Ensimmäinen Brexit

Rooman kaaos heijastui Britanniaan

Rooman valtakunta oli mahtavimmillaan, kun se vuonna 43 liitti nykyisen Englannin alueen itseensä väellä ja voimalla.

Seuraavan vuosisadan aikana roomalaiset puskivat Britanniaksi kutsumansa provinssin rajaa yhä kauemmas pohjoiseen nykyiseen Skotlantiin asti ja rakensivat rajalle rannikolta toiselle ulottuvan Hadrianuksen vallin suojelemaan uutta provinssia skottilaisilta pikteiltä.

Kukan ei osannut tuolloin ennustaa, että Rooman mahti vaihtuisi pian hitaaseen rappioon, joka päättyisi 470-luvulla koko imperiumin romahtamiseen.

Keisari Severus Alexanderin murha vuonna 235 enteili Rooman lopun alkua. Keisarin murhasivat hänen omat sotilaansa, koska hän oli sotimisen sijaan lahjonut sotaisat germaaniheimot solmimaan rauhan Rooman kanssa.

Sotilaat pitivät rauhansopimusta heikkouden osoituksena, ja niin keisarin kohtalo oli sinetöity. Saman kurjan kohtalon koki moni hänen seuraajansa.

Seuraa­vien viidenkymmenen vuoden aikana peräti 26 roomalaista kenraalia yritti kaapata vallan murenevassa imperiumissa.

Niinpä Rooman eri provinsseja hallitsivat samaan aikaan useat kilpailevat keisarit. Vuoden 250 tienoilla ­imperiumia heikensi entisestään raju ruttoepidemia, joka surmasi joka päivä noin 5 000 ihmistä.

Imperiumin vaikeuksien vuoksi Britannian provinssikin heikentyi 200- ja 300-luvuilla sekä taloudellisesti että sotilaallisesti.

Britannia oli ollut yksi keisarin suosikkiprojekteista, ja jopa 1/16 valtakunnan koko vuosibudjetista oli käytetty sen puolustukseen ja saarelle oli ­sijoitettu noin 40 000 sotilasta eli kahdeksasosa Rooman kaikista legioonalaisista.

Taajaan vaihtuvat keisarit vetivät yhä enemmän legioonalaisia Britanniasta, millä oli tutkijoiden mukaan merkittävä vaikutus Britannian talou­teen.

Sotilaiden palkoilla oli suuri merkitys kokonaiskulutukselle, ja heidän läsnäolonsa oli pönkittänyt myös ylellisyystuotteiden, kuten viinin ja oliiviöljyn, tuontia maahan.

Arkeologisten kaivausten ansiosta tiedetään esimerkiksi, että kaksi kolmasosaa Londiniumin eli nykyisen Lontoon roomalaisista rakennuksista oli vuoden 300 tienoilla rapistunut purkukuntoon.

Lisäksi kuusi kaupungin 15:stä kylpylästä jouduttiin sulkemaan taantuman vuoksi.

Britannian sekasorto lisääntyi

Samaan aikaan kun Rooman valtakunta nilkutti kohti tuhoaan, monien brittien mielessä virisi uudelleen toivo itsenäisyydestä.

Monet paikalliset johtajat olivat jopa valmiita nousemaan kapinaan kei­sarin nimittämää kuvernööriä vastaan.

Roomalaisen historioitsijan Hieronymuksen (345–420) mukaan Britannia oli tuohon aikaan ”täynnä vallantavoitteli­joita”, jotka eivät kuitenkaan usein edes yrittäneet vapauttaa brittejä Rooman miehitysvallasta vaan pyrkivät legioonien tuella itse uudeksi keisariksi.

Sisäisten valtataistelujen tuhoisa vaikutus kävi ilmi viimeistään vuonna 367, kun Britannia ja osa Galliaa (nykyinen Ranska) joutuivat roomalaisen historioitsijan Ammianus Marcellinuksen (330–400) ”barbaarien salajuoneksi” nimittämän hyökkäyksen kohteeksi.

Saksilaiset ja frankkilaiset merirosvot ryöstelivät ­Gallian rannikkoseutuja, ja Britanniassa piktit hyökkäsivät pohjoi­sesta Hadrianuksen muurille ja tunkeutuivat rajan yli etelään.

