Claudius nousi keisariksi lahjomalla

Rahalla keisariksi

Sotilas johdatti pelokkaan Clau­diuksen tovereidensa luo, ja lyhyen neuvon­pidon jälkeen kaartilaiset päättivät viedä hänet turvaan pretoriaanikaartin kasarmiin Rooman laidalle.

”Sotilaat kantoivat hänet kantotuolissa leiriinsä”, Suetonius kirjoitti.

Sillä välin senaatti oli ­kokoontunut hätäistuntoon keskustelemaan valtakunnan tulevaisuudesta. Moni senaattori oli ollut mukana suunnittelemassa Cali­gulan murhaa tavoitteenaan tehdä Roomasta taas tasavalta, joka se oli ­ollut ­vielä noin 70 vuotta aiemmin, ennen kuin Augustuksesta oli tullut keisari.

Salaliittolaisten suunnitelmat eivät kuitenkaan ulottuneet Caligulan murhaa pidemmälle, ja nyt senaattorit olivat täysin eri mieltä siitä, kenelle valta Roomassa kuului. Senaatin kokous venyikin myöhään yöhön asti.

Senaattorien riidellessä huhut preto­riaanien kasarmilla piileskelevästä Claudiuksesta alkoivat levitä. Roomalaiset ­eivät tienneet Claudiuksesta juuri ­mitään, sillä hän esiintyi harvoin julkisuudessa.

Toisaalta roomalaiset eivät myöskään olleet kuulleet hänestä puhuttavan mitään pahaa, mikä luultavasti koitui hänen onnekseen. Seuraa­vana ­aamuna senaatin eteen kokoontui suuri ihmisjoukko vaatimaan, että Claudius ­valittaisiin seuraavaksi keisariksi.

Kun pretoriaanit kuulivat roomalaisten vaatimuksesta, he vannoivat oitis ­uskollisuutta Claudiukselle ja osoittivat tälle kunnioitusta kuten keisarille.

Pretoriaanien ratkaisu oli ymmärrettävä, sillä he olivat keisarin henkivartijoita, ja ­tasavallan palauttaminen olisi luultavasti merkinnyt heille työn ja aseman menetystä.

Claudius varmisti itselleen preto­riaanien uskollisuuden lupaamalle heille 15  000 sestertiuksen ylimääräisen palkkion, joka vastasi kaartilaisten viiden vuoden pakkaa.

Pretoriaanien omavaltaisuus keisarin valinnassa sai senaatin raivoihinsa, mutta mitään ei ollut enää tehtävissä. Claudiuksesta tuli keisari, eikä kukaan vastustanut virallisesti hänen valintaansa.

Claudiusta pidettiin yksinkertaisena

50-vuotias Claudius oli epätodennäköinen valinta mahtavan Rooman hallitsijaksi.

Hän änkytti, ja ­lisäksi hänellä ­arvellaan olleen lievä cp-vamma, minkä vuoksi hänen päänsä ja oikea kätensä ajoittain tärisivät. Filosofi Seneca halveksi Claudiusta ja kirjoitti, että tämä kuolasi ja että tämän nenä vuosi.

Keisarillinen perhe oli aina hävennyt Claudiusta ja yrittänyt pitää tämän poissa ihmisten näkyviltä. Se oli luultavasti koitunut Claudiuksen pelastukseksi ­verisessä valtataistelussa, joka oli vuosikausia raastanut hallitsijaperhettä hajalle.

Roomalainen historioitsija Cassius Dio antaa ymmärtää, että Claudius jopa liioitteli vajavaisuuttaan. ”Hän eli jatkuvassa pelossa ja esitti siksi tyhmempää kuin olikaan”, Cas­sius Dio kirjoitti.

Claudius osti sotilaiden tuen

Kun Claudius kruunattiin virallisesti Rooman keisariksi, roomalaisille valkeni, ettei hän ollut lainkaan niin yksinkertainen ressukka kuin yleisesti oli luultu.

Claudius tiesi, että Roomassa valta oli sillä, jolla oli takanaan legioonien tuki. Niinpä hän ­ilmoitti lahjoittavansa pienen rahasumman jokaiselle Rooman valtakunnan sotilaalle, ei vain pretoriaanikaartin jäsenille.

Claudius osti sotilaiden tuen 135 miljoonalla sestertiuksella, joka vastaa arvoltaan suunnilleen kymmentä tonnia kultaa. Moisen summan kokoon raapiminen oli lähes mahdoton tehtävä, mutta onnekseen Claudius peri keisariuden myötä kaikki edeltäjänsä neuvonantajat ja valtion hallintokoneiston.

