Our website does not support Internet Explorer.

To get the best experience on our website and of our content, please use a more modern browser like Edge, Chrome, Safari or similar.

Ensimmäinen Brexit

Vuonna 410 viimeisetkin roomalaiset joukot lähtivät Englannista. Maa jakautui, kaupunkeja autioitui ja viholliset tunkeutuivat maahan. Tieto, hyvinvointi ja oma kieli katosivat.

Canterbury Museums & Galleries

Mikään ei pysäyttänyt raivoavia väkijoukkoja, jotka vuonna 410 mellakoivat Londiniumin ja monien muiden roomalaisen Britannian kaupunkien ­kaduilla.

­Väkijoukot tunkeutuivat sotilaiden johdolla hallintorakennuksiin, ­joissa roomalaiset virkamiehet yrittivät turhaan rauhoittaa mellakoitsijoita.

Roomaan kuuluvan Britannian asukkaat kokivat, että provinssin korkein virkamies, kenraali Flavius Claudius Constantinus, oli pettänyt heidät purjehtiessaan kanaalin yli Manner-Eurooppaan ja viedessään legioonat mukanaan.

Nyt ­barbaarien muodostamat rosvojoukkiot saattoivat vapaasti hyökätä Britanniaan, Rooman pohjoisimpaan provinssiin. Kapinaa johtivat Britannian roomalais-­brittiläiset asukkaat.

He ­puhuivat latinaa, heillä oli yksi tai useampia roomalaisia esivanhempia ja he elivät kuin ketkä ­tahansa roomalaiset. Legioonalaisten ­lähdettyä heidän koko olemassaolonsa oli nyt kuitenkin uhattuna.

Monet muut britit sen sijaan iloitsivat historian ensimmäisestä ”brexitistä”, sillä he olivat saamassa maansa ja vapautensa ­takaisin.

367 vuotta kestäneen roomalaisvallan ­jälkeen Britannian asukkaat saisivat taas päättää omista asioistaan.

Sekä itsenäisyyden kannattajat että vastustajat toivoivat, että siirtyminen ­itsehallintoon sujuisi rauhallisesti. Toiveet murskaantuivat kuitenkin nopeasti, ja ­Britanniaa kohtasi katastrofi toisensa ­jälkeen.

Seuraavina vuosisatoina vehreää ja ennen niin vaurasta saarta piinasivat jatkuvat sodat ja yleinen rappio.

© Wikimedia Commons

Britannia / 410 jaa.

Britannia oli ollut ­Rooman provinssi 367 vuoden ajan.

Saarivaltakunnan ­asukkaat haaveilivat vapaudesta, mutta toisaalta he myös nauttivat roomalaisten mukanaan tuomasta sivistyksestä sekä Rooman legioonien tarjoamasta turvasta.

Rooman kaaos heijastui Britanniaan

Rooman valtakunta oli mahtavimmillaan, kun se vuonna 43 liitti nykyisen Englannin alueen itseensä väellä ja voimalla.

Seuraavan vuosisadan aikana roomalaiset puskivat Britanniaksi kutsumansa provinssin rajaa yhä kauemmas pohjoiseen nykyiseen Skotlantiin asti ja rakensivat rajalle rannikolta toiselle ulottuvan Hadrianuksen vallin suojelemaan uutta provinssia skottilaisilta pikteiltä.

Kukan ei osannut tuolloin ennustaa, että Rooman mahti vaihtuisi pian hitaaseen rappioon, joka päättyisi 470-luvulla koko imperiumin romahtamiseen.

Keisari Severus Alexanderin murha vuonna 235 enteili Rooman lopun alkua. Keisarin murhasivat hänen omat sotilaansa, koska hän oli sotimisen sijaan lahjonut sotaisat germaaniheimot solmimaan rauhan Rooman kanssa.

Sotilaat pitivät rauhansopimusta heikkouden osoituksena, ja niin keisarin kohtalo oli sinetöity. Saman kurjan kohtalon koki moni hänen seuraajansa.

Seuraa­vien viidenkymmenen vuoden aikana peräti 26 roomalaista kenraalia yritti kaapata vallan murenevassa imperiumissa.

