Colosseum oli Rooman valtakunnan verisin huvittelupaikka

Colosseumin avajaiset

Koko Rooma piti vapaata. Vihdoin oli koittanut se päivä, jolloin keskelle kaupunkia noussut amfiteatteri avattaisiin. Myyjät kaupittelivat hedelmiä ja kylmiä juomia, kun tuhannet ihmiset vaelsivat paikoilleen katsomoon. Korkealta oli hyvät näkymät amfiteatterin keskellä olevalle areenalle. Areenalla hiekkaa haravoitiin vielä viimeistä kertaa, jotta se olisi valmis imemään litroittain verta.
Oli vuosi 80. Amfiteatteria oli rakennettu viisi vuotta, ja nyt se oli vihdoin valmis. Keisarin aitiossa istui Titus, koko laajalle levinneen Rooman valtakunnan hallitsija ja elämän ja kuoleman valtias. Kun keisari nousi tervehtimään
50 000 katsojasta koostuvaa yleisöä, valtava mylvintä täytti amfiteatterin. Titus oli luvannut roomalaisille sata päivää kestävät juhlat amfiteatterin valmistuttua, ja nyt hän antoi hartaasti odotetun merkin, että juhlat saattoivat alkaa.

Villieläimiä ja gladiaattoreita

Musiikki kajahti soimaan, ja areenalle päästettiin laumoittain eläimiä: leijonia, karhuja ja jopa eksoottisia sarvikuonoja. Eläimiä oli pidetty nälässä ja janossa useita päiviä.

Siksi ne olivat epätoivoisia ja lähes sekopäisiä, mikä tietenkin lisäsi jännitystä, kun metsästäjät lähetettiin tappamaan niitä yksi toisensa jälkeen.

Raaka teurastus jatkui, ja kansa huusi kiihkosta. Pian hiekka oli punaisena verestä, mutta väliajalla verinen hiekka kärrättiin pois ja päälle levitettiin puhdas hiekkakerros.

Tapa, tapa, tapa!

Päivän kohokohta olivat iltapäivän gladiaattoritaistelut. Torvien soidessa gladiaattorit marssivat areenalle keisarin aition eteen. Sitten he kohottivat miekkansa ja huusivat: ”Kuolemaan menevät tervehtivät sinua.”

Sitten alkoivat taistelut elämästä ja kuolemasta, ja katsojat tahdittivat tappamista kannustushuudoillaan. Jos häviöllä oleva gladiaattori oli taistellut erityisen urheasti, kansa saattoi toki päättää, että hänet jätettiin henkiin.

Iltapäivän kuluessa areenalta raahattiin pois kasapäin ruumiita. Roomalaiset kihisivät innosta.

Jopa uuden amfiteatterin ylimmiltä riveiltä näki ja kuuli areenan tapahtumat paremmin kuin millään muulla Rooman areenalla. Niiden sadan päivän aikana, jonka juhlat kestivät, yli tuhat miestä ja 9 000 eläintä menetti henkensä Colosseumilla.

Kaikki ennätykset oli lyötävä

Päätöksen valtavan amfiteatterin rakentamisesta oli tehnyt edellinen keisari Vespasianus. Hän oli tuonut valtakuntaan rauhaa ja tasapainoa monien vuosien rauhattomuuksien jälkeen, ja nyt hän halusi luoda pysyvän näyttämön roomalaisten rakastamille gladiaattoritaisteluille.

Hänen mottonsa oli ”Rooma nousee tuhkasta”, ja vaikkei amfiteatteri ollut valtakunnan ensimmäinen, siitä tulisi suurin.

Aiemmin amfiteattereita oli rakennettu puusta, mutta tulokset eivät olleet rohkaisevia. Huonosti tehdyt lavat saattoivat romahtaa, ja kerrankin lavan romahdettua tuhansia katsojia oli kuollut.

Siksi Vespasianus vaati, että Rooman uusi amfiteatteri piti rakentaa kivestä. Hän asetti laadulle tiukat kriteerit ja osallistui innokkaasti rakennuksen suunnitteluun.