Virkamiesten joukossa oli entinen orja nimeltä Marcus Antonius Pallas, joka vastasi valtion kassasta ja sai kuin saikin koottua keisarin sotilaille ­lupaaman summan – viime hetkellä. ­

Pian kävi nimittäin ilmi, että senaattorit olivat juonitelleet kunnianhimoisen ­maaherran Furius Scribonianuksen kanssa, jolla oli valmiudessa kaksi legioonaa Adrianmeren itärannalla sijainneessa ­Dalmatian provinssissa­.

Claudiuksen maksamat lahjukset tuottivat ­tulosta, sillä Scribonianuksen sotilaat kieltäytyivät seuraamasta tätä ja syrjäyttämästä keisaria, joka oli juuri lahjoittanut heille sievoisen summan rahaa.

Sotilaidensa hylkäämä Scribonianus teki itsemurhan, ja vallankaappausjuoni kuivui kokoon. Claudius oli pelannut korttinsa oikein ja voittanut ensimmäisen erän.

Claudius toteutti Caesarin unelman

Varmistamalla legioonien tuen Claudius oli turvannut asemansa keisarina, mutta hänen oli vielä todistettava kykynsä hallitsijana. Vuonna 43 Claudius päätti osoittaa olevansa keisarin aseman arvoinen valloittamalla Britannian, jonka itse Julius Caesar oli yrittänyt vallata lähes sata vuotta ­aikaisemmin.

Sotaretki valmisteltiin huolellisesti. Claudius valitsi miehitysjoukoiksi neljä kokenutta legioonaa, joiden hän uskoi pystyvän suoriutumaan valloituksesta helposti.

Britteinsaarten asukkaat, keltit, olivat jakautuneet lukuisiin pieniin kuningaskuntiin ja heimoihin, ja Claudius uskoi voivansa kukistaa ne yksi kerrallaan noudattamalla Rooman perinteistä hajota ja hallitse -taktiikkaa.

Britannian valloitusjoukkojen komentajaksi hän nimitti kokeneen kenraali Aulus Plautiuksen, jonka uskollisuudesta hän oli aivan varma.

Claudius pelkäsi vallankaappausta ­ollessaan poissa Roomasta, ja siksi hän päätti jättää itse sotaretken väliin. Plautius­ saisi hoitaa varsinaisen sotimisen, ja Claudius matkustaisi Britanniaan vasta, kun oli ratkaisevan taistelun aika.

Rooman valloitusjoukot kokoontuivat keväällä 43 Pohjois-Ranskaan, josta ne kuljetettiin laivoilla Englannin kanaalin yli Britanniaan. Heti sotaretken aluksi Plautiuksen legioonat voittivat melko helposti britannialaisen kuningas Togodumnuksen sotajoukon.

Seuraavaksi vuorossa oli Togodumnuksen veli Caratacus, jonka valtakunnan pääkaupunki Camulodunum sijaitsi nykyisen Colchesterin tienoilla. Plautius kuitenkin lykkäsi hyökkäystä, sillä hän halusi odottaa Claudiusta, joka oli matkalla Britanniaan.

Perille päästyään Claudius johti hyökkäystä ­yhdessä Plautiuksen kanssa, ja pian Caratacus joutui antautumaan.

Roomalaiset hyökkääjät olivat niin ylivoimaisia, että monet paikalliset ­kuninkaat päättivät suosiolla alistua valloittajien komentoon. Britannian sotaretkestä tuli suuri menestys, ­aivan kuten Claudius oli toivonutkin.

Roomassa juhlittiin keisarin voittoa

Kun uutinen Britanniassa saavutetusta voitosta kiiri Roomaan, senaatti kokoontui ja myönsi Claudiukselle oikeuden pitää triumfi eli voitonkulkue. Triumfi oli suurin kun­nia,­­ jonka Rooman ­kan­sa­lainen saattoi saada osakseen, ja Claudiuksen triumfi oli Rooman ensimmäinen lähes 50 vuoteen.

Claudiuksen triumfi pidettiin vuonna 44. Laakeriseppeleellä kruunattu Claudius ajoi perinteiden mukaisesti Rooman ­läpi sotilaiden marssiessa hänen jäljessään ja tuhansien kaupunkilaisten hurratessa reitin varrella.

Kul­kueessa oli mukana myös vangittu Caratacus, joka uskoi joutuvansa teloitetuksi triumfin aikana. Historioitsija Tacituksen mukaan Caratacus piti koskettavan puheen, jossa tämä puolusti kansansa taistelua roomalaisia vastaan.