Niinpä Rooman eri provinsseja hallitsivat samaan aikaan useat kilpailevat keisarit. Vuoden 250 tienoilla ­imperiumia heikensi entisestään raju ruttoepidemia, joka surmasi joka päivä noin 5 000 ihmistä.

Imperiumin vaikeuksien vuoksi Britannian provinssikin heikentyi 200- ja 300-luvuilla sekä taloudellisesti että sotilaallisesti.

Britannia oli ollut yksi keisarin suosikkiprojekteista, ja jopa 1/16 valtakunnan koko vuosibudjetista oli käytetty sen puolustukseen ja saarelle oli ­sijoitettu noin 40 000 sotilasta eli kahdeksasosa Rooman kaikista legioonalaisista.

Taajaan vaihtuvat keisarit vetivät yhä enemmän legioonalaisia Britanniasta, millä oli tutkijoiden mukaan merkittävä vaikutus Britannian talou­teen.

Sotilaiden palkoilla oli suuri merkitys kokonaiskulutukselle, ja heidän läsnäolonsa oli pönkittänyt myös ylellisyystuotteiden, kuten viinin ja oliiviöljyn, tuontia maahan.

Arkeologisten kaivausten ansiosta tiedetään esimerkiksi, että kaksi kolmasosaa Londiniumin eli nykyisen Lontoon roomalaisista rakennuksista oli vuoden 300 tienoilla rapistunut purkukuntoon.

Lisäksi kuusi kaupungin 15:stä kylpylästä jouduttiin sulkemaan taantuman vuoksi.

Roomalaiset valmistivat Britannian tinasta muun muassa kauniita pronssivateja.

© Dea/L.Pedicini/Getty Images

Rooma himoitsi Britannian tinaa

Keisari Claudius purjehti Englannin kanaalin yli ja valloitti Britannian vuonna 43. Claudiusta kiinnosti Britanniassa erityisesti tina, josta saatiin himoittua pronssia, kun sitä sekoitettiin kupariin.

Lisäksi Britanniassa oli tarjolla kelttiläisiä orjia ja hedelmällistä viljelysmaata, ja saarivaltakunnan miehittäminen esti niskuroivia ­gallialaisia pakenemasta sinne.

Britanniaan muutti runsaasti roomalaisia virkamiehiä ja palveluksesta vapautettuja sotilaita, jotka avioituivat kelttiläisten ­naisten kanssa.

Näin Britanniaan ­syntyi vähitellen roomalais-kelttiläinen yläluokka, ja roomalainen kulttuuri levisi valtaosaan saarta. Vuonna 212 keisari Caracalla ­teki kaikista Britannian asukkaista Rooman kansalaisia.

Britannian sekasorto lisääntyi

Samaan aikaan kun Rooman valtakunta nilkutti kohti tuhoaan, monien brittien mielessä virisi uudelleen toivo itsenäisyydestä.

Monet paikalliset johtajat olivat jopa valmiita nousemaan kapinaan kei­sarin nimittämää kuvernööriä vastaan.

Roomalaisen historioitsijan Hieronymuksen (345–420) mukaan Britannia oli tuohon aikaan ”täynnä vallantavoitteli­joita”, jotka eivät kuitenkaan usein edes yrittäneet vapauttaa brittejä Rooman miehitysvallasta vaan pyrkivät legioonien tuella itse uudeksi keisariksi.

Sisäisten valtataistelujen tuhoisa vaikutus kävi ilmi viimeistään vuonna 367, kun Britannia ja osa Galliaa (nykyinen Ranska) joutuivat roomalaisen historioitsijan Ammianus Marcellinuksen (330–400) ”barbaarien salajuoneksi” nimittämän hyökkäyksen kohteeksi.

Saksilaiset ja frankkilaiset merirosvot ryöstelivät ­Gallian rannikkoseutuja, ja Britanniassa piktit hyökkäsivät pohjoi­sesta Hadrianuksen muurille ja tunkeutuivat rajan yli etelään.

Samaan aikaan ­irlantilaiset tunkeutuivat läpi Britan­nian heikentyneestä rannikkopuolustuksesta. Hyökkääjät etenivät Thamesjoelle asti ennen kuin he kääntyivät takaisin – säkit täynnä ryöstösaalista.

”Roomalaisen Britannian kyliä poltettiin maan tasalle”, Ammianus Marcellinus kirjoitti historiikissaan.

