Gaius Marius takoi Rooman rautanyrkin

Aikalaislähteiden mukaan Aurasion taistelussa kuoli noin 80 000 roomalaissotilasta ja noin 40 000 apujoukkojen jäsentä. Tappion jälkeen kukaan ei pystynyt estämään germaaneja etenemästä Rooman valtakuntaan. Tie jopa sen mahtavaan pääkaupunkiin oli auki.

Gaius Marius oli Rooman ainoa toivo

Aurasion taistelua edeltäneinä vuosikymmeninä Rooma oli menettänyt tuhansia sotilaitaan taisteluissa Väli­meren alueella. Kohtalokkaan Aurasion tappion jälkeen Roomalla ei käytännössä enää ollut kokeneita sotilaita, ja etenevien kimbrien ja teutonien pysäyttämiseen tarvittaisiin suoranainen ihme.

Ihmeen tekijäksi nimitettiin Gaius Marius. Hän oli Rooman yläluokan silmissä ”homo novus”, ”uusi ihminen” eli nousukas, sillä hän ei kuulunut aatelistoon ja oli lisäksi sukunsa ensimmäinen ­senaatin jäsen.

Siksi ylimystö suhtautui Mariukseen nihkeästi. Kansa sitä vastoin rakasti häntä. Se piti häntä yhtenä omistaan ja vaati, että 52-vuotias sotapäällikkö nimitettäisiin johtamaan Rooman puolustusta germaaneja vastaan.

Siihen tarvittiin poikkeuksellisia otteita, ja Marius oli valmis sellaisiin. Hän oli jo kaksi vuotta aikaisemmin runnonut Roomassa läpi päätöksen, joka oli järkyttänyt Rooman yläluokkaa perustuksia myöten.

Sotilaat rikkaita Rooman kansalaisia

Perinteisesti sotilaita oli värvätty lähinnä rikkaan maanomistajaluokan keskuudesta. Joka viides vuosi erityiset censorit arvioivat Rooman kansalaisia ja luokittelivat heidät eri yhteiskuntaluokkiin.

Sotilaan tärkein ominaisuus oli Rooman kansalaisuus. Lisäksi tarjokkaan piti kuulua viidenteen tai sitä ylempään yhteiskuntaluokkaan ja hänellä piti olla vähintään 3 000 sestertiuksen edestä varallisuutta. Niinpä Rooman sotajoukkojen ytimen muodostivat aateliset ja raharikkaat.

Käytäntö johtui osaksi siitä, että vain rikkailla oli varaa ostaa omat aseensa, hevosensa ja muut varusteensa, joita valtio ei kustantanut.

Toinen syy oli se, että rikkaat olivat köyhiä innokkaampia taistelemaan Rooman puolesta: maanomistajina heillä oli jotain puolustettavaa. Köyhillä ja maattomilla puolestaan ei ollut syytä ryhtyä puolustamaan Roomaa.

Heillä ei ollut omaisuutta eikä siten mitään suojeltavaa, pikemminkin päinvastoin. Niinpä Rooman yläluokka ja rikkaat pelkäsivät mitä tapahtuisi, jos rahvaalle myönnettäisiin pääsy armeijaan.

Köyhätkin pääsivät sotilaiksi

Marius ei jakanut ylimystön rahvasta kohtaan tuntemaa pelkoa. Hän uskoi, että varattomista tulisi jopa parempia sotilaita kuin rikkaista.

Hän oli tuolloin palvellut neljä vuotta aatelisen sotapäällikön oikeana kätenä sodassa Numidian kuningas Jugurthaa vastaan ja joutunut katkerana seuraamaan sivusta, miten koppava ylipäällikkö oli kerran toisensa jälkeen antanut voiton valua käsistään.

Viimein Marius palasi Roomaan, missä hän julisti, että jos hänet valittaisiin konsuliksi, hän päättäisi sodan Jugurthaa vastaan tuota pikaa. Pohjois-Afrikan loputtomiin sotiin kyllästyneet roomalaiset uskoivat häntä ja valitsivat hänet konsuliksi vuonna 107 eaa.

Kun tuore konsuli kokosi armeijaa Numidian sotaretkeään varten, hänelle selvisi pian, ettei Roomassa ollut jatku­vien tappioiden vuoksi enää tarpeeksi soveliaita miehiä värvättäväksi.