Samaan aikaan ­irlantilaiset tunkeutuivat läpi Britan­nian heikentyneestä rannikkopuolustuksesta. Hyökkääjät etenivät Thamesjoelle asti ennen kuin he kääntyivät takaisin – säkit täynnä ryöstösaalista.

”Roomalaisen Britannian kyliä poltettiin maan tasalle”, Ammianus Marcellinus kirjoitti historiikissaan.

Britit sotivat myös keskenään

Roomassa tiedettiin Britannian ongelmista, ja provinssiin lähetettiin lisäjoukkoja. Kuitenkin myös uudet kenraalit alkoivat pian havitella itselleen valtaa.

Esimerkiksi espanjalainen Magnus Maximus saapui Britanniaan vuonna 383 ja taisteli siellä niin urheasti, että häntä ylistettiin walesilaisissa taruissa sankariksi vielä useita sukupolvia myöhemmin.

Magnus Maximus sai kuitenkin pian päähänsä pyrkiä keisariksi, ja hän lähti mantereelle taistelemaan vallasta ­mukanaan suuri osa Britanniaan sijoitetuista legioonalaisista.

Hän kuoli viisi vuotta myöhemmin jättäen jälkeensä heikon ja rauhattoman Britannian. Ilman roomalaisten vahvaa läsnäoloa Britannian lukuisat heimot alkoivat sotia keskenään.

300-luvulla Britteinsaarilla ei ollut kansallistunnetta, vaan saaren asukkaat joko pitivät itseään roomalaisina tai sitten he katsoivat kuuluvansa johonkin saaren yli 50:stä heimosta.

Skottihistorioitsija Gildas kuvaili synkkiä aikoja noin sata vuotta myöhemmin teoksessaan De excidio et conquestu Britanniae eli ”Britannian tuho ja valloitus”: ”Briteillä on ­kuninkaita, mutta he ovat tyranneja.

On tuomareita, mutta he ovat korruptoituneita. He käyttävät aikansa viattomien pelotteluun ja ryöstämiseen ja antavat tukensa ryöväreille ja rikollisille.”

Satamakaupunkeja ja mantereelle seilaavia kauppalaivoja ryöstelevät germaaniset ja irlantilaiset ­merirosvot tekivät käytännössä lopun kaupankäynnistä Britannian ja muun imperiumin välillä.

Jotakin oli tehtävä, ja kaiken sodan ja kaaoksen keskellä Britanniassa vielä olevat legioonat ja yläluokkaan kuuluvat brittiläis-roomalaiset ryhmittyivät bysanttilaisen historioitsija Zosimoksen ­mukaan vuonna 406 Marcus-nimisen kenraalin taakse ja nimittivät hänet Britannian keisariksi.

Marcus tuotti kuitenkin kannattajilleen pettymyksen. Niinpä hänet teloitettiin ja hänen ­tilalleen nimitettiin Gratia­nus, joka oli aikalaishistorioitsija Orosiuksen mukaan syntyperältään roomalais-brittiläinen ja palvellut tärkeässä ­virassa Britannian hallinnossa.

Gratianus ei kuitenkaan ollut erityisen pätevä sotapäällikkö, ja hän koki pian edeltäjänsä kohtalon. Seuraavaksi britit valitsivat keisarikseen kenraali ­Flavius Claudius Constantinuksen, joka käytti hallitsijanimeä Konstantinus III.

Brittien hämmästykseksi Constantinus seilasi jo muutamaa kuukautta myöhemmin kanaalin yli Galliaan vieden mukanaan Britannian viimeisetkin legioonat. Hän aikoi kukistaa germaanit ja pyrkiä koko imperiumin keisariksi.

Britit jäivät omilleen

Lähtiessään mantereelle Constantinus jätti Britanniaan vain virkamiehiä sekä historioitsija Gildaksen mukaan myös valtavan määrän aseita:

”Britit tarttuivat aseisiin ja vapauttivat kaupunkeja barbaarien kynsistä. Armorica (Bretagne) ja muut Gallian provinssit noudattivat brittien esimerkkiä ja vapauttivat myös itsensä ja ajoivat roomalaiset virkamiehet tiehensä…”

Kapinaa ei edeltänyt kansanäänestys, eivätkä läheskään kaikki pitäneet rajua ”brexitiä” järkevänä ratkaisuna.