Britannian kaupungit jäljittelivät Roomaa tiilitaloineen ja viemäreineen. Arkeologiset löydöt osoittavat, että kaupungit autioituivat ja rapistuivat 400-luvulla nopeasti.

© Heritage Images/Getty Images

Britit sotivat myös keskenään

Roomassa tiedettiin Britannian ongelmista, ja provinssiin lähetettiin lisäjoukkoja. Kuitenkin myös uudet kenraalit alkoivat pian havitella itselleen valtaa.

Esimerkiksi espanjalainen Magnus Maximus saapui Britanniaan vuonna 383 ja taisteli siellä niin urheasti, että häntä ylistettiin walesilaisissa taruissa sankariksi vielä useita sukupolvia myöhemmin.

Magnus Maximus sai kuitenkin pian päähänsä pyrkiä keisariksi, ja hän lähti mantereelle taistelemaan vallasta ­mukanaan suuri osa Britanniaan sijoitetuista legioonalaisista.

Hän kuoli viisi vuotta myöhemmin jättäen jälkeensä heikon ja rauhattoman Britannian. Ilman roomalaisten vahvaa läsnäoloa Britannian lukuisat heimot alkoivat sotia keskenään.

300-luvulla Britteinsaarilla ei ollut kansallistunnetta, vaan saaren asukkaat joko pitivät itseään roomalaisina tai sitten he katsoivat kuuluvansa johonkin saaren yli 50:stä heimosta.

Skottihistorioitsija Gildas kuvaili synkkiä aikoja noin sata vuotta myöhemmin teoksessaan De excidio et conquestu Britanniae eli ”Britannian tuho ja valloitus”: ”Briteillä on ­kuninkaita, mutta he ovat tyranneja.

On tuomareita, mutta he ovat korruptoituneita. He käyttävät aikansa viattomien pelotteluun ja ryöstämiseen ja antavat tukensa ryöväreille ja rikollisille.”

Satamakaupunkeja ja mantereelle seilaavia kauppalaivoja ryöstelevät germaaniset ja irlantilaiset ­merirosvot tekivät käytännössä lopun kaupankäynnistä Britannian ja muun imperiumin välillä.

Jotakin oli tehtävä, ja kaiken sodan ja kaaoksen keskellä Britanniassa vielä olevat legioonat ja yläluokkaan kuuluvat brittiläis-roomalaiset ryhmittyivät bysanttilaisen historioitsija Zosimoksen ­mukaan vuonna 406 Marcus-nimisen kenraalin taakse ja nimittivät hänet Britannian keisariksi.

Marcus tuotti kuitenkin kannattajilleen pettymyksen. Niinpä hänet teloitettiin ja hänen ­tilalleen nimitettiin Gratia­nus, joka oli aikalaishistorioitsija Orosiuksen mukaan syntyperältään roomalais-brittiläinen ja palvellut tärkeässä ­virassa Britannian hallinnossa.

Gratianus ei kuitenkaan ollut erityisen pätevä sotapäällikkö, ja hän koki pian edeltäjänsä kohtalon. Seuraavaksi britit valitsivat keisarikseen kenraali ­Flavius Claudius Constantinuksen, joka käytti hallitsijanimeä Konstantinus III.

Brittien hämmästykseksi Constantinus seilasi jo muutamaa kuukautta myöhemmin kanaalin yli Galliaan vieden mukanaan Britannian viimeisetkin legioonat. Hän aikoi kukistaa germaanit ja pyrkiä koko imperiumin keisariksi.

Britit tyrmistyivät, kun Constantinus vei lähes kaikki Britannian legioonalaiset Galliaan.

© Look and Learn/Bridgeman Images

Rooman kenraali vei sotilaat Britanniasta

Vallanhimoinen sotapäällikkö käynnisti Britannian ensimmäisen brexitin, kun hän päätti pyrkiä keisariksi keisarin paikalle.

Vuosina 196–407 Britanniassa puhkesi ainakin kahdeksan kapinaa Roomaa vastaan.

Britit muun muassa vaativat parempaa suojaa skottilaisten heimojen ­ryöstöretkiä vastaan ja valitsivat omia keisareita.