Niinpä Marius hylkäsi aateliston kauhuksi vanhat sotilaiden varakkuutta koskevat vaatimukset ja lupasi maksaa sotilaille kiinteää palkkaa muonan ja majoituksen lisäksi.

Kun palvelusaika oli ohi, sotilaat saattoivat joissakin tapauksissa saada palkakseen vielä viljelysmaata.

VIDEO: Legioona oli antiikin ajan tappokone

Mariuksen uudistukset sekä mahdollisuus luoda uraa armeijassa houkuttelivat tuhansia köyhiä roomalaisia liittymään Mariuksen uusiin legiooniin.

Kaksi vuotta myöhemmin, eli samana vuonna kuin germaanit murskasivat Rooman armeijat Aurasiossa, ­Mariuksen sanansaattaja toi Roomaan viestin, jossa Marius ilmoitti Numidian sodan olevan ohi ja kuningas Jugurthan joutuneen Rooman ­sotajoukkojen vangiksi.

Rooman sotilasmahdin synty

Mariuksen voitto kasvatti huimasti hänen suosiotaan kansan keskuudessa. Germaanien uhka pohjoisessa sai kansan vaatimaan, että Numidian sodan voittoisa päällikkö nimitettäisiin uudelleen konsuliksi.

Jopa ylhäisö joutui uhkaavan vaaran edessä toteamaan ajatuksen hyväksi ja asettui tukemaan Mariuksen valintaa konsuliksi. Palattuaan ­Numidiasta Marius ryhtyi välittömästi parantamaan Rooman puolustusta.

Rooman onneksi kimbrit päättivät tuolloin marssia Espanjaan ja teutonit pysyivät Galliassa. Niinpä Mariuksella oli riittävästi aikaa kouluttaa ja kehittää Rooman sotajoukkoja ratkaisevaa heimoja vastaan käytävää taistelua varten.

Uudistustensa ansiosta Mariuksella oli käytössään yllin kyllin sotilaita. Nyt heistä piti muokata tehokas sotakoneisto,­ joka kykeni kukistamaan germaanit. Rooman armeijat koostuivat kevyesti aseistetuista jalkaväensotilaista sekä pienestä joukosta raskaan jalkaväen sotilaita ja ratsuväen sotilaita.

Joukot olivat yleensä taistelleet ansiokkaasti, mutta valtavalle germaaniarmeijalle niistä ei ollut ollut vastusta, ja germaanit olivat murskanneet ne armottomasti.

Marius tiesi, että kuri, järjestys ja hyvin aseistetut jalkaväkijoukot olivat ainoat­ keinot pysäyttää germaanit, joten hän korvasi valtaosan kevyen jalkaväen sotilaista raskaasti haarniskoiduilla ja aseistetuilla sotilailla.

Aiemmin sotilaat olivat joutuneet itse hankkimaan aseensa ja varusteensa; nyt he saivat yhtenäiset univormut ja aseet, jotka maksettiin valtion kassasta. Yhtenäinen vaatetus ja varustus lisäsi yhteenkuuluvuuden tunnetta, mikä kohotti taistelutahtoa.

Marius tiesi, mikä merkitys erilaisilla symboleilla oli sotilaille. Niinpä hän otti legioonien tunnuksiksi hopeiset kotkat. Jotkut legioonat olivat pitäneet kotkaa tunnuksenaan jo aiemminkin, mutta käytössä oli ollut myös muita tunnuksia.

Nyt kotkasta tuli kaikkien legioonien yhteinen tunnus. Lisätäkseen joukkojensa yhteishenkeä entisestään Marius valitsi alipäällikkönsä sotilaiden keskuudesta.

Pian kävi selväksi, että sotilaat palvelivat paljon uskollisemmin näitä päälliköitä, jotka ”kuuluivat joukkoon”, kuin aatelisia, jotka olivat usein päässeet upseereiksi rahalla. Mariuksen kansanarmeija oli muotoutumassa.

Sotilaat joutuivat työjuhdiksi

Perinteisesti sotilaiden lisäksi Rooman armeijaan oli kuulunut paljon palvelijoita ja kantajia ja mukana oli kuljetettu kärryjä ja vetojuhtia, sillä ylhäiset sotilaat eivät suostuneet kantamaan itse varusteitaan.