Ilmeisesti joukko roomalais-brittiläisiä kansalaisia jopa kirjoitti viralliselle keisarille Honoriukselle Roomaan ja pyysi tätä ­lähettämään heille apua.

Honoriuksella oli kuitenkin suurempiakin murheita pohdittavanaan. Länsi­gootit olivat hyökänneet Italiaan ja etenivät vääjäämättä kohti Roomaa.

Zosimoksen mukaan keisari tyrmäsi brittien avunpyynnön tylysti: ”Honorius kirjoitti Britannian kaupungeille ja käski niiden puolustaa itse itseään.”

Britannian yhteys Roomaan oli nyt ­lopullisesti katkennut, ja sisällissota jatkui. Sotapäälliköt, joista monet käyttivät yhä Rooman legioonien asepukua, taistelivat vallasta ja Britannia jakaantui lukemattomiin pieniin kuningaskuntiin.

Roomalaisten lopullisen lähdön jälkeen niitä oli joidenkin arvioiden mukaan jopa 26. Ei tiedetä varmuudella, romahtiko ­Britannian talous kertaheitolla muutamassa viikossa vai oliko ­kyseessä hitaampi prosessi.

Se kuitenkin tiedetään, että Britanniaan ei enää lähetetty uusia kolikoita Roomasta, mikä viittaa siihen, että verojen kerääminen oli loppunut.

Koska britit eivät enää maksaneet ­veroja, provinssin hallinto ei pystynyt maksamaan virkamiesten palkkoja.

Niinpä viimeisetkin roomalaiset pakenivat ennen pitkää kanaalin yli, ja varakkaat roomalais-brittiläiset perheet seurasivat ­perässä. Uusia virkamiehiä ei myöskään enää koulutettu entisten tilalle.

Kaupungit autioituivat

Pian Britannia oli menettänyt valtaosan luku- ja kirjoitustaitoisesta väestöstään. Infrastruktuurikin romahti, sillä Roomassa varakas yläluokka kustansi teiden ja julkisten rakennusten kunnossapidon.

Roomalaisten perustamat kaupungit kivettyine katuineen, vesijohtoineen ja viemäreineen tyhjenivät ja rapistuivat nopeasti.

Vuoteen 420 mennessä kaikki Britannian kauniit roomalaiset huvilat olivat tyhjillään, eikä uusia taloja enää ­rakennettu tiilistä. Kaupungit hiljenivät, kun ihmiset muuttivat maalle.

Maaseudulla ei ollut sen helpompaa, sillä roomalaiset olivat vieneet maanviljelyosaamisensa mukanaan.

Suuret viljapellot, jotka olivat mahdollistaneet leivän tuotannon kymmenilletuhansille legioonalaisille, villiintyivät nopeasti ja ihmiset alkoivat viljellä laajojen peltojen sijaan omia peltotilkkujaan.

Hallitsevan luokan kadottua katosivat myös lukuisat tärkeät käsityöammatit ja -taidot.

Arkeologit ovat saaneet selville, että muun muassa raudantuotanto Wealdissa Kaakkois-­Englannissa loppui tyystin vuonna 410, ja Grönlannin mannerjäätiköllä tehdyt lyijymittaukset osoittavat, että Britannian mittava lyijyntuotantokin romahti pian roomalaisten lähdettyä.

Arkeologeja kummastuttaa suuresti se, että omilleen jäätyään britit näyttävät unohtaneen myös keramiikan valmistuksen taidon.

Keramiikkalöytöjen vähyys roomalaisten lähtöä seuranneelta kaudelta nimittäin viittaa siihen, että Britan­niassa ei vuoden 500 jälkeen ollut enää yhtään ammattitaitoista savenvalajaa.

Tämä johtuu ehkä siitä, että savenvala­jien ammattikunta oli vahvasti riippuvainen yläluokan kulutuksesta ja he muuttivat luultavasti muualle roomalais-brittiläisen yläluokan perässä.