Näistä keisareista viimeinen oli kenraali Flavius Claudius Constanti­nus, joka tunnettiin hallitsijanimellä Konstantinus III. Monien muiden ­tavoin hänkin petti lopulta britit.

Uudenvuodenaattona 406 germaaniset alaanit, vandaalit ja sveebit ylittivät Reinin ja tunkeutuivat pitkälle roomalaiseen Galliaan.

Constan­tinus halusi kukistaa barbaarit ja päätti ylittää Englannin kanaalin kukistaakseen barbaarit ja pyrkiäkseen keisariksi.

Keväällä 407 hän tyhjensi Britannian legioonalaisista ja jätti vain yksittäisiä joukko-osastoja vartioimaan provinssin rajamuureja ja tärkeimpiä kaupunkeja. Britannia oli nyt täysin suojaton.

Constantinuksen suunnitelma oli vähällä onnistua. Hän voitti germaanit ja pakotti keisari Honoriuksen tekemään hänestä kanssahallitsijansa Konstantinus III:n.

Kaksi vuotta myöhemmin Konstantinus hävisi tärkeän taistelun ja hänet mestattiin.

Hänen päänsä vietiin Honoriukselle.

Britit jäivät omilleen

Lähtiessään mantereelle Constantinus jätti Britanniaan vain virkamiehiä sekä historioitsija Gildaksen mukaan myös valtavan määrän aseita:

”Britit tarttuivat aseisiin ja vapauttivat kaupunkeja barbaarien kynsistä. Armorica (Bretagne) ja muut Gallian provinssit noudattivat brittien esimerkkiä ja vapauttivat myös itsensä ja ajoivat roomalaiset virkamiehet tiehensä…”

Kapinaa ei edeltänyt kansanäänestys, eivätkä läheskään kaikki pitäneet rajua ”brexitiä” järkevänä ratkaisuna.

Ilmeisesti joukko roomalais-brittiläisiä kansalaisia jopa kirjoitti viralliselle keisarille Honoriukselle Roomaan ja pyysi tätä ­lähettämään heille apua.

Honoriuksella oli kuitenkin suurempiakin murheita pohdittavanaan. Länsi­gootit olivat hyökänneet Italiaan ja etenivät vääjäämättä kohti Roomaa.

Zosimoksen mukaan keisari tyrmäsi brittien avunpyynnön tylysti: ”Honorius kirjoitti Britannian kaupungeille ja käski niiden puolustaa itse itseään.”

Englannista on löydetty runsaasti anglosaksista alkuperää olevia kultakoruja.

Universal History Archive/Getty Images, Print Collector/Getty Images

Britannian yhteys Roomaan oli nyt ­lopullisesti katkennut, ja sisällissota jatkui. Sotapäälliköt, joista monet käyttivät yhä Rooman legioonien asepukua, taistelivat vallasta ja Britannia jakaantui lukemattomiin pieniin kuningaskuntiin.

Roomalaisten lopullisen lähdön jälkeen niitä oli joidenkin arvioiden mukaan jopa 26. Ei tiedetä varmuudella, romahtiko ­Britannian talous kertaheitolla muutamassa viikossa vai oliko ­kyseessä hitaampi prosessi.

Se kuitenkin tiedetään, että Britanniaan ei enää lähetetty uusia kolikoita Roomasta, mikä viittaa siihen, että verojen kerääminen oli loppunut.

Koska britit eivät enää maksaneet ­veroja, provinssin hallinto ei pystynyt maksamaan virkamiesten palkkoja.

Niinpä viimeisetkin roomalaiset pakenivat ennen pitkää kanaalin yli, ja varakkaat roomalais-brittiläiset perheet seurasivat ­perässä. Uusia virkamiehiä ei myöskään enää koulutettu entisten tilalle.

400- ja 500-luvuilla vieraat heimot levittäytyivät suureen osaan Itä-Englantia.

© Universal History Archive/Getty Images, Print Collector/Getty Images

Britanniaan tulvi germaaneja

Brittien päätös kutsua saarelleen barbaareja oli kohtalokas virhe. Germaaniset anglit, saksit ja juutit täyttivät pian roomalaisten jättämän tyhjiön saarivaltakunnan hallitsijoina.

Keskiaikaisten kronikoitsijoiden ­Gildaksen ja Nenniuksen mukaan ensimmäiset Britanniaan tulleet germaanit olivat foederateja eli palkkasotureita.