Niinpä sotajoukot olivat olleet valtavan suuria ja hidasliikkeisiä. Gaius Marius tiesi, että liikkuvuus oli avain minkä tahansa armeijan menestykseen, ja määräsi, että sotilaiden oli itse kannettava aseensa ja leiriytymis­varusteensa, kuten hakut, kirveet ja lapiot.­

Monet alkoivat pilkata Ma­riuksen uutta kansan­armeijaa sotilaiden marssiessa harjoituksissa raskaissa varusteissa ja kantamukset selässä. Ajoittain tavalliset legioonalaiset joutuivat kantamaan jopa 50 kilon painoista pakkausta.

Niinpä sotilaita alettiinkin pian pilkata ”Mariuksen muuleiksi”. Legioonalaiset eivät pilkasta piitanneet, sillä armeijassa vallitsi aivan uudenlainen yhteishenki ja ylpeys. Lisäksi joukkoja johtivat nyt upseerit, joita rivimiehet saattoivat kunnioittaa ja jotka myös kunnioittivat miehiään.

Pian kävi ilmi, että Mariuksen muulit kykenivät muuhunkin kuin kantamaan taakkojaan: he olivat myös taitavia ja tappavan tehokkaita sotilaita.

Vuonna 102 eaa. kimbrit ja teutonit tunkeutuivat Italian maaperälle. He olivat pitkiä, vaaleahiuksisia ja harmaasilmäisiä ja käyttivät pelottavan näköisiä villieläinten päitä muistuttavia kypäriä.

Germaaniheimojen hurja ulkomuoto, suuret sotajoukot ja raivoisat hyökkäykset olivat aiemmin lietsoneet paniikkia Rooman legioonien keskuudessa ja ajaneet sotilaat usein pakosalle. Heidän sotapäällikkönsä uskoivat saman tapahtuvan nytkin, mutta tällä kertaa heitä olikin vastassa aivan uuden­tyyppinen armeija.

Mariuksen kouluttamat sotilaat eivät taistelleet vain itsensä puolesta, vaan he puolustivat myös tovereitaan, joiden kanssa olivat istuneet iltaisin leirinuotiolla, jakaneet teltan ja hikoilleet kuukausia kestäneissä sotaharjoituksissa.

Germaanien hyökkäys

Kun monituhatpäinen germaanijoukko lähestyi Rooman armeijaa, sitä ei ollutkaan vastassa kevyt jalkaväki ja ratsuväkiosastoja levottomine hevosineen kuten aiemmilla kerroilla.

Sen ­sijaan germaanit kohtasivat rivin toisensa jälkeen vaitonaisia, järkähtämättömiä ja raskaasti aseistettuja legioonalaisia, jotka eivät tehneet elettäkään paetakseen hyökkääjiä.

Jos roomalaisten rivistöt murtuisivat, lukumääräisesti ylivoimaiset germaanit voisivat helposti murskata koko sotajoukon. Niinpä Marius oli harjoittanut miehensä pysymään tiiviissä muodostelmassa riippumatta siitä, mitä heillä oli vastassaan. Nyt erillisten taisteluosastojen vahvuus testattaisiin käytännössä.

Kun germaanien hyökkäys kilpistyi roomalaisten teräksenlujaan muuriin, heidän hyökkäysintonsa alkoi hiipua ja voitonvarmat pohjoisen soturit alkoivat empiä.

Sitten Rooman centuriot huusivat lyhyen komennon, ja yhtäkkiä kauhistuneiden germaanien niskaan alkoi putoilla kymmeniä tuhansia heittokeihäitä. Veitsenterävät keihäät lävistivät niin vihollisten ruumiit kuin kilvetkin, ja heidän rivistönsä alkoivat hajota.

Vasta nyt Rooman sotakoneisto alkoi edetä. Tuhannet legioonalaiset ryntäsivät karjuen germaanien kimppuun. Legioonalaiskohortti toisensa jälkeen hyökkäsi nopeaan tahtiin vihollisen kimppuun, ja pian germaanien sekasortoinen puolustus vaihtui kaoottiseen pakoon.