Canterburyssa tehtyjen arkeologisten löytöjen perusteella pula ruukuista, antiikin ajan tärkeimmistä säilytysastioista, äityi niin suureksi, että ihmiset joutuivat kaivamaan vainajien tuhkien säilyttämiseen käytettyjä uurnia ruuanlaittoastioiksi.

Myös kivisten talojen, linnoitusten ja puolustusmuurien rakentamiseen liittyvä osaaminen katosi, ja kun roomalaisten tiilitalot rapistuivat asuinkelvottomiksi, britit alkoivat rakentaa taloja saven ja olkien seoksesta ja niiden kattoja oljista.

Roomalaisia kolikoita käytettiin vielä vuosikymmenten ajan, mutta vähitellen rahataloudesta siirryttiin vaihtokauppaan, jossa esimerkiksi lypsylehmä maksoi viisi naisorjaa.

Myös Britanniassa vähitellen ­jalansijaa saanut kristin­usko katosi, ja kirkkoja hävitettiin.

Britannia sai uudet hallitsijat

Vuoden 425 tienoilla Britannian itärannikolle saapui vieraita sotureita: angleja, sakseja ja juutteja nykyisten Tanskan ja Pohjois-Saksan alueelta.

Englantilaisen Beda-munkin Historia ecclesiastica gentis anglorum -teoksen (”Englannin kansan kirkkohistoria”) mukaan Vortigern-niminen brittiläinen kuningas oli palkannut heidät suojelemaan kuningaskuntaansa irlantilaisilta merirosvoilta ja skottilaisilta pikteiltä.

Palkkioksi Vortigern lupasi ­germaanisille palkkasotureille palkkioksi yllin kyllin ruokaa ja luvan asettua perheineen asumaan eteläiseen Englantiin.

Alkuun germaaneja tuli Englantiin vain vähän, mutta melko pian heitä oli niin paljon, että heidän johtajansa päättivät Historia Brittonum -kronikan ­mukaan kaapata vallan. He murhasivat Vortigernin ja valloittivat suuren osan itäisestä Englannista.

Kronikka on kaikesta päätellen reilusti yksinkertaistettu ­versio 400-luvun ­Englannin ­todellisista tapahtumista.

­Nykytutkijat ­näet uskovat, että anglien, saksien ja juuttien ­tuloon oli monia muitakin syitä kuin yhden tai useamman paikallisen hallitsijan kutsu.

Germaanit tunsivat Englannin hyvin sekä saaren itärannikolle ­tekemiensä ryöstöretkien että ­roomalaisten Britanniaan sijoittamien ­germaanisten foederati-palkkasoturien kertomusten ansiosta.

Tuo tietämys osoittautui arvokkaaksi, kun Pohjan­meren rannikkoseutujen germaanien elin­olot alkoivat heikentyä väkimäärän kasvun, Rooman valtakunnan hajoamisen aiheuttamien levottomuuksien ja merenpinnan nousun vuoksi.

Pohjois-Euroopan germaaniheimot ­tarvitsivat uusia asuinalueita, eivätkä hajanaiset britit pystyneet estämään vieraiden valloittajien tuloa. 400- ja 500-luvuilla Englantiin virtasi niin ”vene­pakolaisia”, merirosvoja kuin vallan­himoisia palkkasotureitakin.

Gildaksen mukaan germaanien tulo johti brittien kansanmurhaan. “Ruumiinosia ja kalmoja peitti hyytynyt veri, aivan kuin ne olisi runneltu ­viinipuristimessa”, Gildas kuvaili.

Nykytutkijat eivät usko, että germaanit olisivat systemaattisesti murhanneet brittejä voidakseen asettua asumaan heidän mailleen.

Nykybrittien dna-tutkimukset osoittavat, että germaanien osuus 400–500-luvun Englannin 2–4 miljoonasta asukkaasta oli vain 10–20 prosenttia.

Kansanmurhan sijaan britit pakotettiin luultavasti alistumaan uusien hallitsijoiden ­valtaan tai tekemään rauha uusien germaanisten naapureidensa kanssa.

Kansat alkoivat sekoittua

Germaanisten muinaishautojen perusteella näyttää siltä, että juutit asettuivat asumaan pääosin nykyisen Kentin alueelle Kaakkois-Englantiin lähelle Englannin kanaalia.