Roomalaisten lähdettyä britit palkkasivat germaaneja suojelemaan heitä skoteilta, irlantilaisilta sekä muilta germaaneilta.

Manner-Euroopan sodat, Pohjanmeren pinnan nousu ja väki­luvun nopea kasvu Pohjois-Euroopassa saivat kymmenet­tuhannet germaanit muutamaan 400-luvulla Britanniaan.

Pian Britanniassa asui jo niin paljon germaaneja, etteivät he enää suostuneet tottelemaan vaan ­halusivat hallita.

Historioitsijat ovat erimielisiä siitä, missä taisteluja tarkalleen käytiin, mutta se tiedetään, että germaanien kieli ja kulttuuri levisivät 500- ja 600-luvuilla vauhdilla länteen.

Brittien oma kulttuuri säilyi vain Walesissa ja aivan Englannin länsikärjessä.

Kaupungit autioituivat

Pian Britannia oli menettänyt valtaosan luku- ja kirjoitustaitoisesta väestöstään. Infrastruktuurikin romahti, sillä Roomassa varakas yläluokka kustansi teiden ja julkisten rakennusten kunnossapidon.

Roomalaisten perustamat kaupungit kivettyine katuineen, vesijohtoineen ja viemäreineen tyhjenivät ja rapistuivat nopeasti.

Vuoteen 420 mennessä kaikki Britannian kauniit roomalaiset huvilat olivat tyhjillään, eikä uusia taloja enää ­rakennettu tiilistä. Kaupungit hiljenivät, kun ihmiset muuttivat maalle.

Maaseudulla ei ollut sen helpompaa, sillä roomalaiset olivat vieneet maanviljelyosaamisensa mukanaan.

Suuret viljapellot, jotka olivat mahdollistaneet leivän tuotannon kymmenilletuhansille legioonalaisille, villiintyivät nopeasti ja ihmiset alkoivat viljellä laajojen peltojen sijaan omia peltotilkkujaan.

Hallitsevan luokan kadottua katosivat myös lukuisat tärkeät käsityöammatit ja -taidot.

Arkeologit ovat saaneet selville, että muun muassa raudantuotanto Wealdissa Kaakkois-­Englannissa loppui tyystin vuonna 410, ja Grönlannin mannerjäätiköllä tehdyt lyijymittaukset osoittavat, että Britannian mittava lyijyntuotantokin romahti pian roomalaisten lähdettyä.

Arkeologeja kummastuttaa suuresti se, että omilleen jäätyään britit näyttävät unohtaneen myös keramiikan valmistuksen taidon.

Keramiikkalöytöjen vähyys roomalaisten lähtöä seuranneelta kaudelta nimittäin viittaa siihen, että Britan­niassa ei vuoden 500 jälkeen ollut enää yhtään ammattitaitoista savenvalajaa.

Tämä johtuu ehkä siitä, että savenvala­jien ammattikunta oli vahvasti riippuvainen yläluokan kulutuksesta ja he muuttivat luultavasti muualle roomalais-brittiläisen yläluokan perässä.

Canterburyssa tehtyjen arkeologisten löytöjen perusteella pula ruukuista, antiikin ajan tärkeimmistä säilytysastioista, äityi niin suureksi, että ihmiset joutuivat kaivamaan vainajien tuhkien säilyttämiseen käytettyjä uurnia ruuanlaittoastioiksi.

Myös kivisten talojen, linnoitusten ja puolustusmuurien rakentamiseen liittyvä osaaminen katosi, ja kun roomalaisten tiilitalot rapistuivat asuinkelvottomiksi, britit alkoivat rakentaa taloja saven ja olkien seoksesta ja niiden kattoja oljista.

Roomalaisia kolikoita käytettiin vielä vuosikymmenten ajan, mutta vähitellen rahataloudesta siirryttiin vaihtokauppaan, jossa esimerkiksi lypsylehmä maksoi viisi naisorjaa.

Myös Britanniassa vähitellen ­jalansijaa saanut kristin­usko katosi, ja kirkkoja hävitettiin.

Legioonien lähdettyä Britannia romahti muutamassa vuodessa.

