopean kanssa. Kullan määrä ei juurikaan muutu, kun hopea jalostetaan. Siksi kultapitoisuuden perusteella voidaan määrittää, onko hopeakolikot valmistettu samalla alueella louhitusta hopeasta.
Yleisesti ottaen roomalaisessa hopeassa oli melko korkea kultapitoisuus, mutta noin vuoden 120 eaa. kohdalla tutkijat havaitsivat, että kriisivuosina valmistettiin suuria määriä hopeakolikoita, joiden kultapitoisuus oli paljon alhaisempi. Myöhemmin vuosisadalla kolikkojen metallina käytettiin toisaalta saatua hopeaa, jolloin kultapitoisuus oli jälleen hieman korkeampi.
Tämä johdatti tutkijat päättelemään, että roomalaiset alkoivat käyttää uusien hopeakolikoiden lyömiseen hopeaa, jota he eivät olleet itse louhineet. Hopeaa on ehkä ryöstetty Iberian niemimaan, Etelä-Ranskan ja Vähä-Aasian (nykyisen Turkin) konfliktien jälkeen.
Vuonna 49 eaa. roomalaiset näyttävät päässeen käsiksi uuteen hopeaan, jonka kultapitoisuus oli korkeampi – samana vuonna, jona Julius Caesar palasi Roomaan voitettuaan gallialaiset. Tutkijat olettivatkin, että Caesarin armeija oli ryöstänyt uuden hopean gallialaisilta.
Kierrätys vauhditti Rooman taloutta
Tutkimusartikkelissa todettiin, että vaikka joidenkin kolikoiden hopean määrää oli vähennetty, jotta samasta määrästä hopeaa saataisiin enemmän kolikoita, niin aiemmissa tutkimuksissa on todettu, että tämä tapa heikentää valuutan arvoa johtaa silti edelleen lyijyn aiheuttamaan saastumiseen, joka olisi mitattavissa Grönlannin jäästä. Saastumisen jyrkkä lasku tarkoittaa varmasti sitä, että hopean louhinta itsessään väheni rajusti, kun roomalaiset sulattivat muilta mailta ryöstettyä hopeaa omiin kolikoihinsa.
Tämä ei ole läheskään varhaisin esimerkki tällaisesta tapahtumasta. Vastaavia mainintoja on 1800-luvulta eaa. peräisin olevissa kivitauluissa, jotka on löydetty Marin kaupungin raunioista nykyisestä Irakista. Kyseessä on kuitenkin yksi varhaisimmista konkreettisista todisteista siitä, että tätä tapahtui laajassa valtiollisessa mittakaavassa.
Tohtori Jonathan Wood totesi lopuksi: "Hopean arvon alentaminen oli yksi tapa käsitellä hopean tarjonnan vaihtelua. Olemassa olevan hopean, joko oman tai jonkun toisen, uudelleen sulattaminen oli toinen tapa. Roomalaisille kolikoiden kierrättäminen oli huomattavasti halvempaa kuin uuden hopean louhiminen, mikä sekä hyödytti heidän omaa talouttaan että säästi ympäristöä."