Anglit ja saksit asettuivat aluksi itärannikolle Kentistä pohjoiseen. Myöhemmin he soutivat pitkälaivoillaan jokia pitkin sisämaahan ja perustivat kyliä otollisiin paikkoihin.

Suuri osa tulijoista oli nuoria sotureita, ja moni heistä avioitui brittinaisten – osa kenties surmaamiensa miesten leskien – kanssa.

Näin brittien oman kielen ja kulttuurin rapautuminen alkoi ehkä jo melko pian germaanien tulon jälkeen.

Aivan kuten Roomankin vallan alla, brittien kieli ja tavat alkoivat menettää asemaansa, koska briteille oli etua siitä, että he omaksuivat germaanisten valtiaidensa kielen ja tavat.

Muutos oli kuitenkin hidasta, ja brittiläinen ja germaaninen kulttuuri elivät vuosisatoja rinnakkain.

Englanti oli tuohon aikaan oikea pienten kuningaskuntien tilkkutäkki, jossa Wessexin kaltaiset germaaniset valtakunnat saattoivat rajoittua suoraan Cornwallin tapaisiin brittiläisiin kuningaskuntiin.

Brittien tapaan germaanitkaan eivät ­olleet yhtenäinen kansa, vaan he olivat jakautuneet moniin eri heimoihin, jotka puolestaan koostuivat klaaneista. Klaanisoturit olivat ­uskollisia vahvoille päälliköille, jotka ajoivat usein omaa etuaan.

Englannissa käytiin monia taisteluita, joissa germaanit ja britit sotivat yhdessä ryöstöretkille tulleita piktejä tai jotakuta paikallista brittikuningasta ja hänen germaanisia liittolaisiaan vastaan.

Tutkijat uskovat, että nämä konfliktit päättyivät yleensä rauhansopimukseen, jonka nojalla germaanit valtasivat yhä enemmän maata.

Asiantuntijat ­uskovat myös, etteivät germaanit valloittaneet Englantia kertarysäyksellä, vaan he kohtasivat luultavasti välillä ­kiivasta vastarintaa, joka pysäytti heidän etenemisensä joskus pitkäksikin aikaa.

Tämä ­näkemys perustuu muun muassa Gildaksen kirjoituksiin 500-luvulta: ”Noina aikoina [britit] voittivat välillä, ja välillä voiton vei vihollinen aina Badon Hillin piiritykseen asti. Siellä ­nähtiin yksi vieraiden roistojen viimeisistä teurastuksista.”

Gildaksen mukaan britit ottivat tarun­omaisen mutta sijainniltaan tuntemattoman Badon Hillin eli Mons Badonicuksen taistelussa viimeisen suuren voittonsa. Melko pian sen jälkeen valta siirtyi paikallisille angli- ja saksikuninkaille.

Maa nimettiin muukalaisten mukaan

Tappio ajan myötä yhteen sulautuneille germaaniheimoille, anglosakseille, kävi briteille kalliiksi: heistä tuli toisen luokan kansalaisia omassa maassaan.

Anglosaksinen laki 600-luvun lopulta esimerkiksi määräsi, että britin murhaamisesta piti maksaa tämän omaisille ­puolet vähemmän verirahaa kuin jos uhri olisi ollut anglosaksi.

Lisäksi anglosaksien muinaisenglanniksi kutsuttu kieli syrjäytti brittien oman kelttiläisen kielen.

Vuonna 927 Englanti yhdistyi ensi ­kertaa yhden kuninkaan alaisuuteen, kun valtaistuimelle nousi ­Athelstan, anglosaksisen Wessexin mahtavan Alfred Suuren pojanpoika.

Athelstanin valtakuntaa ei enää kutsuttu Britanniaksi eli ”brittien maaksi”, vaan siitä oli tullut anglien valtakunta.

Athelstan ja hänen alamaisensa puhuivat muinaisenglanniksikin kutsuttua anglo­saksia, jossa angleihin viitattiin sanalla engle.

Heidän valtakunnastaan kehittyi vähitellen valtio, josta käytetään yhä nimeä Englanti eli ”englein maa”.