Roomalaiset eivät kuitenkaan aikoneet päästää yhtäkään germaania pakoon ja tavoittivat pian kauhistuneet barbaarit. Legioonalaiset surmasivat säälimättä kaikki pakenevat germaanit naisia tai lapsia säästämättä.

Kurinalaisten joukkojensa voimalla Gaius Marius kukisti ensin teutonit ja myöhemmin kimbrit kahdessa taistelussa. Kun sota oli ohi, Marius ei ollut vain poistanut kimbrien ja teutonien uhkaa Roomalle vaan oli käytännössä pyyhkinyt molemmat heimot olemattomiin.

Ma­riuksen armeija oli tehnyt ihmeen, jota siltä oli odotettu, ja voitokasta sotapäällikköä ja hänen ”muulejaan” juhlittiin Rooman kaduilla päiväkausia.

Suosio oli niin suuri, että Mariukselle jopa vaadittiin arvonimeä ”Isänmaan pelastaja”. Pian kävi kuitenkin selväksi, että Mariuksen uusi palkka-armeija oli kaksiteräinen miekka.

Mariuksen sotilaat eivät tunteneet uskollisuutta Roomaa kohtaan, vaan he taistelivat vain oman etunsa puolesta ja olivat uskollisia kulloinkin vain niille päälliköille, jotka tarjosivat mahdollisuuden voittaa taisteluja ja hankkia sotasaalista.

Pian roomalaiset saivat myös tuta, että kurinalainen armeija saattoi olla vaarallinen ase vallanhimoisten miesten käsissä.

Rooma sisällissodan kourissa

Vuonna 88 eaa. eli 13 vuotta sen jälkeen, kun Marius oli kukistanut kimbrit ja teutonit, Pohjois-Turkissa sijaitsevasta Pontoksesta lähti liikkeelle suuri armeija valloittamaan Roomalle kuuluvia aluei­ta Kreikassa.

Rooman joukkojen johtajaksi nimitettiin aatelinen Lucius Sulla, joka oli palvellut upseerina Mariuksen alaisuudessa. Tuolloin 69-vuotias Marius­ halusi itse ylipäälliköksi ja onnistui suostuttelemaan senaatin syrjäyttämään Sullan ja nimittämään hänet tilalle.

Sulla, joka vihasi Mariusta tämän yritettyä heikentää aateliston asemaa armeijassa, raivostui ja lähti marssimaan kohti Roomaa yli 30 000 miehen armeijansa kanssa.

Koskaan aiemmin roomalainen armeija ei ollut uhannut Rooman kaupunkia. Sullan legioonalaiset olivat raivoissaan, koska heiltä oli viety mahdollisuus osallistua tuottoisaan Turkin sotaretkeen, joten he seurasivat päällikköään innokkaasti.

Kaikessa kiireessä Marius kokosi gladiaattoreista ja vapautetuista orjista armeijan, joka kuitenkin kärsi murskatappion hänen itse luomalleen ammattiarmeijalle.

Tappion jälkeen Mariuksen oli kiireen vilkkaa paettava laivalla Pohjois-Afrikkaan ja Sulla ryhtyi puhdistamaan Roomaa Mariuksen kannattajista. Sen jälkeen sulla lähti legioonineen sotaretkelle Turkkiin.

Marius palasi vielä kerran. Ikääntynyt sotapäällikkö käytti hyväkseen Sullan poissaoloa ja palasi Roomaan, missä hän asettui johtamaan hätäisesti koolle kutsuttua kapinallis­armeijaa. Nyt oli hänen vuoronsa marssia kohti Roomaa.

Hän valloitti joukkoineen kaupungin, ja suurin osa Sullan kannattajista surmattiin. Sitten Marius nimitettiin ainoana ihmisenä Rooman historiassa seitsemännen kerran konsuliksi, ja hänestä tuli vielä kerran Rooman vaikutusvaltaisin mies.

Pian konsuliksi nimittämisensä jälkeen iäkäs Marius sairastui ja kuoli kaikessa hiljaisuudessa. Vaiherikkaan elämän elänyt sotapäällikkö jätti perinnökseen raudanlujan armeijan, joka hallitsi lähes voittamattomana valtaosaa koko aikansa tunnetusta maailmasta seuraa­vien 500 vuoden ajan.