Se rakennettaisiin vihatun keisari Neron rakennuttaman tekojärven päälle. Se aiheuttaisi runsaasti käytännön ongelmia, mutta teolla oli vahva symbolinen merkitys: kaikki Nerosta muistuttava oli hävitettävä.

Perustusten kaivaminen

ja kuivatettava kuusi metriä syvä järvi. Vesi johdettiin pois suuria putkia pitkin. Sen jälkeen monttua alettiin kaivaa vielä syvemmäksi. Kivinen amfiteatteri painoi miljoonia tonneja, joten sillä piti olla tukeva perusta.

Niinpä työläiset kaivoivat vielä kuusi metriä maata. Työ tehtiin käsivoimin lapioilla, ja liejuinen jätemaa vietiin pois härkien vetämissä kärryissä.

Kun kuoppa oli kaivettu, sen pohjalle tehtiin pitävä perusta vulkaanisesta
kivestä ja eräänlaisesta betonista. Betoni oli roomalaisten keskintö, joka mahdollisti entistä korkeampien ja ennen kaikkea tukevampien rakennusten pystyttämisen.

On arvioitu, että rakennustöihin osallistui 20 000–30 000 työmiestä.

Rankkaan ruumiilliseen työhön, johon ei tarvittu koulutusta, käytettiin orjia, mutta monissa työvaiheissa tarvittiin myös erityisammattitaitoa ja -osaamista, ja kaupungin rakennusammattilaisille riitti töitä. He saivat myös hyvän korvauksen ponnistuksistaan.

Perustasta ylöspäin

Pian perusta oli valettu, minkä jälkeen alueelle kuljetettiin tonneittain muuta rakennusmateriaalia. Kalkkikiveä, tiiliä, marmoria, rautalohkareita, betonia ja muurilaastia rahdattiin paikalle vaivalloisesti härkien vetämissä kärryissä.

Saadakseen kaiken tarvittavan perille Vespasianuksen oli peruttava määräys, joka kielsi ajoliikenteen Rooman kapeilla kaduilla. Seinien alkaessa kohota tarvittiin yhä enemmän nostureita.

Tonnien painoiset kalkkikivet nostettiin paikoilleen liinojen, vahvojen köysien ja ennen kaikkea raa'an voiman avulla.

Keisari Vespasianus vieraili tiheään työmaalla, jossa rakennelman ulkomuurit alkoivat vähitellen saavuttaa lopullista 52 metrin korkeuttaan – mikä vastaa noin 17-kerroksista kerrostaloa.

Rakennelman sisälle alkoi muotoutua halleja, käytäviä ja portaikkoja, ja kaikkialla
vilisi rakennustyöläisiä ja käsityöläisiä.

Osa puuhasteli yksityiskohtien, kuten portaiden koristusten, parissa, osa jatkoi edelleen rankkoja perusrakennustöitä, valuja ja muurauksia.

Rakkennustekninen ihme

Poika jatkoi isänsä työtä

Keisari Vespasianus oli jo iäkäs mies, ja vuonna 79 hän sairastui vakavasti. Hän pyysi kantamaan itsensä paareilla vielä keskeneräiseen amfiteatteriin, ja paareilla maaten hän nimitti jättimäisen rakennelman sukunsa mukaan Flaviusten amfiteatteriksi.

Teatteria alettiin vasta myöhemmin kutsua Colosseumiksi todennäköisesti sen vieressä sijaitsevan keisari Neron jättikokoisen patsaan mukaan.

Vespasianus säilytti huumorintajunsa loppuun asti. Perimätiedon mukaan hän sai kuolinvuoteellaan kovan kipukohtauksen, jolloin hän lausahti: ”Oi, minusta taitaa tulla jumala.” Tällä hän viittasi siihen, että perinteen mukaan Rooman keisarit kohotettiin jumaliksi heidän jätettyään tämän maailman.