Caratacus vetosi myös keisariin sanomalla, ­että jos hänet surmattaisiin, ­hänen ­nimensä painuisi iäksi unohduksiin, mutta jos Claudius antaisi hänen elää, jälkipolvet muistaisivat hänet ikuisesti armeliaana keisarina.

Kenties vankinsa puheen liikuttamana keisari päätti säästää tämän hengen.

Voitonparaatia seurasi neljä päivää kestänyt juhla, jonka aikana järjestettiin kilpa-ajoja, eläintaisteluita, teatteriesityksiä ja tanssiaisia. Viimeistään triumfi sai tavalliset roomalaiset vakuuttumaan, että Claudius oli hyvä ja viisas keisari – eritoten edeltäjiinsä verrattuna.

Keisari uurasti kansansa hyväksi

Claudiuksen kaksi edeltäjää eivät olleet juurikaan piitanneet valtakunnan asioiden hoitamisesta. Tiberius oli viettänyt valtakautensa viimeisen vuosikymmenen huvilallaan Caprin saarella, koska ei kestänyt Rooman melua ja hälinää. Caligula puolestaan oli keskittynyt lähinnä juhlimiseen ja irstailuun.

Claudius sen sijaan otti asemansa vakavasti ja paneutui tarmokkaasti yhteiskunnan epäkohtien korjaamiseen. Britannian valloitus oli vankistanut hänen asemaansa hallitsijana, mutta hän ei silti suunnitellut uusia sotia vaan keskittyi rauhan rakentamiseen ja Rooman kehittämiseen.

Suetoniuksen mukaan yksi Claudiuksen tärkeimmistä huolenaiheista oli Rooman viljansaannin varmistaminen. Kerran pitkään jatkuneen kuivuuden ­aikaan keisari oli ollut liikkeellä kaupungilla, kun viljanpuutteesta vihastunut ihmisjoukko oli pysäyttänyt hänen seurueensa.

”Väkijoukko pysäytti keisarin keskellä Forumia huutaen hävyttömyyksiä ja heitellen häntä leivänpaloilla. Hän pääsi täpärästi pakenemaan palatsin suojiin takaoven kautta”, Suetonius kirjoitti.

Viljansaannin varmistamiseksi Claudius perusti Tiberjoen suulle Ostiaan ­sataman, jonne provinsseista tulevat viljalaivat pääsisivät myös talvisin. Hän myös lupasi korvata tappiot, joita vilja­laivojen omistajille koituisi, jos heidän laivansa uppoaisivat Välimerellä raivoavissa talvimyrskyissä.

Rooman kaupungin vesihuolto oli myös lähellä keisarin sydäntä. Caligula oli alkanut rakennuttaa suurta akveduktia, jonka oli ollut määrä johtaa vettä vuorilta pääkaupunkiin. Hanke oli kuitenkin jäänyt kesken, ja Claudius päätti saattaa sen loppuun.

Uusi akvedukti valmistui vuonna 52 ja sai nimen Aqua Claudia. Se oli roomalaisellakin mittapuulla valtava, yhteensä 69 kilometrin pituinen. Osia Aqua Claudiasta on säilynyt nykypäiviin asti.

Viisas mutta heikko keisari

Antiikinaikaiset roomalaiset historioit­sijat arvostivat Claudiusta hallitsijana, mutta he suomivat häntä armotta henkilönä.

He kirjoittivat muun muassa, ­että Claudius toimi mielellään tuomarina ­oikeudenkäynneissä mutta ­nukahti usein kesken asian ­käsittelyn. Lisäksi he väittivät keisarin olevan niin hajamielinen, että tämä kutsui usein teloituttamiaan ihmisiä illalliselle ja ihmetteli, kun nämä eivät sitten saapuneetkaan.

Cassius Dion mukaan Claudiuksen suurimpia ongelmia oli se, että hän oli kasvanut lähes yksinomaan naisten keskellä: ”Häneltä puuttui vapaalle miehelle ominainen miehekkyys. Rooman ja provinssien valtias käyttäytyi kuin orja.”

Claudiuksen onnettomat avioliitot viittaavat siihen, että kritiikki on hyvinkin saattanut olla oikeutettua. Keisari taisteli kyllä valtakoneiston korruptiota vastaan provinsseissa, mutta hänen omassa hovissaan korruptio kukoisti.