© Shutterstock

Britannia sai uudet hallitsijat

Vuoden 425 tienoilla Britannian itärannikolle saapui vieraita sotureita: angleja, sakseja ja juutteja nykyisten Tanskan ja Pohjois-Saksan alueelta.

Englantilaisen Beda-munkin Historia ecclesiastica gentis anglorum -teoksen (”Englannin kansan kirkkohistoria”) mukaan Vortigern-niminen brittiläinen kuningas oli palkannut heidät suojelemaan kuningaskuntaansa irlantilaisilta merirosvoilta ja skottilaisilta pikteiltä.

Palkkioksi Vortigern lupasi ­germaanisille palkkasotureille palkkioksi yllin kyllin ruokaa ja luvan asettua perheineen asumaan eteläiseen Englantiin.

Alkuun germaaneja tuli Englantiin vain vähän, mutta melko pian heitä oli niin paljon, että heidän johtajansa päättivät Historia Brittonum -kronikan ­mukaan kaapata vallan. He murhasivat Vortigernin ja valloittivat suuren osan itäisestä Englannista.

Kronikka on kaikesta päätellen reilusti yksinkertaistettu ­versio 400-luvun ­Englannin ­todellisista tapahtumista.

­Nykytutkijat ­näet uskovat, että anglien, saksien ja juuttien ­tuloon oli monia muitakin syitä kuin yhden tai useamman paikallisen hallitsijan kutsu.

Germaanit tunsivat Englannin hyvin sekä saaren itärannikolle ­tekemiensä ryöstöretkien että ­roomalaisten Britanniaan sijoittamien ­germaanisten foederati-palkkasoturien kertomusten ansiosta.

Tuo tietämys osoittautui arvokkaaksi, kun Pohjan­meren rannikkoseutujen germaanien elin­olot alkoivat heikentyä väkimäärän kasvun, Rooman valtakunnan hajoamisen aiheuttamien levottomuuksien ja merenpinnan nousun vuoksi.

Pohjois-Euroopan germaaniheimot ­tarvitsivat uusia asuinalueita, eivätkä hajanaiset britit pystyneet estämään vieraiden valloittajien tuloa. 400- ja 500-luvuilla Englantiin virtasi niin ”vene­pakolaisia”, merirosvoja kuin vallan­himoisia palkkasotureitakin.

Gildaksen mukaan germaanien tulo johti brittien kansanmurhaan. “Ruumiinosia ja kalmoja peitti hyytynyt veri, aivan kuin ne olisi runneltu ­viinipuristimessa”, Gildas kuvaili.

Nykytutkijat eivät usko, että germaanit olisivat systemaattisesti murhanneet brittejä voidakseen asettua asumaan heidän mailleen.

Nykybrittien dna-tutkimukset osoittavat, että germaanien osuus 400–500-luvun Englannin 2–4 miljoonasta asukkaasta oli vain 10–20 prosenttia.

Kansanmurhan sijaan britit pakotettiin luultavasti alistumaan uusien hallitsijoiden ­valtaan tai tekemään rauha uusien germaanisten naapureidensa kanssa.

Anglosaksiset kuninkaat lyöttivät Englannin ensimmäiset kolikot 600-luvulla.

Imageselect

Kansat alkoivat sekoittua

Germaanisten muinaishautojen perusteella näyttää siltä, että juutit asettuivat asumaan pääosin nykyisen Kentin alueelle Kaakkois-Englantiin lähelle Englannin kanaalia.

Anglit ja saksit asettuivat aluksi itärannikolle Kentistä pohjoiseen. Myöhemmin he soutivat pitkälaivoillaan jokia pitkin sisämaahan ja perustivat kyliä otollisiin paikkoihin.

Suuri osa tulijoista oli nuoria sotureita, ja moni heistä avioitui brittinaisten – osa kenties surmaamiensa miesten leskien – kanssa.

Näin brittien oman kielen ja kulttuurin rapautuminen alkoi ehkä jo melko pian germaanien tulon jälkeen.

Aivan kuten Roomankin vallan alla, brittien kieli ja tavat alkoivat menettää asemaansa, koska briteille oli etua siitä, että he omaksuivat germaanisten valtiaidensa kielen ja tavat.

Muutos oli kuitenkin hidasta, ja brittiläinen ja germaaninen kulttuuri elivät vuosisatoja rinnakkain.