Vanha keisari kuoli 23. kesäkuuta vuonna 79. Häntä seurasi keisarina hänen poikansa Titus, joka oli luvannut isälleen huolehtia siitä, että amfiteatteri valmistuu.

Vuonna 80 rakennustyöt olivat niin pitkällä, että satapäiväiset avajaiset voitiin järjestää.

Kansaa virtasi paikalle kaikkialta

aikille valtakunnan asukkaille, ei vain Rooman kaupunkilaisille. Väkeä virtasi nähtävyyttä katsomaan valtakunnan kaukaisimmastakin kolkasta. Näytöksiä odotettiin innolla, ja lipuista oli kova kysyntä.

Liput olivat pääsääntöisesti ilmaisia, sillä joko keisari tai kaupungin muut mahtimiehet sponsoroivat niitä. He tiesivät, että helpoin tapa saada suosiota roomalaisten keskuudessa oli tarjota näille ilmaista ruokaa ja viihdykettä – leipää ja sirkushuveja.­

Ennen esitystä ihmistungos oli valtava. Vartijat olivat pystyttäneet ulos esteitä pitääkseen innokkaan väkijoukon kurissa. Monet löivät vetoa taistelujen tuloksista, ja gladiaattorien ihailijat huusivat suosikkinsa nimeä.

Yleisölle jaettavissa ohjelmissa oli tilaa merkinnöille: ”V” tarkoitti voittoa, ”M” häviötä mutta ei surmattua ja ”” – kreikkalaisten aakkosten ”theta” – puolestaan tarkoitti surmansa saanutta.

Sisältä Colosseum oli suunniteltu niin, että ihmisjoukot pystyttiin ohjaamaan paikoilleen muutamassa minuutissa. 

Kaikkialla ympärillä hyöri myyjiä, jotka tarjosivat monenlaisia herkkuja ja matkamuistoja mieleenpainuvasta tapahtumasta.

Kaupungin prostituoiduillekin valkeni hyvin pian, että amfiteatterin kaarevat käytävät olivat oivia paikkoja napata asiakkaita – olihan suurin osa yleisöstä miehiä.

Toki katsojissa oli myös naisia, mutta heidän oletettiin keskittyvän pikemminkin uljaiden gladiaattorien lihaksikkaiden vartalojen ihailuun kuin verisiin taisteluihin sinänsä.

Väliajalla teloitettiin sotavankeja

Joskus tungos Colosseumin jyrkillä kivirappusilla niin kova, että joku raukka horjahti reunuksen yli ja putosi kolmen metrin matkan alas. Moni sai tällä tavoin surmansa, mutta valtaosa ihmishengistä uhrattiin kuitenkin areenan hiekalla.

Väliajalla saatettiin ylimääräisenä ohjelmanumerona teloittaa sotavankeja. Heitä tuotiin Roomaan jatkuvasti rajaseutujen sodista ja kahakoista. Väitetään, että myöhemmin myös kristittyjä tuotiin areenalle surmattavaksi kansan suureksi riemuksi.

Tappaminen saatettiin tehdä äärimmäisen julmasti, sillä järjestäjiin kohdistui jatkuvasti valtavat paineet. Heidän oli koko ajan yritettävä ylittää toisensa joko kuolleiden määrässä tai tavoissa, joilla uhrit surmattiin.

Ihmisen ja krokotiilin väliset taistelut olivat erityisen suosittuja, ja polttaminenkin oli varma menestys. Kuolemaantuomittu saatettiin kääriä kankaaseen, joka valeltiin öljyllä ja sytytettiin.

Uhri joutui viettämään elämänsä viime hetket tanssivana soihtuna. Suosittua oli myös panna kuolemaantuomitut esittämään pääosia kreikkalaisten tragedioiden ja myyttien uusissa sovituksissa.

Rikollinen voitiin esimerkiksi pukea kuuluisaksi kreikkalaiseksi tarusankariksi Orfeukseksi, joka tarinan mukaan pystyi lumoamaan eläimetkin lyyransoitollaan.