Esimerkiksi Valeria Messa­linan, jonka kanssa Claudius oli naimisissa keisariksi noustessaan, väitetään ansainneen omaisuuksia myymällä himoittuja kansalaisuustodistuksia yhteistyössä merkittävien keisarillisten virkamiesten kanssa.

Messalina oli 33 vuotta Claudiusta nuorempi ja aikalaiskuvausten mukaan hyvin kaunis. Hän oli myös aina valmis hyppäämään sänkyyn kenen tahansa miehen kanssa, jonka uskoi voivan auttaa häntä juonissaan.

”Vieläkö minä olen keisari?”

Tacituksen mukaan Messalina rakastui vuonna 48 palavasti senaattori Gaius ­Siliukseen ja suostutteli tämän ottamaan eron vaimostaan. Sen jälkeen Messalina ja Silius avioituivat, vaikka Messalina oli yhä Claudiuksen vaimo.

Keisarinnan laiton avioliitto synnytti Roomassa ennennäkemättömän kohun. Pahinta asiassa oli kuitenkin se, että keisarinnan puolisona Gaius Silius saattoi vaatia valtaistuinta itselleen.

Kohun aikaan Ostiassa oleillut Claudius ­lamaantui täysin, kun tieto Messalinan ja Siliuksen avioliitosta kantautui ­hänen korviinsa. Hämmentyneenä hän esitti neuvonantajilleen kuului­saksi tulleen kysymyksen: ”Vieläkö ­minä olen keisari?”

Neuvonantajat vastasivat myöntävästi mutta kehottivat Claudiusta toimimaan ripeästi. Tämä teki työtä käskettyä ja lähetti sotilaansa etsimään ­Siliusta, joka teloitettiin välittömästi. Messalina piiloutui
ja anoi mieheltään armoa. Claudius ei kuitenkaan vastannut aneluihin, ja hänen poliittinen neuvonantajansa Narcissus lähetti sotilaita ­etsimään Messalinaa. Sillä välin Messalinan äiti oli kehottanut tytärtään tekemään itsemurhan.

Tämä painoikin jo miekanterän kurkulleen, mutta sitten hänen rohkeutensa petti. Pian sen jälkeen sotilaat löysivät Messalinan ja surmasivat hänet. Kerrotaan, että kun illallisella ollut Clau­dius kuuli vaimonsa kuolemasta, hänen ilmeensäkään ei ­värähtänyt, vaan hän pyysi lisää viiniä.

Skandaali ei pysynyt pitkään salassa, ja tieto Claudiuksen nöyryytyksestä levisi kaikkialle Roomaan. Messalina oli ­häpäissyt teollaan myös poikansa Britannicuksen, jonka äiti oli paljastunut portoksi, eikä hän välttämättä enää kelvannut isänsä seuraajaksi.

Keisari myrkytettiin sienillä

Claudius tajusi asemansa olevan heikompi kuin koskaan ja halusi saada ­tilanteen taas hallintaansa. Neuvonantajansa Pallaksen kehotuksesta hän päätti ottaa seuraavaksi vaimokseen veljentyttärensä Agrippina nuoremman.

Agrippina myöntyi Rooman lakien mukaan sukurutsaiseen avioliittoon sillä ehdolla, että Claudius adoptoisi hänen poikansa Neron. Claudius suostui, ja ­senaatti hyväksyi kiireen vilkkaa lain, joka mahdollisti sukulaisavioliiton.

Avioliitto Agrippinan kanssa oli Claudiukselta kohtalokas virhe, sillä Agrip­pinan ainoa tavoite oli tehdä pojastaan ­Nerosta keisari.

Claudius myönsi Agrippinan vaatimuksesta Nerolle korkeita arvonimiä, ja pian kaikille kävi selväksi, että Nero oli keisarin perillinen. Nyt ­Agrippina ei enää tarvinnut Claudiusta.

13. lokakuuta 54 keisarillinen perhe kokoontui illalliselle ja Agrippina tarjosi miehelleen tämän mieliruokaa sieni­muhennosta. Claudius söi hyvällä halulla, mutta jonkin ajan kuluttua hän alkoi voida pahoin. 63-vuotias keisari kannettiin vuoteeseensa, jossa hän hetken kuluttua kuoli.

Vielä samana päivänä pre­toriaanit huusivat senaattia ­kuulematta keisariksi Neron, joka oli luvannut sotilaille ­yhtä avokätisen lahjan kuin Claudius aikoinaan. Nerosta kehkeytyi hirmuhallit­sija, joka sai monet kaipaamaan Claudiuksen rauhaisaa kautta.