Englanti oli tuohon aikaan oikea pienten kuningaskuntien tilkkutäkki, jossa Wessexin kaltaiset germaaniset valtakunnat saattoivat rajoittua suoraan Cornwallin tapaisiin brittiläisiin kuningaskuntiin.

Brittien tapaan germaanitkaan eivät ­olleet yhtenäinen kansa, vaan he olivat jakautuneet moniin eri heimoihin, jotka puolestaan koostuivat klaaneista. Klaanisoturit olivat ­uskollisia vahvoille päälliköille, jotka ajoivat usein omaa etuaan.

Englannissa käytiin monia taisteluita, joissa germaanit ja britit sotivat yhdessä ryöstöretkille tulleita piktejä tai jotakuta paikallista brittikuningasta ja hänen germaanisia liittolaisiaan vastaan.

Tutkijat uskovat, että nämä konfliktit päättyivät yleensä rauhansopimukseen, jonka nojalla germaanit valtasivat yhä enemmän maata.

Asiantuntijat ­uskovat myös, etteivät germaanit valloittaneet Englantia kertarysäyksellä, vaan he kohtasivat luultavasti välillä ­kiivasta vastarintaa, joka pysäytti heidän etenemisensä joskus pitkäksikin aikaa.

Tämä ­näkemys perustuu muun muassa Gildaksen kirjoituksiin 500-luvulta: ”Noina aikoina [britit] voittivat välillä, ja välillä voiton vei vihollinen aina Badon Hillin piiritykseen asti. Siellä ­nähtiin yksi vieraiden roistojen viimeisistä teurastuksista.”

Gildaksen mukaan britit ottivat tarun­omaisen mutta sijainniltaan tuntemattoman Badon Hillin eli Mons Badonicuksen taistelussa viimeisen suuren voittonsa. Melko pian sen jälkeen valta siirtyi paikallisille angli- ja saksikuninkaille.

Benediktiiniläismunkki Beda kuvaili anglosaksista Englantia kronikassaan vuonna 731.

© Universal Image Group/Getty Images

Britit alkoivat puhua valloittajien kieltä

Tutkimukset osoittavat, että lyhyeksi jäänyt itsenäisyyden aika maksoi briteille heidän oman kelttiläisen kielensä.

Ennen kuin Rooma valloitti Englannin, saarivaltakunnan asukkaat puhuivat kelttiläistä kieltä, josta ­kehittyi ajan mittaan Walesissa vielä nykyäänkin puhuttu kymri.

Roomalaisten kanssa tiiviisti tekemisissä olleet britit oppivat myös latinaa.

Kun anglit ja saksit ottivat vallan, lännessä puhuttiin yhä keltti­läistä kieltä mutta idässä britit omaksuivat valtiaidensa ­kielen.

Siitä ­kehittyi ­lopulta englanti, jonka sanoista noin 70 prosenttia on nykytutkimuksen mukaan anglosaksista alkuperää.

Anglosaksinen teksti 1000-luvulta kertoo ”cyningistä” eli kuninkaasta.

© Universal Image Group/Getty Images

Barbaarien kieli tarttui

  • Druncen

    tarkoitti 400-luvun anglosaksissa juopunutta. Englannin kielessä siitä tuli sana ”drunk”. Jos brittien oma kieli olisi säilynyt, juopunut olisi ”wedi meddwi”. Se on ”juopunut” kymrin kielessä, joka muistuttaa eniten brittien alkuperäistä kelttiläistä kieltä.

  • Cyning

    tarkoitti anglosaksiksi kuningasta. Sanasta muokkautui ajan mittaan englannin sana ”king”. Kymrin kielellä kuningas on ”brenin”.

  • Cwen

    oli anglosaksin kielen kuningatarta tarkoittava sana. Englannin kielessä siitä tuli sana ”queen”. Jos kelttiläinen kieli olisi säilyttänyt asemansa, briteillä olisi ollut kuningattarien sijaan ”brenhines” Victoria ja ”brenhines” Elisabet II.

  • Niht

    tarkoitti anglosaksiksi yötä, ja siitä kehittyi englannin sana ”night”. Kymrin kielellä yö on ”nos”.