Sitten kun vanki pahaa aavistamatta istuskeli soittamassa lyyraansa, areenalle päästettiin pahaa-aavistamattoman uhrin tietämättä esimerkiksi leijona. Pedon hyökätessä raatelemaan soittajaa yleisö remahti raikuvaan nauruun. Tällaiset esimerkit antavat vähintäänkin arveluttavan kuvan muinaisten roomalaisten huumorintajusta.

Villieläimiä kaikkialta maailmasta

Roomaan tuotiin villieläimiä kaikkialta laajasta valtakunnasta täyttämään eläintaistelujen tarpeet. Jos taistelun järjestäjä pystyi esittelemään yleisölle aiemmin tuntemattoman eksoottisen eläinlajin, se tiesi lisäbonusta. Muun muassa ensimmäiset hyeenat Colosseumilla olivat varsinainen yleisömenestys.

Yleisön turvallisuudesta oli tietenkin pidettävä erityinen huoli villipetojen takia. Katsomon alimmat tasot erotti areenasta noin neljän metrin korkuinen muuri. Muurin eteen oli viritetty verkko niin, että eläimet eivät päässeet paniikissa pakenemaan muurille.

Siltä varalta, että jonkin eläimen onnistuisi pääsemään verkon läpi muurille, muurin päälle oli aseteltu norsunluisia rullia. Rullat pyörivät eläinten tassujen alla niin, että ne eivät saanet muurista pitävää otetta. Viimeisenä varotoimena alimmalle muurille oli vielä sijoitettu vahtiin jousiampujia.

Aamupäivän eläinjahteja maustoivat tauoilla jonglöörit ja akrobaatit. Sitten vuorossa olivat lounastauon teloitukset, mutta varsinainen vetonaula olivat iltapäivän gladiaattoritaistelut.

Useimmat gladiaattorit olivat sotavankeja tai orjia, mutta jotkut vapaat miehetkin ryhtyivät omasta tahdostaan gladiaattoreiksi. Joitakuita gladiaattorin ihailtu ammatti houkutti enemmän kuin rutiininomainen työ armeijassa.

Hyvä gladiaattori oli arvokas, joten kykyjenetsijät yrittivät jatkuvasti löytää uusia lahjakkuuksia Roomaan tuoduista sotavangeista ja orjamarkkinoilta. Taistelijoita koulutettiin Rooman gladiaattorikouluissa. Niistä suurin ja tunnetuin oli Ludus Magnus, joka sijaitsi Colosseumin itäpuolella.

Gladiaattoreille opetettiin erilaisia taistelutekniikoita, ja taistelussa vastakkain asetettiin kaksi taidoiltaan melko samantasoista gladiaattoria. Colosseumin vaativa yleisö halusi jännittäviä kamppailuita, ei pelkästään yksioikoista teurastusta. 

Jos gladiaattori oli taitava, yleisö ja keisari saattoivat armahtaa hänet, vaikka hän olisi hävinnyt. Osa gladiaattoreista elikin niin pitkään, että he saattoivat saada vapautensa tai heidät nimitettiin gladiaattorikoulun opettajiksi.

[Jos gladiaattorit kiinnostavat, voit lukea täältä erilaisista gladiaattoreista, heidän ravin-nostaan, ammattiliitostaan ja monista muista yllättävistäkin heihin liittyvistä asioista.] (https://historianet.fi/sivilisaatiot/rooman-valtakunta/12-asiaa-joita-et-tiennyt-gladiaattoreista)

Kuolleet lihakoukuilla pois

Kuolleisuus gladiaattorien keskuudessa oli toki korkea. Joskus maahan lyöty gladiaattori yritti esittää kuollutta pelastaakseen henkensä, mutta juoni harvoin onnistui.

Kun kamppailu oli ohi ja gladiaattori makasi maassa, Manalan lautturiksi Kharoniksi pukeutunut mies kävi iskemässä ruumiita punaisena hehkuvalla polttoraudalla. Jos ruumis osoittautuikin eläväksi, sen pää murskattiin välittömästi suurella nuijalla.

Ruumiit raahattiin areenalta suurella lihakoukulla, ja ne vietiin ruumishuoneeseen, ns. spoliariumiin.

Siellä gladiaattorit riisuttiin aseista, ja heille toimitettiin hautajaiset toisin kuin rikollisille ja kristityille marttyyreille.

Rikollisilta ja kristityiltä murskattiin kasvot, minkä jälkeen ruumis heitettiin joukkohautaan. Tapettujen eläinten liha joko syötettiin muille eläimille tai syötiin itse.

Roomalaisissa historiankirjoituksissa kerrotaan mm. tapauksesta, jossa
norsun sydän päätyi keisarin keittiöön.

Tuhoisa salamanisku

Colosseum oli käytössä satoja vuosia. Siellä käydyt taistelut olivat suosittuja koko Rooman imperiumin ajan, mutta välillä amfiteatteria koettelivat onnettomuudet, joiden vuoksi se oli poissa käytöstä vaihtelevan pituisia aikoja.

Muutaman kerran se vaurioitui maan-järistyksessä, ja pari kertaa tiedetään salamaniskun tehneen suurta vahinkoa.

Huonoin vuosi oli vuosi 217. Erityisen voimakas salamanisku sytytti rakennuksen yläosan puurakenteet tuleen, eivätkä rankkasade tai kaupungin vesijohtojärjestelmästä johdettu vesi pystyneet sammuttamaan tulipaloa.

Palo aiheutti niin suuren kuumuuden, että monet kivet halkesivat, kun sammuttajat kaatoivat vettä niiden päälle. Colosseum pystyttiin avaamaan yleisölle uudestaan vasta viiden vuoden kuluttua tulipalosta.

Kiinnostus gladiaattoreihin hiipui

Kristinuskon saadessa hitaasti mutta varmasti jalansijaa Roomassa myös gladiaattoritaistelujen vastustus kasvoi.

Kristityt pitivät Colosseumia ”demoneille vihittynä temppelinä”, ja jopa Rooman keisarien kiinnostus järjestelmälliseen tappamiseen alkoi hiipua.

Keisari Marcus Aurelius (keisarina vuosina 161–180) ilmaisi tyytymättömyytensä puuhailemalla kaikkea muuta istuessaan aitiossaan Colosseumissa.

Rooman kansan suureksi ärtymykseksi hän ei seurannut taisteluja vaan saattoi lukea, kirjoittaa kirjeitä tai jutustella ystäviensä kanssa.

Viimeinen näytös oli eläinjahti

Vuonna 324 Konstantinus vakiinnutti kristinuskon aseman Roomassa, ja kaksi vuotta myöhemmin gladiaattoritaistelut kiellettiin. Kiellosta huolimatta taisteluita järjestettiin vielä eri puolilla valtakuntaa, mutta Colosseumin ja koko valtakunnan alamäki oli jo alkanut.

Vuoden 438 jälkeen Colosseumilla järjestettiin vain pieniä jahteja ja virallisia teloituksia. Ihmiset alkoivat ryöstellä rakennusta, josta vietiin mm. arvokkaita lyijyputkia. Pian ei käymälöitä eikä suihkulähteitäkään enää huollettu.­

Vuonna 523 suuren ja mahtavan amfiteatterin taru oli viimein lopussa. Viimeinen näytös oli eläinjahti, minkä jälkeen mahtava rakennus sai alkaa rauhassa rappeutua. Siitä vietiin kiviä ja muita rakennusmateriaaleja. Osa kivistä päätyi mm.

[Miten ja milloin Rooma oikein romahti? Lue koko tarina ja selitys sille, miksi Rooman val-takunta romahti.](https://historianet.fi/sivilisaatiot/rooman-valtakunta/rooman-tuho-vaikutti-koko-eurooppaan)