  • Mete

    tarkoitti anglosaksiksi lihaa, ja siitä tuli englannin kielen sana ”meat”. Jos brittien alkuperäinen kieli olisi säilynyt, lihatiskillä myytäisiin lihan sijaan ehkä ”cigiä”.

Maa nimettiin muukalaisten mukaan

Tappio ajan myötä yhteen sulautuneille germaaniheimoille, anglosakseille, kävi briteille kalliiksi: heistä tuli toisen luokan kansalaisia omassa maassaan.

Anglosaksinen laki 600-luvun lopulta esimerkiksi määräsi, että britin murhaamisesta piti maksaa tämän omaisille ­puolet vähemmän verirahaa kuin jos uhri olisi ollut anglosaksi.

Lisäksi anglosaksien muinaisenglanniksi kutsuttu kieli syrjäytti brittien oman kelttiläisen kielen.

Vuonna 927 Englanti yhdistyi ensi ­kertaa yhden kuninkaan alaisuuteen, kun valtaistuimelle nousi ­Athelstan, anglosaksisen Wessexin mahtavan Alfred Suuren pojanpoika.

Athelstanin valtakuntaa ei enää kutsuttu Britanniaksi eli ”brittien maaksi”, vaan siitä oli tullut anglien valtakunta.

Athelstan ja hänen alamaisensa puhuivat muinaisenglanniksikin kutsuttua anglo­saksia, jossa angleihin viitattiin sanalla engle.

Heidän valtakunnastaan kehittyi vähitellen valtio, josta käytetään yhä nimeä Englanti eli ”englein maa”.

Taru kuningas Arthurista ja Excalibur-miekasta sijoittuu roomalaisten lähtöä seuranneeseen aikaan.

© Shutterstock

Brexit ”synnytti” kuningas Arthurin

Monen britin mielestä englanti­laisuuden ydin kiteytyy tarinassa kuningas Arthurista ja hänen ­pyöreän pöydän ritareistaan.

Arthurin legenda juontuu roomalaisten lähdön jälkeiseltä ajalta, ja hänet mainitaan Historia Brittonum -kronikassa vuodelta 828: ”Siihen aikaan mahtava Arthur soti sakseja vastaan. Hän surmasi taistelussa omin käsin 960 [vihollista] ja saavutti voittoja kaikkialla.”

Kronikoitsija Gildas mainitsee 560-luvulla kirjoitetussa teoksessaan Ambrosius Aurelianus -nimisen roomalais-brittiläisen sotapäällikön.

Aurelianus johti brittejä taistelussa, joka käytiin kukkulalla ­nimeltä Badon Hill tai Mons Badonicus: ”Hänen johdollaan kansamme sai takaisin voimansa ja haastoi valloittajat [anglosaksit]. Jumala oli heidän puolellaan ja he voittivat.”

Kuningas Arthurista kertovan myytin mukaan britit kuitenkin häädettiin Walesiin ja valtaistuimelle nousi anglosaksinen kuningas.

Lue myös:

Viikingit

Tämän vuoksi viikingit lähtivät Grönlannista

1 minuuttia
Rooman valtakunta

Kaikki tiet veivät tunnetusti Roomaan

11 minuuttia
Rooman valtakunta

Neron neuvonantaja paheksui Rooman yläluokan tapoja

5 minuuttia

Kirjaudu sisään

Tarkista sähköpostiosoite
Salasana vaaditaan
Näytä Piilota

Oletko jo tilaaja? Oletko jo lehden tilaaja? Napsauta tästä

Uusi käyttäjä? Näin saat käyttöoikeuden!

Nollaa salasana

Syötä sähköpostiosoitteesi, niin saat ohjeet salasanasi nollaamiseksi.
Tarkista sähköpostiosoite

Tarkista sähköpostisi

Olemme lähettäneet sinulle sähköpostia osoitteeseen . Siinä on ohjeet, joiden avulla voit nollata salasanasi. Jos et ole saanut sähköpostia, tarkista, että se ei ole joutunut roskapostin joukkoon.

Anna uusi salasana.

Nyt sinun pitää antaa uusi salana. Salasanassa pitää olla vähintään 6 merkkiä. Kun olet luonut uuden sanasanan, sinua pyydetään kirjautumaan sisään palveluun.

Salasana vaaditaan
Näytä Piilota